Antti Ristimellan (1984−2015) muistoksi

Rakas Antti, kaipaamme sinua valtavasti kaikki, vanhempasi, sisaresi, me tädit, serkkusi ja muut sukulaisesi, ystäväsi, työkaverisi, koiranpentusi, kaikki yhteisösi jäsenet. Ihan kaikki. Itkemme ja suremme yksin ja yhdessä väkivaltaista lähtöäsi 25.6. työmaa-onnettomuudessa. Ei ole mitään määrää tällä tuskalla ja ikävällä. Synnyit Kittilässä kesäkuussa 31 vuotta sitten ja lähdit tästä maailmasta Rovaniemellä kesäkuussa 2015. Elit vain kesästä kesään. Voi tätä murheen päivää, voi tuota lähdön lopullisuutta.

Kaikki pysähtyi tuona torstai-aamupäivänä. Autosi jäi seisomaan työmaan reunaan, asuntosi sisustus muuttui kylmäksi, paikka pöydässä jäi tyhjäksi. Hammasharja, dödö jonka ostin sinulle jouluna, tyylikkäät vaatteesi henkareissa, monenmoiset kengät eteisessä, takit, urheiluvälineet, ruoat jääkaapissa; kaikki jäivät sinun kosketustasi vaille. Laatikossa koulu- ja työtodistuksia, ylioppilaskuva, kuvia juhlista, tyttökavereista, perheestä. Kirjat, videot, soittimet, tv. Kaikki sinulle tärkeät esineet ja muistot, koko ihmisen yksityinen elämä jäi siihen ja pysähtyi, kun sinut vietiin meiltä pois vastoin kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiasi, tuoretta suhdettasi, haaveitasi. Kaikki leikkautui hetkessä pois eikä koskaan palaa. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää.

Muistan sinut pyöreänpehmoisena vauvana, touhukkaana pikkupoikana, teini-ikäisenä koululaisena futispallon kanssa, rippikoululaisena, hoikkana nuorukaisena, armeijan vaatteissa, tonttulakki päässä jouluina, juhliin sonnustautuneena komeana nuorena miehenä. Sanoin sinua italialaiseksi filmitähdeksi, koska näytit juuri sellaiselta. Nauravaiselta, myönteiseltä, vastuuntuntoiselta, kunnon kaverilta.

Nuoren ihmisen kuolemaa on vaikea hyväksyä. Emme hyväksykään tapahtunutta, mutta et siitä huolimatta enää palaa milloinkaan. Et vaikka monet vanhemmat haluaisivat vaihtaa paikkaa kanssasi, et palaa sittenkään. Joku sanoo, että sinun päiväsi olivat luetut. Niinhän se on jälkikäteen ajateltuna. Et sinä halunnut kuolla etkä edes ajatellut kuoleman läheisyyttä. Olit terve ja hyväkuntoinen. Lähtösi ei ollut vapaaehtoinen vaan onnettomuus, jolla on syynsä, tekijänsä. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä tätä. Irronnut betonielementti kaatui päällesi ja menehdyit silmänräpäyksessä. Ajattelen, että kuolemasi olisi voitu välttää. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää, voi tätä lohduttomuutta.

Antti, rakastamme sinua aina, emmekä unohda sinua milloinkaan. Kuljet kanssamme niin kauan kuin itse elämme, ja sen jälkeenkin elät vielä valokuvissa, sukumme muistoissa sinä nuorena miehenä, jolta varastettiin elämä.

Väärän alan asiantuntijat: rakentavankriittinen sana Akatemian hauista

Vaikka muuan ministeri väittää tietämättömyyttään mitä sattuu, on akateeminen väki tähän aikaan vuodesta vasta siirtymässä kenttätöihin eli keskittymään pääasiaansa eli tutkimukseen opetuksen, hallinnon, pääsykokeiden ja ainaisen rahahaun tauottua hetkeksi, siis hetkeksi, kunnes taas elokuussa työmuurahaisten kulku kääntyy Kuningatar Yliopiston huomaan. 

Tähän alkukesään kuuluu myös sellainen episodi, että viime syksynä isolla työllä keskeiseen kansalliseen verovararahoitteeseen instituuttiin eli Akatemiaan lähetetyt hankehakemukset on punnittu. Vaikka hakuprosessi kestää eri muotoineen ja sääntöineen melkein vuoden, ovat hakemusten rahoittamispäätökset lähestulkoon arpapeliä, sattuman kauppaa. 

Kuvaavasti on käynyt useamman tutkijan kokemuksen mukaan niinkin, että aikaisemman vuoden hakemus saattoi saada 5 pistettä, tänä vuonna 2 (maksimin ollessa 6). Ainoa muutos eräässäkin uudessa hakemuksessa verrattuna edelliseen esitykseen oli, että hakija hioi englanninkielisen hakemuksen kieltä, täsmensi teoreettista raamia ja tutkijoiden työjakoa sekä luetutti hakemuksen todellisella asiantuntijalla ennen sen jättämistä. Se oli varmaankin virhe: No, tuskin sentään. Tosiasiallisesti kävi niin, että lausunnonantajat eli niin sanotut ”asiantuntijat” vaihtuivat eivätkä he pitäneet käsiinsä joutuneen hankkeen tutkimusalasta lainkaan, antoivat alhaisen arvosanan ja pari ympäripyöreää lausetta palautteeksi. 

      

Todelliset asiantuntijat haussa

Rahoittajainstanssi vannottaa kiven kovaan hakijoille, että kukin hakemus saa korkean tason ”asiantuntijapaneelin” arvion: jos saat huonon arvosanan, vika on sinun. Näin asianlaita ei välttämättä ole lainkaan. Tämä sanottakoon lohdutuksena nuorille tutkijoille: uskokaa vain itseenne ja ideaanne. On erinomaista avoimuutta, että nykyään arvioitsijoiden nimet ovat näkyvissä palautekaavakkeessa, joten on helppo tarkastaa kunkin ns. asiantuntijan asiantuntijuusala. Siksi on myös erinomaisen helppo sanoa, että puhe ”asiantuntijoista” on monta kertaa muunneltua totuutta; asiantuntija sattuu kohdalle vain sattumalta tai mahdollisesti joissakin tapauksissa hakemus ohjautuu harkitenkin todelliselle asiantuntijalle.   

Ensimmäinen ja tärkein strateginen elementti hakemuksen menestymisessä on siis sen pääsy todellisen asiantuntijan koriin; asiantuntijan, joka lähtökohtaisesti pitää tutkimusaihettasi tärkeänä. Tämä väite perustuu sille tosiasialle, että itse muodollinen hakemuksenteko on ohjeistettu nykyään niin yksityiskohtaisesti, ettei se voi muodostua ensimmäiseksi kynnyskysymykseksi.

Mutta miten määrittää asiantuntija? Esimerkiksi historiassa – joka jakaantuu jo lähtökohtaisesti hyvin moneen ja keskenään kilpailevaan koulukuntaan, genreen sekä maantieteellisesti, temaattisesti ja temporaalisesti jakautuneisiin fraktioihin  ja hyvin moneen tiheämpään erikoistumisalaan Antiikin historiasta globaaliin katsantoon – oman hakemuksen päätyminen todelliselle asiantuntijalle on lottovoitto sinänsä. 

On itsestään selvää, ettei mikään uskottava ja vakavasti otettava järjestelmä ei voi olla näin sattumanvarainen. Ei  esimerkiksi ole mitään järkeä, oikeudenmukaisesta kohtelusta puhumattakaan, että esimerkiksi arktisen alueen tutkimushanketta arvioivat keskiajan (kirkkohistorian) tutkija, Ranskan 1700-luvun lopun historiaa ja venäläis-virolaisia suhteita tutkineet historioitsijat. Yhtä hyvin hakemus olisi voitu antaa fyysikolle tai arkeologille, niin suuri ero eri historian alan lähestymistavoilla, mallinnuksilla ja tulkinnoilla on toisiinsa nähden. Ei mitään ideaa, ei mitään hyötyä kenellekään. Siinä menee hukkaa kallista aikaa ja rahaa sekä hakijalta, taloushallinnolta, rahoittajalta että ns. asiantuntijalta. Tyhjää työtä kaikki tyynni. Toisaalta tällainen hakemusten random-heittely mihin tahansa (historia ym.) koriin loukkaa hakijoita, antaa aivan vääränlaista palautetta ja syö rahoittajan uskottavuutta, mutta asettaa noloon asemaan myös (ns. väärät) asiantuntijat. 

Toimikaudet yhteen ja vuorovuosihaku

Tässä ei auta muu kuin kehittää järjestelmää paremmaksi. On työlästä hakea ja saada asiantuntijoita suostumaan arviointitehtäviin, mutta Akatemian hakuprosessi on niin tärkeä kansallisen tutkimuksen innovoinnin näkökulmasta, että siihen on vain panostettava, ja sitä voi siitä syystä myös kritisoida. On tärkeää tunnistaa, ketkä Suomen tiedekehtoa keinuttavat: rahoituspäätöksethän vaikuttavat suoraan siihen, millaiselta tieteellinen tutkimuksemme näyttää muutamien vuosien päästä. Siitä syystä on rakennettava järjestelmällisemmin ja tarkemmalla syynillä ne korit, joihin hakemukset jaetaan. Jatkossa täsmäsijoittelu toisi paljon puhuttua tehokkuutta.

Helpostusta virkamiesten työhön taas voisi tuottaa se, että haku tapahtuisi vuorovuosittain: kaksi toimikuntaa tänä vuonna, kaksi ensi vuonna. Jos siihen ei päästä, niin yksittäiset hakijat/hankkeet voisivat hakea vain joka toinen vuosi eikä niinkuin nyt, että eri kokoonpanoissa haetaan joka vuosi usealla hakemuksella. Tällä menolla jo nyt yskivä järjestelmä tukehtuu. Kannattaa miettiä tätäkin ratkaisua. Johan meiltä loppuvat jo nekin harvat asiantuntijat, jotka enää vakavasti ennättävät paneutua arviointeihin. 

Olen huomannut sellaisenkin nolon piirteen käytetyistä asiantuntijoista, että joillakin on hirmuisen pitkä luettelo niistä toimikunnista, missä he istuvat. Niitä luetellaan niinkuin ne olisivat meriittejä. Minä ainakin kavahdan kauas sellaisista "aiantuntijoista"; kaikki tietävät, että jos jollakin on tiede- ym. hallintotehtäviä paljon, hän ei ehdi tehdä itse tutkimusta eli on vieraantunut arkisesta tutkimuksesta ja siitä todellisesta tiedosta, mikä siellä on in ja mikä out. Tällaiset luulon varassa olevat hallintoammattilaiset kylmästi pois asiantuntijoista.

En tiedä, missä määrin eri toimikuntien jäsenet voivat vaikuttaa asiantuntija-datapankin kehittämiseen, mutta sekä hakijoiden että koko Suomen tiede-elämän etu olisi, että heidät voitaisiin sitouttaa uudistamaan järjestelmää. Toimikuntien jäsenten toimiaika pitäisi lisäksi rajoittaa yhteen kauteen: tällaisena kilpailun aikana ei voi olla millän tavalla perusteltua, että samat ihmiset istuvat siellä jopa 9 vuotta. Pitkät kaudet korruptoivat systeemiä ja osaltaan heikentävät rahoittajan uskottavuutta ja avoimmuutta.