Liika historian tuntemus ei tee ihmiselle välttämättä aina hyvää, vaikka tieto menneisyydestä enimmäkseen vapauttaa, tekee olon tukevaksi, auttaa hallitsemaa yhä vain monimuotoisemmaksi käyvää maailman poliittista tilannetta. Toisinaan tieto ahdistaa syvästi, kuten nyt.
Sota ei syty yllättäen
Kun torstaiaamuna 24.2.2022 avasin uutiset ja näin sen, minkä olin tiennyt
jo tapahtuvan, tuntui kylmäävästi siltä, että elettäisiin marraskuun loppua
1939. Silloisetkaan tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä. Valmistautuminen
konfliktiin oli kytenyt Suomessa jo vuosikymmeniä, niin kuin Ukrainassakin. Mainilan
laukausten provokaatiota 26.11. oli edeltänyt Suomessa jo kesäinen liikekannallepano,
miehet olivat ahertaneet vallitustöissä Kannaksella, ja propagandaa itää
vastaan oli syötetty jo 1907 lähtien toisen venäläistämiskauden alkaessa. Käsitys
siitä, missä oli vihollinen, oli iskostunut jo kovapäisemmänkin kansalaisen
mieliin siinä vaiheessa, kun äidit katsoivat poikiaan viimeisen kerran.
Kansakuntana me olemme eläneet jo läpi Ukrainan ahdistuksen, väkivallan,
kauhun, menetykset. Siksi torstaiaamun uutinen tuntui niin omakohtaiselta,
siksi se liikutti, siksi se vakavoitti, sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Mieleeni
nousivat äitini hätääntyneet tunteet; hän oli nuori aviovaimo ja odotti ensimmäistä
lastaan, kun miehet vietiin rintamalle. Sinnikäs tyttö syntyi talvisodan
päättyessä maaliskuussa 1940. Sen piti symboloida uutta alkua, uutta elämää,
rauhaa. Mutta ilo lapsesta ja uudesta kodista kesti nuorella parilla vain
hetken. Kun tyttönen jo käveli ja sopersi lapsenkieltään, hänen juttukaverinaan
oli saksalainen sotilas.
Liehuvat liput sen kertovat
Toinen muisto, jota olen elänyt viime päivinä läpi, liittyy suoraan
Ukrainaan. Kesällä 2008 olin kutsuttuna luennoitsijana Sevastopolissa Krimin
niemimaalla. Isäntäni oli Moskovan yliopiston professori ja vierailuun kuului kenttämatka
Jaltalle ja tutustuminen historialliseen Sevastopoliin. Matkustin yöjunalla
Moskovasta tuolle huikean laakealle mustan mullan alueelle, jonka maisemat olivat
tuttuja elokuvista ja vanhoista neuvostoliittolaisista sadonkorjuufilmeistä. Upea
maa. Kun hyppäsin junasta Sevastopolin asemalle häkellyin. Kaikkien korkeiden
rakennusten katoilla liehuivat Venäjän, ei Ukrainan liput. Kun ihmettelin
ääneen länsimyönteiselle isännälleni yllätystäni, hänen äänensävynsä koveni ja
hän kertoi, että he eivät tulisi koskaan luopumaan Krimistä, venäläisestä
maasta. Ei edes silloin, kun vuokra-aika umpeutuisi.
Luentopaikkani oli Moskovan yliopiston filiaali, joka sijaitsi aivan ydinkeskustassa
mäen päällä. Samassa kampuksessa oli Venäjän Mustan meren laivaston tukikohta
klubeineen ja uimahalleineen, minkä takia minullakin piti aina olla mukanani passi.
Alue oli aidattu ja tarkkaan vartioitu. Kun Venäjä otti Krimin, venäläinen tuttavani
Pietarista julkaisi jo valmiiksi kirjoitetun matkailukirjan, missä kerrotaan
Krimistä venäläisten omana lomapaikkana kautta aikojen.
Historian väärinkäyttö
Retoriikka, jota presidentti Putin käyttää vallatakseen lisää maata, josta venäläiset
eivät tule sen koommin huolehtimaan, on kuin suoraan 1900-luvun pahimpien kansanmurhaajien,
Hitlerin ja Stalinin, suusta. Historian aitan hyllyltä on haettu sloganeita,
jotka toimivat ennenkin: historiallinen oikeus maahan, historiallinen vääryys
sen menettämisestä, oman kansan turvallisuus, puskurivyöhyke, ulkoinen uhka,
etninen puhdistus. Kun Hitler puhui syöpäläisistä ja Stalin bandiiteista, Putin
puhuu narkomaaneista ja natseista, jotka hallitsevat oikeasti hänelle kuuluvaa
maata. Totalitaristien mustavalkoinen maailma ja brutaali sanankäyttö kertovat
siinä alennustilasta, mihin väkivallan kannattamat yksinvaltiaat vajoavat. Me
todistamme sitä joka päivä median välityksellä.
Historiasta tiedämme myös sen, että mitä heikompi valtion sisäpoliittinen
tilanne on, sitä hanakammin vallassaolijat suuntaavat katseensa rajoihin ja sitä
kärkkäämmin he ryhtyvät tekaistuin perustein konflikteihin. Sellainen
kouluesimerkki nähdään jälleen Venäjällä.
Sitä saa mitä tilaa
Onko tavallinen kansa sitten ainoastaan tyrannien uhreja. Ei ole. Suuri osa
heistä on äänestänyt, kannattanut, hurrannut yksinvaltiaat valtansa huipulle.
Jättänyt vallankiipijät kokoamaan massiivisia omaisuuksiaan, tuhoamaan opposition,
surmaamaan journalisteja, toisinajattelijoita, kriitikkoja, demokraatteja. Avannut
korvansa kuulemaan valepuhetta, alistunut tuijottamaan yksipuolista
mediapropagandaa, vaipunut välinpitämättömyyteen ja henkiseen laiskuuteen, tyytynyt
tietämättömyyteen, kääntänyt selkänsä kansalaisoikeuksien puolustajille.
Kukaan diktaattori ei ole noussut asemaansa ilman kansanjoukkojen tukea. Tavallisten
kansalaisten eduksi sanottakoon, että totalitarismin rakentaminen tapahtuu
asteittain, se voi kestää vuosikausia, etenee hivuttaen pieninä tekoina, jotka
jonain päivänä ryöstäytyvät läpi. Silloin on jo liian myöhäistä opponoida, kun
välineet äänensä kuuluville saamiseen on jo viety, suut tukittu, kädet
kahlehdittu. Kuten nyt Venäjällä. Kuinka paljon voimmekaan vaatia kansalaisilta
alituista yhteiskunnallista osallistumista. Demokratian iskulause numero yksi: Ole
valpas!
Neuvostomalli kiihottaa
Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Putinia, entistä KGB:n miestä, kiihottaisi
stalinilainen herruus. Se, kuinka ihmisestä tulee kaikkivaltias, jumala, joka
päättää pienten alamaistensa elämästä ja kuolemasta, joka kylpee aineellisessa yltäkylläisyydessä
ja palvonnassa, joka nostaa ja kaataa valtakuntia, tapattaa vastustajiaan,
tekee mitä haluaa. Ja nauraa päälle, myhäilee huijaustensa onnistumisille.
Me tavalliset ihmiset näemme moisessa toiminnassa sairauden. Historiasta
tiedämme, että esimerkiksi Hitler käytti noin 30 eri lääkeainetta, piristävää,
rauhoittaa, innoittavaa, nukuttavaa, mitä milloinkin. Jotkut huumeet tuottavat illuusion
kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta. Sen takia kiinnittyi huomio Putinin
narkomaani-puheeseen; miten juuri narkomaanit tulivatkin hänen mieleensä
luonnehtiessaan Ukrainan johtoa. Tyrannien taudinkuvaan kuuluu myös empatian
puute ja tunnekylmyys. Hirmuhallitsijat eivät välitä tekojensa seuraamuksista,
ja heiltä on aivan turha odottaa vastuullista käytöstä. Tietyssä kliimaksin
vaiheessa heitä kiinnostaa vain valta an sich.
Suomi, lukkona lännen
Ulkoinen uhka ja lisääntynyt kansallinen turvattomuuden tunne lisäävät
kansan yhtenäisyyttä. Näemme sen jo nyt meissä suomalaisissakin. Olen varma,
että jos jotain hirveää tapahtuisi, me kaikki jäisimme paikoillemme ja taistelisimme
päättäväisesti uhkaajaa vastaan. Historiasta on kaivettu jo nyt 1920‒30-luvun
mielislogan,’ Suomi, lukkona lännen’. Näin lopuksi tuli mieleeni vielä 1900-luvun
geopoliitikkojen metafora: Jos vaikkapa suomalaiset joutuisivat lähtemään tästä
jäisestä maankolkasta lippu mukanaan, maa-parka takanamme kuolisi, näivettyisi ikävään
ja kuolisi, niin luja on liitto maankamaran ja sen päällä asuvan kansan
välillä.
