Muistoni Mauno Koivistosta

Eilen saimme suru-uutisen presidentti Mauno Koiviston (1923‒2017) kuolemasta. Se kosketti syvästi meitä monia suomalaisia, jotka äänestämällä osallistuimme johtajakeskeisen kekkoslandian ajan päättymiseen ja uuden demokraattisemman Suomen syntymiseen 1982. Usein toistetaan, kuinka Neuvostoliitto eli kohtalokasta muutoksen aikaa 1980-luvulla, mutta niin teki myös Suomi. Ennen muuta poliittinen ilmapiiri keveni suuren johtajan Urho Kekkosen siirryttyä syrjään.

Itselleni tuo vuosi 1982 on ollut monella tavalla merkittävä käänne; valmistuin historian maisteriksi, menin naimisiin, sain työpaikan, otimme asuntolainan ja täytin 25 vuotta. Kevyt ja ihana opiskeluaika oli päättynyt ja alkoi aikuisen arki. Tämän henkilökohtaisen murrosvuoden alkuun liittyi Mauno Koiviston valinta tasavallan presidentiksi. Ei vain oma elämäni, vaan koko Suomi kansakuntana ja demokratiana oli astumassa uudelle aikakaudelle, jonne tähdättiin suurin odotuksin ja luottavaisin mielin.

Olen merkinnyt tuonaikaiseen kalenteriini "26.1. Koivistosta pressa!" ja "27.1. Pressan juhlallinen vakuutus" ja "28.1. Päivin kanssa linnassa kirjoittamassa onnittelut pressalle".

Sosiaalidemokraattisen Mauno Koiviston nousu kansakunnan kaapin päälle oli suuri tapaus työväenliikkeelle, mutta myös paljon yleisemmin suomalaiselle parlamentarismille. Kansakunta koki Manu-ilmiön, kansanliikkeen uuden avoimemman yhteiskunnan ja politiikanteon puolesta. Manu yhdisti kansaa vaikka tulikin vasemmalta. Kaikki häntä edeltävät presidentithän olivat poliittisesti oikeistosiivestä.

Muistan sen hurman, jonka karismaattisen Koiviston valinta presidentiksi sai aikaan ikäistenikin eli vähän yli parikymppisten nuorten joukossa. Asuimme tuolloin Kruununhaassa Meritullinkatu 9:ssä eli kivenheiton päässä presidentinlinnasta. Lähdimme ystäväni, naapurissa SYL:n Rauhankadun kämpässä asuneen Päivi Ojasen (Teutarin) kanssa riemuisan touhukkaina presidentinlinnaan, minne oli avattu onnittelukirja. Me "historian ammattilaisina" tunsimme historian siipien suhinan ja halusimme olla siinä suhinassa läsnä huutamalla paikalle tulleelle uudelle presidentille isoon ääneen muun hurraavan joukon mukana: "Hyvä Manu! "Hyvä Manu! "Hyvä Manu!"... Tunnelma oli riehakas ja valtavan onnellinen. Suorastaan itkin onnesta ja uuden odotuksesta.

Sittemmin olin useamminkin tilaisuuksissa, joissa presidentti Koivisto oli läsnä. Kolme tapausta on jäänyt mieleeni. Vuonna 2000 tulin palkituksi Väinö Tanner Säätiön mittavalla tunnustuspalkinnolla. Juhlaillallinen oli Kämpissä ja minut oli plaseerattu Koiviston oikealle puolelle. Alussa juttelu meni historian teemoissa ja olin helpottunut, että presidentti oli historian ystävä ja tuntija. Loppuillasta Koivistoa kiinnosti enemmän kansantaloudelliset kysymykset ja kiemurtelin vähän tuolillani, kun en aina ymmärtänyt hänen koukeroista pohdiskeluaan, vaikka olinkin mieheni kautta jo tutustunutkin länsisuomalaiseen ajatuksenjuoksuun. Olin sikälikin vähän tukalassa tilanteessa, että Koiviston pitkät jalat nojasivat hänen huomaamattaan minun jalkojani vasten; tuolit olivat varsin lähellä toisiaan. Telle eli rouva Koivisto pelasti minut alkamalla patistaa Manua kotia. Tämä ei heti halunnut lähteä varsinkin kun hän sai keskustelukumppanin paikalla olleesta kansantaloustieteilijästä.

Toisella kerralla samainen Väinö Tanner Säätiö järjesti laivamatkan Tallinnaan, jonne meidät palkitutkin oli kutsuttu. Presidenttipari Koivistokin oli matkalla mukana ja Tallinnassa seurue tapasi presidentti Toomas Hendrik Ilveksen sekä muuta Viron johtoa. Matkan aikana käydyt keskustelut ja esitykset kulkivat yleisellä poliittisella tasolla ja erittäin lämpimässä hengessä. Se, miksi erityisesti muistan matkan on se, että presidentti Koivisto matkusti vironlaivalla humalaisten suomalaisten seassa laivan hikisessä tungoksessa. Katsoin sitä vähän kauhistuneena. Presidentillisyys teki kuitenkin sen, ettei nähdäkseni kukaan tullut örisemään jo ikääntyneelle presidentille. Koivisto oli tietyllä tavalla vaatimaton ja arkinen. Näin häntä yliopistolaisena ja krunikkalaisena usein kävelylenkillä. Joku muu presidentti olisi varmaan piiritetty vironlaivalla turvamiehillä ja hovilla, Koivisto ei. Hän oli tullut tavallisen kansan parista, mikä näkyi hänen suhtautumisessaan erilaisiin ihmisiin.

Kolmas muistoni liittyy Tamminiemen museon avaamiseen remontin jälkeen maaliskuussa 2012. Kalenterissa on merkintä "29.3. Tamminiemen avajaiset: paikalla neljä presidenttiä!" Tilaisuus oli totisesti historiallinen, sillä läsnä oli sekä Koivisto, Ahtisaari, Halonen että Niinistö. Koivisto oli vielä tuolloin ikäisekseen hyvänoloisen näköinen. Hän jutteli siellä aktiivisesti. Ajattelin silloin, että kyllä Suomi on avoin maa, ja että Koivisto oli lunastanut hiljaisella työllään lupauksensa tehdä Suomesta demokraattisemman maan. Presidenttiä saattoi lähestyä jokainen kansalainen. Muistelin myös silloin, että keväästä 1982 oli kulunut tasan 30 vuotta ja oli hienoa nähdä presidentti Koivisto siinä vielä niin hyväkuntoisena, karismaattisena Manuna ja Telle niin tomerana ohjastajana.

Kiitos presidentti Mauno Koivisto ja hyvää matkaa tähtipölyyn.