Satuin ohittamaan Senaatintoria tässä muutama päivä sitten ja törmäsin väkijoukossa
mieheen, joka kantoi plakaattia ”Saatanan Tunarit”. Hänen kavereillaan oli
kylttejä, jossa luki ”Ei böndee, ei safkaa” ja ”Älä hauku viljelijää ruoka
suussa”. Mielenosoittajat ‒ nuoret ja
vanhat naiset ja miehet ‒ olivat
kääriytyneet banderolleihin, jotka viestivät raskaasta, loputtomasta työnteosta
ja viljelijöille jäävän tulon niukkuudesta sekä virkavallan raskaanhitaasta
toiminnasta. Maalaisten kapinajoukko oli saapunut pääkaupunkiin; auringonvalo heijastui
komeiden traktoreiden kyljistä, pakokaasu mustasi paikka paikoin taivasta, ja väki
vaati kovaäänisesti luvattuja tukiaisia maksuun heti. Traktorin kauhaan oli
verenpunaisella maalilla kirjoitettu ”Musertaa, ahdistaa, vituttaa, ivaako?” ja
toiseen ”Byrokratia alas!”
Samaa byrokratian kahlitsevaa roolia ovat viime vuosina viestittäneet
kasvavalla volyymillä myös toinen ammattiryhmä, yliopistojen professorit ja tutkijat.
Eräs heistä kertoi, ettei hän voi kehittää vetämäänsä seminaaria moninkertaisen
byrokratian estäessä spontaanien ratkaisujen tekemisen. Uutta toimintamuotoa
kun ei ollut kirjattu vuosi sitten suunnitelmiin! Toinen valitti rahoitushankkeiden
moniportaisen kirjaamisen vievät kohtuuttomasti aikaa, kolmas ihmetteli
virkamiesten keskinäisen toiminnan heikkoutta ja hidasta reagointia.
Käsitys siitä, että hallinto palvelee yliopistoissa professorien ja tutkijoiden työtä, on arkitodellisuudessa kääntynyt päälaelleen: täytämme viikosta toiseen milloin minkäkinlaista lappua ja selontekoa, että virkamiehet saavat puolestaan täytettyä heille määrätyt, yhä vain fragmentoituvat tehtävänsä. Oravanpyörä on valmis, tehokkuus latistuu papereitten kierrättämiseen, ja yliopiston turhat menot sen kun paisuvat. Kuka lienee se suuri ajattelija, joka on kaiken tämän junaillut. Ja miten Suomesta onkin tullut liian kahlitsevan byrokraattinen maa.
Käsitys siitä, että hallinto palvelee yliopistoissa professorien ja tutkijoiden työtä, on arkitodellisuudessa kääntynyt päälaelleen: täytämme viikosta toiseen milloin minkäkinlaista lappua ja selontekoa, että virkamiehet saavat puolestaan täytettyä heille määrätyt, yhä vain fragmentoituvat tehtävänsä. Oravanpyörä on valmis, tehokkuus latistuu papereitten kierrättämiseen, ja yliopiston turhat menot sen kun paisuvat. Kuka lienee se suuri ajattelija, joka on kaiken tämän junaillut. Ja miten Suomesta onkin tullut liian kahlitsevan byrokraattinen maa.
Virka tarkoittaa tehtävää, mutta eräissä suomensukuisissa murteissa myös jonoa, ansaa, pitkää pinoa ja suurta kasaa. Virkatie on alun perin ollut ansapolku. Joissain karjalan murteissa
se tarkoittaa pahaa tapaa. Onpas
kuvaavaa! Kyllä herroja ja keskusvaltaa vihaava ja karttava vanha kansa sen jo tiesi,
että liiallisesta virkavalaisuudesta kärsivät etenkin alamaiset (kansalaiset)
itse.
Jos historiasta pitäisi katsoa virkavaltaisuuden kasvua, niin varmaankin
olisi aloitettava Kustaa Vaasasta, tuosta 1500-luvun puolenvälin keskusvallan
rakentajasta. Itse virka-sanakin
kotiutui suomen kieleen samalla vuosisadalla kun Agricola kokosi sanoja suomen
kielen sanalistauksiinsa. Sittemmin virkavaltaisuus kasvoi askel askeleelta
sitä mukaa, miten eri hallintoalat eriytyivät ja rakentuivat virastoiksi,
instituutioiksi ja hallinnan välineiksi. 1800-luvulla oltiin päästy niin
pitkälle, että otettiin uusi sana käyttöön, viranomainen.
Byrokratia on hyvässä mielessä järjestyksen, oikeudenmukaisen kohtelun ja
sujuvan asioinnin välttämätön ehto niissä tapauksissa, että se toimii
kohtuullisen keveänä ja ketteränä. Sen sijaan se neuvostomallinen byrokratia,
joka meillä nyt näyttää olevan vallitseva olomuoto, vierittää sen sijaan raskaat
kivet kansalaisten niskaan, hidastaa työntekoa, ahdistaa mieliä, ja mikä
kohtalokkainta, estää toimintojen uusiutumisen ja uudistamisen alhaalta
ylöspäin (bottom-up).
Ylikuumentunut byrokraattinen tila, jota harmittavasti joudumme nykyään kohtaamaan
arjessamme jatkuvasti, on vienyt siihen että muoto on tärkeämpi kuin sisältö. Pilkunpalvojat saavat vallan
instituutioissa eikä luovuutta siedetä. Lomakkeet ja hakemukset on täytettävä
pilkulleen niin kuin on käsketty; jos poikkeat muodosta, olet ulkona
rahanjaoista ynnä muista herkuista. Tällainen ajattelu on äärimmäisen
kohtalokasta ja vaarallista etenkin tieteentekemisessä, jos myös monilla
muillakin aloilla. Tiede ilman vapaata ajattelua, luovuuden edistämistä, on
kohta kuollut.
Nyt, tässä poliittis-taloudellisessa turbulenssissa, jota parhaillaan
elämme läpi, uudistusten tekeminen, luovuuden ilotulitus, on välttämätöntä,
että pääsisimme kuivin jaloin tästä lätäköstä ylös. Moni julkinenkin keskustelija
on hyvin asiallisesti muistuttanut, että sen sijaan että leikataan (etenkin
niin sanotuilta pehmeiden metodien aloilta), lähdettäisiin uudistamaan
rakenteita aste asteelta, purkamaan moninkertaista byrokratiaa maltillisesti,
tervehdytettäisiin ja raitistuttaisiin asioiden kulku virkaportaissa. Olisi kohtuullista,
että saisimme tehdä töitämme kaikella sillä energialla ja luovuudella, jonka
vuoksi meidät on palkattu tehtäviimme.
Pitänee muistuttaa vielä lopuksi, että toisin kuin monien muiden
ammatinharjoittajien, professorien tehtävät on määritelty laissa (Yliopistolaki
2009, 33§). Saman lain 2-pykälä määrää, että ”YLIOPISTOJEN tehtävänä on edistää
VAPAATA tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista SIVISTYSTÄ, antaa tutkimukseen
perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata
ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee edistää ELINIKÄISTÄ
OPPIMISTA...” Onkohan oikeusoppineet tutkineet sitä, miten nykyinen ylibyrokratisoitunut
toimintatapa ja ylhäältä ohjailu vastaavat oheisen lain kirjainta ja henkeä?