Reikiä rautaesiripussa 1947-91: Kylmä sota purki ennakkoluuloja

Me historiantutkijat arvioimme pääsääntöisesti menneitä, päättyneitä kehitysprosesseja ja historiallisesti merkittäviksi katsottuja tapahtumaketjuja: prosessien alkuja, huippuhetkiä, syviä notkahduksia ja tarinoiden loppuja. Poliittisen historian puolella eräs suosittu päättynyt aikakausi on viime vuosikymmenenä ollut kylmän sodan uudelleenkirjoitettu tarina. 

 

Ne vanhat, jo monen monituiseen kertaan toistetut kertomukset kylmästä sodasta kuljettavat lukijoita ensin Teheraniin ja Jaltaan, sieltä Pariisiin ja Koreaan, Havannaan ja lopulta jaettuun Berliiniin; samat vanhat miehet hymyttöminä kuvissa, öljykenttiä, aseita kasapäin, McCarthy, KGB, Gagarin, Armstrong, sirppejä ja vasaroita, ja voitollinen tähtilippu korkeimpana hulmuamassa. Luettu, nähty.

Jo kohta kylmän sodan päättyessä 1991 tuo ikoninen kuvareportaasi 44 vuotta kestäneestä ajanjaksosta tarjosi liiankin helposti omaksuttavan otoksen sodan ja rauhan suurmiehistä, ahnaiden imperiumien pyssyttömistä propagandisteista, tarjosi herkullisia otoksia vakoilijoista ja agenteista, piirsi hiilellä mustavalkoiset idän ja lännen maailmat, vastakkainasettelun luutuneen peruskertomuksen. Arkitodellisuus oli kuitenkin monilta osin aivan erin näköinen.

Suomi aukeaa itään

Suomalaisissa historiankirjoituksissa kylmän sodan ajan kiistattomimpia ritareita ovat sadoissa tutkimuksissa esitellyt Paasikivi ja Kekkonen, tutkituimpia kertomuksia taas vaaran vuosien päättyminen, YYA, noottikriisi ja hurmaava Etyk Helsingissä. – Kaikki enemmän tai vähemmän Suomen Neuvostoliitto-suhteeseen liittyviä tapahtumia. Kun ohitamme nämä huippuhetket ja laskeudumme syvemmälle arkeen, kuva kylmän sodan ajastakin monipuolistuu, rikastuu, värittyy, ilmeet kuvissa kirkastuvat, lasit kilisevät, ja lahjat vaihtavat omistajia. Skoolauskuvia katsellessa voisi ajatella, että kylmän sodan aika oli silkkaa juhlaa.

Metafora ’rautaesirippu’ ei taida sittenkään olla sopiva ilmaus puhuttaessa Suomen itärajasta, niin suuria tehtaiden, laivojen ja jopa kokonaisen kaupunginkin kokoisia reikiä maiden välisessä esiripussa oli vuoteen 1991 tultaessa. Itse asiassa esirippu oli lähes riekaleina.

Paitsi kuuluisa ja kiistatta koko aikakautta hallitseva, vuoden 1948 YYA-sopimus, Suomi solmi kylmän sodan aikana lukuisia valtiollisia yhteistyö-, kauppa- ja kulttuurisopimuksia. Merkittävä käänne osuu vuoteen 1955, jolloin solmittiin kauaskantoinen tieteellis-tekninen sopimus. Se vapautti paitsi kauppaa, myös kulttuurivaihtoa ja turismia. Porkkalan palauttamisprosessi Hruštševin toiminnan tuloksena tammikuussa 1956 oli erittäin merkittävä käänne maiden välisissä suhteissa – ja nimenomaan positiivisempaan suuntaan.

Turisteja ja työläisiä

Kuvaavasti Karjalan evakot pääsivät 1955 sopimuksen viitoittamaa tietä ensimmäistä kertaa katsomaan menetettyjä kotiseutujaan. Turismi, niin ohjattua ja kontrolloitua kuin se Neuvostoliittoon olikin, kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1983 suomalaisia kävi neukkulassa jo 330.000, vastaavasti venäläisiä kävi Suomessa vain 30.000 henkilöä. Pääosin Lomamatkat ja SN-matkat järjestivät reissuja Neuvostoliittoon, Intourist ja Sputnik taas rajan takana. Ja niin tuli Neuvostomaan helmet – Leningrad, Moskova ja Mustameren rannat – ja siinä samassa Viipurin tumma ilme ja ränsistyneet Karjalan rajakylät tutuiksi suomalaisille.

Myös kulttuuriyhteistyö maiden välillä puhkesi kukkaan kylmän sodan aikana: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran aktiivinen toiminta, monenmoiset yhdistykset, rauhan ja ystävyyden kansainväliset festivaalit, ystävyyskuntatoiminta ja taitelijoiden vaihtoviikot normalisoivat maiden välisiä suhteita arkipäivän tasolla. Muun muassa 1979 nuorisofestivaalijuna vei 700 suomalaista, valkoisiin ystävyys-teepaitoihin sonnustautunutta nuorisopoliitikkoa Moskovaan. Sieltä edelleen matkailijat jakaantuivat laajasti eri puolille Neuvostoliittoa. Reissu ikuistettiin dokumenttielokuvaksikin ja sieltä on tunnistettavissa useita tulevia julkkispoliitikkoja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/22/suomalaisnuorten-festivaalimatkalla-neuvostoliittoon-rakennettiin-ystavyytta Kulttuurijunat olivat Euroopassa suurta huutoa 1950-luvulta 1970-luvulle. 

Tulijaisina Neuvostojen maasta tuotiin kotiin Leninin päitä, kukkahuiveja, matruskoja, mustaa teetä ja paksua ruisleipää. Ja tietysti reissulla tuli tutuksi marxismi-leninismin ei-niin-ihana arki, rumat kerrostalot, valuuttabaarit, halpa vodka sekä eksoottiset itä-naiset.

Huomattavaa maiden välisessä reiänteossa oli orastava ympäristöyhteistyö, josta keskusteltiin muun muassa edellä mainituilla nuorisofestivaaleille 1979. Huoli Kuolan niemimaan tilasta puhututti paljon, samoin Laatokan ja Itämeren saastuminen. Ensimmäinen yhteisten valuma-alueiden vesisopimus allekirjoitettiin jo 1964. Vuonna 1985 sovittiin kattavasta yhteistyöstä ympäristönsuojeluun liittyen. Transnationaalisesta yhteistyöstä kertoo myös Kuhmon ja Kostamuksen seudut yhdistävän Ystävyyden puiston rakentaminen 1987–90, samoin Oulangan ja Paanajärven kansallispuistojen muodostaminen ylirajaiseksi luonnonsuojelualueeksi.

Suomalaisten ylirajainen yritystoiminta alkoi Neuvostoliitossa tositeolla kasvaa sekin 1960-luvulta lähtien: Noin 3300 Imatran Voiman suomalaistyöläistä rakensi Kuolaan Ylä-Tuuloman voimalaitoksen 1960–65. Svetogorskin paperi- ja sellutehdas rakennettiin sekin suomalaisvoimin 1970–88, samoin nikkeli- ja kuparisulatto Petsamoon 1974. 

Malliesimerkki rajanylittävästä rakentamisesta oli kokonaisen Kostamuksen kaupungin rakentaminen 1977–85 teineen ja rautateineen. Vuonna 1979 Kostamuksessa kävi työttömyydestä kärsiviä suomalaisten syrjäseutujen miehiä ja naisia noin 3700. Bilateraalinen kauppa oli Suomelle todella edullista, ja sen loppu taloudellisesti katastrofaalinen monille neuvostoviennistä eläneille yrityksille ja yhteisöille Suomessa.

                                                                              ***

Nyt elämämme taas toista todellisuutta, niin sanottua toisen kylmän sodan kautta vuodesta 2014 lähtien. Saas nähdä, mitä se tuo tullessaan. Onkohan Suomi sen aikana yhtä kekseliäs ylläpitäessään naapurisuhteita kuin ensimmäisen kylmän sodan aikana. Joka elää, se näkee.

Onnea matkaan, Sanna Marin!

Tapaturman vuoksi olen ollut useampia viikkoja kotiin sidottuna jalka kipsissä. Senpä takia olen katsonut televisiota hieman enemmän kuin tavallisesti. Ihanaa, politiikka kuohuttaa jälleen tunteita. Mutta millaisia tunteita!

 

Halveksunnan ja vihan kohteena ovat olleet (jälleen) ay-liike ja naisjohtajamme: Rehellinen kansalainen, edustipa hän poliittiselta orientaatioltaan lähes mitä tahansa suuntaa, ei voi väittää vastaan, kun sanon, että siinäpä kaksi yleisesti pilkattavasti sallittua kestokohdetta, joita populistiset poliitikot ja kritiikitön valtamedia rakastavat.

Vihatut ay-pomot

Olen seurannut jo pidemmän aikaa median tapaa puhua ammattiyhdistysliikkeestä, ja tulos on yksipuolisuudessaan karmaisevan hämmentävä ja poliittisesti pahasti vinoutunut. Iso osa tv-journalisteista, etenkin politiikan toimittajat – jotka itserakkaasti jaksavat kehua itseään puolueettomiksi ja itsenäisiksi– ovat yhtyneet kritiikittömästi siihen kuoroon, joka puhuu halveksivasti, syyttävästi ja pilkallisesti tavallisten työläisten etujärjestöistä ja heidän johtajistaan. Miksi?

Mikä siinä on, että työväestön eli meidän kaikkien palkkatyöläisten etuja ajavat ja mm. huonoja työoloja, alhaisia palkkoja ja epätasa-arvoisuutta vastaan kamppailevia haukutaan ilta toisensa jälkeen televisiossa, manipuloidaan jatkuvilla toistoilla manipuloitavia ihmisiä, tarkoituksellisesti leimaten. Eikö kukaan muista historiaa?

Jo tammikuussa 1940 solmittiin kansallisesti traagisena talvisodan aikana, ns. tammikuun kihlaus ja palkkatyöläisillekin mahdollistettiin demokratian ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden nimissä oikeus valvoa virallisestikin omia etujaan. Ettei olisi palkattavien mustia listoja, ettei olisi laittomia irtisanomisia, raskaana olevien naisten ulospotkimisia, pimeitä ja toimeentuloon riittämättömiä palkkoja, kuolemaanjohtavia työtapaturmia jne jne, lista on pitkä. Ja tietysti suomalaista yhteiskuntamallia vakaavia työmarkkinoita, jotka perustuvat neuvotteluihin. Nyt kun olemme muistelleet talvisotaa, kukaan valtamediasta ei ole muistanut mainita tätä suomalaista yhteiskuntaa rakentavaa episodia. Sen sijaan ollaan toistuvasti ja taas toistuvasti upottu yhä vaan pienempiin yksilökertomuksiin, joista väkivalta ja draama ei ole puuttunut. 

Kenen etua valtamedia ajaa? Ei ainakaan yhteiskuntarauhallisen neuvottelu-Suomen etua. Valtamedia rakastaa rauhanomaisen sijaan yhteiskuntaluokkien kuilun syventämistä, murhia ja väkivaltaa pukkaamalla eteemme joka ilta ja loputtomasti sankari-rikollisten elämäntarinoita, syöttää meille solkenaan (mies)urheilijoiden epäonnistumisia ja onnistumisia (miksi mun pitää tietää niin paljon NHL:stä?), sekä muka ei-poliittisia tyhjyyttään holisevia julkkisia. Tästä ei enää puutu kuin avoin ja paljas porno. Kiitos, mutta saisinko parempaa viihdettä!

Kaiken tämän, myös ajankohtaisohjelmien ja muka-uutisten, lumetarjonnan jälkeenkin valveutunut kansalainen kyllä näkee, että Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeen vastaista politiikkaa. Laaja, ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että joku postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli näin tavallisen kansalaisen silmissä vain tekosyy: syvempi viha ex-pääministeriä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa. Jos valtamedian lähdevinoutuneet reportaasit näiltä osin tulisivat akateemisen vertaisarvioinnin piiriin, olisi edessä täydellinen hylky.

Naisia pelkäävät miehet

Historiallisesti arvioiden ay-liikkeen olemassaolon oikeus ja naisten oikeudet ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Niitä yhdistää populistinen bondilainen toimintaohje: Lupa tappaa.

Näitä tahoja on aina oikeus mollata, niitä on aina oikeus pilkata, niitä on aina oikeus vihata. ”Helvetin feministit”, ”Mitä muka se nuori plikka osaa!”, ”Sanna Marin voi päästää suustaan mitä tahansa”, “Suomessa on epäpätevä pääministeri”, hän on ”likaisten temppujen osaston tykki”. 

Kyllä näkyy sisäisesti heikoilla miehillä puntit tutisevan nuorten naisten, jopa tyttöjen, edessä. Ajatelkaapa vain sitä vanhojen tai muuten kyvyttömien miehenpuolten hirmuista vihapuhetta ja raivoa pientä hentoa ruotsalaistyttöä kohtaan: Donald Trump on pilkassaan vihreä kateudesta, kun Greta Thunberg valittiin juuri Time-lehdessä Vuoden henkilöksi. ”Todella naurettavaa”, mölisi Yhdysvaltain istuva presidentti, maailman mahtavin mies (!). 

Kateus on hirveä sairaus: rähmäinen Donald-ukko toimitutti kateuksissaan uusiksi jopa Timen kansikuvan: Gretan pää heitettiin jorpakkoon ja hänen tilallaan Vuoden persoonana säteilee vääristellyssä lehden kannessa Donald. Olen sanaton. Sentään huomasivat vaihtaa myös sloganin ”The Power of Youth” muotoon ”The power of promises kept”. Ajatelkaapa, että meillä presidentti Sauli Niinistö keljuilisi somessa, että jopa hänen vaimoaan nuorempi ”tyttö” on pääministeri, mitä asemaa hän itse ei koskaan saavuttanut. 

Tapa, jolla naisia pelkäävät miehet hiiltyvät aktiivisten naisten marssiessa vallan kateedereille, palautuu monta kertaa ideologiseen taisteluun, mutta usein myös siihen, että naiset ylipäätään toimivat julkisilla areenoilla. Jos pureuduttaisiin naisia pelkäävien miesten toimien motiiveihin, löytyisi sieltä todennäköisesti vanhat sukupuolten väliset roolimallit, epävarmuutta ja pelkoa omista kyvyistä, narsismia, ja ehdottomasti myös näköalattomuutta yhteisten asioiden hoidossa: Suomi on yhäkin niin pieni ja köyhä maa, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa jättää naisia kotiin somen ja jumpan väliin.  

Kun kuuntelee tuota naisvihamielistä puhetta, ei voi muuta sanoa kuin että naisia ja tyttöjä pelkäävät miehet ovat säälittäviä. Samalaisia kuin vaimojaan ja tyttöystäviään ja lapsiaan hakkaavat rääpäleet.

Lopuksi yllytän kaikkia naisia tarttumaan siihen valtaan, mikä heidän eteensä tarjoutuu: siksipä isosti onnea Sanna Marinille hänen haastavassa työssään. Toimittaja Susan Heikkisen sanoin: ”Vaikka hänelle setäillään, puhutaan päälle ja syytetään tuuliviiriksi, hänen hymynsä ei hyydy, äänensä nouse eikä lauseensa sekoa”. (Suomen Kuvalehti 20.4.2015). Niin sitä pitää!

                                                                   ***

Näillä aatoksilla kiitän yhteistyökumppaneitani kohta päättyvästä vuodesta 2019, sekä toivotan kaikille lukijoilleni rauhallista joulua ja yhdenvertaisempaa vuotta 2020!

Lukemissuositus: Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista. Tammi 2019.

Kotoperäisetkin pakolaiset kirjoihin ja kansiin

Ajankohtainen pakolaisuus-keskustelu saa palauttamaan mieliin myös omat kotoperäiset pakolaisemme. Olen tässä edistänyt muiden töiden lomassa ja pikkuhiljaa pientä kirjoitushankettani, jonka aineiston kokosin vuosia sitten Petroskoissa Karjalan Tiedeakatemian kellariarkistosta. Vahtinani arkistossa oli kaksi iäkästä tätiä, jotka tarjosivat minulle päivittäin Äänisen ahventa, ruisleipää ja tsaikkaa. 

Raakatekstini käsittelee suomalaisten punaisten naispakolaisten kokemuksia Neuvosto-Karjalassa. Kaivoin käsikirjoitukseni esille, kun aloitin pari vuotta sitten joensuulaisten ym. kollegojeni kanssa tehdä August Wesleyn elämäkertaa. Wesleyn perhe oli työpakolainen, amerikansiirtolaisia 1900-luvun alusta. Sittemmin 1917 nuoreksi mieheksi varttunut August Wesley jätti lännen ja osallistui Suomessa sisällissotaan, pakeni Venäjälle, liittyi Muurmannin legioonaan ja päätyi monien vaiheiden jälkeen Viroon. Suomeen hänellä ei ollut enää koskaan tulemista, siitä viranomaiset pitivät huolen. Aihepiiristä kiinnostuneille tiedoksi, että Wesley-kirjamme ilmestyy näillä näkymin ensi vuoden puolella.

Asia on noussut laajemminkin ajankohtaiseksi muun pakolaiskeskustelun siivittämänä. Televisiossa äskettäin nähty, AJ Annilan ohjaama Ikitie-elokuva on koskettavan surullinen kertomus suomalaisten utopistien lohduttomaksi käyneestä asemasta Venäjän Karjalassa 1920-30-luvulla. Kun olin professorivaihdossa aikanani Petroskoissa, asuin Lohijoen tuolla puolen uudessa kerrostalossa, joka oli rakennettu niiden kasarmien paikalle, joissa nämä utopistit asuivat. Unto Hämäläinenkin muistutti punapakolaisten kohtaloista (HS 31.8.2019) ja moni muu hänen jälkeensä. Sata vuotta sisällissodasta, ja olemme presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Antti Rinteen myötävaikutuksella Suomessakin kypsiä rehabilitoimaan punapakolaiset. Neuvostoliitossahan heidän arvonsa palautus aloitettiin 66 vuotta sitten eli Stalinin kuoltua. 

Venäjän Karjalassa punapakolaisten kohtaloksi koitui suomalaisuus aikana, jolloin oikeanlaisen etnisyyden vaatimus hallitsi politiikantekoa. Suomalaiset erottuivat joukosta kielensä, kulttuuristen tapojensa ja usein myös ulkonäkönsä perustella. He olivat liian ahkeria, liian tiedostavia, liian näkyvillä paikoilla. Niin paljon liikaa, että se ärsytti monia vallanpitäjiä ja sellaisiksi haluavia. Vuonna 1935 suomalaisten valtakausi Karjalassa päättyi vakooja- ja nationalismisyytöksiin. 

Punapakolaisten ahtaaksi käynyt asema Karjalassa vertautuu monella tapaa tämän päivän etnisen erottelun tarpeeseen, suvaitsemattomuuteen ja vihapuheeseen. Sen kylkiäisenä tulevat puheet rotupuhtaudesta, ’alkuperäisten’ asukkaiden suuremmista oikeuksista, maahanmuuttajien oikeutetuksi katsotusta alhaisemmasta asemasta sekä lopulta ’totuudet’ enemmän ja vähemmän kehittyneistä kansoista. Historiasta tunnemme näitä tarinoita jo niin paljon, että tiedämme niiden johtavan lähes aina verenvuodatukseen. 

Mitä tulee suomalaisiin nais-iskureihin, taisteleviin sanitaareihin ja brigadiireihin, on kuviteltu hohto heidän arjestaan ollut hyvin kaukana jo ennen suurta puhdistusta, jo ennen sisällissotia. Niinpä ei ole tyydyttävä selvittämään vain teloitettujen lukumääriä, vaan avattava laajempi konteksti; miksi Suomesta ei löytynyt sijaa moniääniselle puheelle 1900-luvun alkupuolella (sisällissodan tirkistysaukko ja leivän puute eivät yksin riitä pakolaisuuden selitykseksi), miksi täältä oli lähdettävä. Mikä on ollut ja on suomalainen mentalitetti, suhde erilaisuuteen, mikä kyky rakentaa ja elää moniarvoisessa yhteiskunnassa.

Karjalaan päätyneiden työpakolaisten ja poliittisten pakolaisten tarinat ovat tarinoita suomalaisuuden olemuksesta, meistä ja meidän maasta. Historian näkökulmasta katsottuna 1900-luvun alkupuolen suomalaisuus ei näytä houkuttelevalta: olisinko minäkin lähtenyt isoisäni August Tervon tapaan Amerikoihin: August tuli takaisin, mutta itse en ehkä olisi tullut.

Amerikanterveisiä: eurooppalainen Madison

 19 Nobelia, 50 olympiamitalia (!), laaja-alainen, monitieteinen ja korkeatasoinen yliopisto. Kampuksella vaelteli nuorukaisia ja tyttöjä vanhempiensa kanssa: he olivat tarkastamassa paikkakuntaa, yliopistoa ja kampusta, jonne heidän lapsensa olivat tulossa opiskelemaan. Wisconsin osavaltion Madison on paikan nimi. Mäyrä-symbolista tunnetun yliopiston johto on pannut parastaan: yliopistoa halutaan profiloida ennen muuta turvallisena yhteisönä. Ylioppilaiden talot ovat uusia, keskustassa laitostalojen kupeissa. Turvallisuudesta on tullut kilpailuvaltti amerikkalaisissa yliopistoissa, ja tiedämme miksi. 

 

Amerikanreissuni aikana El Pasossa ja Ohiossa oli joukko-ampumiset, ja Chicagossa ammuttiin siellä ollessani samana viikonloppuna seitsemän ja haavoitettiin 37 ihmistä. Jälkimmäinen ei juurikaan ylittänyt uutiskynnystä, koska ammuskelu on niin yleistä siellä. Trumpilaisten mielestä mustat rikolliset ja muut luuserit siellä ammuskelevat vain toisiaan: ”minkäs teet, he ovat valinneet sen elämäntavan”. Amerikkalaisissa kylissä ja kaupungeissa eletään kahta toisistaan hyvin erillään olevaa todellisuutta, varsinaista luokkayhteiskunnan aikaa. Pohjoismaista kulkijaa kylmää tällainen ajattelu ja historioitsijana huolestuttaa, mihin näin syvä segregaatio johtaakaan. Japani varoitti kansalaisiaan matkustamasta Yhdysvaltoihin, koska maa on niin väkivaltainen. Trump taas varoitti amerikkalaisia matkustamasta Ruotsiin, koska se on niin vaarallinen maa. Että sillä lailla.

Mutta jos palataan Madisoniin, osoittautuu se erilaiseksi, hieman epäamerikkalaiseksi. Turvallisen tuntuiseksi, kiinteäksi tiedeyhteisöksi. Yliopisto on sama kuin kaupunki, samaan tapaan kuin Cambridgen yliopisto Englannissa. Yliopisto ei ole kaukana erillisellä kampuksella, vaan läsnä kaikessa arkisessakin työssä, kaupungin ytimessä. Suuria laitosrakennuksia, lukuisia kirjastoja ja museoita. Mahtavinta on kampuksen terassi (nimetty Memorial Unioniksi toisen maailmansodan uhrien muistoksi) Mendota-järven rannassa avoimine konsertteineen, kursseineen, teattereineen, pubeineen, kahviloineen. Intiaanit, alueen alkuperäisasukkaat, kutsuivat aikanaan seutua neljän järven alueeksi, sillä onhan suurten järvien kainalossa olevassa Wisconsissa myös oma pienempi järviketjunsa. Nykyään osavaltiossa asuu toistakymmentä eri intiaaniheimoa. 

Eurooppalaiset alkoivat asettua alueelle 1820-luvulta lähtien ja ovat siitä lähtien rakentaneet sitä omannäköisekseen. Yliopisto perustettiin kohta asettumisen jälkeen, 1848, ja sitä johtaa nyt naispuolinen kansleri. Jo 1849 paikkakunnalle perustettiin tasa-arvoa lanseeraamaan Madison Female Academy, ja naiset aloittivat yliopisto-opiskelijoina 1863. Kuten meilläkin, yliopiston taloudellinen merkitys paikkakunnalle on täälläkin erittäin suuri. Yliopisto työllistää, asuttaa, luo mainetta ja tuo kunniaa paikkakunnalle. Mutta täällä myös maineen ylioppilasprotestien ja vasemmiston pesäpaikkana. Sanotaankin, että Madison omaa vasemmistolaisimman maineen koko jenkeissä. Ei ihme, että siellä vastustetaan nykyään avoimesti Trumpin hallintoa. Ehkä juuri sen takia kaupunki muistuttaakin nin paljon eurooppalaisia yliopistokaupunkeja.

Wisconsin osavaltiolla on myös suomalainen historiansa. Osavaltion pohjoisosassa, laajan suurjärven Superiorin rannalla oleva kaupunki, Superior sekin, oli sata vuotta sitten merkittävä suomalaisyhteisö, jossa toimitettiin mm. Työmies-lehteä. Samoin kuin naapurialueilla, Minnesotassa ja Michiganissa, täälläkin on vielä suomenkielisiä kyliä – kuten hiljentynyt Oulu – jotka muistuttavat vanhasta suomalaissiirtolaisesta kulttuurista. Pohjoisessa on myös laajoja metsäalueita ja toisaalla myös hiljentyneitä kaivoskyliä, mitkä aikanaan vetivät suomalaisiakin tänne. Madisonissa toimii yhäkin amerikansuomalainen yhdistys.

Jos on aikomusta matkustella Amerikan pohjoisessa, suosittelen piipahtamaan myös Madisonissa, eurooppalaisessa kaupungissa.

Näillä terveisillä, tarmokasta syksynalkua turvallisessa Suomessa.

Lukusuositus: Nancy Langston, Sustaining Lake Superior. 2017.