Elokuva on erilainen kuin muut versiot muutamassa seikassa:
Lehdon fanit pettyvät katkerasti. Tämä kiusattu hahmo on ohuttakin ohuempi,
olisi voinut jättää pois kokonaan. Louhimiehelle rooli ei viesti mitään. Rokan
vaimon rooli on niin ikään ohutta tuijottelua. Rokka ja vaimo ovat elokuvassa
epätasapari, liian näytelty suhde. Että on vaikea luoda uskottavaa naisfiguuria sodan maailmaan. Myöskään punakapinallisen torpparitaustan omaavan,
kansan rakastaman Koskelan rooli ei ole puhutellut urbaania Louhimiestä. Hän jättää hyvästit sisällissodalle, kuka sitä enää jaksaa kantaa nuorille tarjolle. Ei
liioin vanhanaikaiseksi jäänyt naistennaurattaja Rahikainen innosta tasa-arvoisen koulutuksen käynyttä Louhimiestä. Kuinka monta kertaa Rahikainen on synnyttänyt nauranremahduksia yleisössä, mutta ei enää. Sen
sijaan Louhimies on romantikko; vahvan sosiaalisen omantunnon omaava, punasteleva Hietanen on yllättävän tuore, poikamainen. Hyvä, että joku muistuttaa, että kuvatut sotapojat olivat niin nuoria, vähän maailmaa nähneitä poikasia.
Parhaan roolin on elokuvassa saanut Eero Aho Rokkana. Selvästi
Louhimiestä on innoittanut nimenomaan Rokka-tarina. Häneen on panostettu, hän
on elokuvan tukipylväs, hänen ympärilleen rakentuu yli puolet elokuvasta. Eikä
ihme, menetetyn ja ikävöidyn Kannaksen maanviljelijä, suorasuu, omilla
jaloillaan seisova, tovereista huolta pitävä, rehti isänmaallinen mies, joka ei
herroja kumartele. Voiko parempaa ihannemiestä löytääkään. Yliaikainen
suomalainen mies. Eläköön hän, tuumii Louhimies. Ja hyvin elääkin. Kantaa koko
elokuvaa.
Viimeistään tämän Louhimiehen päivityksen jälkeen voidaan se
nähdä: Tuntemattomasta on tullut 2000-luvun Kalevala. Ja Rokka on saanut
itseoikeutetusti Väinämöisen roolin. Molemmissa asuu muinainen
suomalaiskarjalaisuus, arveltu viisaus ja voima, kivijalka kaikelle sille
(miehiselle) todellisuudelle missä olemme nyt, Suomelle.
