Lappi militarisoituu jälleen kuin huomaamatta

 

Lappi on saanut harvoin niin paljon mediahuomiota kuin meneillään olevan rajansulkuprosessin aikana. Edellisen kerran seutu pääsi otsikoihin vuodenvaihteessa 2015‒2016, jolloin Norja sulki Storskogin ylityspaikkansa. Se käänsi Kuolasta tulleiden turvapaikanhakijoiden virran Suomen itärajalle, Raja-Jooseppiin ja Sallaan, joiden kautta tuli Lappiin 1700 henkilöä. Lapin länsirajan läpi Tornion kautta tulijoita oli huomattavan paljon enemmän, noin 30 000. Pääministeri Petteri Orpo on todennut pakolaisiin viitaten, että ”Kyllä se jo vaatii todellista vaivaa, että lähtee sinne”. Lausumassa heitetty ”sinne”-sana viittaa monien lappilaisten mielestä ikävästi vanhaan tuttuun tapaan arvottaa Lappi periferiana, Suomen syrjäisenä siirtomaana, jonne voi kasata sitä, mitä ei haluta nähdä etelässä, kuten pakolaisia ja vierassotilaita.

Ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat

Kun rajaa suljetaan idän suuntaan, avataan sitä länteen. Tulevaisuudensuunnitelmissa Lappia ei nähdä vain mahdollisena pakolaisvirtojen ränninä, vaan visiot ovat suureellisemmat. Muun muassa Sodankylän partisaaniseminaarissa (14.10.) UPI:n johtaja Mika Aaltola visioi Lapin uusien upeiden valtateiden, rautateiden ja lentokenttien, Nato-sotilaiden kansoittamien tyhjien kylien ja virkistyneen elinkeinoelämän keitaaksi. Samalaisia tulevaisuudenkuvia myös Lapin maakunnan hallinnon, kaupan ja matkailun johtajat ovat jo luonnostelleet. Maakuntajohtaja Mika Riipi on todennut Lapissa olevan jo nyt vahvat varuskunnat ja niitä tullaan hänen mukaansa varmasti vahvistamaan Nato-joukkojen myötä (mm. Yle 16.5.2022).

Kaikki, kuten luontoarvojen suojelijat, reppureissaajat ja saamelaisaktivistit, eivät katso hyvällä Lapin asteittaista militarisoimista eli täplittymistä varuskunnilla ja vierailla sotilailla. Siitähän vanhemmalla sukupolvella on omat ristiriitaiset muistonsa: Jatkosodan aikana enimmillään noin 220 000 saksalaista sotilasta oli seudulla kuin kotonaan Suomen sotilasjohdon luovutettua kevyesti maakunnan Saksan sotilashallintoalueeksi. Sekin muistetaan, että yhteistyön lopussa Lappi oli raunioina. Nuorempaa polvea huolettaa etenkin porolaidunten ja Natura-alueiden silpominen.

Lapin militarisoinnin toinen aalto

Uusi arktinen maailmanjärjestys tuntuu koskettavan jälleen etenkin Keski-Lappia. Seudun ensimmäinen sotilaallinen varustamisaalto toteutettiin kylmän sodan aikana 1960-luvun alussa, kun Sodankylän jääkäripataljoona aloitti toimintansa. Sotilasyksikön juuret ovat Kannaksella, syksyllä 1918 rajasulun aikana perustetussa Terijoen rajavartiopataljoonassa. Nykyisin Sodankylän ja Rovaniemen pataljoonat tunnetaan Lapin Jääkäriprikaatina. Se ja eurooppalaisittain erittäin laaja Rovajärven ampuma-alue vastaa sotilaiden koulutuksesta vaativiin arktisiin olosuhteisiin. Yksikkö on Suomen johtava talvisodankäynnin keskus. Joukot ovat viime kuukausina harjoitellut ahkerasti monikansallisten Nato-joukkojen kanssa Jäämeren toimintapiirissä. Juuri nämä yhteisharjoitukset ovat herättäneet maakuntajohdon silmissä dollarinnäköisiä toiveita, toisten mielissä puolestaan huolta Lapin muuttamisesta sotilasalueeksi.

Kasvava vartiosto, tiukentuva kontrolli

Nato-Suomen ja vahvasti modernein asein varustetun Kuolan alueen naapuruus lisää ylikansallisten joukkojen määrää Lapissa, samoin kuin arktisia sotaharjoituksia. Se tarkoittaa myös kiristyvää ulkoista ja sisäistä kontrollia. Kun itäraja suljettiin edellisen kerran ensin kokonaan ja sitten yhden raja-aseman varaan 1920‒1930-luvulla, perustettiin rajan pintaan rajavartiopataljoona ja erityinen Rajamaan komendanttikunta, turvallisuuspoliisin (EK:n) yksikkö, vahvistettu tulli sekä värvättiin paikallinen poliisi ja suojeluskunnat rajan valvontaan. Nykyisin maanpuolustushenkeä on puhallettu etenkin rajaseudun kunnissa, ja järjestetty lasten ampumaharjoituksia kuin sotilaspojille konsanaan.

Rajaseudun puhdistus

Raja-asemien sulkemisella ja lähialueen aidoittamisella on varjopuolensa: esteet kulkuväylillä siirtävät laittomat rajanylitykset metsätaipaleille. Historiasta tunnemme 15 000 suomalaisen helpot loikkaukset itänaapuriin 1930-luvulla. Tuhannet jäivät ansaan rajan taakse itänaapurin sulkiessa rajansa. Omaa rajaseutuaan se puhdisti karkotuksilla ja pakkomuutoilla. Koko sotienvälisen ajan maiden välillä oli vain yksi virallinen ylityspaikka Kannaksella. Suomi ei sulkenut edes mustimpina Stalinin terrorin aikoina maarajaansa Neuvostoliittoon. Luottamuksen vahvistuessa ylirajaisen bisneksen, kuten Tuulomajoen vesivoimalaitosten, Kostamuksen ja Svetogorskin työmaiden myötä, alettiin vapautua kylmän sodan kohmeesta.

Lapin nykyinen muuttuva geopoliittinen asema kertoo konkreettisimmillaan, että talvi on jälleen tulossa, kohme palaamassa. Rajaseuduilla sen huomaa ensimmäisenä.

Sotienvälisen ajan mustat listat ajoivat väkeä Neuvosto-Karjalaan

 

Anomus on allekirjoitettu 12.3.1930:

“Minä kansalainen Johan T. pyydän Hallituksen osastoa hommaamaan minut Neuvostoliiton kansalaiseksi…. Takaajat Ville P. ja Arttu A.”

Johan T. oli yksi noin 32 000 suomalaisesta, jotka ylittivät valtionrajan asettuakseen uuteen maahan, aloittaakseen alusta ylistävin sanoin propagoidussa työläisten hallitsemassa Karjalassa. Se oli luvattu maa, jossa saisi puhua selvää suomea, työtä olisi tarjolla runsaasti, asunnot olisivat lämpimiä ja lapset pääsisivät ilmaiseen kouluun.

Anomusta kirjoittaessaan Johan, kotipuolessa Jussiksi mainittu, kertoo olevansa 33-vuotias ja syntyneensä Kuopion läänissä. Lapsuudenkokemukset eivätkä liioin tulevaisuudenennusteetkaan olleet kehuttavia: Hänen äitinsä pystyi huolehtimaan syntyneestä isättömästä pojastaan vain puolitoista kuukautta, minkä jälkeen Jussi-vauva ”myytiin kunnan toimesta”. Vauva joutui vuokra-asunnossa eläneen ja Lapuan liikettä kannattaneen kirvesmiehen perheeseen. Kunnan kontrahti kesti aina vuoden kerrallaan, mutta kasvattiperhe pysyi kuitenkin samana, kunnes lähityöt vaihtuivat 15-vuotiaana reissumiehen töihin.

                                                                   ***

Aluksi Jussi hankkiutui Lappiin pohjoisille tukkityömaille. Elettiin vuotta 1912. Savotoilla oli edelleen levotonta vuosien 1906‒1909 yhteenottojen takia. Kemi-yhtiön työmailla Sallassa ja Sodankylässä oli ollut ennennäkemättömät, peräti 3000:n tukkityöläisen lakot työskentely- ja palkkaustilanteen korjaamiseksi: yhtiö tarjosi kehnoa ruokaa kovaan hintaan eikä miehillä ollut oikeutta kuulua ammattijärjestöihin. Lisäksi talvikautena alennettiin palkkoja. Paikalle haalittujen rikkureiden ja lakkolaisten välille syntyi käsikähmää, jopa ammuskelua. Liikehdintä sai tukki- ja uittotyöläiset järjestäytymään Tukkityöläisten renkaaksi. Vastaiskuna yhtiö sulki erämaissa olleet ruokapisteet, mikä johti Sodankylässä ruokavaraston ryöstöön ja tekijöiden koviin rangaistuksiin. Ilmapiiri savotoilla oli räjähdysarka. Vaikka lakkolaiset hävisivätkin taistelunsa parempien elinolojen puolesta, tapahtumat radikalisoimat tukkityöläisiä vielä pitkään.

                                                                      ***

Voi vain kuvitella, miten jännitteinen työilmapiiri vaikutti eristyksissä olevissa kämppäyhteisöissä nuoreen Jussiin. Vuonna 1918 ollessaan 21-vuotias muutti töihin Kajaaniin sahalle. Sen jälkeen hän kiersi sahatyöläisenä Kemistä Joensuuhun ja Kotkasta Kuopioon. Hän sai kuitenkin potkut, kun meni mukaan ammattijärjestötoimintaan. Hän jatkoi Kuopiosta matkaansa Suojärven sahoille töihin, mutta työnantajat löysivät hänet pian mustilta listaltaan, ja jälleen oli maantie edessä. Työhön pestautuminen oli listojen takia vaikeaa ja lopulta tammikuussa 1927 Jussi siirtyi Neuvosto-Karjalaan. Kolmen vuoden perästä hän haki kansalaisuutta. Hän kertoi hakemuksessaan, ettei hän Suomen sisällissodan aikana ollut kummankaan, ei valkoisten eikä punaisten, puolella. Lukiessaan anomusta bolsevikkisatraappi oletettavasti alleviivasi hänen nimensä mustalla: epäilyttävä henkilö, lieneekö lähetetty vakooja.

                                                                       ***

Jussin työhistoria on hyvin tuttu monista itärajan yli lähteneiden suomalaisten taloudellisten pakolaisten, niin naisten kuin miestenkin, jälkeensä jättämistä dokumenteista. Liittyminen ammattiosastoihin tai aktiivisuus työväenjärjestöissä johti monta kertaa työttömyyteen. Se taas sai hakeutumaan itärajan yli, jossa kehuttiin olevan yllin kyllin työtä. Totta totisesti, työtä todellakin oli, mutta etenkin loikkareiden kohdalla sitä oli usein tarjolla vain aidoin eristetyillä leireillä, karkotetuille taas kaukana Siperiassa tai pohjoisessa Vorkutassa, mahdollisimman etäällä Suomen rajasta.

 

Lisätietoja suomalaisista taloudellisista ja poliittisista pakolaisista Neuvosto-Karjalassa 1918‒1938 ks. Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Gaudeamus 2022.

 

Esineet ympärillämme ilmentävät historiamme, kulttuuriamme, omakuvaamme

 

Teekannu, Arabian valmistama, 1930-luvulta, sininen raita kannen rajana, pieniä kukkasia pulleassa kyljessä. Se on se esine ‒ jos mikään materiaalinen objekti ‒ jota olen paljon kaivannut. Sen alkuperäinen paikka oli lapsuudenkodissani keittiön talouskaapin hyllyllä: se oli lähinnä koriste, sillä meillä lukeuduttiin kahvikansaan. Teekannu oli harvinainen muisto äitini nuoruusvuosilta. Sain sen mukaani, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Se oli pala suurperheen touhukasta keittiöelämää, jota kannu oli seurannut monta vuosikymmentä: isän tulon äidin maailmaan, varttuvien lasten ja ensimmäisten lastenlasten tuloja ja menoja.

Menetin kannuni muuttaessani Vallilasta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan talosta Alppikadulle Kallioon kolmantena opiskeluvuotenani. Kun minä muuttokavereideni kanssa pakkasimme sisällä, pitkäkyntinen sieppasi yhden pakaasin asuntoni edestä. Samassa kassissa menetin Tankavaarassa kesätöiden päätteeksi vanhoilta kultamiehiltä saamani kultahippuset. Olin järkyttynyt, enkä vieläkään ole varkaudesta täysin selvinnyt.

Teekannuun symboloitui niin paljon ja inhimillistin sen: kannu ryöstettiin ja on joutunut elämään jossain ilman omaa historiaansa, ilman meidän äitimme ja perheemme tarinaa, orpona, nimettömänä. Yritin lohduttautua sillä, että kannu päätyi jollekin keräilijälle ja löysi paikkansa muiden vanhojen teekannujen hyllyltä. Varmaan se sai hyvän kodin.

Huomio materiaaliseen kulttuuriin

En ole tavarankerääjä, mitä nyt kirjoja on tullut kerättyä, mutta joihinkin esineisiin minulla on vahva emotionaalinen side. Ne esineet liittyvät ennen muuta lapsuudenkotiini, vanhempiini ja omiin lapsiini. Olen varastoinut poikieni leluja enkä kerta kaikkiaan voi laittaa kaikkea kierrätykseen.

Materiaalisen kulttuurin tutkijat nyökyttävät minulle päätään: et ole yksin. Materiaalinen historian ja kulttuurin tutkimus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana uudelle tasolle ja on hyvin toisenlainen tulokulma kuin kansatieteen perinteinen esinekeskeinen tutkimus. Kun suoritin 1978 kansatieteen approbaturin lopputentin, kysymyksenä oli ”nuotat”. Luettelin kaikki tietämäni nuottatyypit ja alueelliset erot ja sain erinomaiset tiedot. Materiaalinen kulttuuri on osa fyysistä ympäristöämme, jota muokkaamme alati kulttuurisidonnaisella käyttäytymisellämme, kuten käsite useimmiten määritellään.

Ihmisenkaltaiset esineet

Nykytutkijat pohtivat esineiden merkityksiä paljon laaja-alaisemmin ja vivahderikkaimmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Esineet ympäröivät meitä kaikkia, kulkevat mukanamme, asettelemme niitä kirjahyllyihin, ikkunanlaudoille, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin – joka paikkaan. Kehomme on esine, vaatteet ovat esineitä, vihkisormukset ovat esineitä, kirjat ovat esineitä, jopa tekstien sanat voidaan nähdä esineinä, kuten varhaiset kirjailijat ovat muistuttaneet. Eivätkä esineet ole vain esinekehomme ulkopuolella, vaan osin myös sisällä meissä: kierukat, tekonivelet, sydämen muoviläpät, paikat hampaissa, ruuvit murtumakohdissa.

Näyttää siltä, että esineet voivat hallita meitä, kuten tavaroiden hamstraajien surulliset tarinat osoittavat: eräätkin amerikkalaiset veljekset keräsivät 1940-luvulla niin paljon tavaroita taloonsa, että jäivät niiden loukkuun ja menehtyivät esineiden alle. Tiedetäänpä myös tapauksia, joissa vanhoilta yksinäisiltä ihmisiltä on viety tavarakasansa, jolloin he ovat ajautuneet itsetuhoon: Elämä ilman tavaroita oli heille turhaa.

Esineet ovat vahvasti kaupallistettu, ne ovat osa rikastuttavaa isoa bisnestä, ja mainostajat luovatkin tarkoituksellisesti esineille ”luonteen”. Näin ollen ei ole erikoista, että me olemme alkaneet puhutella esineitä aikaisempaa enemmän ihmisten kaltaisina olioina, jotka tuntevat ja kommunikoivat kuten ihmiset, ovat vuorovaikutuksessa kanssamme. Itsekin surin minulta riistetyn teekannun kyyneleitä, eroa minusta.

Sittemmin omat lapseni virittivät jälleen tavaroiden inhimillistämisen eetoksen: erityisesti pienille lapsille inhimillistäminen onkin luonteenomaista: nukkumaräsy, nalle, auto – niihin sisältyy paljon tunteita ja draamaa, jos ne jäävät väärään paikkaan. Materiaalisilla objekteilla on myös tarkka hierarkiansa, kuten eri ihmisryhmillä yhteiskunnallisessa elämässä. Toiset ovat omistajiensa sydäntä lähellä, ovat tärkeämpiä, varjellumpia, rakastetuimpia kuin lyhyen ajanjakson jälkeen poisheitettävät esineet: Eliitti ja köyhälistö elävät tavaramarkkinoillakin. Minäkin kaipaan vuosikymmeniä sitten menettämääni teekannua, vaikka olen saanut sen jälkeen uusia teekannuja. Menetetty ei ollut kylmä praktinen esine, vaan osa minun historiaani, osa minua.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

 

Näillä sanoilla toivotan lukijoilleni ja esineilleni hyvää uutta vuotta 2023!

 

Lukuvinkkejä:

Droit Roger-Pol; Esineiden luonto 2005.

Huttunen Matti, Keräilypakko. Duodecim 30.11.2018.

Saarenheimo Marja, Esineiden perimmäisestä olemuksesta 2020.