Kun
tässä suuri osa meistä suomalaisistakin yrittää pikku hiljaa toipua rapakon
takaisesta katastrofista, voi vain sanoa, että tätä mun uneni tiesi. Kun olin 1990-luvun alkupuolella Amerikan
länsirannikolla, oli osattomien köyhien mustien ja valkoisten poliisien taisto
jo täydessä käynnissä ja tuottanut jälleen yhden mustan ruumiin losangelesilaisen
huoltoaseman pihalle. Tragedian keskipiste, nuhruinen huoltamo sijaitsi mustien
kaupunginosassa, jonka talot olivat jo aikaa sitten saaneet mustanpuhuvat
kalterit oviinsa ja ikkunoihinsa. Sananmukaisesti ihmiset olivat tehneet
kodeistaan vankiloita. Keskikesän aurinko paistoi kuumasti, mutta minua ei
päästetty lukitusta autosta ulos, liian vaarallista, sanoi seurueemme paikallinen.
Kello näytti kahtatoista.
Oli
kulunut runsas vuosi siitä, kun Los Angelesin (rotu)mellakat olivat käynnistyneet;
niissä kuoli noin 50 ihmistä ja tuhansia loukkaantui. Ryöstöt, tuhopoltot ja
murhat leimasivat kapinapäiviä. Pääosin afroamerikkalaisia kapinoitsijoita oli
taltuttamassa noin 10.000 sotilasta ja poliisia. Mellakoiden syiksi arveltiin
yleisesti mustien alueiden köyhyyttä ja työttömyyttä sekä rotujen välisiä
valtataisteluja.
Olin
tuolloin varma, että USA tulee silppuuntumaan kymmenen vuoden sisällä;
luisumaan sisäisiin kuiluihinsa niin kuin Neuvostoliitto. Nyt olemme
todistaneet amerikkalaista vaalitaistelua seurattuamme, että maa on toden totta
silppuuntunut sisältä ja pahasti, mutta silppuuntuminen on edennyt parinkymmenen
viimevuoden aikana valtioruumiin sisällä eri tavalla kuin arvelin. Ei yhtäkkistä
kollapsia, vaan hidas hivuttaminen on saanut yhteiskunnalliset tulehduspisteet
märkimään amputointiasteelle. Kalman haju ulottuu tänne pohjoiselle Euroopan
osalle asti, ja meitä yököttää ja pelottaa hemmetisti.
Tukekaa
työväen(liikkeen) tutkimusta!
Tutkijat
ovat selittäneet rivon miehen voittoa monilla tekijöillä: mustat ja valkoiset
osattomat ja osattomuutta pelkäävät, taloudestaan ahdistuneet,
ideologiavajeessa kulkevat ja heikon koulutuksen omaavat ovat yhtäkkiä
keksineet vapahtajakseen poliittista eliittiä panettelevan taloudellisen eliitin
edustajan. Johtajakaipuu ja tietämättömyys täytyy olla todella suurta. Miksi
porukka valitsee rivon miehen kun se voisi valita pätevän naisen?
Sepä
se, emme oikeastaan tiedä mitä nykyinen työväenluokka on ja mitä se ajattelee.
Yksi syy tietämättömyyteemme on koko aiheen epämukavuus. Kiusaantumisen
taustalla on se valtava työväenliike-vastaisuus, jonka on ollut vallassa kaikkialla
länsimaissa viimeisen 15 vuoden ajan. Ei tarvitse kuin lukea vanhojen ja uusien
sanomalehtien pääkirjoituksia muista jutuista puhumattakaan, niin tietää että suurin
vihollinen tässäkin maassa on työväenliike ja sen johtajat. Se joka löytää
päälehdestämme myönteisen artikkelin työväenliikkeestä viimeisen viiden vuoden
ajalta, huutaa hep. Hiljaista. Paljon puhuvan hiljaista.
Tähän
samaan kiusaantuneisuuteen liittyy myös se, että kaikkinainen työväen(liikkeen)
akateeminen tutkimus on joutunut ahtaalle. Yksinkertaisesti sitä ei ole
rahoitettu sitten 1990-luvun, ja vain harvoja väitöksiä ilmestyy silloin
tällöin. Raaka tosiasia on nyt kuitenkin sellainen, että jos me haluamme tietää
2000-luvun työväestön liikehdinnästä, sitä pitäisi puolueettomasti tutkia: mikä
on länsimaisen työväestön ja sen sisäisten liikkeiden henkinen ja ideologinen tila,
mahdollisuudet toimia ja saada ääntään kuuluviin. Se negatiivinen konnotaatio,
mikä meillä ja muissakin länsimaissa liitetään valtavan isoon väestönosaan,
työväestöön, on hämmästyttävää ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa.
Kukaan
televisiossa haastatelluista tutkijoista ei nostanut esille Amerikan työväestön
eikä työväenliikkeen problemaattista historiallista kehitystä, yhtään kysymystä
ei liioin siitä esitetty. Media ‒ itseriittoiseen tapaansa ‒ keskitti suuren huomionsa
siihen, mitä he itse ja jopa amerikkalaiset valtalehdet olivat
esittäneet vajavaisesti analyyseissään ja jopa harmittavasti jättäneet
huomioimatta. Herrajestassentään. Ja että kuinkas se ”alempi" keskiluokka saattoikaan toimia näin. Voikauheeta. Katsokaa
työväenluokkaa ja sen tilaa: iso selitys löytyy sieltä. Ei rivosta miehestä
eikä gallupeiden vinoumista.
Jos
tässä joku opetus on, se on se, että meidän ei tule koskaan aliarvioida hiljaisten
massojen voimaa. Ja sitä, ettei kukaan nouse johtajaksi ilman joukkoja. Eikö tämä ole nähty
historiassa monen monituisia kertoja. Toinen opetus ja vakava muistutus on se,
että meidän on pidettävä huoli siitä, että koulutustaso pysyy koko maassa
mahdollisimman korkeana (tämänhän juuri amerikkalaiset ovat pahasti
laiminlyöneet), ja että oikeaa ja monipuolista tietoa on kaikkien saatavilla. Ihan
vaan yhteiskuntarauhan nimissä.
