Sorretut metsäsaamelaiset, Suomen Lapin alkuperäisasukkaat

 

Lapin historia on niin monikulttuurinen kuin sen jokivarsia, kairoja ja tunturiylänköjä vuosisatoja, tuhansiakin, kulkenut monenkirjava väki. Kulkijoiden joukossa on ollut metsä- ja kalastajasaamelaisia ˗ jotka ovat historiallisten dokumenttien (vero-, henki- ja maakirjat 1500-luvulta lähtien) mukaan nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita ˗ kuin myös jokivarsien ja tunturiylänköjen saamelaisia, joista osan on arveltu tulleen nykyisen Norjan puolelta sekä kolttia, joiden syntysijat ovat olleet nykyisen Venäjän Lapin puolella. Genetiikan tutkijat ovat kiinnostavasti havainneet, että eri saamelaisryhmät eroavat toisistaan myös geneettiseltä perimältään, tulleet Pohjan perille eri reittejä ja eri aikoina, eikä mistään yhdestä kulttuuripiiristä voida liioin puhua.

Monet saamelaiset kulttuurit

Poronhoidon kehittyessä omaksi ammattialakseen, erkaantui metsäsaamelaisista tai muita reittejä ylämaille tulleet omaksi kulttuuriryhmäkseen, poronomadeiksi, joiden elinkeino muotoili myös heidän keskeiset kulttuuriset piirteensä. Metsäsaamelaiset jäivät alavimmille metsämaille vanhoihin elinkeinoihinsa, metsästykseen ja kalastukseen. Kalaisimpien järvien ja jokien varsille taas asettui oma väkensä ja alkoi töidensä ja toimiensa kautta rakentaa omaa kulttuuriaan. Niinpä 1600-luvulle tultaessa saamelaisryhmien kulttuuriset kuvat, kielet ja arkiset käytännöt, olivat erkaantuneet jo niin, etteivät eri ryhmät ymmärtäneet välttämättä toistensa kieltä. Uskomusmaailma luontouskontoineen, noitineen, rumpuineen ja seitoineen sen sijaan näyttää pysyneen samansuuntaisina kaikilla ryhmillä.

Alkuperäiskansan status kipupisteenä

Suomen valtaväestö tietää Lapin oloista hyvin vähän eikä se ole niistä liioin kiinnostunutkaan. Sitäkin kapeampaa on sen tieto saamelaisista tai heidän kulttuureistaan. Käytännössä suurin osa suomalaista on näiltä osin vain ristiriitaisten tai yksipuolisten mediatietojen varassa. Siispä muutama sana on tässä paikallaan historiantutkijan näkökulmasta katsottuna:

I.               Ensin on mainittava saamelaisten sisäinen hierarkia, josta juontuu nykyinenkin napapiirin takaa kuuluva erimielisyyksien kumu. Aina 1970-luvulle saakka saamelaisina pidettiin pääosin vain pohjoisimman rajaseudun porosaamelaisia ja heidän jälkeläisiään. Mielikuva saamelaisista nimenomaan poronhoitajina oli niin vahva, että kun 1980-luvulla määriteltiin Saamenmaan eli Sápmin etelärajaa Suomen puolella, se määriteltiin poronhoitajien asuma-alueiden mukaan. Niinpä siihen laskettiin mukaan Utsjoen, Enontekiön ja Inarin kunnat sekä Sodankylästä sen pohjoinen kylä Vuotso, jonne 1880-luvulla muutti poronhoitajia Norjan puolelta ja Enontekiöltä. Kaikki historialliset lapinkylät (Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Maanselän ja Kitkan siidat) jätettiin historiattomasti alueen ulkopuolelle.

Porosaamelaisten jälkeläiset ovat ylirajaisina pohjoissaamen kielen puhujina enemmistö. Se oli saamelaisyhteisön dominoiva kulttuuri siihen saakka, kunnes inarinsaamelaiset perinteensiirtäjät viimeistään 1990-luvulla havahtuivat ja haastoivat näiden valta-aseman. Inarilaisten voitonmerkiksi nousi saamelaismuseo Siida nimenomaan Inariin eikä Utsjoelle tai Enontekiölle. Viime vuosina myös kolttasaamelainen kulttuuri on päässyt pannasta ja saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä. Viimeisimpänä kentälle ovat tulleet metsäsaamelaisten jälkeläiset, jotka ovat kadottaneet lähes kokonaan kielensä, keminsaamen, mutta eivät kulttuuriaan.

Juuri metsäsaamelaiset ovat maksaneet kaikkein kovimman hinnan etelästä tulleesta kulttuurivyörytyksestä, juuri heidän on täytynyt luopua vanhoista elinkeinoistaan, juuri heidän nautinta-alueensa on jaettu, juuri heidän kielensä, keminsaame, on kutistunut muutamiksi joiuiksi ja runoelmiksi, juuri heidän kohtaloaan saamelaisaktivistit käyttävät alistuksensa painavimpina argumentteina. Miksi he eivät saisi elää ja olla kulttuuriaan uudelleen rakentaen. Los olvidados [unohdetut], säälikää heitä!

Ei ole ollut saamenkansan sisältä näkyvissä myötätuntoa, kannustusta, tukea tai huutoja: rakentakaa kulttuurinne uudestaan! Ei, vaan aivan päinvastoin. Osa saamelaisen kansanliikkeen aktivisteista on hyökännyt kovasanaisesti, jopa solvaten, metsäsaamelaisten jälkeläisten pyrkimyksiä vastaan. Ja, mikä järkyttävintä näin vapaan tutkimuksen nimeen vannovan näkökulmasta, tutkijoita, jotka ovat uskaltaneet nostaa metsäsaamelaisten oikeuksia esille, on maalitettu ja pyritty estämään jopa heidän esiintymisensä.

Miksi ihmeessä? Eikö voisi ajatella, että saamelaisliikkeelle olisi edullista, mitä laajempi joukko heillä olisi takanaan. Kyse on yksinkertaisesti valtataistelusta, johon liittyy kiista siitä, kuka saa manifestoida saamelaisuudella, kuka saa kannatella ja määritellä saamelaista kulttuuriperintöä, valita museoon esineet, edustaa saamenkansaa Linnan juhlissa, kuka saa olla näkyvillä mediassa, kansainvälisissä konferensseissa ja kuka voi hallita saamelaiskäräjillä saamen kansaa.

II.            Toinen seikka, joka vie saamelaisten sisäistä keskustelua loppumattomiin sanallisiin vääntöihin eikä johda mihinkään rakentavaan, on toistettu väite, että suurin kiista saamelaisten keskinäisissä suhteissa koskisi ”saamelaisuutta eli sitä, kuka on saamelainen.” Näin matkan päästä katsottuna tämä ei taida pitää aivan paikkaansa, vaan olennaisempi ydinkysymys eli kipupiste on alkuperäisasukkaan status, eli se kuka kuuluu Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiin, ja kuka ei. Tätä varsinaista kiistan ydintä ei ole haluttu nostaa esille, koska osa saamelaisista on tulokkaita nykyisessä Suomen Lapissa, vaikka ovatkin kyllä kiistatta Pohjois-Norjan tai Venäjän Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä.

 

III.          Kolmas asia, joka on syytä tietää valtataistelun taustalta, on saamenkielen korostaminen. Nykysaamelaisista eivät kaikki osaa yhtäkään saamenkieltä, eikä sitä heiltä vaaditakaan: lain määritelmän mukaan riittää, kunhan joku saamelaiseksi identifioidun esivanhemmista on puhunut jotain saamen kieltä (ylisen rajaseudun pohjois-saamea, inarinsaamea tai koltansaamea) Kuten tiedetään, kieli on tärkeä kulttuurin osa-alue, mutta ei välttämätön ehto. Esimerkiksi karjalaisuutta ei määritellä kielen mukaan, liioin ei suomalaisuuttakaan.

IV.          Kielitaidon puutetta (senhän voi aina korjata) arempi asia saamelaisaktivisteille on se tosiasia, että valtaosa nykysaamelaisista on suomalaissaamelaista sekaväestöä.  Näitä on metsäsaamelaispyrintöihin kriittisesti suhtautuvien joukossa kuin myös saamelaiskäräjien edustajien joukossa, myös niiden joukossa, jotka kiihkeimmin vastustavat metsäsaamelaisten jälkeläisten oikeuksien kunnioittamista. Vuoden 1996 lain mukaan metsäsaamelaisiksi identifioiduilla on oikeus osallistua vaaleihin ja tulla valituksi saamelaiskäräjille. Hybridinen kulttuuritausta ei siis voi olla metsäsaamelaisten ulosheittovaatimusten perusteena. Jos niin olisi, löytyisiköhän montakaan henkilöä valittavaksi käräjille.

Päivänpoliittisen valtataistelun ydin jyllää juuri nyt eräiden Ylä-Lapin saamelaisten vaatimuksessa uudistaa saamelaiskäräjälakia niin, etteivät metsäsaamelaisten jälkeläiset, vaikka ovatkin identifioidusti ja tunnustetusti alkuperäisasukkaita Lapissa, pääsisi enää osallistumaan saamelaiskäräjävaaleihin, edustajiksi ja vaikuttamaan saamenkansan asioihin. On vaikea ymmärtää, miksi heille ei annettaisi mahdollisuutta siirtää omaa kulttuuriperintöään yhteiseen kekoon, monikulttuuristuvaan Lappiin.

Lopuksi en voi muuta sanoa kuin että kaikkeen se ylikiihottunut valtataistelu voikin pienen kansan päät kuumentaa, ja pitkällä juoksulla vielä heidän omaksi tappiokseen. Saamelaisten historiaa pitkällä aikajänteellä käsin katsottuna tilanne on hyvin surullinen, menneisyyden esi-isät olisivat oitis kiirehtineet seitapaikoilleen toivomaan sopua ja rauhaa.