62 miljoonaa kuollutta, joista 37 miljoonaa (60%) siviiliä.
Toisessa maailmansodassa oli edullisempaa olla sotilas kuin siviili, oli
edullisempaa asua muualla kuin Neuvostoliiton länsirintaman rajakylissä tai
Puolassa, Ukrainassa tai Baltian maissa tai saksalaisissa suurkaupungeissa.
Brittien kauhistuttavat – ja brittikenraali Arthur Harrisin intohimoisesti vaatimat
−
aluepommitukset suurkaupunkeihin olivat kuin saksalaisten keskitysleirit: siviilien
tappamista varten suunnitellut.
Naisten osa miesten sodassa oli lohduton varsinkin siellä,
missä japanilaiset joukot kulkivat tai missä Puna-armeija teki ryöstö- ja
kostoretkiä. Eräänkin kerran, kertoo brittiläinen entinen upseeri ja tarinanikkari
Antony Beevor, venäläissotilaat saavuttivat pakoon lähteneet saksalaissiviilien
joukot. Pakolaisia oli tuhansittain kapealla tiellä, mutta niin oli
sotilaitakin. Koston sokaisemat sotilaat joukkoraiskasivat ja lopuksi tappoivat
8-vuotiaista tytöistä lähtien kaikki pakolaisnaiset mummoihin asti.
Hysteerisesti naisia puolustaneet pojat ja papat ammuttiin. Näky oli silminnäkijän
mukaan kuvottava: naisten, tyttöjen ja mummojen silvottuja ruumiita oli
kilometritolkulla tien varsilla. Tuota kauhistusta olemme saaneet nähdä muun
muassa Klimovin elokuvassa ”Tule ja katso” (1985), missä kuvataan Valko-Venäjän
noin 600 kylän asukkaiden raiskauksia ja tappoja sekä kylien tuhoamista.
Miksi sotasankari raiskaa? Joku voisi selittää ilmiötä sillä,
että epäinhimillisissä oloissa, kuten sodassa, ihminen raaistuu, menettää
inhimillisyytensä ja muuttuu saalistavaksi pedoksi. Toinen voisi sanoa, että
sotilaan macho-rooli edellytti sen laatuista käyttäytymistä. Ehkä raiskaajat
arvelivat, että kosto vihollisen tappamista omaisista oikeutti raiskaukset ja naisten
ja lasten tapot. Häpäisy, epäkunnioitus, herruuden ja vallan osoittaminen.
Syitä sodanaikaisiin raiskauksiin on monia. On tutkittu, että raiskaajat ovat
siviilioloissa usein reppanoita. He tulevat alemmista yhteiskuntaluokista, ovat
heikosti koulutettuja, tienaavat vähän, ovat heikon itsetunnon omaavia,
tottuneet väkivaltaan, vihaan ja aggressioon ja heidän sisäinen kontrollinsa on
heikko. Beevor ei analysoi sotarikoksia kirjassaan ”Toinen maailmansota” (2012)
vaan toteaa, että näin oli.
Beevor ei liioin pohdi muitakaan sodan ilmiöitä, ja teos
onkin älyllisesti hyvin lattea. Sen kaunokirjallinen tyyli ei sekään häikäise
eikä se ole erityisen hyvä tietokirjanakaan: siinä on hyvin vähän uutta tietoa yksittäisistä
rintamista. Uutta 900-sivuisessa kirjassa on se, että se murtaa meidän
Eurooppa-keskeistä kuvaamme sodasta ja todistaa teoksellaan sodan
mielettömyyttä sekä lähes kaikesta kontrollista vapaan toiminnan leviämistä
kaikkialla maapallolle: Homma lähti sananmukaisesti käsistä.
Asetelma kirjassa on
tuttu: pahikset Japani ja Saksa vastaan vähemmän pahikset länsiliittoutuneet.
Suomen jatkosodan rintamat eivät saa rivinkään mainintaa. Herkullista ovat
Beevorin kuvaukset Rooseveltin naiiviudesta, Stalinin onnekkuudesta ja Churchillin
tempoilusta. Osansa saavat myös narsistiset ja omia uriaan ajattelevat ja
keskenään riitelevät kenraalit. Beevor myös muistuttaa, että sodan sankarikuvauksissa
on unohdettu Normandian siviiliuhrit ja kylien tuhoamiset, mieleltään
järkkyneet, taistelukauhu, hermoromahdukset ja pelkuruus. Nekin olivat osa
sodankäynnin arkipäivää. Naisia kirjassa ei mainita kuin raiskausten uhreina ja
muutaman rivin saa nokkava ja miestään ohjaava Rouva Tšiang Kai-šek
(!).
Kiinnostavasti Beevor mainitsee kiinnostavan seikan,
nimittäin toisen maailmansodan aikana eri maissa nousseen sisällissodan uhan:
Kiina, Ranska, Puola… Suomessakin siitä puhuttiin ja sillä peloteltiin,
jotteivät rauhanaktivistit olisi saaneet enemmän jalansijaa kuin mitä saivat. Erään
asian Beevorkin unohtaa, kuten muutkin sotakirjailijat, nimittäin kriisiajan talouselämän
hyötyjät. Uuden teknologian keksijät, sotateollisuus, asekauppiaat, mustan
pörssin miehet.. he rikastuivat ja paisuivat samaa tahtia kun siviilit ja
sotilaat kuihtuivat ja kärsivät.