Arvoisat näyttelyvieraat!
Olemme avaamassa tänään
näyttelyä, joka esittelee tämän seudun, keskisen Lapin eli Metsä-Lapin
saamelaisten ja sitä kautta myös heidän nykypäivään ulottuvien
jälkeläistensä kulttuuriperintöä. Vastaan näyttelystä, joka perustuu
akateemiseen historiantutkimukseeni Arktisen kansan jäljillä, jonka
Siltala-kustantamo julkaisi puolisen vuotta sitten eli keväällä 2026.
Idea näyttelyn
rakentamisesta nimenomaan Andreas Alarieston taiteen yhteyteen oli luonteva,
sillä 1) Alariestolla oli vahvat sukujuuret etenkin isänsä suvun kautta
vanhoihin Sodankylän lapinkylän, kuten Aikasarria-Aikio-suvun, ja Sompion
lapinkylän, kuten Ara-suvun, metsäsaamelaisiin.
2) Lisäksi tiedämme,
vähintäänkin kun katselemme täällä olevia maalauksia ja piirroksia, että
Alariesto kuvaa kymmenissä maalauksissaan ja piirroksissaan juurikin
metsäsaamelaisten vanhaa, sodan jälkeen katoamassa ollutta - kuten hän itse on
sanonut - elämää ja kulttuuria. Täällä on esillä kuvia myös tunturisaamelaisten
jälkeläisten elämästä ja muun muassa Petsamon rannoilta.
Tässä yhteydessä haluan
esittää kiitokseni Andreas Alarieston museo-galleriaa ylläpitävälle Kauko
Sorjosen säätiölle mahdollisuudesta täydentää Alarieston lapinkuvien
historiallista kehystä tutkimuksen näkökulmasta. Kiitokset myös museo-gallerian
henkilökunnalle avusta sekä kaikille esineitä näyttelyyn lainanneille.
Koska tietämys keskisen
Lapin metsäseutujen saamelaisista ja heidän perillisistään on edelleen hataraa,
on syytä hieman valaista aihepiiriä etenkin metsäsaamelaiskulttuurin elvyttämisen
näkökulmasta.
Aloitan tästä päivästä,
alkusyksystä vuonna 2026. Nimittäin äskettäin kuultiin keskisen Lapin
metsäsaamelaisten kulttuurin elvyttämisen kannalta toiveikkaita uutisia. Yhdistyneiden
Kansakuntien eli YK:n rotusyrjinnän vastainen komitea CERD julkaisi
elokuussa 2026 raportin, jossa kritisoitiin Suomen valtiota siitä, ettei se ole
ottanut huomioon ihmisoikeuksien toteutumista, itsemääräämisoikeutta ja
kulttuurista asemaa muun muassa Suomen Lapin metsäsaamelaisten osalta.
Komitea suosittelee
Suomen valtiolle, että ”kaikki saamelaisryhmät, myös metsäsaamelaiset, tulisi
voida nauttia saamelaisille kuuluvista oikeuksista yhtäläisesti”. Näin siis
suoraan komitean raportista luettuna.
Keskisen Lapin
metsäsaamelaistoimijoiden näkemys on, että asian korjaamiseksi tulee Suomen
valtion tunnustaa nyt vihdoinkin myös virallisesti metsäsaamelaiset omaksi
saamelaisryhmäkseen, kuten jo komitean raportissa on tehty, ja kuten useat
tutkijat ovat jo tehneet.
On selvää, että
komitealta ei ole jäänyt huomioimatta ne lukuisat metsäsaamelaisten
oikeusasemaa, historiaa ja kulttuuria käsittelevät akateemiset tutkimukset,
joita Suomessa on tehty etenkin 1990-luvulta lähtien.
Sekä kansainvälisessä
alkuperäiskansatutkimuksessa että ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa
korostetaan paikallisten ihmisten kuulemista, eikä vain kuulemista, vaan heidän
näkemystensä todellista ottamista huomioon julkilausumia, toimenpide-ehdotuksia
ja toteuttamispäätöksiä tehtäessä.
Nykykäsityksen mukaan paikalliset
ihmiset ovat tärkeitä, heidän näkemyksillään on merkitystä ja juuri heitä on
kuunneltava heidän omaa kotiseutuaan, sen historiaa ja kulttuuria
käsiteltäessä.
Historioitsijana oma
konkreettinen toimenpide-ehdotukseni tässä asiassa on, että nyt olisi mitä
pikimmin järjestettävä valtion toimesta kartoitus metsäsaamelaisen
kulttuuripiiriin tilanteesta: Paljonko ylipäätään metsäsaamelaisia on?,
millaista omaehtoista toimintaa heillä on?, miten metsäsaamelainen kulttuuri on
näkynyt heidän, heidän vanhempiensa ja esivanhempiensa elämässä 1800-luvulta
lähtien? Eli siitä ajasta, jolloin määrätietoinen metsäsaamelaisen kulttuurin
alasajo aloitettiin.
Lisäksi metsäsaamelaisen museokokoelman
kerryttämisen näkökulmasta olisi selvitettävä, kuinka paljon perheissä on
säilynyt metsäsaamelaista esineistöä, työtapoja, ruokaperinnettä ja mm.
lauluja, runoja, maalauksia, muistelmia eli sekä aineetonta että materiaalista
kulttuuriperintöä.
Viime ja edellisenä
kesänä kiertelin täällä keskisen Lapin kylissä tutustumassa kaikkeen siihen,
minkälaista kulttuurista elvytystyötä ruohonjuuritasolla tehdään. Olin
ällistynyt. Nyt kun ihmiset ovat uskaltaneet tunnustaa kulttuuriset
lähtökohtansa ja esivanhempiensa metsäsaamelaisuuden – eli tulleet ulos
lukitusta peräkamarista, he ovat tuoneet päivänvaloon esimerkiksi lukuisan
määrän vanhempiensa ja isovanhempiensa käyttämiä lapinpukuja, ja käyttäneet niitä
malleina tehdäkseen niistä asuja muun muassa lapsille. Näyttelyssä onkin yksi
tällainen lasten puku.
Aikanaan, kun Ylä-Lapin
tunturisaamelaisten materiaalista kulttuuriperintöä alettiin kartoittaa, kopin
otti vastaan Turun yliopiston kansatieteen osasto. Samanlainen kartoitus tulisi
järjestää myös metsäsaamelaisen kulttuuriperinnön osalta.
Kun Helsingin yliopiston toisen
vuoden historian ja kansatieteen opiskelijana olin 1980 töissä Pöykkölässä,
Rovaniemen kotiseutumuseossa, toisen lappilaisen opiskelijan Päivi Kontion
kanssa, työnämme oli opastuksen ohessa kirjata esineistöä. Metsäsaamelainen esineistö
kaipaa kipeästi vastaavanlaista luettelointia ja asianmukaisiin paikkoihin
sijoittamista. Tavoitteena olisi saada ammattimaisesti koottu ja säilytettävä
museokokoelma tulevaa museota varten.
Ei kuitenkaan tarvitse mennä 1980-luvun alkuun, jolloin
museoiden keskeinen tehtävä oli koota ja säilyttää, vaan nykyisin museot ovat keskustelevia,
avautuneet seinien sisältä ulos yhteiskuntaan, kartanoille ja metsämaille.
Tässä avautumisessa on noussut pohdinta ns. viheliäisten
teemojen ja museonäyttelyiden suhteesta. Lappilaisten museoiden osalta viheliäisillä
teemoilla tarkoitetaan muun muassa sellaisia arkoja ja kipeitä aiheita, kuten natsiyhteistyötä,
Lapin polttamista jatkosodan päättyessä ja neuvostopartisaanien suorittamia
veritekoja Lapin kylissä. Metsäsaamelaisuuden näkökulmasta on surullista, että
koko metsäsaamelaisuus on koettu joissakin etnonationalistisissa piireissä
viheliäiseksi aiheeksi.
Oma museohanke on perusteltu siksikin, että saamelaisten
keskusmuseosta, Siidasta, historiallinen metsäsaamelaisuus on rajattu lähes
kokonaan pois saamelaisuuden historiasta. Uskon kuitenkin, että tämäkin
korjaantuu seuraavissa näyttelypäivityksissä varsinkin, kun on kyse valtion eli
meidän kaikkien veronmaksajien ylläpitämästä laitoksesta.
Uskon myös, että tulevaisuudessa metsäsaamelaisuus on
luonteva osa moni-ilmeistä saamelaisuutta niin museoissa kuin muillakin
yhteiskunnallisilla areenoilla.
YK:n nyt 2026 julkaistu raportti
ja muut kansainvälisten ihmisoikeusjärjestöjen selvitykset ja suositukset ovat
tähänkin asti olleet kaikkien saamelaistoimijoiden vaatimusarsenaalien
kivijalkaa, kuten pitääkin olla. Suomen päättäjiltä ei jää tämä varmaankaan
huomioimatta. Voisin lainata tässä kohtaa kansainvälisen oikeuden emeritus
professori Martti Koskenniemeä, joka on todennut mielestäni aivan
oikein, että demokratian ongelmia ei voi korjata vain perustuslakeja tai lakeja
ylipäätään, tai poliittisia käytäntöjä muuttamalla. Ongelmat ovat syvemmällä
yhteiskunnassa, kuten asenteissa. Tämä lausuma tulee pitää mielessä, kun
korjataan menneisyyden vääryyksiä.
Eräs CERD:in raportin
kommentointi Ylen uutisessa pysähdytti minut:
Eräs haastatelluista
nimittäin töytäisi raportissa olevaa metsäsaamelaismainintaa sanomalla, että
saamelaisuudesta on tuettava vain niin sanottua elävää kulttuuria tarkoittaen
sillä, että metsäsaamelainen kulttuuri ja sen kantajat ovat kuolleet, eikä
sellaisia kulttuureja pidä tukea. Lausuma on kahdesta syystä ongelmallinen:
Ensinnäkin: Useimmista
akateemisista tutkimuksista tiedämme, että metsäsaamelainen kulttuuri on
hiipunut monitasoisen valtionhallinnon taloudellisen ja kulttuurisen
painostuksen takia kotien seinien sisälle. Voisi sanoa, että metsäsaamelainen
kulttuurinen elämäntapa vaipui 1800–1900-luvun taitteessa puoliuneen, mutta nukkui
toinen silmä avoinna eikä kylmettynyt kuoliaaksi. Jos on näkymättömissä, ei
tarkoita, että olisi lopullisesti menehtynyt, vaan se tarkoittaa tässä
yhteydessä, että sai olla rauhassa pilkalta ja vähättelyltä.
Kuten alkuperäiskansojen
tutkimukseen perehtynet Paul Montgomery Ramirez on kirjoittanut muutama
vuosi sitten, valtavirtatarinoissa on alleviivattu alkuperäiskansojen ennen
aikaista kuolemaa, tuhoutumista, menetyksiä ja tragediaa, eikä huomata, että samalla
toistetaan ja uusinnetaan kohtalonomaisesti ahtaalle jääneiden kulttuuripiirien
kuolemista sukupuuttoon ikään kuin itseään toteuttavana ennusteena.
Mutta mistä tämä ennen
aikainen kuolinilmoitus on poimittu ja viritetty uusiokäyttöön, kuten Yle:n
uutiseen: Haastateltu henkilö lainaa ennen aikaista kuolinilmoitusta - ehkä
tietämättömyyttään - saamelaisliikkeessä ankarasti kritisoitujen saamensyöjien
eli 1800-luvun nationalistien puhetavasta. Juuri suomalaisnationalistihan
lanseerasivat ja propagoivat toistuvasti näkemystä kuolleesta
metsäsaamelaisesta kulttuurista ja kansasta 1800-luvun alkupuoliskolta lähtien.
Kuolinilmoituksen
tavoitteena oli vaientaa vastalauseet, kun Suomen autonomian
ja valtion hallinnon edustajat aloittivat keskisen Lapin luonnonresurssien
järjestelmällisen hyödyntämisen.
Mutta kuten tiedämme,
vanhat saamelaisryhmien kulttuurit ovat yllättävän sitkaita, ne eivät kuole
noin vain, kuten on huomattu esimerkiksi inarinsaamelaisten kohdalla. Vielä
vähän aikaa sitten inarinsaamea puhui vain pari perhettä, mutta valtion
tukemien elvytystoimien takia kulttuuri on elpynyt. Sama elvytystuki on
aloitettava nyt vihdoinkin myös metsäsaamelaisen kulttuurin osalta.
Toiseksi: Kun seuraa
ennenaikaisen kuolinilmoituksen tarkoituksellista levittämistä ja leviämistä
parinsadan vuoden ajalta, niin sellaista ajattelu- ja puhetapaa, jossa vain
oman ryhmän kulttuuri ja kulttuurinen muisti koetaan arvokkaaksi,
tunnustettavaksi ja tuettavaksi, mutta toisten kulttuuri kielletään ja sitä
väheksytään ja pilkataan, sanotaan kansainvälisessä tutkimuksessa etnosentrismiksi
ja kulttuurirasismiksi.
***
Metsäsaamelaisten asema
ja väestön sisältä ruohonjuuritasolta lähtenyt innostus oman kulttuurin ja
historiallisen tiedon elvyttämiseen lähtee varmaankin korjaantumaan YK:n
raportinkin innostamana. Poliitikot ja asiantuntijat eivät voi jättää tätä
huomioimatta.
Itse arvelen, että
perimmäinen syy metsäseutujen saamelaisten ja heidän jälkeläistensä
väheksymiseen ja diskriminoimiseen liittyy ohueen historialliseen tietoon ja heikkoon
”alkuperäiskansa”-käsitteen ymmärtämiseen ja siihen liittyviin velvoitteisiin.
Muistan kun Rovaniemelle
perustettiin Lapin korkeakoulu eli myöhempi Lapin yliopisto vuonna 1979, surin
sitä, ettei laajalle Lapinmaalle perustettu historian oppituolia. Mielestäni se
oli virhe, joka on nyt osittain johtanut siihen, että Lapin monikulttuurinen
historia tunnetaan päättäjien taholla luvattoman heikosti.
Ehdotukseni onkin, että
jotta saataisiin edes hieman enemmän keskisenkin Lapin monikulttuurista
historiaa valaistua, tulisi Lapin yliopistoon perustaa professuuri, jonka
yhtenä tehtävänä olisi kartoittaa historiallisten lapinkylien jälkeläisten
nykyinen tilanne, alueella toimivat paikallisten vapaaehtoisvoimin tekemät
elvytyshankkeet, ja tukea ammattimaisesti niiden toimintaa sekä pohjustaa
metsäsaamelaismuseon perustamista tai olemassa olevien museoiden täydentämistä
näiltä osin.
Näihin toiveikkaisiin
ehdotuksiin päätän puheenvuoroni tähän, kiitos kun tulitte paikalle tai olitte
muutoin kuulolla!
Kiitos!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti