Säännöllisesti, etenkin tutkimusrahoitusten hakuaikoina, ilkutaan kuinka vähän humanisteilla, esimerkiksi yliopistojen historianprofessoreilla ja dosenteilla kertyy vaikuttavuutta osoittavia viittauksia tieteellisissä aikakauslehdissä. Eräässäkin valintakokouksessa todettiin, ettei akatemiaprofessoriksi voi valita henkilöä, jolla ei ole laajaa viittausrekisteriä, mikä sulki ison osan erittäin päteviä tiettyjen alojen kandidaatteja ulkopuolelle. Vertailuksi otetaan usein kovien erikoistuneiden tieteenalojen tutkijoita, kuten avaruuden, ilmanalan ja jääpeitteen tutkijoita, joiden viittausten runsaus katsotaan legitimoivan heidän saamansa miljoonarahoitukset: Mitä viitatumpi, sitä enemmän hankerahaa; Mitä viitatumpi, sen parempi tutkija.
Tässä asetelmassa on
muutamia heikkouksia. Ensinnäkin on muistettava sellainen itsestään selvä perusasia,
että tieteenalojen suosio ja sitä kautta rahoituksen saanti vaihtelevat
ajassa riippumatta siitä, onko tutkija erityisen ansiokas, riittää että on
ansiokas. Kullakin historiallisella ajanjaksolla on pääosin poliittisista
suhdanteista (yhteiskuntarelevanssista) johtuvat suosikki- eli muotialansa,
joita rahoitetaan kernaasti. Muun muassa 1800-luvun lopulla historia oli
ykköstiede, nyt sitä arvostetaan pääosin viihteenä: mitä populaarimpi ‒ seksiä, väkivaltaa ja sotaa sisältävä
teos on, sitä enemmän julkisuutta.
***
Tässä kohtaa on syytä ryhmitellä
karkeasti ja lyhyesti historiankirjoja tekevien joukkoa:
1) Tiukasti tutkittuun
tietoon ja vertaisarviointiin perustuvaa perustutkimusta ja tulkintaa
menneisyydestä tekevät akateemiset ammattihistorioitsijat, pääosin yliopistoissa
toimivat professorit ja dosentit. Heidän tavoitteenaan on tuottaa uutta
tietoa ja uusia tulkintoja laajasti yhteiskunnan eri toimijoiden käyttöön. Tutkimukset
ovat nootitettuja ja tutkimusasetelmiltaan kansalliset rajat ylittäviä.
2) Toisen moni-ilmeisen kategorian
muodostavat kansalliset tietokirjailijat, jotka hyödyntävät ammattihistorioitsijoiden tekemiä
perustutkimuksia ja joiden motiivina on myydä ja elättää itsensä
kirjoittamalla. Juuri tämän ryhmän teemat ovat monta kertaa valittu kaupallisuuden
näkökulmasta ja kirjojen tavoitteena on usein lukijoiden viihdyttäminen.
3) Kolmannen laajan
ryhmän muodostavat iloiset ja innokkaat harrastajahistorioitsijat, jotka
tuottavat tekstejä useimmiten omaksi, sukunsa tai yhteisönsä iloksi.
***
Mutta palatkaamme
viittauksiin. Yliopistoissa tehtävään historian
alan perustutkimukseen – sen fundamentaalisesta yhteiskunnallisesta
tärkeydestä ja laajasta käytöstä huolimatta – ei pääsääntöisesti viitata.
Kaikki se sekalaisten ja osin pirstalaisten arkistojen tutkiminen sekä hidas
rekonstruointityö, kun luomme menneisyyden tapahtumista enemmän tai vähemmän eheitä
tapahtumasarjoja, kertomuksia ja tulkintoja, on näkymätöntä, pitkäjänteistä ja
hidasta työtä.
Kun sitten puurtamisen
jälkeen ilmestyvät tutkimuksemme, jotka ovat kirjoitettu loogiseksi ja ymmärrettäviksi
kertomukseksi, ne ovat kaikkien avoimesti saatavilla ja käytettävissä. Tutkimustuloksiamme
pidetään heti ilmestymisen jälkeen itsestään selvinä totuuksina, että ne otetaan
vapaaseen käyttöön viittaamatta niihin. Perustutkimuksilla ei yleensä ylitetä myöskään lehtien
julkaisukynnyksiä siinä prosessissa, jossa useat toimittajat etsivät
sensaatioita ja paljastuksia.
Kun viime vuosina on
paljon väännetty tutkimusten vapaasta käytöstä (open access), niin historiantutkimukset
ovat olleet aina open access. Meille ammattitutkijoille pelin henki on selvää tutkimusprosessien alusta lähtien ja olemme pelkästään iloisia siitä kun huomaamme tutkimuksiamme hyödynnettävän. Mutta valitettavasti esimerkiksi rahoitushankehakemusten arvioinnista tätä avoimuutta
ja laajaa yleishyödyllisyyttä ei ole otettu huomioon lainkaan. Muistutettakoon vielä, että historian perustutkimusten
laajimpia hyödyntäjäjoukkoja ovat journalistit, kaunokirjailijat, opettajat,
virkamiehet ja poliitikot. Oma sakkinsa ovat tietysti vielä historian
rakastajat, tietokirjailijat ja harrastajat.
Kuten olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana uutisista kuulleet ja nähneet, johtavat poliitikot rakastavat historioitsijoita ‒ tosin vain niiltä osin, jos he suostuvat tekemään sopivia tilaustöitä. Eli hakemaan menneisyydestä yksittäisiä täkyjä, jotka sopivat hallitsijoiden narratiiviin esimerkiksi valtioiden rajalinjoista ja alueomistuksista. Historia on vaarallinen väline, jos sitä käytetään tarkoituksellisen väärin. Totalitaristisissa valtioissa historiantutkijoilla ei ole sitäkään vertaa vapautta aiheidensa suhteen kuin demokratioissa, missä raha määrää tutkimuksen suunnan, ei välttämättä valtapolitiikka kuten harvanvaltaisissa maissa.
Kaiken tämän vuoksi olen
sitä mieltä, että rahoitushankkeissa täytyy ottaa huomioon mm. historiahankkeiden
laaja, yhteiskuntaa sisäisesti rakentava yleishyödyllisyys eikä, kuten
nyt on paljolti tehty – rahoitetaan pääosin hankkeita, jotka vastaavat välittömästi
johonkin spesifiin ajankohtaiseen ongelmaan.
