Aitosuomalaisuudesta oikeistopopulismiin: murroskaudet puhkaisevat uusia väyliä vallanvaihdospyrkimyksille

Lama ruokkii ääriliikkeitä. Niukentuvat resurssit ja epävarmuus työpaikoista ja etno-kulttuurisesta asemasta sekä kaikkinainen elämänhallinnan hupertuminen saavat ihmiset uskomaan mustavalkoisiin totuuksiin, tarttumaan niihin kuin hukkuva oljenkorteen, erottelemaan hätäpäissään vuohia lampaista, eri mielisiä ja kielisiä toisistaan, kategorisoimaan, luetteloimaan kanssaihmisiä meihin ja muihin sillä ajatuksenjuoksulla, että erottelu helpottaa yksittäisten ihmisten ja kuppikuntien ahdistusta ja häivyttää pelkoja. Joku voisi sanoa, että korjatkaa talous, niin jo hiipuu ääriliikkeiden kannatus, ja että sosio-ekonomisesti tasapainoinen ihminen ei hurahda rasismiin eikä fasismiin. 

Talous ei kuitenkaan ole ainoa muutosvoima. Myös poliittinen ennustamattomuus yhdistää muutoshaluisia; epävarmuutta on vaikea kestää silläkään rintamalla vallankin kun uhattuna on todellinen tai oletettu kansallinen olemassaolo, "meidän" yhteinen hyvämme. Myös yksilöiden puhdas vallanhimo, pyrky päästä takarivin harmaista parrasvaloihin vie ihmisiä ääriliikkeisiin. Heille valittu ryhmä on vain väline valtaan, tie julkisuuteen ja sosiaaliseen nousuun. 

Tänä historiallisena aikana, 2010-luvulla, pahaksi onneksemme sekä talous että politiikka yhteenkietoutuneena massiivisen vahvana muutosvoimana on negatiivisessa kierteessä yhtä aikaa, pahimmassa kulminaatiopisteessä sitten 1930-luvun. Juuri tämä ajallinen samankaltaisuus saa historiaa tuntevan kovahermoisimmankin seuraamaan reunoiltaan repaleisen keskiluokan reaktioita: meneekö se ääriliikkeiden taakse kuten se teki Saksassa 30-luvulla? Jos niin käy, ennuste on huono. Kuulin sattumalta jonkun sanovan jo nyt, että 15 vuoden sisällä Eurooppa on taas sodassa.

Pitääkö sellaisestakin vielä muistuttaa, että 30-luvun idealistit ja oikean suunnan tietäjät veivät pienen rajamaamme tuhon partaalle. Eivätkö nykypäivän ääriliikeläiset tunne sen maan historiaa, jonka lippua niin ylpeänä kantavat. Hurmahenkisestä ja ällistyttävän romantisoidusta, elitistisestä aitosuomalaisuudesta puhutaan kuin se olisi ollut kansanliike, kansan syvien rivien väylä onneen. Sitä se ei ollut lainkaan kuten Akateemisen Karjalaseuran historiasta tiedämme. Toinen tuon ajan valtaanpyrkijä, Isänmaallinen Kansanliike, ei sekään nimestään huolimatta ollut kansanliike vaan pienen koulutetun joukon johtama ääriliike.

Ehkä kuitenkin kaikkein ratkaisevin ääriliikkeisiin liittymisen kriteeri on ihmisen halu ja tarve kuulua joukkoon, olla osa aktiivista ja tavoitteellista sosiaalista ryhmää, löytää mielekkyyttä työlleen ja toiminnalleen, saada suunta elämälleen, olla jonkun johdettavana. Olla osa samaan suuntaan katsovaa joukkoa, ajatella, puhua ja pukeutua alakulttuurin koodien mukaan, osallistua yhteisön rituaaleihin. Olla olemassa ja elää ajan hermolla. Eräs itseäni vanhempi henkilö kertoi kerran, että hän oli katkera siitä, ettei päässyt elämään 60-luvun opiskelijaliikettä edes 70-luvun jälkilämmössä. Hän oli juuri sellaisessa ikähaarukassa, että jäi paitsi suurista kollektiivisista tunneaalloista.

Tämän vahvan tunneaallon kautta ymmärtää hyvin 30-luvun aitosuomalaisenkin hurmoksen. Vuonna 1942 Otava mainosti kustantamiaan "Suur-Suomen kirjoja" Puhtain asein, Karjalan laulu ja Ratkaisun vuodet. Ensimmäisessä esiteltiin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyjä 1918-1942, toisessa Suomen Karjalan, Vienan, Aunuksen ja Inkerin runoutta ja kolmannessa TK-kuvaajien 'loistavia kuvia sankarillisista ajoistamme' mukanaolleiden kommenteilla varustettuna. Mainosta luettiin innokkaasti Akateemisten Naisten Karjalaseurassa, sillä mainos oli julkaistu juuri heidän lehdessään. He olivat suursuomalaisen ja aitosuomalaisen viestinnän otollinen kohde nuorten oikeistolaisten nuorukaisten ja neitosten ohessa.

Polttavin ongelma akateemisten naisten keskuudessa ei kuitenkaan ollut aatteen ideologinen pohdinta vaan se, koska oli soveliasta käyttää "aitoa suomalaisuutta" manifestoivaa rintamerkkiä, jonka vihdoin koejäsenyyden ja valan jälkeen oli saanut. Aatteen sisäistäneille kysymys osoitti pinnallisuutta: vastaus oli tietenkin, että aina ja joka paikassa oli velvollisuus tunnustaa värinsä ja uskaltaa esiintyä aatteensa edustajana. Oli tärkeää osoittaa kavereille, mihin kuului eikä niinkään se, millaiseen maailmaan kannatettu aate oli isänmaata viemässä. Pieni sosiaalinen oli enemmän kuin suuri poliittinen. Samanlaiselta näyttää myös tämän päivän ääriryhmien toiminta; tunnetaan kuumeisesti lähelle, mutta ei osata, haluta tai kyetä näkemään kauas ja tunnisteta oman toiminnan seuraamuksia.