Puheenvuoro Metsäsaamelaisnäyttelyn avajaisissa Andreas Alarieston museo-galleriassa Sodankylässä 11.10.2026

 

Arvoisat näyttelyvieraat!

Olemme avaamassa tänään näyttelyä, joka esittelee tämän seudun, keskisen Lapin eli Metsä-Lapin saamelaisten ja sitä kautta myös heidän nykypäivään ulottuvien jälkeläistensä kulttuuriperintöä. Vastaan näyttelystä, joka perustuu akateemiseen historiantutkimukseeni Arktisen kansan jäljillä, jonka Siltala-kustantamo julkaisi puolisen vuotta sitten eli keväällä 2026.

Idea näyttelyn rakentamisesta nimenomaan Andreas Alarieston taiteen yhteyteen oli luonteva, sillä 1) Alariestolla oli vahvat sukujuuret etenkin isänsä suvun kautta vanhoihin Sodankylän lapinkylän, kuten Aikasarria-Aikio-suvun, ja Sompion lapinkylän, kuten Ara-suvun, metsäsaamelaisiin.

2) Lisäksi tiedämme, vähintäänkin kun katselemme täällä olevia maalauksia ja piirroksia, että Alariesto kuvaa kymmenissä maalauksissaan ja piirroksissaan juurikin metsäsaamelaisten vanhaa, sodan jälkeen katoamassa ollutta - kuten hän itse on sanonut - elämää ja kulttuuria. Täällä on esillä kuvia myös tunturisaamelaisten jälkeläisten elämästä ja muun muassa Petsamon rannoilta.                                             

Tässä yhteydessä haluan esittää kiitokseni Andreas Alarieston museo-galleriaa ylläpitävälle Kauko Sorjosen säätiölle mahdollisuudesta täydentää Alarieston lapinkuvien historiallista kehystä tutkimuksen näkökulmasta. Kiitokset myös museo-gallerian henkilökunnalle avusta sekä kaikille esineitä näyttelyyn lainanneille.                                                

Koska tietämys keskisen Lapin metsäseutujen saamelaisista ja heidän perillisistään on edelleen hataraa, on syytä hieman valaista aihepiiriä etenkin metsäsaamelaiskulttuurin elvyttämisen näkökulmasta.

Aloitan tästä päivästä, alkusyksystä vuonna 2026. Nimittäin äskettäin kuultiin keskisen Lapin metsäsaamelaisten kulttuurin elvyttämisen kannalta toiveikkaita uutisia. Yhdistyneiden Kansakuntien eli YK:n rotusyrjinnän vastainen komitea CERD julkaisi elokuussa 2026 raportin, jossa kritisoitiin Suomen valtiota siitä, ettei se ole ottanut huomioon ihmisoikeuksien toteutumista, itsemääräämisoikeutta ja kulttuurista asemaa muun muassa Suomen Lapin metsäsaamelaisten osalta.

Komitea suosittelee Suomen valtiolle, että ”kaikki saamelaisryhmät, myös metsäsaamelaiset, tulisi voida nauttia saamelaisille kuuluvista oikeuksista yhtäläisesti”. Näin siis suoraan komitean raportista luettuna.

Keskisen Lapin metsäsaamelaistoimijoiden näkemys on, että asian korjaamiseksi tulee Suomen valtion tunnustaa nyt vihdoinkin myös virallisesti metsäsaamelaiset omaksi saamelaisryhmäkseen, kuten jo komitean raportissa on tehty, ja kuten useat tutkijat ovat jo tehneet.

On selvää, että komitealta ei ole jäänyt huomioimatta ne lukuisat metsäsaamelaisten oikeusasemaa, historiaa ja kulttuuria käsittelevät akateemiset tutkimukset, joita Suomessa on tehty etenkin 1990-luvulta lähtien.

Sekä kansainvälisessä alkuperäiskansatutkimuksessa että ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa korostetaan paikallisten ihmisten kuulemista, eikä vain kuulemista, vaan heidän näkemystensä todellista ottamista huomioon julkilausumia, toimenpide-ehdotuksia ja toteuttamispäätöksiä tehtäessä.

Nykykäsityksen mukaan paikalliset ihmiset ovat tärkeitä, heidän näkemyksillään on merkitystä ja juuri heitä on kuunneltava heidän omaa kotiseutuaan, sen historiaa ja kulttuuria käsiteltäessä.

Historioitsijana oma konkreettinen toimenpide-ehdotukseni tässä asiassa on, että nyt olisi mitä pikimmin järjestettävä valtion toimesta kartoitus metsäsaamelaisen kulttuuripiiriin tilanteesta: Paljonko ylipäätään metsäsaamelaisia on?, millaista omaehtoista toimintaa heillä on?, miten metsäsaamelainen kulttuuri on näkynyt heidän, heidän vanhempiensa ja esivanhempiensa elämässä 1800-luvulta lähtien? Eli siitä ajasta, jolloin määrätietoinen metsäsaamelaisen kulttuurin alasajo aloitettiin.

Lisäksi metsäsaamelaisen museokokoelman kerryttämisen näkökulmasta olisi selvitettävä, kuinka paljon perheissä on säilynyt metsäsaamelaista esineistöä, työtapoja, ruokaperinnettä ja mm. lauluja, runoja, maalauksia, muistelmia eli sekä aineetonta että materiaalista kulttuuriperintöä.

Viime ja edellisenä kesänä kiertelin täällä keskisen Lapin kylissä tutustumassa kaikkeen siihen, minkälaista kulttuurista elvytystyötä ruohonjuuritasolla tehdään. Olin ällistynyt. Nyt kun ihmiset ovat uskaltaneet tunnustaa kulttuuriset lähtökohtansa ja esivanhempiensa metsäsaamelaisuuden – eli tulleet ulos lukitusta peräkamarista, he ovat tuoneet päivänvaloon esimerkiksi lukuisan määrän vanhempiensa ja isovanhempiensa käyttämiä lapinpukuja, ja käyttäneet niitä malleina tehdäkseen niistä asuja muun muassa lapsille. Näyttelyssä onkin yksi tällainen lasten puku.

Aikanaan, kun Ylä-Lapin tunturisaamelaisten materiaalista kulttuuriperintöä alettiin kartoittaa, kopin otti vastaan Turun yliopiston kansatieteen osasto. Samanlainen kartoitus tulisi järjestää myös metsäsaamelaisen kulttuuriperinnön osalta.

Kun Helsingin yliopiston toisen vuoden historian ja kansatieteen opiskelijana olin 1980 töissä Pöykkölässä, Rovaniemen kotiseutumuseossa, toisen lappilaisen opiskelijan Päivi Kontion kanssa, työnämme oli opastuksen ohessa kirjata esineistöä. Metsäsaamelainen esineistö kaipaa kipeästi vastaavanlaista luettelointia ja asianmukaisiin paikkoihin sijoittamista. Tavoitteena olisi saada ammattimaisesti koottu ja säilytettävä museokokoelma tulevaa museota varten.

Ei kuitenkaan tarvitse mennä 1980-luvun alkuun, jolloin museoiden keskeinen tehtävä oli koota ja säilyttää, vaan nykyisin museot ovat keskustelevia, avautuneet seinien sisältä ulos yhteiskuntaan, kartanoille ja metsämaille.

Tässä avautumisessa on noussut pohdinta ns. viheliäisten teemojen ja museonäyttelyiden suhteesta. Lappilaisten museoiden osalta viheliäisillä teemoilla tarkoitetaan muun muassa sellaisia arkoja ja kipeitä aiheita, kuten natsiyhteistyötä, Lapin polttamista jatkosodan päättyessä ja neuvostopartisaanien suorittamia veritekoja Lapin kylissä. Metsäsaamelaisuuden näkökulmasta on surullista, että koko metsäsaamelaisuus on koettu joissakin etnonationalistisissa piireissä viheliäiseksi aiheeksi.

Oma museohanke on perusteltu siksikin, että saamelaisten keskusmuseosta, Siidasta, historiallinen metsäsaamelaisuus on rajattu lähes kokonaan pois saamelaisuuden historiasta. Uskon kuitenkin, että tämäkin korjaantuu seuraavissa näyttelypäivityksissä varsinkin, kun on kyse valtion eli meidän kaikkien veronmaksajien ylläpitämästä laitoksesta.

Uskon myös, että tulevaisuudessa metsäsaamelaisuus on luonteva osa moni-ilmeistä saamelaisuutta niin museoissa kuin muillakin yhteiskunnallisilla areenoilla. 

YK:n nyt 2026 julkaistu raportti ja muut kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen selvitykset ja suositukset ovat tähänkin asti olleet kaikkien saamelaistoimijoiden vaatimusarsenaalien kivijalkaa, kuten pitääkin olla. Suomen päättäjiltä ei jää tämä varmaankaan huomioimatta. Voisin lainata tässä kohtaa kansainvälisen oikeuden emeritus professori Martti Koskenniemeä, joka on todennut mielestäni aivan oikein, että demokratian ongelmia ei voi korjata vain perustuslakeja tai lakeja ylipäätään, tai poliittisia käytäntöjä muuttamalla. Ongelmat ovat syvemmällä yhteiskunnassa, kuten asenteissa. Tämä lausuma tulee pitää mielessä, kun korjataan menneisyyden vääryyksiä.

Eräs CERD:in raportin kommentointi Ylen uutisessa pysähdytti minut:

Eräs haastatelluista nimittäin töytäisi raportissa olevaa metsäsaamelaismainintaa sanomalla, että saamelaisuudesta on tuettava vain niin sanottua elävää kulttuuria tarkoittaen sillä, että metsäsaamelainen kulttuuri ja sen kantajat ovat kuolleet, eikä sellaisia kulttuureja pidä tukea. Lausuma on kahdesta syystä ongelmallinen:

Ensinnäkin: Useimmista akateemisista tutkimuksista tiedämme, että metsäsaamelainen kulttuuri on hiipunut monitasoisen valtionhallinnon taloudellisen ja kulttuurisen painostuksen takia kotien seinien sisälle. Voisi sanoa, että metsäsaamelainen kulttuurinen elämäntapa vaipui 1800–1900-luvun taitteessa puoliuneen, mutta nukkui toinen silmä avoinna eikä kylmettynyt kuoliaaksi. Jos on näkymättömissä, ei tarkoita, että olisi lopullisesti menehtynyt, vaan se tarkoittaa tässä yhteydessä, että sai olla rauhassa pilkalta ja vähättelyltä.

Kuten alkuperäiskansojen tutkimukseen perehtynet Paul Montgomery Ramirez on kirjoittanut muutama vuosi sitten, valtavirtatarinoissa on alleviivattu alkuperäiskansojen ennen aikaista kuolemaa, tuhoutumista, menetyksiä ja tragediaa, eikä huomata, että samalla toistetaan ja uusinnetaan kohtalonomaisesti ahtaalle jääneiden kulttuuripiirien kuolemista sukupuuttoon ikään kuin itseään toteuttavana ennusteena.

Mutta mistä tämä ennen aikainen kuolinilmoitus on poimittu ja viritetty uusiokäyttöön, kuten Yle:n uutiseen: Haastateltu henkilö lainaa ennen aikaista kuolinilmoitusta - ehkä tietämättömyyttään - saamelaisliikkeessä ankarasti kritisoitujen saamensyöjien eli 1800-luvun nationalistien puhetavasta. Juuri suomalaisnationalistihan lanseerasivat ja propagoivat toistuvasti näkemystä kuolleesta metsäsaamelaisesta kulttuurista ja kansasta 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien.

Kuolinilmoituksen tavoitteena oli vaientaa vastalauseet, kun Suomen autonomian ja valtion hallinnon edustajat aloittivat keskisen Lapin luonnonresurssien järjestelmällisen hyödyntämisen.

Mutta kuten tiedämme, vanhat saamelaisryhmien kulttuurit ovat yllättävän sitkaita, ne eivät kuole noin vain, kuten on huomattu esimerkiksi inarinsaamelaisten kohdalla. Vielä vähän aikaa sitten inarinsaamea puhui vain pari perhettä, mutta valtion tukemien elvytystoimien takia kulttuuri on elpynyt. Sama elvytystuki on aloitettava nyt vihdoinkin myös metsäsaamelaisen kulttuurin osalta.

Toiseksi: Kun seuraa ennenaikaisen kuolinilmoituksen tarkoituksellista levittämistä ja leviämistä parinsadan vuoden ajalta, niin sellaista ajattelu- ja puhetapaa, jossa vain oman ryhmän kulttuuri ja kulttuurinen muisti koetaan arvokkaaksi, tunnustettavaksi ja tuettavaksi, mutta toisten kulttuuri kielletään ja sitä väheksytään ja pilkataan, sanotaan kansainvälisessä tutkimuksessa etnosentrismiksi ja kulttuurirasismiksi.

                                                        ***

Metsäsaamelaisten asema ja väestön sisältä ruohonjuuritasolta lähtenyt innostus oman kulttuurin ja historiallisen tiedon elvyttämiseen lähtee varmaankin korjaantumaan YK:n raportinkin innostamana. Poliitikot ja asiantuntijat eivät voi jättää tätä huomioimatta.

Itse arvelen, että perimmäinen syy metsäseutujen saamelaisten ja heidän jälkeläistensä väheksymiseen ja diskriminoimiseen liittyy ohueen historialliseen tietoon ja heikkoon ”alkuperäiskansa”-käsitteen ymmärtämiseen ja siihen liittyviin velvoitteisiin.

Muistan kun Rovaniemelle perustettiin Lapin korkeakoulu eli myöhempi Lapin yliopisto vuonna 1979, surin sitä, ettei laajalle Lapinmaalle perustettu historian oppituolia. Mielestäni se oli virhe, joka on nyt osittain johtanut siihen, että Lapin monikulttuurinen historia tunnetaan päättäjien taholla luvattoman heikosti.

Ehdotukseni onkin, että jotta saataisiin edes hieman enemmän keskisenkin Lapin monikulttuurista historiaa valaistua, tulisi Lapin yliopistoon perustaa professuuri, jonka yhtenä tehtävänä olisi kartoittaa historiallisten lapinkylien jälkeläisten nykyinen tilanne, alueella toimivat paikallisten vapaaehtoisvoimin tekemät elvytyshankkeet, ja tukea ammattimaisesti niiden toimintaa sekä pohjustaa metsäsaamelaismuseon perustamista tai olemassa olevien museoiden täydentämistä näiltä osin.   

Näihin toiveikkaisiin ehdotuksiin päätän puheenvuoroni tähän, kiitos kun tulitte paikalle tai olitte muutoin kuulolla!

Kiitos!