Eilen saimme
suru-uutisen presidentti Mauno Koiviston (1923‒2017) kuolemasta. Se kosketti syvästi
meitä monia suomalaisia, jotka äänestämällä osallistuimme johtajakeskeisen
kekkoslandian ajan päättymiseen ja uuden demokraattisemman Suomen syntymiseen
1982. Usein toistetaan, kuinka Neuvostoliitto eli kohtalokasta muutoksen aikaa
1980-luvulla, mutta niin teki myös Suomi. Ennen muuta poliittinen ilmapiiri
keveni suuren johtajan Urho Kekkosen siirryttyä syrjään.
Itselleni tuo vuosi
1982 on ollut monella tavalla merkittävä käänne; valmistuin historian
maisteriksi, menin naimisiin, sain työpaikan, otimme asuntolainan ja täytin 25
vuotta. Kevyt ja ihana opiskeluaika oli päättynyt ja alkoi aikuisen arki. Tämän
henkilökohtaisen murrosvuoden alkuun liittyi Mauno Koiviston valinta tasavallan
presidentiksi. Ei vain oma elämäni, vaan koko Suomi kansakuntana ja
demokratiana oli astumassa uudelle aikakaudelle, jonne tähdättiin suurin
odotuksin ja luottavaisin mielin.
Olen merkinnyt
tuonaikaiseen kalenteriini "26.1. Koivistosta pressa!" ja "27.1.
Pressan juhlallinen vakuutus" ja "28.1. Päivin kanssa linnassa
kirjoittamassa onnittelut pressalle".
Sosiaalidemokraattisen
Mauno Koiviston nousu kansakunnan kaapin päälle oli suuri tapaus
työväenliikkeelle, mutta myös paljon yleisemmin suomalaiselle
parlamentarismille. Kansakunta koki Manu-ilmiön, kansanliikkeen uuden
avoimemman yhteiskunnan ja politiikanteon
puolesta. Manu yhdisti kansaa vaikka tulikin vasemmalta. Kaikki häntä edeltävät
presidentithän olivat poliittisesti oikeistosiivestä.
Muistan sen hurman,
jonka karismaattisen Koiviston valinta presidentiksi sai aikaan ikäistenikin
eli vähän yli parikymppisten nuorten joukossa. Asuimme tuolloin Kruununhaassa Meritullinkatu 9:ssä eli
kivenheiton päässä presidentinlinnasta. Lähdimme ystäväni, naapurissa SYL:n
Rauhankadun kämpässä asuneen Päivi Ojasen (Teutarin) kanssa riemuisan
touhukkaina presidentinlinnaan, minne oli avattu onnittelukirja. Me
"historian ammattilaisina" tunsimme historian siipien suhinan ja
halusimme olla siinä suhinassa läsnä huutamalla paikalle tulleelle uudelle
presidentille isoon ääneen muun hurraavan joukon mukana: "Hyvä Manu!
"Hyvä Manu! "Hyvä Manu!"... Tunnelma oli riehakas ja valtavan onnellinen.
Suorastaan itkin onnesta ja uuden odotuksesta.
Sittemmin olin
useamminkin tilaisuuksissa, joissa presidentti Koivisto oli läsnä. Kolme
tapausta on jäänyt mieleeni. Vuonna 2000 tulin palkituksi Väinö Tanner Säätiön
mittavalla tunnustuspalkinnolla. Juhlaillallinen oli Kämpissä ja minut oli
plaseerattu Koiviston oikealle puolelle. Alussa juttelu meni historian
teemoissa ja olin helpottunut, että presidentti oli historian ystävä ja
tuntija. Loppuillasta Koivistoa kiinnosti enemmän kansantaloudelliset kysymykset
ja kiemurtelin vähän tuolillani, kun en aina ymmärtänyt hänen koukeroista
pohdiskeluaan, vaikka olinkin mieheni kautta jo tutustunutkin länsisuomalaiseen
ajatuksenjuoksuun. Olin sikälikin vähän tukalassa tilanteessa, että Koiviston
pitkät jalat nojasivat hänen huomaamattaan minun jalkojani vasten; tuolit
olivat varsin lähellä toisiaan. Telle eli rouva Koivisto pelasti minut
alkamalla patistaa Manua kotia. Tämä ei heti halunnut lähteä varsinkin kun hän
sai keskustelukumppanin paikalla olleesta kansantaloustieteilijästä.
Toisella kerralla
samainen Väinö Tanner Säätiö järjesti laivamatkan Tallinnaan, jonne meidät
palkitutkin oli kutsuttu. Presidenttipari Koivistokin oli matkalla mukana ja
Tallinnassa seurue tapasi presidentti Toomas Hendrik Ilveksen sekä muuta Viron johtoa.
Matkan aikana käydyt keskustelut ja esitykset kulkivat yleisellä poliittisella
tasolla ja erittäin lämpimässä hengessä. Se, miksi erityisesti muistan matkan
on se, että presidentti Koivisto matkusti vironlaivalla humalaisten
suomalaisten seassa laivan hikisessä tungoksessa. Katsoin sitä vähän
kauhistuneena. Presidentillisyys teki kuitenkin sen, ettei nähdäkseni kukaan
tullut örisemään jo ikääntyneelle presidentille. Koivisto oli tietyllä tavalla
vaatimaton ja arkinen. Näin häntä yliopistolaisena ja krunikkalaisena usein
kävelylenkillä. Joku muu presidentti olisi varmaan piiritetty vironlaivalla turvamiehillä
ja hovilla, Koivisto ei. Hän oli tullut tavallisen kansan parista, mikä näkyi
hänen suhtautumisessaan erilaisiin ihmisiin.
Kolmas muistoni
liittyy Tamminiemen museon avaamiseen remontin jälkeen maaliskuussa 2012.
Kalenterissa on merkintä "29.3. Tamminiemen avajaiset: paikalla neljä
presidenttiä!" Tilaisuus oli totisesti historiallinen, sillä läsnä oli
sekä Koivisto, Ahtisaari, Halonen että Niinistö. Koivisto oli vielä tuolloin
ikäisekseen hyvänoloisen näköinen. Hän jutteli siellä aktiivisesti. Ajattelin
silloin, että kyllä Suomi on avoin maa, ja että Koivisto oli lunastanut
hiljaisella työllään lupauksensa tehdä Suomesta demokraattisemman maan.
Presidenttiä saattoi lähestyä jokainen kansalainen. Muistelin myös silloin,
että keväästä 1982 oli kulunut tasan 30 vuotta ja oli hienoa nähdä presidentti Koivisto
siinä vielä niin hyväkuntoisena, karismaattisena Manuna ja Telle niin tomerana
ohjastajana.
Kiitos presidentti
Mauno Koivisto ja hyvää matkaa tähtipölyyn.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti