My name is North, Far North

This week started for me in a very Arctic way and I don't mean the cold winds and snow which have reached also Helsinki during the last weekend. On Monday I participated in the meeting of the Advisory Committee of Arctic Region in the House of Estates situated in the heart of Helsinki. The main task of the members of Committee appointed by Finland's Prime Minister Jyrki Katainen is to follow, comment, evaluate and support the purposes and measures addressed in Finland's Arctic Strategy 2013. The Committee contains three kinds of delegates: 

1) officials of all ministries, 2) representatives of private business, civic organizations and northern municipalities, 3) and ten specialists working at universities and research centers. I suppose that I had a double role; as a professor and specialist of Arctic social, cultural and historical issues, and as a Lapland-born citizen who is living in Helsinki and working at the University of Eastern Finland. At least I have a nationwide view to the issues in question.

On Tuesday I continued my Arctic path and participated in the meeting of the Arctic Society of Finland which has been established last year. That meeting took place in the Finnish Institute of International Affairs (FIIA) in Helsinki. The most exciting moment of the session was the publication of the logo of our Society: The logo contains a symbolic blue A and black Polar Circle around it. In addition we heard two presentations; the Arctic Ambassador of Finland Hannu Halinen opened the main lines of Finland's new Arctic Strategy 2013. He stressed that we do have many challenges and much work to do before we will achieve the goals which Finnish Government (with the strong support of the President) has set to authorities, reference groups and researchers.

After Halinen's presentation, PhD Harri Mikkola from the FIIA gave a slightly cynic view on the recent position of Finland in the global Arctic playground. Because we are not a shore state of the Arctic Ocean, our fate will be to catch only tiny crumbs from the table set of The Bigs, that is to say, the most aggressive Norway, new energy sources searching Russia and Arctic Canada. Maybe, after 20-30 years, Finland has a good position as a connector - but we will get this niche possibility only if we are working in a very proactive way.

From my expert point of view, I would say that our present strategies and plans dealing with the Northern/Arctic regions have, so far, not emphasized enough - on the changing living conditions and wellbeing of local peoples in the North facing global and increasing demands for natural resources. It is also unclear to regional actors how they will benefit from all these new efforts and developments. If the  huge multinational companies which are already present in Lapland (mines), strengthen and broaden their activity, will Lappish peoples - but also Finland as a state - loose the possibility to define what is good for us and what is undesirable for our unique environment, and our cultural and historical values as well.

So, let's be more active and take apart discussions on the European and Finnish Arctic before it is not too late!

See the Finland's Arctic Strategy and discussions: www.arcticfinland.fi

Join to the Arctic Society of Finland here: www.arktinenseura.yhdistysavain.fi

Peer reviewt eli vertaisarvioinnit tuhoavat luovuuden

 

 

Yliopistomaailmassa pinnan alla muhinut kapina alkaa saa saada jo kirjallisia muotoja - kuten tämän blogin - niin sanotussa vertaisarviontikritiikissä. Jokainen tieteelliseen julkaisuun tuleva akateeminen kirjoitushan, kuin myös hankehakemus, päätyy ulkopuolisten arvioitsijoiden pöydille ja saa näiltä tuomionsa; myönteisen tai vielä myönteisemmän palautteen tai hylkäyksen. Suomen Akatemian hauissa hylkäystä seuraa numeraalinen arvio 0-6, missä 6 tietää lottovoittoa. Harmaalla rajapinnalla kuljetaan, kun saat arvosanaksi 5: toisinaan se on voittoluku, toisinaan se taas tarkoittaa samaa kuin 0. Sille, miksi 5 välillä voittaa, toisinaan häviää, ei ole mitään järkevää perustetta, kohtalon ratkaisee vain loppuraadin mielipiteet ja koulukunta. Tässä suhteessa 0-6 asteikko on teennäinen koriste. Yhtä hyvin rahoituspäätöksen variaatio voisi olla proosallisesti KYLLÄ-EI, sillä ne minimaaliset perustelut sille, miksi hakija ei saanut 6:sta, voivat todellakin olla ulkoavaruudesta.

 

Näin siksi, että niin sanotun vertaisarvioinnin antaneet, useimmiten ulkomaiset tutkijat, saattavat edustaa täysin eri tutkimusaloja hakijan kanssa. Vertaisarviointi on käytännössä osoittautunut olevan vain akateemisen tutkinnon tasolla, ei osaamisen tasolla. Kun kyselet perään ja moitit, ettei hankettasi ole arvioineet kyseisen alan asiantuntijat, vaan randomina otetut tutkijat, niin toimikunnan edustajat tai asiaa hoitavat viittaavat vain asiantuntijavaltaan. Koska arvioitsijoita voi olla neljäkin, on tulos aina kompromissi, mikä on vihoviimeinen kriteeri korkean akateemisen tutkimuksen arvioinnissa. Se on yksinkertaisesti tuhon tie, sillä keskiverto katkoo kaulat kaikelta erilaiselta, luovalta, omintakeiselta, innovatiiviselta ja tukee jo aiemmin testattuja, varman päälle tehtyjä suunnitelmia. Joka väittää toisin, voisi tutustua esimerkiksi Suomen Akatemian viime vuosina rahoittamien projektien teemoihin.

 

Miten tämä ikäväksi ja hedelmättömäksi käynyt valintamekanismi korjattaisiin? Ohjeeni on, että poistetaan ryhmäarvioinnit; ne eivät johda muuhun kuin keskivertoon ja kompromissiratkaisuihin. Otetaan arvioitsijaksi vuosittain yksi asiantuntija kutakin hanketta kohden. Silloin toiminta on läpinäkyvää; kyseisen asiantuntijan taustat, kytkökset ja koulukuntapiirit tunnetaan ja arviot ovat sen mukaisia ilman kompromissiratkaisuja, jotka tappavat kaiken luovuuden ja vahvistavat laskelmallisia keskivertohankkeita. Toisaalta taas hakija/kirjoittaja pystyisi tässä systeemissä suhteuttamaan saamansa arvion arvioitsijan asiantuntemukseen ilman että häntä loukattaisiin alansa ammattilaisena.

 

Tällä kaulat katkovalla nykymenetelmällä ei viedä Suomen tiedettä eteenpäin kansainvälisille kentille. Mehän olemme juuttuneet ikävästi Euroopan keskivertoon. Se, mitä tarvitsemme on innovatiivisuus, pieni hulluus, rohkeus. Ne loistavat poissaolollaan uusimmissa tutkimuksissa. Hakemuksia ja artikkeleita rustataan varman päälle, vanhalla kaavalla, ja se todellakin näkyy tuloksissa. Tuloksia heikentävät myös netissä ilmestyvät niin sanotut open access – julkaisut. Ideahan niissä on, että voit rahalla saada juttusi nettilehteen. Ei kuulosta kovin tieteelliseltä. Mutta miten pysäyttää open access -juttujen monenkirjava tulva? Rajoittamalla tieteellisten artikkeleiden määrää kahteen per kirjoittaja per vuosi? Nyt olisivat hyvät neuvot tarpeen.

 

 

 

Theremin - imaginäärinen kannel

Kuulin tuota ihmeellistä soitinta ensimmäisen kerran elämässäni Luostotunturin kupeessa kauniinkarun luonnon keskellä lappilaisittain käsittämättömän lempeänä iltapäivänä. Tuuli humisi puissa, aurinko lämmitti ihoa ja olo oli omituisen tyyni, kuten luonnon keskellä tahtoo usein olla. Erikoisen soittimen body on jonkinsortin sähkökoje, vahvistin tai syntikka. Vuonna 2003 aloitetun LuostoClassicin ikoni Kalevi Aho kehuu eräässä kirjoituksessaan kyseisen vempeleen olevan maailman vanhimman sähkösoittimen, jonka kehitti nerokas neuvostoliittolainen Lev Termen (Theremin) 1920. Hänen mukaansa USAssa lanseerattu ihmesoitin onkin saanut nimekseen theremin ja laitteen soittajia kutsutaan theremisteiksi.

Luostolla hassua soitinta käytteli saksalainen virtuoosi Carolina Eyck niin taitavasti, ettei hänen käsistään tahtonut saada katsetta irti. Laitteen toisella reunalla törrötti pitkulainen ohut metalliantenni ylöspäin ja toisella reunalla vastaavanlainen silmukkana. Soittaja ei koskenut lainkaan vekottimeen vaan elehti ja sätkytteli käsiään ja sormiaan toisinaan lähempänä, toisinaan etäämpänä kojeesta ja näppäili kuvitteellista kanneltaan kuin ilmakitaraa konsanaan. Kaikkea sitä näkeekin. Taiteilijan tuottama äänimaailma oli kirkas ja paikoin kovinkin korkea; mihin enää tarvitsemmekaan sopraanoja!

Lapin kamariorkesteri pani sekin parastaan muun muassa latvialaisen käsikellojoukkueen kanssa. Ällistyttävän sointuvaa ja ilmeikästä tuo käsikellojen soittelu. Soittimiensa takana nuoret taiturit näyttivät todellakin nauttivan soitannastaan. Suomessa laji on kuulemma vasta nousussa suosioon. Mutta samoin kuin vanhan Valamon kirkonkellojen kuuntelun suhteen, myöskään käsikelloja ei malta kuunnella kovin montaa kokokonserttia, niin kauniilta kuin kellot kuulostavatkin.

Kaiken kaikkiaan elokuinen LuostoClassic oli voimaannuttava kokemus ennen syksyn tuulia. Sitä täydensi vielä aikamatka Suvannon kylän 1800-lukulaisen joenvarsikylän miljööseen. Kiitos reissusta 'vanhat' koulukaverini Pirjo, Mirva, Airi ja AuneSinikka!

Paluu leikkimökkielämään: tervetuloa juhannus!

Olin ensimmäistä kertaa elämässäni mökkimessuilla ja ymmärsin siinä pieniä somasti koristeltuja tupia, vajoja, saunoja, kesäkeittiöitä, komposteja ja ekohyyskiä katsellessa, että aikuiset ihmiset haluavat ihan tosissaan regressoitua lapsuutensa mummolamaailmaan ja taantua pikkuruiseen leikkimökkielämään, ainakin kerran kesässä. Leikkimökkielämä tiivistyy juhannuksena. Juhannus on meikäläisen kesän huipennus, kesien kesä, ihana suvi. Kolme päivää kesäkuussa on suomalaisen lämpökauden täyttymys, huipennus, unelma ja painajainen samassa lasissa.

Kierrän messupisteestä toiseen: kivoja nikkarointiohjeita uusvanhoille huonekaluille (naftisti rustiikkia ja nuovoo sekoittaen), pikku puutarhojen aistikasta sommittelua ja kekseliäitä kivikukka-asetelmia, raikkaita kuoseja makuusoppeen ja vieras-aittaan (tietysti merellistä merenrantamökille ja talonpoikaista maalaismökkiin), uusia kivimateriaaleja saunapolulle ja kaiken maailman pikku hiluja koristamaan sitä sun tätä paikkaa. Parin tunnin messualueen kiertelyn jälkeen olen jo kypsä lähtemään kotiin, melkein oksettaa. Pitäisikö sittenkin unohtaa ”oma mökkiranta” ja palata Helsingin ihanaan työläisparatiisiin, Kivinokkaan, ja viettää kesiä (niiltä osin kun niitä Kivinokan yhteisöllä on enää jäljellä) Hannan, Anun ja kumppaneiden rennossa kollektiivisessa seurassa? Eikö se olisi juuri huoletonta, käydä kollektiivisaunassa, kollektiivivessassa, kollektiivirannassa, kollektiivipihalla. Miksi pitäisi omistaa ”oma” mökki ja ranta?

Mökki, kesähuvila, kakkoskoti, the second home, kuten tutkijat sitä kansainvälisesti nimittävät, on vakava asia kaikesta näennäisestä pinnallisesta kepeydestään huolimatta. Paitsi että mökkielämä tyydyttää meidän nostalgiakaipuuta lapsuuteen ja eheyttää meidän ainutkertaista elämämme kertomusta - jolla on takuuvarmasti alku ja loppu - antaa se uutta virtaa etenkin keski-ikäisten ja sitä vanhempien pariskuntien paikoin tylsäksi tai ainakin vanhaan urautuneeseen elämänrytmiin. Kesämökki vääntää talven aikana vääntyneen mielen taas oikeaan asentoonsa, hautaa vihat ja katkeruudet, joskin myös riemut ja voitontunteet. Mökkielämä tasoittaa – ja taannuttaa. Pariskunnat saavat taas pitkän talven jälkeen muutakin puhuttavaa kuin tylsät televisiosarjat. Nuoret löytävät uuden jännittävän ajanvietekentän. Järvet, meri ja joet avaavat maailmaamme uusiin ulottuvuuksiin. Palaamme maalle, luonnon luo.

Oma valtava merkityksensä kesämökkitouhussa on kuluttamisella. Kun on oma huusholli jo sisustettu, rempattu, hiottu ja vaihdettu väriä moneen kertaan, nyt päästään ostamaan uutta: tällä kertaa mökille. Oi sentään, mitä sisältöä se antaakaan: hankitaan uutta ja vanhaa, sisustetaan, värkätään, puunataan, hiotaan. Uudet verhot, kapat, huovat, pannulaput, käspaikat, laudeliinat, vuodevaatteet virkistävät myös ruumista, ei vain sielun esteettistä kaipuutta. Oranssia, okraa, vaaleaa lilaa, vihreän eri sävyjä... niin kauan kun henki pihisee, me vain ostamme uutta. Onhan se säälittävää, täytyy myöntää.

Niille, joille mökkielämään kuuluu rankemmat rakennuspuuhat, kesärupeama tulee kalliiksi. Työmiehet ovat kovissa hinnoissa lamasta huolimatta; pitkäikäinen tukeva laituri maksaa kohta viisi tonnia, saunamökki kolkyttonnii ja tienparannusduunit tuhansissa nekin. Mutta mitäs siitä, sen jälkeen kun investoinnit on tehty, nautinta-aikaa on hautaan saakka. Laatu maksaa, ja tuleehan se suomalaisten pussiin, jos oikein valitsee.

Ehkä kuluttaminen on kuitenkin toisella sijalla. Ehkä mökkielämä on pyrkimystä paluuseen yksinkertaiseen elämään, niukkoihin oloihin esi-isien tapaan, paluuta menneisyyteen, hiljaisuuteen, filosofiseen mietiskelyyn, itsensä kohtaamiseen, eheytymiseen, voimaantumiseen. Jos ei kaikille, niin ainakin toisille meistä. Tyyntä ja virkistävää samaan aikaan, nautinnollista, henkistä. Ei mökkielämän suosiota voi muuten selittää.

Hunting for beavers and gold in Lapland

In English

Suomeksi

The regional identity of my home area, the Central Lapland in Finland has changed dramatically in the last 300 years. During the time of my forefathers and -mothers the region was famous for it’s wild animals and the land of Europe’s last wilderness. Nowadays the area is an internationally well-known winter resort, and desired target of a modern mining activity.

The old Lapp village or better said siida of Sodankylä is my birth place and has been my family's home site hundreds of years. As it is common in these latitudes, also my ancestors were the Lapp (Sami) people of Kemi Lapland. My forefather, Hans Aska (1685-1759) used to be an elder of his Lapp village near the center of Sodankylä parish. During the times of Hans the hottest debate was dealing with the issue, could he keep his Sami privileges for beaver dams although he married with a daughter of Finnish pioneer settler. The crown court of Lapland accepted Hans’ complaint and he got the right to continue his beaver hunting in the lands of his Lapp village. In that time, in the beginning of the 18^th century, beavers and other wild fur animals were “the gold of Lapland”. 

By a twist of fate, Hans was a one of the last inhabitants of Sodankylä who got the right for the ancient Sami hunting places; pioneer settlers colonized rapidly Sodankylä and also the Lapp people changed their source of living from hunting to agriculture which the state supported. During the 19^th century the majority of the inhabitants of Sodankylä were so called mixed people and only few of them considered themselves anymore as Lapps. My grand-grand-father and Hans’ son’s son’s son’s son Tuomas Aikio (1843-1929) was a farmer with cattle and although he had also reindeers, his identity was Finnish. A huge cultural and identification change of my family and other families of the Central Lapland had happened during these 150 years.

During my time, from the 1960s to present, Sodankylä has changed again a lot. When I was a kid, the large artificial lakes of Lokka and Porttipahta were built and the environmental landscape changed dramatically, agriculture become unprofitable and the forest work was mechanized. A huge migration wave took place and young people started to build their new identities as factory workers in the southern towns of Sweden and Finland. Because of the Cold War a military garrison was opened in Sodankylä and new people arrived to the municipality from other garrison places of Finland. All in all, during the 1960s-1980s the region lost it’s image as a land of small farms and brave loggers. The rich findings of minerals made both in Sodankylä and Kittilä in the 1980s awakened hope for the better future of the region.

The Kevitsa mine near the village of Petkula and owned by the Canadian First Quantum Minerals Ltd, has revitalized the village life of Sodankylä and the community has got new inhabitants, miners; the mine is employing ca. 200-500 workers and produces nickel and copper. The same phenomenon has happened also in Kittilä, the municipality neighboring Sodankylä. Today I spend more time in my cottage in Kittilä than in Sodankylä, and that is why I have followed the development of Lapland also from the point of view of Kittilä. My cottage lies in the village of Sirkka which is known better as Levi. It is the most popular winter resort area in Finland and well known tourist attraction place among foreigners as well; ten thousands of Russian, English, French etc. slalom skiers and free time travelers spend their holidays there every year.

The Suurikuusikko (in English a big fir forest) gold mine lies about 50 kilometers north-east from the center of Levi, and almost all the workers of the mine live in Levi. Suurikuusikko, owned by the Canadian Agnico Eagle Miners Ldt, is the biggest gold mine in Europe. It has ca. 400 employers.  A separate sub-community for mine workers has been built only a couple of kilometers to the north from the Levi tourist hotels; the private houses and rental flats look very nice and picturesque. However, mine employs often large among of contract workers and that is why labor force changes quite often.

When we compare previous times with the present situation, the biggest change has happened in ownership of natural resources. My Lapp ancestors owned their hunting regions collectively, today international companies are gathering the profits of the Lappish mines.  The Finnish Government has eagerly allow mining permits for international companies due to employment situation in so called peripheral mine areas in North and East Finland.

 

Lapin suuri harppaus: Majavien pyynnistä kullan metsästykseen

Kotiseutuni Keski-Lapin alueellinen identiteetti on muuttunut valtavasti viimeisen 300 vuoden aikana. Esi-isieni ja -äitieni aikana alue oli tunnettu turkiseläinten pyyntipaikkana ja Euroopan viimeisimpänä erämaana. Nykyään seutu on kansainvälisesti tunnettu talvilomakeskus ja modernin kaivostoiminnan haluttu kohde.

Vanha lapinkylä eli siida Sodankylä on syntymäpaikkani ja iänikuisen sukuni koti vuosisatoja. Kuten on tavallista näillä leveysasteilla, myös minun esivanhempani ovat olleet Kemin Lapin lappalaisia. Esi-isäni Hans Aska (1685-1759) oli kylänvanhin Sodankylän kirkonkylän lähellä olleessa lapinkylässään. Vanhan Hansin aikana tunteita kuohuttanut kiistakysymys oli, saisiko hän säilyttää lappalaisille kuuluneen oikeutensa majavapatoihinsa vaikka avioitui suomalaisen uudisasukkaan tyttären kanssa. Hans valitti asiaansa käräjille, joka myöntyi tämän vaatimuksiin ja niin Hans sai jatkaa vielä hetken metsästäjän ammattiaan. Tuohon aikaan, 1700-luvun alussa, majavan nahat ja turkikset olivat ”Lapin kultaa”.

Kohtalon oikusta Hansin elämä ajoittui aikaan, jolloin suuri muutos ravisteli Lappia: lappalaisten pyyntitouhut saivat jäädä kun uudisasukkaiden joukot valtasivat enemmistön Sodankylänkin asukaskunnasta. Nämä harjoittivat kruunun suosimaa maanviljelystä ja karjanhoitoa ja Hansin askareet ja osaamiset olivat kohta mennyttä maailmaa. 1700-1800-luvun taitteessa suuri osa Sodankylän väestä oli muuttoliikkeen vuoksi etniseltä taustaltaan ns. sekaväestöä. Isoisäni isä Tuomas Aikio (1843-1929) oli jo maanviljelijä ja vaikka hänellä oli myös poroja, oli hän etniseltä identiteetiltään jo suomalainen; Kemin lappalaisten kieli, tavat, pukeutuminen, ruokakulttuuri jne olivat häipyneet menneisyyden hämäriin. Hansin ja hänen pojan-pojan-pojan-poikansa Tuomaksen elämänkaarien välissä, noin 150 vuoden ajanjaksolla, Keski-Lappi muuttui peruuttamattomasti, kun perheiden kulttuurit ja identifikaatiot siirtyivät rajusti paikaltaan.

Minun omien muistikuvien aikaan, jotka alkavat 1960-luvulta, on alueella tapahtunut muutos paljon nopeampi. Kun olin lapsi, valtavat tekojärvet Lokka ja Porttipahta rakennettiin, mikä näkyi suoraan ympäristömuutoksina, maanviljelystä tuli tuottamatonta ja savottahommatkin menettivät metsätöiden koneistuksen takia entisen hohtonsa. Nuori väki lähti siirtolaiseksi ja alkoi rakentaa uutta identiteettiä tehdastyöläisinä Etelä-Ruotsin ja -Suomen kaupungeissa. Maailmallinen kylmä sota heijastui pohjanperillekin kun Sodankylän varuskunta aloitti toimintansa ja uutta väkeä Suomen muilta varuskuntapaikkakunnilta muutti kuntaan. Paikkakunnan tuntu haki uutta muotoaan, kun sinnikkäiden karjankasvattajien ja urheiden savottasällien aikana päättyi. 1980-luvulle tultaessa ensimmäiset lupaavat malmiesiintymät löydettiin sekä Sodankylästä että Kittilästä, mikä herätti toiveita paremmasta tulevaisuudesta. 

Petkulan kylän lähellä oleva Kevitsan monimalmikaivos, jonka omistaa kanadalainen First Quantum Minerals Ltd, on elävöittänyt Sodankylän elämää kun kunta on saanut uuden työläisjoukon, mainarit. Kaivos työllistää 200-500 henkilöä ja se tuottaa nikkeli- ja kuparirikasteita. Samanlainen ilmiö on tapahtunut myös Kittilässä, Sodankylän naapurissa. Itse vietän tätä nykyä enemmän aikaa Kittilässä kuin Sodankylässä, koska mökkini sijaitsee Sirkan kylässä, mikä tunnetaan paremmin suosittuna talvilomakohteena Levinä. Kymmeniätuhansia venäläisiä, englantilaisia, ranskalaisia jne turisteja lomailee kylässämme joka vuosi.

Noin 50 km Leviltä lähellä Kiistalan kylää sijaitsee Suurikuusikon kultakaivos, jonka työntekijöistä valtaosa asuu Levillä. Kaivoksen omistaa kanadalainen Agnico Eagle Miners Ltd, ja se on Euroopan suurin kultakaivos. Pari kilometriä pohjoiseen Levin turistihumusta sijaitsee mainareiden yhteisö, nättejä omakotitaloja perheellisille ja vuokrataloja sinkuille. Idylli ei ehkä ole aivan täydellinen, sillä kylällä kerrotaan, että työvoima vaihtuu keikkatyöntekijöiden runsauden takia useinkin.

Verrattuna nykyistä kaivosbuumin leimaamaa Keski-Lapin suurta murrosta vanhaan aikaan, voidaan nähdä, että merkitsevin muutos koskee luonnonresurssien ja niistä saatujen voittojen omistusta. Lappalaiset esi-isäni omistivat pyyntimaansa kollektiivisesti, nykyiset pyyntimiehet ovat kansainvälisiä firmoja. Suomen hallitus n kernaasti luovuttanut kaivoslupia ulkomaisille yrityksille olletenkin työvoimapoliittisista syistä: Pohjois- ja Itä-Suomen väki kun tarvitsee kipeästi uusia työpaikkoja.