Kirjoitusta ovat inspiroineet Väinö Voionmaa-teoksen julkistamistilaisuudessa puhuneet opetusministeri Krista Kiuru, kirjailija Sirpa Kähkönen, dosentti Mikko Majander ja professori Arto Mustajoki sekä ulkoministeri Erkki Tuomiojan kommentit Voionmaa-teoksesta blogissaan ja keskustelut kansanedustaja Päivi Lipposen ja professori Laura Kolben kanssa.
Akateemisten
tutkijoiden puoluetoiminta on sadassa vuodessa muokkautunut velvollisuudesta
häpeäksi
Yliopistoissa toimivan akateemisen eliitin paikka on muuttunut dramaattisesti kun seurataan vuodesta 1907 lähtien eri yhteiskunnallisten toimijoiden roolien muutoksia parlamentaarisessa suomalaiskansallisessa politiikanteossa. Viimevuosien eduskunnasta, ministerilistoilta ja EU-parlamentaarikkojen joukosta saa turhaan etsiä tiedekarriäärin luoneita edustajia. Vaalien ehdokasasettelujen mukaan yliopistolaisia ei ole näihin kansallisiin edustustehtäviin paljon tarjolla ja vaalitulosten mukaan heitä ei sinne haluta; ei ole vetoa eikä liioin työntöä. Yhteiskunnallinen työnjako näyttää edenneen huippuunsa, sillä tieteellinen asiantuntijuus ei ole sitä, mitä tämän päivän kansanedustajilta odotetaan. Kokonaan toinen kysymys on, onko Suomen kaltaisella pienellä maalla varaa pitää korkeasti oppinut ammattikunta kokonaan syrjässä politiikanteon arjesta.
Runsaat sata vuotta sitten tilanne oli aivan toinen. Ensimmäisissä eduskuntavaaleissa yliopistoherrat kilpailivat ankarasti parlamenttipaikoista talonpoikien, piikojen ja pappien seassa päästäkseen vaikuttamaan poliittisiin ratkaisuihin ja maan tulevaisuuden suuntaan 1800-lukulaisen nationalisen hengen elähdyttäminä. Parlamenttipaikka oli hyvin tavoiteltu yhtäältä henkilökohtaisen ja viiteryhmän vallan, yhteisöllisen uskottavuuden ja vaikuttavuuden sekä kansallisen velvollisuuden ja kunnian tähden. Näin etenkin suomalaisen puolueen/kokoomuksen piirissä, missä kansanedustaja-professoreiden lukumäärä on ollut kautta aikain kaikkein suurin. Vasemmistoon on ollut paljon vaikeampi rekrytoida yliopistolaisia ensinnäkin siksi, että heitä on ollut tarjolla vähän, toisekseen siksi, että osa työväenaktiiveista on vierastanut yliopistoväkeä yksin jo puolueidentiteettinsä vuoksi. Kaiken kaikkiaan vasemmistoon sitoutuminen näyttää saastuttaneen yliopistolaisia enemmän kuin oikeistoon kuuluminen.
Professori-poliitikkojen kysynnän huippu ajoittui vuosiin 1919-44, mikä kertoo etenkin aikakauden vaikeista poliittisista käänteistä ja asiantuntijuuden elitistisyydestä. Nuoren kansakunnan oli lunastettava raskaan sisäisen ja uhkaavan ulkoisen paineen alla olemassaolon oikeutensa, ja sitä argumentoimaan tarvittiin alojensa huippuja.Toisen maailmansodan jälkeen yliopistoväen osuus eduskunnassa alkoi laskea mitä lähemmäksi 1990-lukua tultiin. Mitä korkeammaksi kansalaisten koulutustaso nousi, sitä todennäköisimmin eduskuntaan tuli valituksi maisteriehdokas ja tohtorit vetäytivät kulisseihin. Samalla politiikanteon julkisen ilmeen ja toimintakulttuurin muutokset sekä koko politiikka-käsitteen moni-ilmeistyminen alkoivat erkaannuttaa tutkijoita puoluepoliittisesta toiminnasta.
Niin ikään yliopistoinstituution rakenteelliset muutokset, tieteenalojen pirtaloituminen aikaisempaa spesifisimpiin osaamisalueisiin, yhä korkeammat tasovaatimukset, koventunut kilpailu, objektiivisuuden korostaminen, kiristynyt työtahti ja kansainvälistymisen paine ovat vieroittaneet tutkijat politiikan arjesta ja kimmonneet heidät tieteellisiin sfääreihin. Puoluepolitiikan arjesta näyttävät olevan kiinnostuneita pääosin vain alaan erikoistuneet politiikantutkijat. Jos puoluepoliittisesti orientoituneet oppineet on leimattu vähemmän tieteellisiksi ja 'saastuneiksi', ovat eräät poliittisiin liikkeisiin, etenkin etno- ja vähemmistöpolitiikkaan sekä feministiseen ja vihreään politiikkaan julkisesti sitoutuneet tutkijat hyväksytty. Sitoutuminen on voinut jopa edesauttaa yliopistotoimiin pääsyä. Tämä tendenssi on alkanut murtaa asenteita ja raottaa hivenen kaapin ovea myös puoluepoliitikko-tutkijoille.
Vaikka yliopistoissa puhutaan 'yhteiskunnallisesta vaikuttavuudesta' arvona sinänsä, se on toistaiseksi jäänyt osaamiskriteerinä marginaaliin. Ehkä sekin tietotaito tulisi pisteyttää samalla tavalla kuin rahanhankinta, julkaisut ja opetustyö, jotta eristyksiin joutuneet tutkijat saataisiin vedettyä takaisin yhteiskuntavastuullisempaan toimintaan. Tämän toiveenhan ovat viime aikoina esittäneet sekä valtiovalta että Suomalainen Tiedeakatemia. Yliopistoväen paikka yhteiskunnallisessa työnjaossa ja siihen sisältyvä panos-tuotos-suhde kaipaa joka tapauksessa kipeästi avointa keskustelua ja uudelleenarviointia.
Rentouttavaa kirjallista kesälomaa kaikille, lukuvinkkinä Sirpa Kähkösen Kuopio-sarja.
