Zebra River Lodge
Tie, jota maastoautomme eteni, ei ollut kehuttava: sadekautena maantien hiekka oli valunut ojiin häivyttäen ne olemattomiin, ja kulkuväylälle oli jäänyt jäljelle kuoppia, railoja ja suoranaisia puronpohjia. Mitä etelämmäksi matkamme eteni, sitä kuumemmaksi aurinko kävi. Matkan puolivälissä pysähdyimme ainoan näkemämme sekatavarakaupan eteen: pari mustaa pikkupoikaa leikki pölyävällä tiellä, kaupan oviaukossa istui kiharatukkainen tyttövauva. Paikka vaikutti muuten autiolta. Maisema ja ilmapiiri muistuttivat villin lännen elokuvista tuttuja, ajan kulusta tietämättömiä hiljaisia rajakyliä, joissa hiekka ja piikkipallot lensivät tuulessa, ja aurinko paahtoi armottomasti.
Kolmen tunnin ajomatkan päästä olimme perillä ei missään. Käännyimme hiekkatieltä aidalla eristettyyn kivierämaahan. Aidat olivat jatkuneet jo satojen kilometrien ajan: ne eristivät pinta-alaltaan valtavan suuria maatiloja toisistaan ja estivät villieläinten kulkuja. Risteyskiveen oli käsin kirjoitettu valkoisella maalilla Zebra River Lodge. Navigaattori osoitti, että matkaa perille oli vielä muutama kilometri. Madeltuamme parin kilometrin verran kivistä kärrytietä tien oikealle puolelle ilmestyi farmin päärakennus. Matkamme jatkui kuitenkin edelleen, sillä tienristeyksessä olevaan kylttiin oli maalattu ”This is not the lodge” ja nuoli osoittamaan kulkijalle tietä eteenpäin.
Maisema oli hyvin karua, kivisiä vuoria (Tsaris Mountains) ja matalaa kuivaa puskaa, kaikki ylittämämme joet ja purot olivat kuivia. Eipä ihmekään, Namibiassa on nyt kesä ja näillä maan eteläisillä alueilla kuivaakin kuivempi kausi meneillään. Säästyimme pelkäämältämme rengasrikolta ja automme kaarsi vihdoin vehreään keitaaseen. Pari palmua ja kukka-asetelmat reunustivat portaikkoa. Lodgen emäntä odotti meitä kodikkaasti portailla ja riensi iloisesti toivottamaan meitä tervetulleiksi. Huurteinen olut kannettiin terassille ja tunsin itseni siirtomaa-ajan rouvaksi valkoisine kesäasusteineni. Hotellissa oli toistakymmentä saksalaista turistia, keski-ikäisiä rouvia enimmäkseen, joita ohjasti valkoinen, saksaa puhuva namibialainen opas. Paikka on erityisesti geologien suosiossa: ympäröivät vuoret olivat kuulemma heidän kannaltaan kiinnostavia. Paikalla oli myös pari Afrikkaan hullaantunutta amerikkalaista, joista toinen toimi gepardien, toinen elefanttien suojelujärjestössä. Erämaahotellin isäntä oli Rhodesiassa syntynyt valkoinen, joka oli enimmäkseen asunut Etelä-Afrikassa, hänen esi-isänsä olivat olleet englantilaisia siirtomaaherroja. Hänen vaimonsa oli Namibian saksalaisia, joita maassa asuu tätä nykyä noin pari prosenttia. Maahan oli Saksan siirtomaa 1800‒1900-luvun taitteen aikoihin. Sen jälkeen se oli vuonna 1990 tapahtuneeseen itsenäistymiseen saakka Etelä-Afrikan vallan alla.
Lodgen huoneet olivat hulppeat. Oma huoneeni oli korkealla vuoren rinteellä olevassa rakennuksessa: suuri tila, jossa pitkät valkoiset verhot lainehtivat avonaisten ikkunoiden edessä, ruusun terälehtiä leveällä sängyllä ja sherryä karahvissa vastaanottamassa vierasta. Olin ällikällä lyöty: täällä kaukana kaupoista toimi kaikki moitteettomasti, suihkusta tuli lämmintä vettä, ja uima-allas viimeistään karisti matkan pölyt ja rasitukset. Illan tullen vieraat vietiin vuorelle katsomaan afrikkalaisen auringon laskua ja kutsuttiin sen jälkeen yhteen syömään grilliruokaa talon puutarhaan.
Kävi ilmi, että tämäntyyppinen erämaafarmien matkailutoiminta oli maassa tavallista. Paluumatkalla Windhoekiin näinkin lukuisia vastaavanlaisia yrityksiä: osa oli erikoistunut villieläimiin, osa oli rakennettu lähelle punaisia dyynejä Sossusvleihin, lähempänä rannikkokaupunkeja oli golf-lodgeja. Ehkä eniten minua kuitenkin – näin napapiirin naisena – elähdytti Kauriin tähdistöstä nimensä saaneen Kauriin kääntöpiirin ylittäminen. Se tuntui hienolta!
Tällä tämän vuoden viimeisellä matkamuistollani toivotan sukulaisille, ystäville, kylänmiehille ja lukijoille tapahtumarikasta vuotta 2012!
22.10.2011
”FEEL A NIGHT” – Kiovan päiviä ja töitä
Aikaisempi vierailuni Ukrainaan ajoittui toukokuuhun 2007, jolloin olin Sevastopolin kauniin rantakaupungin kuumuudessa Moskovan yliopiston filiaalin vieraana. Yliopisto sijaitsee Venäjän vuokraamassa laivastotukikohdassa aivan Mustanmeren rannassa, kaupungin keskustassa. Ensikatseeni Sevastopoliin oli sikäli hämmentävä, että kaupungin kaikkia korkeita rakennuksia koristi Venäjän, ei Ukrainan lippu. Mutta nyt, lokakuisen matkani kohteena oli 2.6 miljoonaisen väen kansoittama pääkaupunki Kiova Dnepri-joen varressa. Ensikatse ei ollut syksyn harmaudessa yhtä kuohauttava kuin Krimillä, vaikkakin kaupungin keskustaan päästessä lukuisat 1800-luvun koristeelliset rakennukset eivät lainkaan tukeneet ennakkoluuloista kuvaani post-soviet-kaupungista. Tosin lentokentällä matkailijoille tarjottu ilmainen kartta viesti sentyyppistä ideologiaa: karttapohjaa ympäröivät vähäpukeisten naisten kuvittamat tekstit Feel a night – Erotic message – VIP Rest – Elite Rest: Tervetuloa Ukrainaan!
Olin matkalla Karjalan tutkimuslaitoksen VERA-projektin organisoimaan ja Ulkoasiainministeriön rahoittamaan kansainväliseen ”Borders and Migration”-konferenssiin, ja sen yhteydessä pidettyyn tutkijakoulutapaamiseen. Majapaikastamme, rautatieaseman lähellä olevasta hotelli Expressenistä taivalsimme päivittäin jalan kohti pääkatu Khreschatykia: ennen sinne pääsyä oikealle jäi ihan punaiseksi (!) maalattu yliopisto puistoineen, kadun vasemmalla puolella tuli puolestaan vastaan sisältä turhan runsaasti koristeltu katedraali ja pääkatujen risteyksessä oli bessarabilainen tori. Erityisen huomioni sai juuri seitsemäksi vuodeksi vankilaan tuomitun entisen pääministerin Julija Tymošenkon kannattajien leiri pääkadun varrella: valtavia plakaatteja, banderolleja, ämyripuheita ja telttoja, joissa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat fanit nukkuivat yönsäkin, propagandaa notkuvat pöydät: kuinkahan tällainen olisi mahdollista Helsingin Mannerheimintiellä tai Joensuun Kauppakadulla? Ei mitenkään.
Kyseinen Julija ”nutturapää” Tymošenko (s. 1960) on kovan luokan poliitikko – meikäläisittäin ehkä lähinnä kokoomuslainen. Ukrainan politiikkaa pinnallisesti tuntevalle on jäänyt kuva, että maata on kymmenisen vuotta hallinnut kova kolmikko – Tymošenko sekä hänet 2010 presidentinvaaleissa niukasti voittanut, Venäjään tukeutuva nykyinen presidentti, Alueiden puolueen nokkamies Viktor Janukovytš ja oranssin vallankumouksen (2004) sankari, ”Meidän Ukrainamme” -liikkeen johtaja ja presidentti vuosilta 2004-2010 Viktor ”arpinaama” Juštšenko – syyttelevät keskinäisessä valtataistelussaan toinen toisiaan korruptiosta, väärinkäytöksistä ja maanpetturuudesta. Nyt kun Venäjä-orientaatio on vallassa, sai Tymošenko passituksen vankilaan. Ihan pikkupanoksilla Ukrainan valtapeliä ei käydä.
Kun Ukraina vapautui Neuvostoliiton otteesta 1991, on maa jakaantunut kahtia: Itäinen alue sekä eteläinen Krimin alue – josta kertoo jo omatkin havaintoni – ovat Venäjä-symppareita, maan länsi- ja pohjoisosa taas enemmän länsiorientoituneita. Tosin sellaista ällistyttävää ja polarisoitunutta tilannetta kuin Moldoviassa ja sen raja-alueella Transnistriassa ei Ukrainassa ole. On vain Venäjän kontrollin alinomainen intressi raja-alueidensa poliittisiin valintoihin. Tämähän on taas tuttua Suomellekin menneiltä vuosikymmeniltä.
Kunnianhimoisen Tymošenkon ura on naisnäkökulmasta katsottuna kiinnostava: hän on koulutukseltaan tuotantotalousinsinööri, joka aloitti jo Komsomol-nuorena politikoinnin. Hän nousi kansanedustajaksi (1996) ja pian myös ministeriksi (1999). Hän toimi pääministerinä helmi-syyskuussa 2005 ja jälleen joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2010. Nykyään hän johtaa Isänmaa-puoluetta. Pelin hengestä kertoo se, että Tymošenko vapautettiin jo ensimmäisestä ministeripostistaan ja vangittiin lahjuksista syytettynä, vuonna 2001 hän oli taas vangittuna, 2002 ja 2005 häneen kohdistui jälleen lahjussyytteitä. Joulukuussa 2010 hän puolestaan sai vakavan syytteen valtion varojen väärinkäytöstä. Se taas liittyi 2009 solmittuun kaasusopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä, jossa kaupassa Ukrainan on arveltu hävinneen yli sata miljoonaa euroa.
Konferenssituristin on todella vaikea hahmottaa, onko tässä nyt ainoastaan kyse viimeisestä, keinoja kaihtamattomasta valtataistelusta, elämästä tai kuolemasta, vai onko maa todellakin niin korruptoitunut ja sisältä rikki kuin noita valtataisteluja katsellessa vaikuttaa. Syrjäytetyn presidentin Juštšenkon myrkyttäminen, mikä lähes tuhosi hänen kasvonsa, on vielä selvittämättä, ja kertoo sekin pelin kärjistymisestä. Kaikki aseet tuntuvat olevan käytössä.
Tätä ukrainalaisten kovaa politikointia pohtiessa yhdytimme paluumatkalla hotelliin sen tulipunaisen yliopiston edestä suuret lippulaivueet, ämyripuhetta ja kymmenittäin poliiseja: siellä ylioppilaista ja muusta väestä koostunut uusnationalistien ryhmä hurrasi jollekin menneen maailman esikuvalleen. Että sellaista toimintaa Euroopan kaakkoisrajoilla.
Seuraavan aamun varhaisessa taksissa matkalla Boryspillin lentokentälle tavoittelin ukrainalaiseen kansansävelmään perustuvaa, peripateettista ”Laulua Dnjeprille”… ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin, ennen kuin lähden täältä pois… Joskaan ei lempi liene kuolematon, ei kuole Dnjepri milloinkaan…”
Aikaisempi vierailuni Ukrainaan ajoittui toukokuuhun 2007, jolloin olin Sevastopolin kauniin rantakaupungin kuumuudessa Moskovan yliopiston filiaalin vieraana. Yliopisto sijaitsee Venäjän vuokraamassa laivastotukikohdassa aivan Mustanmeren rannassa, kaupungin keskustassa. Ensikatseeni Sevastopoliin oli sikäli hämmentävä, että kaupungin kaikkia korkeita rakennuksia koristi Venäjän, ei Ukrainan lippu. Mutta nyt, lokakuisen matkani kohteena oli 2.6 miljoonaisen väen kansoittama pääkaupunki Kiova Dnepri-joen varressa. Ensikatse ei ollut syksyn harmaudessa yhtä kuohauttava kuin Krimillä, vaikkakin kaupungin keskustaan päästessä lukuisat 1800-luvun koristeelliset rakennukset eivät lainkaan tukeneet ennakkoluuloista kuvaani post-soviet-kaupungista. Tosin lentokentällä matkailijoille tarjottu ilmainen kartta viesti sentyyppistä ideologiaa: karttapohjaa ympäröivät vähäpukeisten naisten kuvittamat tekstit Feel a night – Erotic message – VIP Rest – Elite Rest: Tervetuloa Ukrainaan!
Olin matkalla Karjalan tutkimuslaitoksen VERA-projektin organisoimaan ja Ulkoasiainministeriön rahoittamaan kansainväliseen ”Borders and Migration”-konferenssiin, ja sen yhteydessä pidettyyn tutkijakoulutapaamiseen. Majapaikastamme, rautatieaseman lähellä olevasta hotelli Expressenistä taivalsimme päivittäin jalan kohti pääkatu Khreschatykia: ennen sinne pääsyä oikealle jäi ihan punaiseksi (!) maalattu yliopisto puistoineen, kadun vasemmalla puolella tuli puolestaan vastaan sisältä turhan runsaasti koristeltu katedraali ja pääkatujen risteyksessä oli bessarabilainen tori. Erityisen huomioni sai juuri seitsemäksi vuodeksi vankilaan tuomitun entisen pääministerin Julija Tymošenkon kannattajien leiri pääkadun varrella: valtavia plakaatteja, banderolleja, ämyripuheita ja telttoja, joissa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat fanit nukkuivat yönsäkin, propagandaa notkuvat pöydät: kuinkahan tällainen olisi mahdollista Helsingin Mannerheimintiellä tai Joensuun Kauppakadulla? Ei mitenkään.
Kyseinen Julija ”nutturapää” Tymošenko (s. 1960) on kovan luokan poliitikko – meikäläisittäin ehkä lähinnä kokoomuslainen. Ukrainan politiikkaa pinnallisesti tuntevalle on jäänyt kuva, että maata on kymmenisen vuotta hallinnut kova kolmikko – Tymošenko sekä hänet 2010 presidentinvaaleissa niukasti voittanut, Venäjään tukeutuva nykyinen presidentti, Alueiden puolueen nokkamies Viktor Janukovytš ja oranssin vallankumouksen (2004) sankari, ”Meidän Ukrainamme” -liikkeen johtaja ja presidentti vuosilta 2004-2010 Viktor ”arpinaama” Juštšenko – syyttelevät keskinäisessä valtataistelussaan toinen toisiaan korruptiosta, väärinkäytöksistä ja maanpetturuudesta. Nyt kun Venäjä-orientaatio on vallassa, sai Tymošenko passituksen vankilaan. Ihan pikkupanoksilla Ukrainan valtapeliä ei käydä.
Kun Ukraina vapautui Neuvostoliiton otteesta 1991, on maa jakaantunut kahtia: Itäinen alue sekä eteläinen Krimin alue – josta kertoo jo omatkin havaintoni – ovat Venäjä-symppareita, maan länsi- ja pohjoisosa taas enemmän länsiorientoituneita. Tosin sellaista ällistyttävää ja polarisoitunutta tilannetta kuin Moldoviassa ja sen raja-alueella Transnistriassa ei Ukrainassa ole. On vain Venäjän kontrollin alinomainen intressi raja-alueidensa poliittisiin valintoihin. Tämähän on taas tuttua Suomellekin menneiltä vuosikymmeniltä.
Kunnianhimoisen Tymošenkon ura on naisnäkökulmasta katsottuna kiinnostava: hän on koulutukseltaan tuotantotalousinsinööri, joka aloitti jo Komsomol-nuorena politikoinnin. Hän nousi kansanedustajaksi (1996) ja pian myös ministeriksi (1999). Hän toimi pääministerinä helmi-syyskuussa 2005 ja jälleen joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2010. Nykyään hän johtaa Isänmaa-puoluetta. Pelin hengestä kertoo se, että Tymošenko vapautettiin jo ensimmäisestä ministeripostistaan ja vangittiin lahjuksista syytettynä, vuonna 2001 hän oli taas vangittuna, 2002 ja 2005 häneen kohdistui jälleen lahjussyytteitä. Joulukuussa 2010 hän puolestaan sai vakavan syytteen valtion varojen väärinkäytöstä. Se taas liittyi 2009 solmittuun kaasusopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä, jossa kaupassa Ukrainan on arveltu hävinneen yli sata miljoonaa euroa.
Konferenssituristin on todella vaikea hahmottaa, onko tässä nyt ainoastaan kyse viimeisestä, keinoja kaihtamattomasta valtataistelusta, elämästä tai kuolemasta, vai onko maa todellakin niin korruptoitunut ja sisältä rikki kuin noita valtataisteluja katsellessa vaikuttaa. Syrjäytetyn presidentin Juštšenkon myrkyttäminen, mikä lähes tuhosi hänen kasvonsa, on vielä selvittämättä, ja kertoo sekin pelin kärjistymisestä. Kaikki aseet tuntuvat olevan käytössä.
Tätä ukrainalaisten kovaa politikointia pohtiessa yhdytimme paluumatkalla hotelliin sen tulipunaisen yliopiston edestä suuret lippulaivueet, ämyripuhetta ja kymmenittäin poliiseja: siellä ylioppilaista ja muusta väestä koostunut uusnationalistien ryhmä hurrasi jollekin menneen maailman esikuvalleen. Että sellaista toimintaa Euroopan kaakkoisrajoilla.
Seuraavan aamun varhaisessa taksissa matkalla Boryspillin lentokentälle tavoittelin ukrainalaiseen kansansävelmään perustuvaa, peripateettista ”Laulua Dnjeprille”… ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin, ennen kuin lähden täältä pois… Joskaan ei lempi liene kuolematon, ei kuole Dnjepri milloinkaan…”
3.9.2011
Museoitu KGB
Rakennus on harmaa nelikerroksinen talo osoitteessa Riia 15. Se ei näytä ollenkaan niin kammottavalta kuin mitä sen synkän maineen perusteella voisi olettaa. Pikemminkin se vaikuttaa hyvin tavalliselta – ainakin näin aurinkoisena päivänä. Olen yöpynyt Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella ja KGB:n sellimuseoon pääsen suoraan nousemalla Riia-katua. Talo on Pepleri-kadun kulmassa. Odotan museon avautumista seisoen kadun toisella puolen, sisäänkäyntiä vastapäätä. Otan kuvia, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Kuvittelen näkeväni kaksi mustanpuhuvaa poplarimiestä raahaamassa vastahakoista virolaista tuosta ovesta sisään: vietiinköhän sinne väkeä vain hämärissä vai olikohan se aivan julkista?
Joutessani luen Tarton museoiden avaintarinat -opaskirjastani. Sen mukaan Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940 alkoivat sortotoimet ”neuvostovastaisia elementtejä vastaan”. Uhrimäärä nousi noin 122 000 henkilöön, näistä yli 30 000 menetti henkensä. Harmaassa talossa toimi KGB:n Etelä-Viron keskus. Lukuni keskeytyy, kun keski-ikäinen nainen tulee avaamaan oven ja me tervehdimme toisiamme surumielisen tunnelman vallitessa, historian raskas paino asettuu kevyiden kesäpuseroidemme verhoamille harteille samalla kun painumme auringonvalosta hämärään kellariin. Sellit ovat siellä. Maksan sisäänpääsymaksun ja ostan Mart Laarin kirjoittaman kirjasen Viron kohtalohetkistä.
Haisee kellarille. Kapea käytävä on maalattu valkoiseksi, sellien tummat raskaat ovet molemmin puolin. Pysähdyn metsäveljiä esittelevän sellin oven suuhun. Isoja mustavalkoisia kuvia, kompakteja tekstejä: Virossa toimi kuin toimikin vastarintaliike. Metsissä käytiin vastarintamiesten ja -naisten tuhoon tuomittua taistelua ”neuvostomiehittäjiä” vastaan vuosina 1944–56. Perustettiinpa erityinen maanalainen parlamenttikin, joka nimettiin Viron tasavallan kansalliskomiteaksi. Näin erämaiden kasvattina ihmettelen, missä ne metsät olivat, joihin liike pystyi pesiytymään? Joka tapauksessa metsäveljet kykenivät tekemään sissi-iskuja neuvostovallan edustajia vastaan, sabotoimaan neuvostomuistomerkkejä ja vapauttamaan muutamia vankejakin yhteistyössä kaupunkisissien kanssa. He julkaisivat omia lehtiä, levittivät lentolehtisiä ja lähettivät tappouhkauksia neuvostovallan kanssa toimiville. On selvää, etteivät he olisi kyenneet tekemään tätä ilman paikallisten tukea. Laar arvelee, että metsäveljiä olisi ollut noin 30 000, heidän joukossaan oli myös naisia. Metsäveljistä tapettiin ehkä noin kolmannes, mukana mm. ”Kauhu Ants” eli Ants Kaljurand, joka jäi kiinni 1949 ja teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.
KGB pyrki onkimaan vangituilta tietoja kiduttamalla ja lähettämällä maaseudulle rangaistusretkikuntia ja luomalla agenttiverkoston – johon rekrytoitiin usein naisia – partisaanien ja heidän tukijoidensa savustamiseksi. Vuoden 1948 jälkeen vastarintaliikkeen toimijoiden rivit harvenivat. Vuosiin 1956–57 tultaessa pääosa metsäveljistä saatiin kiinni. Vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttaminen teki selväksi vastarintaliikkeelle, ettei kansainvälistä apua ollut todellakaan tulossa. Silti muutamat sinnittelivät piiloissaan loppuun asti.
Raskas on metsäveljien sellin tarina, eikä muutkaan sellimuseon sellit ole kevyitä. Kidutusta, kuolemanpelkoa, ahdistusta, kauhua, pieni pimeä eristyskoppi, kuolemalle haisevia tarinoita vankileirien saaristosta, kuvia kuolleista, teloitetuista. Mutta samoilla seinillä on myös kuvia toivosta, monimuotoisesta työstä valitun aatteen eteen: valokuvassa nuoria naisia ja miehiä, kasvot hymyssä.
Tänä vuonna virolaiset juhlivat uuden itsenäistymisensä 20 vuotisjuhlia. Niin lähellä, niin kaukana: Viro meistä.
Rakennus on harmaa nelikerroksinen talo osoitteessa Riia 15. Se ei näytä ollenkaan niin kammottavalta kuin mitä sen synkän maineen perusteella voisi olettaa. Pikemminkin se vaikuttaa hyvin tavalliselta – ainakin näin aurinkoisena päivänä. Olen yöpynyt Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella ja KGB:n sellimuseoon pääsen suoraan nousemalla Riia-katua. Talo on Pepleri-kadun kulmassa. Odotan museon avautumista seisoen kadun toisella puolen, sisäänkäyntiä vastapäätä. Otan kuvia, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Kuvittelen näkeväni kaksi mustanpuhuvaa poplarimiestä raahaamassa vastahakoista virolaista tuosta ovesta sisään: vietiinköhän sinne väkeä vain hämärissä vai olikohan se aivan julkista?
Joutessani luen Tarton museoiden avaintarinat -opaskirjastani. Sen mukaan Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940 alkoivat sortotoimet ”neuvostovastaisia elementtejä vastaan”. Uhrimäärä nousi noin 122 000 henkilöön, näistä yli 30 000 menetti henkensä. Harmaassa talossa toimi KGB:n Etelä-Viron keskus. Lukuni keskeytyy, kun keski-ikäinen nainen tulee avaamaan oven ja me tervehdimme toisiamme surumielisen tunnelman vallitessa, historian raskas paino asettuu kevyiden kesäpuseroidemme verhoamille harteille samalla kun painumme auringonvalosta hämärään kellariin. Sellit ovat siellä. Maksan sisäänpääsymaksun ja ostan Mart Laarin kirjoittaman kirjasen Viron kohtalohetkistä.
Haisee kellarille. Kapea käytävä on maalattu valkoiseksi, sellien tummat raskaat ovet molemmin puolin. Pysähdyn metsäveljiä esittelevän sellin oven suuhun. Isoja mustavalkoisia kuvia, kompakteja tekstejä: Virossa toimi kuin toimikin vastarintaliike. Metsissä käytiin vastarintamiesten ja -naisten tuhoon tuomittua taistelua ”neuvostomiehittäjiä” vastaan vuosina 1944–56. Perustettiinpa erityinen maanalainen parlamenttikin, joka nimettiin Viron tasavallan kansalliskomiteaksi. Näin erämaiden kasvattina ihmettelen, missä ne metsät olivat, joihin liike pystyi pesiytymään? Joka tapauksessa metsäveljet kykenivät tekemään sissi-iskuja neuvostovallan edustajia vastaan, sabotoimaan neuvostomuistomerkkejä ja vapauttamaan muutamia vankejakin yhteistyössä kaupunkisissien kanssa. He julkaisivat omia lehtiä, levittivät lentolehtisiä ja lähettivät tappouhkauksia neuvostovallan kanssa toimiville. On selvää, etteivät he olisi kyenneet tekemään tätä ilman paikallisten tukea. Laar arvelee, että metsäveljiä olisi ollut noin 30 000, heidän joukossaan oli myös naisia. Metsäveljistä tapettiin ehkä noin kolmannes, mukana mm. ”Kauhu Ants” eli Ants Kaljurand, joka jäi kiinni 1949 ja teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.
KGB pyrki onkimaan vangituilta tietoja kiduttamalla ja lähettämällä maaseudulle rangaistusretkikuntia ja luomalla agenttiverkoston – johon rekrytoitiin usein naisia – partisaanien ja heidän tukijoidensa savustamiseksi. Vuoden 1948 jälkeen vastarintaliikkeen toimijoiden rivit harvenivat. Vuosiin 1956–57 tultaessa pääosa metsäveljistä saatiin kiinni. Vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttaminen teki selväksi vastarintaliikkeelle, ettei kansainvälistä apua ollut todellakaan tulossa. Silti muutamat sinnittelivät piiloissaan loppuun asti.
Raskas on metsäveljien sellin tarina, eikä muutkaan sellimuseon sellit ole kevyitä. Kidutusta, kuolemanpelkoa, ahdistusta, kauhua, pieni pimeä eristyskoppi, kuolemalle haisevia tarinoita vankileirien saaristosta, kuvia kuolleista, teloitetuista. Mutta samoilla seinillä on myös kuvia toivosta, monimuotoisesta työstä valitun aatteen eteen: valokuvassa nuoria naisia ja miehiä, kasvot hymyssä.
Tänä vuonna virolaiset juhlivat uuden itsenäistymisensä 20 vuotisjuhlia. Niin lähellä, niin kaukana: Viro meistä.
23.7.2011
Saa koskea! Terveisiä Repolan koulumuseosta
Vielä muutama vuosi siten Pohjois-Aunuksen Repolan koululaisille opetettiin, että kylän historia alkaa sankarihiihtäjä Toivo Antikaisesta. Ei siis ihme, että tämän retket bolshevikkitovereiden kanssa läheisen Kiimasjärven ympäristössä tammikuussa 1922 ovat saaneet nykyisen Repolan koulumuseon pienestä tilasta merkittävimmän osan eli kokonaisen seinäpinnan.
Repolan koulumuseon kokoelmat alkoivat karttua, kun oppilaille alettiin järjestää kotiseutuaiheisia retkiä 1960-luvulta lähtien ja samalla heitä kehotettiin tuomaan kotoaan joutilaita vanhoja esineitä ja valokuvia kouluun. Sinänsä määrätietoinen kotiseutuharrastus ei ollut uusi ilmiö: sen juurethan juontuvat laajempaan 1800-luvun lopun urbanisoitumista opponoivaan kotiseutuliikkeeseen ja 1920−30-luvulla kouluissa harjoitettuun maakuntaopetukseen. Antikaisenkin myytti alkoi kylmän sodan ajan historian elvyttämisen vaiheessa vain korostua. Repolan opettajat ryhtyivät muun muassa organisoimaan jokatalvisia Antikaisen hiihtoja. Vallankumoussankarin nostamista historian hämärästä koululaisten tietoisuuteen vahvistettiin jakamalla palkintoina Antikainen-hihamerkkejä.
Se, että Repolan ainoa museo on juuri koulumuseo, kuvasti tämän entisen karjalaisen kylän opettajien historiatietoisuutta ja tarvetta välittää katoavaa alue- ja paikallishistoriaa tuleville sukupolville 1960-luvun rakennemuutoksen puristuksessa. Alueelta kotoisin oleva Valentina kertoo, että pari vuotta sitten museoon alettiin koota myös repolalaisten sukujen kronikoita. Etnisestä mobilisaatiosta kertoo niin ikään se, että nykyään uskalletaan jo sanoa, että Repolakin on ollut karjalainen kylä. Vaiettu karjalaisuus alkaa nostaa päätään tässä venäläistyneessä yhteisössä, jossa toimi aina vuoteen 1999 suuri rajavaruskunta. Tätä nykyä varuskunta-alue on aivan raunioina. Sen rapistuvien kummitusmaisten tiilitalojen ikkuna-aukot ammottavat mustina: kaikki ikkunalasit ja metalliosat on yli tuhat ihmistä käsittäneen yhteisön taloista viety parempaan talteen. Aavekaupunginosa sijaitsee Kostamuksesta Repolaan johtavan tien varrella vasemmalla juuri ennen Repolan luonnonkauniiseen, venäläisittäin harmaaseen kylään saapumista.
Lienee niin, että suomalaisen Repola-seuran jokakesäiset pitäjämatkat paikkakunnalle ovat olleet omiaan vahvistamaan alueen asukkaiden etnistä tietoisuutta. Parinkymmenen suomalaisen vierailut kylän taloissa saattavat nostaa Repolan historiaan myös paikkakunnan Suomi-kauden. Sehän alkoi Repolan heimoaktiivien julistautuessa osaksi Suomea elokuussa 1918. Tuosta ajanjaksosta, joka ulottui Tarton rauhaan lokakuuhun 1920, ei koulumuseossa mainita vielä mitään ellei oteta huomioon ”suomalaisten valkobandiittien” karkottamista. Suomalaisia ei kuitenkaan ole unohdettu: 1950−80-luvulla suoritettu puunuitto Repolan Lieksajärven alueelta rajan yli Suomeen on tunnettu ja kirjoihin merkitty. Ja olihan Antikainenkin suomalainen, työläiskodin poika Helsingistä, joka pakeni monien muiden työläisaktiivien seassa 1918 Venäjän Karjalaan.
Pertti Rannikon laskelmien mukaan tätä nykyä alueen viidessä kylässä asuu noin 3000 asukasta, joista Repolan kylässä noin tuhat. Etniseltä taustaltaan suomalaisiakin löytyy vielä muutama ja karjalaisia ja puolikarjalaisia koko joukko. Suomessa ei ole juurikaan osattu ajatella, että talousjärjestelmän erilaisuudesta huolimatta Neuvostoliittoa kohtasi aikanaan samansuuntainen rakennemuutos kuin Suomessakin: vielä 1950-luvun lopulla asuttuja kyliä oli 13. Sen jälkeen aluekeskukset Petroskoi, Kostamus ja Pietari ovat vetäneet puoleensa nuorta väkeä. Kun kysyin, eikö väkeä lähde kehittyvään Murmanskiin, vastaus oli kielteinen − siellä kun on niin kylmäkin.
Minkälaisia esineitä Repolan koulumuseoon on sitten kertynyt? Yhdellä seinällä on muutama henkilökuva entisestä opettajasta ja neuvostosotasankarista, toisella esitellään sota-ajan ampumatarvikkeita ja esineistöä, iso vitriini puolestaan avaa kylän arkisen elämän poljentoa: suksia, haravoita, silitysrautoja, pyykkilautoja… Oma lukunsa ovat koulun luokkakuvakansiot, lasten kirjalliset kertomukset kotiseuturetkistä ja vanhat perhevalokuvat. Onpa yksi pöytä omistettu uusimmille suomalaisille Repola-kontakteillekin. Ystävyystoiminta, Repola-seuran vierailua kuvaavat valokuvat, Repolainen-lehti sekä Heikki Tarman toimittama Aunuksen Repola -teos ovat löytäneet paikkansa Repolan koulumuseosta. Eläkkeelle jäämässä ollut opettaja on taustaltaan karjalainen, mutta hän arkaili puhua suomea vieraiden kanssa: hän sanoi vähättelevästi osaavansa vain kotikarjalaa.
Se, että museo on kytketty tiiviiksi osaksi arkista kouluopetusta antaa ymmärtää, että kotiseutuopetus on huomattavasti hyödyllisempää kuin harvat käynnit Kostamuksen tai Petroskoin aluemuseoissa. Koulun nykyiset 88 oppilasta ja toistakymmentä opettajaa elää kuitenkin tulevaisuuden suhteen veitsen terällä: lasten määrä vähenee tässäkin rajakylässä samaan tapaan kuin suomalaisilla rajaseuduilla. Sinänsä Repola vaikuttaa kesäaikana lasten paratiisilta: valoisassa kesäyössä lapset leikkivät vielä iltakymmeneltäkin hiekkalaatikolla ja suomalaisvalmisteisessa liukumäessä, hyppivät laiturilta hiekkapohjaiseen Lieksajärveen ja tervehtivät iloisesti pölyisellä ja kuoppaisella tienraitilla vastaan tulevia vieraita:
Terve!
Ps. kiitokset kaikille hauskasta matkaseurasta heinäkuussa 2011 Repolan retkelle osallistuneille
Vielä muutama vuosi siten Pohjois-Aunuksen Repolan koululaisille opetettiin, että kylän historia alkaa sankarihiihtäjä Toivo Antikaisesta. Ei siis ihme, että tämän retket bolshevikkitovereiden kanssa läheisen Kiimasjärven ympäristössä tammikuussa 1922 ovat saaneet nykyisen Repolan koulumuseon pienestä tilasta merkittävimmän osan eli kokonaisen seinäpinnan.
Repolan koulumuseon kokoelmat alkoivat karttua, kun oppilaille alettiin järjestää kotiseutuaiheisia retkiä 1960-luvulta lähtien ja samalla heitä kehotettiin tuomaan kotoaan joutilaita vanhoja esineitä ja valokuvia kouluun. Sinänsä määrätietoinen kotiseutuharrastus ei ollut uusi ilmiö: sen juurethan juontuvat laajempaan 1800-luvun lopun urbanisoitumista opponoivaan kotiseutuliikkeeseen ja 1920−30-luvulla kouluissa harjoitettuun maakuntaopetukseen. Antikaisenkin myytti alkoi kylmän sodan ajan historian elvyttämisen vaiheessa vain korostua. Repolan opettajat ryhtyivät muun muassa organisoimaan jokatalvisia Antikaisen hiihtoja. Vallankumoussankarin nostamista historian hämärästä koululaisten tietoisuuteen vahvistettiin jakamalla palkintoina Antikainen-hihamerkkejä.
Se, että Repolan ainoa museo on juuri koulumuseo, kuvasti tämän entisen karjalaisen kylän opettajien historiatietoisuutta ja tarvetta välittää katoavaa alue- ja paikallishistoriaa tuleville sukupolville 1960-luvun rakennemuutoksen puristuksessa. Alueelta kotoisin oleva Valentina kertoo, että pari vuotta sitten museoon alettiin koota myös repolalaisten sukujen kronikoita. Etnisestä mobilisaatiosta kertoo niin ikään se, että nykyään uskalletaan jo sanoa, että Repolakin on ollut karjalainen kylä. Vaiettu karjalaisuus alkaa nostaa päätään tässä venäläistyneessä yhteisössä, jossa toimi aina vuoteen 1999 suuri rajavaruskunta. Tätä nykyä varuskunta-alue on aivan raunioina. Sen rapistuvien kummitusmaisten tiilitalojen ikkuna-aukot ammottavat mustina: kaikki ikkunalasit ja metalliosat on yli tuhat ihmistä käsittäneen yhteisön taloista viety parempaan talteen. Aavekaupunginosa sijaitsee Kostamuksesta Repolaan johtavan tien varrella vasemmalla juuri ennen Repolan luonnonkauniiseen, venäläisittäin harmaaseen kylään saapumista.
Lienee niin, että suomalaisen Repola-seuran jokakesäiset pitäjämatkat paikkakunnalle ovat olleet omiaan vahvistamaan alueen asukkaiden etnistä tietoisuutta. Parinkymmenen suomalaisen vierailut kylän taloissa saattavat nostaa Repolan historiaan myös paikkakunnan Suomi-kauden. Sehän alkoi Repolan heimoaktiivien julistautuessa osaksi Suomea elokuussa 1918. Tuosta ajanjaksosta, joka ulottui Tarton rauhaan lokakuuhun 1920, ei koulumuseossa mainita vielä mitään ellei oteta huomioon ”suomalaisten valkobandiittien” karkottamista. Suomalaisia ei kuitenkaan ole unohdettu: 1950−80-luvulla suoritettu puunuitto Repolan Lieksajärven alueelta rajan yli Suomeen on tunnettu ja kirjoihin merkitty. Ja olihan Antikainenkin suomalainen, työläiskodin poika Helsingistä, joka pakeni monien muiden työläisaktiivien seassa 1918 Venäjän Karjalaan.
Pertti Rannikon laskelmien mukaan tätä nykyä alueen viidessä kylässä asuu noin 3000 asukasta, joista Repolan kylässä noin tuhat. Etniseltä taustaltaan suomalaisiakin löytyy vielä muutama ja karjalaisia ja puolikarjalaisia koko joukko. Suomessa ei ole juurikaan osattu ajatella, että talousjärjestelmän erilaisuudesta huolimatta Neuvostoliittoa kohtasi aikanaan samansuuntainen rakennemuutos kuin Suomessakin: vielä 1950-luvun lopulla asuttuja kyliä oli 13. Sen jälkeen aluekeskukset Petroskoi, Kostamus ja Pietari ovat vetäneet puoleensa nuorta väkeä. Kun kysyin, eikö väkeä lähde kehittyvään Murmanskiin, vastaus oli kielteinen − siellä kun on niin kylmäkin.
Minkälaisia esineitä Repolan koulumuseoon on sitten kertynyt? Yhdellä seinällä on muutama henkilökuva entisestä opettajasta ja neuvostosotasankarista, toisella esitellään sota-ajan ampumatarvikkeita ja esineistöä, iso vitriini puolestaan avaa kylän arkisen elämän poljentoa: suksia, haravoita, silitysrautoja, pyykkilautoja… Oma lukunsa ovat koulun luokkakuvakansiot, lasten kirjalliset kertomukset kotiseuturetkistä ja vanhat perhevalokuvat. Onpa yksi pöytä omistettu uusimmille suomalaisille Repola-kontakteillekin. Ystävyystoiminta, Repola-seuran vierailua kuvaavat valokuvat, Repolainen-lehti sekä Heikki Tarman toimittama Aunuksen Repola -teos ovat löytäneet paikkansa Repolan koulumuseosta. Eläkkeelle jäämässä ollut opettaja on taustaltaan karjalainen, mutta hän arkaili puhua suomea vieraiden kanssa: hän sanoi vähättelevästi osaavansa vain kotikarjalaa.
Se, että museo on kytketty tiiviiksi osaksi arkista kouluopetusta antaa ymmärtää, että kotiseutuopetus on huomattavasti hyödyllisempää kuin harvat käynnit Kostamuksen tai Petroskoin aluemuseoissa. Koulun nykyiset 88 oppilasta ja toistakymmentä opettajaa elää kuitenkin tulevaisuuden suhteen veitsen terällä: lasten määrä vähenee tässäkin rajakylässä samaan tapaan kuin suomalaisilla rajaseuduilla. Sinänsä Repola vaikuttaa kesäaikana lasten paratiisilta: valoisassa kesäyössä lapset leikkivät vielä iltakymmeneltäkin hiekkalaatikolla ja suomalaisvalmisteisessa liukumäessä, hyppivät laiturilta hiekkapohjaiseen Lieksajärveen ja tervehtivät iloisesti pölyisellä ja kuoppaisella tienraitilla vastaan tulevia vieraita:
Terve!
Ps. kiitokset kaikille hauskasta matkaseurasta heinäkuussa 2011 Repolan retkelle osallistuneille
24.4.2011
Suljetun yhteisön pimeä puoli
Istuin pienenä tyttönä usein vanhempieni mukana uusherännäislestadiolaisissa seuroissa. Kesäsunnuntaisin yhteisö kokoontui pienen lappilaisen kylän rukoushuoneelle, jota isäni oli ollut rakentamassa. Talvipakkasilla kyläläiset kerääntyivät vuoron perään toistensa pirtteihin pyhäseuroihin. Muistelen noita pyhäpäiviä lämmöllä. En kuitenkaan siksi, että maallikkosaarnaajien ankara puhe veren ruskeista synneistä, helvetin tulesta ja taivaan iloista olisi koskettanut minua uskonnollisesti. Olin tuolloin aivan liian nuori hengelliselle herkistymiselle.
Sen sijaan muistelen noita seuratapahtumia, kohtaamisia ja kokemuksia myönteisesti siksi, että niissä konkretisoitui siihenastisen tunnehistoriani peruselementit: turvallisuudentunne, yhteisöön kuuluvuus, hyväksytyksi tuleminen, rakkaus ja vahva huolenpito. Lapsuuden päivien vahvoin avainkokemukseni oli perusturvallisuus, jota pohjoisen kylän vahva yhteisöllisyys osaltaan tuki.
Edellä kuvaamani 1960-luvun lopun lappilainen uskonnollinen yhteisö on nykyään mennyttä maailmaa, historiaa historian joukossa. Liikutuksia saaneet vanhat ihmiset veivät uskonnon mukanaan haudan taakse, ja muutenkin vanha maailma muuntui kivuliaasti uudeksi, mikä herätti vahvaa turvattomuuden tunnetta ja heikensi luottamusta tulevaisuuteen: peltoja alettiin panna pakettiin, rakennetut tekoaltaat muuttivat ympäristöä ja jopa säätä, nuoret lähtivät Ruotsiin ja me oppikoululaiset päädyimme etelän yliopistoihin.
He jotka jäivät, saivat elää rakennemuutoksen ristiriitaisessa ja masentavassa arjessa, liian moni nuori sovitti haulikonpiippua suuhunsa surullisin seurauksin. Kaikissa pohjoisissa uskonnollisissa yhteisöissä ei kuitenkaan käynyt näin, vaan kaikkein konservatiivisimmat lestadiolaiset alkoivat erottautua omaksi ryhmäkseen ja kasvattaa turvallisuuden- ja vallanhakuisuudessaan uutta suvaitsemattomuuden identiteettiä suhteessa muihin. Kuten tunnettua, lestadiolainen herätysliike syntyi 1840-luvulla Lapissa ja jakaantui melskeisissä suuntataisteluissa 1890-luvulla useaan lohkoon; vanhoillislestadiolaiset ovat näistä ehkä suvaitsemattomin ryhmä. Oikeassa olemisen opissaan tiukimmat vanhoillislestadiolaiset pitävät edelleen jopa muita lestadiolaisia vääräoppisina ja kadotuksen omina, sillä vain heillä on avaimet taivasten valtakuntaan. Kun uusherännäisten ote kannattajistaan herpaantui 1960–70-luvun murroksessa ja liike maallistui, vanhoillislestadiolaisten ote jäsenistään tiukkeni, ja yhteisö sulkeutui.
Ne tyrmistyttävät rikokset, joihin suljettu uskonnollinen yhteisö suhteessa padottuun seksuaaliseen viettiin on tavalla tai toisella syyllistynyt ja osallistunut (ks. Helsingin Sanomat 17.4.2011 Irina Vähäsarjan tekemä Johanna Hurtigin haastattelu), ovat rikoksia paitsi uhreja kohtaan, myös rikoksia kristillisiä arvoja kohtaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen on viime aikoina useissa puheenvuoroissaan korostanut kristillisten arvojen – kuten vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus ja pyhän kunnioitus – tärkeyttä tänä ankarana ja kovana turvattomuuksien ja epävarmuuksien aikana. Näihin keskeisiin kristillisiin arvoihin sisältyy myös muun muassa heikkojen ja syrjäytyneiden oikeuksien puolustaminen ja taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta sekä lähimmäisistä huolehtiminen.
Meidän tavallisten kuolevaisten ja pakanoiden on aivan mahdotonta ymmärtää ja antaa anteeksi katolisten, luterilaisten jne pappien sekä muiden uskolla ja uskonnolla argumentoivien puhujien pedofilia ja muu seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. Tutkijana yritän ohittaa sen inhon, vihan ja vastenmielisyyden tunteen, joka noihin tekoihin liittyy, ja kysyä, missä kohtaa tekoihin vaikenemisella osallistunut yhteisö sairastui? Missä kohtaa osa liikkeen jäsenistä liukui oikeuden ja kohtuuden pimeälle puolelle, missä kohtaa liikkeen johtajat menettivät harkintakykynsä ja sulkivat suunsa, missä kohtaa kristilliset arvot muuttuivat sanahelinäksi?
Lähtikö vinoon kasvaminen jo 1890-luvun kovassa oppitaistelussa ja naisten syrjäyttämisellä marginaaliin (vielä 1800-luvulla naisilla oli näkyvä asema lestadiolaisessa liikkeessä)? Vai nousiko patoutunut väkivalta väkisin suljetun yhteisön sisäisestä paineesta, kuten ulkoisten kontaktien ja turvaverkostojen tietoisesta tuhoamisesta, suvaitsemattomuudesta ja luonnolliseen seksuaalisuuteen liitetyistä tabuista? Vai voimmeko nähdä kontrolloivan otteen herpoamisen 1960–70-luvun rakennemuutoksen nostamassa turvattomuudessa ja sen aiheuttamassa sisäänpäin kääntymisessä? Vai onko joku vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen kriisi, opillinen tai henkilöiden valtataistelu, saattanut viedä liikkeen edustajat harhaan?
Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, aina kun puhumme suljettujen yhteisöjen rikoksista, tiedämme ainakin sen, että ilmiössä on kyse vallasta – sekä yksilöllisestä/yhteisöllisestä maallisesta että hengellisestä/opillisesta vallasta – ja että ilmiö on globaali: vastaavia esimerkkejä suljetuista sairastuneista uskonnollisista yhteisöistä löytyy kaikkialta maailmasta. Vaikka vanhoillislestadiolainen skandaali saattaa vaikuttaa suomalaiselta tai pohjoiselta tapaukselta, niin sitä se ei ole, vaan se on nähtävä laajemman ilmiön osana. Sen taustalla näyttäisi olevan yleisemmät uskonnollisten liikkeiden suljettuihin maailmoihin, manipulaatioon ja läpinäkymättömyyteen liittyvät mekanismit, jotka tuottavat ei-hyväksyttyä toimintaa. Ilmiön avaamista vaikeuttaa entisestään se, että avoin, ammattimainen ja puolueeton tutkimus näissä tapauksissa on äärimmäisen haastavaa, miltei mahdotonta.
Istuin pienenä tyttönä usein vanhempieni mukana uusherännäislestadiolaisissa seuroissa. Kesäsunnuntaisin yhteisö kokoontui pienen lappilaisen kylän rukoushuoneelle, jota isäni oli ollut rakentamassa. Talvipakkasilla kyläläiset kerääntyivät vuoron perään toistensa pirtteihin pyhäseuroihin. Muistelen noita pyhäpäiviä lämmöllä. En kuitenkaan siksi, että maallikkosaarnaajien ankara puhe veren ruskeista synneistä, helvetin tulesta ja taivaan iloista olisi koskettanut minua uskonnollisesti. Olin tuolloin aivan liian nuori hengelliselle herkistymiselle.
Sen sijaan muistelen noita seuratapahtumia, kohtaamisia ja kokemuksia myönteisesti siksi, että niissä konkretisoitui siihenastisen tunnehistoriani peruselementit: turvallisuudentunne, yhteisöön kuuluvuus, hyväksytyksi tuleminen, rakkaus ja vahva huolenpito. Lapsuuden päivien vahvoin avainkokemukseni oli perusturvallisuus, jota pohjoisen kylän vahva yhteisöllisyys osaltaan tuki.
Edellä kuvaamani 1960-luvun lopun lappilainen uskonnollinen yhteisö on nykyään mennyttä maailmaa, historiaa historian joukossa. Liikutuksia saaneet vanhat ihmiset veivät uskonnon mukanaan haudan taakse, ja muutenkin vanha maailma muuntui kivuliaasti uudeksi, mikä herätti vahvaa turvattomuuden tunnetta ja heikensi luottamusta tulevaisuuteen: peltoja alettiin panna pakettiin, rakennetut tekoaltaat muuttivat ympäristöä ja jopa säätä, nuoret lähtivät Ruotsiin ja me oppikoululaiset päädyimme etelän yliopistoihin.
He jotka jäivät, saivat elää rakennemuutoksen ristiriitaisessa ja masentavassa arjessa, liian moni nuori sovitti haulikonpiippua suuhunsa surullisin seurauksin. Kaikissa pohjoisissa uskonnollisissa yhteisöissä ei kuitenkaan käynyt näin, vaan kaikkein konservatiivisimmat lestadiolaiset alkoivat erottautua omaksi ryhmäkseen ja kasvattaa turvallisuuden- ja vallanhakuisuudessaan uutta suvaitsemattomuuden identiteettiä suhteessa muihin. Kuten tunnettua, lestadiolainen herätysliike syntyi 1840-luvulla Lapissa ja jakaantui melskeisissä suuntataisteluissa 1890-luvulla useaan lohkoon; vanhoillislestadiolaiset ovat näistä ehkä suvaitsemattomin ryhmä. Oikeassa olemisen opissaan tiukimmat vanhoillislestadiolaiset pitävät edelleen jopa muita lestadiolaisia vääräoppisina ja kadotuksen omina, sillä vain heillä on avaimet taivasten valtakuntaan. Kun uusherännäisten ote kannattajistaan herpaantui 1960–70-luvun murroksessa ja liike maallistui, vanhoillislestadiolaisten ote jäsenistään tiukkeni, ja yhteisö sulkeutui.
Ne tyrmistyttävät rikokset, joihin suljettu uskonnollinen yhteisö suhteessa padottuun seksuaaliseen viettiin on tavalla tai toisella syyllistynyt ja osallistunut (ks. Helsingin Sanomat 17.4.2011 Irina Vähäsarjan tekemä Johanna Hurtigin haastattelu), ovat rikoksia paitsi uhreja kohtaan, myös rikoksia kristillisiä arvoja kohtaan. Arkkipiispa Kari Mäkinen on viime aikoina useissa puheenvuoroissaan korostanut kristillisten arvojen – kuten vastuullisuus, oikeudenmukaisuus, totuudellisuus ja pyhän kunnioitus – tärkeyttä tänä ankarana ja kovana turvattomuuksien ja epävarmuuksien aikana. Näihin keskeisiin kristillisiin arvoihin sisältyy myös muun muassa heikkojen ja syrjäytyneiden oikeuksien puolustaminen ja taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta sekä lähimmäisistä huolehtiminen.
Meidän tavallisten kuolevaisten ja pakanoiden on aivan mahdotonta ymmärtää ja antaa anteeksi katolisten, luterilaisten jne pappien sekä muiden uskolla ja uskonnolla argumentoivien puhujien pedofilia ja muu seksuaalinen hyväksikäyttö ja väkivalta. Tutkijana yritän ohittaa sen inhon, vihan ja vastenmielisyyden tunteen, joka noihin tekoihin liittyy, ja kysyä, missä kohtaa tekoihin vaikenemisella osallistunut yhteisö sairastui? Missä kohtaa osa liikkeen jäsenistä liukui oikeuden ja kohtuuden pimeälle puolelle, missä kohtaa liikkeen johtajat menettivät harkintakykynsä ja sulkivat suunsa, missä kohtaa kristilliset arvot muuttuivat sanahelinäksi?
Lähtikö vinoon kasvaminen jo 1890-luvun kovassa oppitaistelussa ja naisten syrjäyttämisellä marginaaliin (vielä 1800-luvulla naisilla oli näkyvä asema lestadiolaisessa liikkeessä)? Vai nousiko patoutunut väkivalta väkisin suljetun yhteisön sisäisestä paineesta, kuten ulkoisten kontaktien ja turvaverkostojen tietoisesta tuhoamisesta, suvaitsemattomuudesta ja luonnolliseen seksuaalisuuteen liitetyistä tabuista? Vai voimmeko nähdä kontrolloivan otteen herpoamisen 1960–70-luvun rakennemuutoksen nostamassa turvattomuudessa ja sen aiheuttamassa sisäänpäin kääntymisessä? Vai onko joku vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäinen kriisi, opillinen tai henkilöiden valtataistelu, saattanut viedä liikkeen edustajat harhaan?
Vaikea sanoa. Joka tapauksessa, aina kun puhumme suljettujen yhteisöjen rikoksista, tiedämme ainakin sen, että ilmiössä on kyse vallasta – sekä yksilöllisestä/yhteisöllisestä maallisesta että hengellisestä/opillisesta vallasta – ja että ilmiö on globaali: vastaavia esimerkkejä suljetuista sairastuneista uskonnollisista yhteisöistä löytyy kaikkialta maailmasta. Vaikka vanhoillislestadiolainen skandaali saattaa vaikuttaa suomalaiselta tai pohjoiselta tapaukselta, niin sitä se ei ole, vaan se on nähtävä laajemman ilmiön osana. Sen taustalla näyttäisi olevan yleisemmät uskonnollisten liikkeiden suljettuihin maailmoihin, manipulaatioon ja läpinäkymättömyyteen liittyvät mekanismit, jotka tuottavat ei-hyväksyttyä toimintaa. Ilmiön avaamista vaikeuttaa entisestään se, että avoin, ammattimainen ja puolueeton tutkimus näissä tapauksissa on äärimmäisen haastavaa, miltei mahdotonta.
4.3.2011
Kansainvälinen naistenpäivä muistuttaa yhä tasa-arvon keskeneräisyydestä
Tasan sata vuotta sitten, maaliskuussa 1911, noin miljoona naista ympäri Eurooppaa kokoontui viettämään ensimmäisen kerran kansainvälistä naistenpäivää. Sen jälkeen päivän vietto on vakiintunut 8. päiväksi maaliskuuta ja juhlaohjelmat ovat muokkautuneet useaan otteeseen poliittisten käänteiden myötä. Aina 1960-luvulle saakka naistenpäivä oli ylikansallisten työläisnaisjärjestöjen ylläpitämä poliittisen toiminnan manifestaatio ja hengennostatuspäivä. 1960–70-luvun yhteiskunnallisessa murtumassa päivän vietto vallattiin vasemmistolta laajemmaksi, puoluerajat ylittäväksi naisten karnevaalipäiväksi. Huolimatta siitä, että päivän piinkova poliittinen luonne näyttää vuosien mittaan peittyneen mitä erilaisimpien tempausten, kekkereiden ja huvitusten alle, ydinasia eli muistutus eurooppalaisenkin tasa-arvon keskeneräisyydestä on yhä ajankohtainen.
Julkinen ja julkea nainen
Jo lähtökohtaisesti naistenpäivän koreografiaan kuului naisten oikeuksien julistus, joka tuli lukea julkisesti turuilla ja toreilla. Julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimus naisten täysistä kansalaisoikeuksista. Alkuvuosina äänioikeudettomuus ja naisten palkkatyöläisyydestä johtuneet epäkohdat nostivat naisia kotien piiristä julkisille estradeille ja puoluepoliittiseen toimintaan. Näin paikallisista naistenpäivistä tuli harjoitusalustoja ja värväyspaikkoja valtakunnalliseen ja kansainväliseen poliittiseen työhön: naiset harjoittelivat järjestötyön alkeita, poliittisten marssien organisointia ja julkista puhetapaa. Suuresta osasta naistenpäivien organisaattoreista tulikin maidensa parlamenttien jäseniä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.
Puhe- ja esiintymisharjoittelun karaiseva vaikutus olikin tarpeen, sillä naisten murtautuminen julkiseen toimintaan herätti pahennusta konservatiivisissa piireissä. Puistojen puhekorokkeilla julistavia naisia pidettiin provokaattoreina, moraaliltaan löysinä ja julkeina. Heidän pukeutumistaan, esiintymistään ja etenkin naimattomuuttaan naurettiin ja pilkattiin avoimesti.
Pakeneva tasa-arvo
Vaikka eurooppalaiset naiset saivat ääni- ja vaalioikeudet pääosin 1907–44, eivät he kokeneet olevansa tasavertaisia kansalaisia miehiin nähden, ja toripuheet siirrettiin vaikutusvaltaisemmille areenoille, parlamentteihin. Naistenpäivän julistuksissa huomio kiinnitettiin nyt naisten koulutuksen sekä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoistamiseen ja kansainväliseen rauhanliikkeeseen. Kuvaavasti 1960-luvun naistenpäivillä liputettiin Maailman Rauhankokouksen, Itämeren Viikon ja Latinalaisten kansojen puolesta. Tasa-arvopuhe laajeni Euroopan naisten asemasta globaaliin tasa-arvovaatimukseen. Näissä merkeissä kansainvälinen uusi naisliike ja vasemmisto viettivät ensimmäisen kerran yhteisiä naistenpäiviä maaliskuussa 1972.
Suomalaisissa naistenpäivänpuheissa on toistuvasti noussut esille ihmetys siitä, että naisten varhaisesta äänioikeudesta huolimatta tasa-arvokehitys on edennyt täällä yllättävän hitaasti. Vielä 1980-luvulla kiisteltiin niinkin perustavaa laatua olevasta oikeudesta kuin oikeudesta omaan sukunimeen. Eduskuntaryhmät vaativat peräti kymmenen vuoden kypsymisen, ennen kun uusi sukunimilaki hyväksyttiin 1985. Samanlaiseen kymmenen vuoden ryöpytykseen joutui myös tasa-arvolaki. YK:n paineen alaisena laki tuli voimaan 1987 ja uusittiin 1992. Ummehtunutta ilmapiiriä kuvaa nasevasti kansanedustaja Iiro Viinasen (kok) arvio kyseisten lakien ”turhanpäiväisyydestä ja turhamaisuudesta”.
Tuoreimman huomion yhteiskunnan tasa-arvotilan keskeneräisyydestä on tehnyt tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen. Hän on ottanut uuden yliopistolain puitteissa uudistettavat yliopistot tarkkailuun ja pyytänyt kultakin yksiköltä selvityksen tasa-arvolain noudattamisesta. Tämän päivän asenneilmaston karuutta kuvaa osuvasti Tampereen yliopiston ilmoitus, että siellä ”naisten asiaa ajavalle ohjelmalle ei nähdä tarvetta”. Vaikka yliopistoissa on ollut voimassa vuosikaudet tasa-arvosuunnitelmat, näyttävät ne jääneen monta kertaa vaille käytännön toteutusta. Ehkä Mäkisen seuranta tuulettaa pölyt suunnitelmista. Vaikkei voidakaan yhtyä kansanedustaja Vieno Eklundin 1980-luvulla esittämään lakoniseen huomautukseen, että ”tasa-arvoluritus loppui tässä maassa jo äänioikeuteen”, on vakavia perusteita tehdä perusteellinen tutkimus suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon nykytilasta.
Tasan sata vuotta sitten, maaliskuussa 1911, noin miljoona naista ympäri Eurooppaa kokoontui viettämään ensimmäisen kerran kansainvälistä naistenpäivää. Sen jälkeen päivän vietto on vakiintunut 8. päiväksi maaliskuuta ja juhlaohjelmat ovat muokkautuneet useaan otteeseen poliittisten käänteiden myötä. Aina 1960-luvulle saakka naistenpäivä oli ylikansallisten työläisnaisjärjestöjen ylläpitämä poliittisen toiminnan manifestaatio ja hengennostatuspäivä. 1960–70-luvun yhteiskunnallisessa murtumassa päivän vietto vallattiin vasemmistolta laajemmaksi, puoluerajat ylittäväksi naisten karnevaalipäiväksi. Huolimatta siitä, että päivän piinkova poliittinen luonne näyttää vuosien mittaan peittyneen mitä erilaisimpien tempausten, kekkereiden ja huvitusten alle, ydinasia eli muistutus eurooppalaisenkin tasa-arvon keskeneräisyydestä on yhä ajankohtainen.
Julkinen ja julkea nainen
Jo lähtökohtaisesti naistenpäivän koreografiaan kuului naisten oikeuksien julistus, joka tuli lukea julkisesti turuilla ja toreilla. Julistuksen keskeinen sisältö oli vaatimus naisten täysistä kansalaisoikeuksista. Alkuvuosina äänioikeudettomuus ja naisten palkkatyöläisyydestä johtuneet epäkohdat nostivat naisia kotien piiristä julkisille estradeille ja puoluepoliittiseen toimintaan. Näin paikallisista naistenpäivistä tuli harjoitusalustoja ja värväyspaikkoja valtakunnalliseen ja kansainväliseen poliittiseen työhön: naiset harjoittelivat järjestötyön alkeita, poliittisten marssien organisointia ja julkista puhetapaa. Suuresta osasta naistenpäivien organisaattoreista tulikin maidensa parlamenttien jäseniä ja yhteiskunnallisia vaikuttajia.
Puhe- ja esiintymisharjoittelun karaiseva vaikutus olikin tarpeen, sillä naisten murtautuminen julkiseen toimintaan herätti pahennusta konservatiivisissa piireissä. Puistojen puhekorokkeilla julistavia naisia pidettiin provokaattoreina, moraaliltaan löysinä ja julkeina. Heidän pukeutumistaan, esiintymistään ja etenkin naimattomuuttaan naurettiin ja pilkattiin avoimesti.
Pakeneva tasa-arvo
Vaikka eurooppalaiset naiset saivat ääni- ja vaalioikeudet pääosin 1907–44, eivät he kokeneet olevansa tasavertaisia kansalaisia miehiin nähden, ja toripuheet siirrettiin vaikutusvaltaisemmille areenoille, parlamentteihin. Naistenpäivän julistuksissa huomio kiinnitettiin nyt naisten koulutuksen sekä työ- ja perhe-elämän tasa-arvoistamiseen ja kansainväliseen rauhanliikkeeseen. Kuvaavasti 1960-luvun naistenpäivillä liputettiin Maailman Rauhankokouksen, Itämeren Viikon ja Latinalaisten kansojen puolesta. Tasa-arvopuhe laajeni Euroopan naisten asemasta globaaliin tasa-arvovaatimukseen. Näissä merkeissä kansainvälinen uusi naisliike ja vasemmisto viettivät ensimmäisen kerran yhteisiä naistenpäiviä maaliskuussa 1972.
Suomalaisissa naistenpäivänpuheissa on toistuvasti noussut esille ihmetys siitä, että naisten varhaisesta äänioikeudesta huolimatta tasa-arvokehitys on edennyt täällä yllättävän hitaasti. Vielä 1980-luvulla kiisteltiin niinkin perustavaa laatua olevasta oikeudesta kuin oikeudesta omaan sukunimeen. Eduskuntaryhmät vaativat peräti kymmenen vuoden kypsymisen, ennen kun uusi sukunimilaki hyväksyttiin 1985. Samanlaiseen kymmenen vuoden ryöpytykseen joutui myös tasa-arvolaki. YK:n paineen alaisena laki tuli voimaan 1987 ja uusittiin 1992. Ummehtunutta ilmapiiriä kuvaa nasevasti kansanedustaja Iiro Viinasen (kok) arvio kyseisten lakien ”turhanpäiväisyydestä ja turhamaisuudesta”.
Tuoreimman huomion yhteiskunnan tasa-arvotilan keskeneräisyydestä on tehnyt tasa-arvovaltuutettu Pirkko Mäkinen. Hän on ottanut uuden yliopistolain puitteissa uudistettavat yliopistot tarkkailuun ja pyytänyt kultakin yksiköltä selvityksen tasa-arvolain noudattamisesta. Tämän päivän asenneilmaston karuutta kuvaa osuvasti Tampereen yliopiston ilmoitus, että siellä ”naisten asiaa ajavalle ohjelmalle ei nähdä tarvetta”. Vaikka yliopistoissa on ollut voimassa vuosikaudet tasa-arvosuunnitelmat, näyttävät ne jääneen monta kertaa vaille käytännön toteutusta. Ehkä Mäkisen seuranta tuulettaa pölyt suunnitelmista. Vaikkei voidakaan yhtyä kansanedustaja Vieno Eklundin 1980-luvulla esittämään lakoniseen huomautukseen, että ”tasa-arvoluritus loppui tässä maassa jo äänioikeuteen”, on vakavia perusteita tehdä perusteellinen tutkimus suomalaisen yhteiskunnan tasa-arvon nykytilasta.
27.2.2011
Twin city Tornio-Haparanda syntyi jo 1842
Tornion historiallista kaupunkia hallitsee leveä, valtavan virtauksen joki. Paikalliset kertoivat minulle, että joka vuosi jokeen hukkuu joku. Eräänä syystalvena nuorisojoukko oli palaamassa illanistujaisista ja eräs heistä pelleili kaiteella sillä seurauksella että horjahti. Kaverit jaksoivat pidätellä hetken jäätävään virtaan putoavaa poikaa, kunnes ote luisui peruuttamattomasti irti. Voi vain kuvitella poikien kauhun. Ruumis löytyi kesän tullen, se oli ajelehtinut Ruotsin puolelle.
Lapin portti ja tienristeys
Avaran joen suistosta katsottuna on helppo kuvitella Tornion seudun asutuksen leviäminen heti jään vetäytymisen jälkeen: kuinka houkuttelevaa oli rakentaa asumus laajan meren ja kalaisen virran kohtaamispisteeseen, takana riistamaat ja turkisrikkaat Lapinmaan eräalueet. Täältä oli vaivatonta nousta jokea myöden ylämaihin, valtavalle maailmat aukaisevalle meritielle Jäämerelle asti. Ensimmäiset asukkaat lienevät olleet täällä eteläisessä Lapissakin kalastuksella, metsästyksellä ja peuranpyynnillä elänyttä pyyntikansaa, ehkä suomalaisia. Tutkijat ovat esittäneet, että viimeistään rautakaudella rannikkoalueita asuttaneet suomalaisheimot kutsuivat sisämaan asukkaita lappalaisiksi ja heidän asuttamaansa aluetta Lapiksi. Paljon mahdollista, että lappalaiset olivat nimenomaan saamelaisia: joka tapauksessa asukkaiden etninen ero on tullut jo varhain esille. Keskiajalla maanviljelyn aseman vahvistuminen luonnonniittyjen jokilaaksoissa alleviivasi entisestään eroa Lapin eri suomalaisheimojen (karjalaisten, hämäläisten, savolaisten, pohjalaisten) ja saamelaisten välille.
Tornionjoen suistoalue alkoi kansottua ja alueen kaupallinen merkitys korostua vuosisatain kuluessa siinä määrin, että 1621 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf antoi Torniolle kaupunkioikeudet. Ruotsin suuruudenajalla Torniosta muodostui kuuluisa Lapin portti, vilkas ja rahakas markkinapaikka, mutta samalla se oli edelleen puinen pikkukaupunki ohueine säätyläiskerroksineen, nurmisine katuineen, joita käyskentelivät lehmät, lampaat ja possut.
Kaksoiskaupungin synty
Tornion historiassa Suomen sodan tapahtumat (1808–1809) ovat dramaattinen käännekohta: kaupunki ”jäi” sodan voittaneen Venäjän puolelle ja tuli liitetyksi Suomen autonomiseen suurruhtinaskuntaan. Tornion aika Ruotsin Lapinmaan helmenä oli auttamattomasti ohi. Uusi positio rajakaupunkina toi Tornioon venäläisen varuskunnan ja ortodoksisen kirkon, passipakot ja Ruotsia liehittelevän leiman.
Nykyajan suuren kaupallisen idean, Tornio-Haaparannan kaksoiskaupungin näkökulmasta 1800-luvun alkuajan tapahtumat olivat sikäli käänteentekeviä, että Tornion menetystä korvaamaan perustettu Haaparanta sai kaupunkioikeudet 1842, mikä loi pohjan modernisoidulle twin city -idealle. Vielä 1800-luvulla yhteydet Torniosta olivat passipakoista ja uudesta valtakunnanrajasta huolimatta kiinteät koko Ruotsin puoleiseen Tornionjokilaaksoon. Sukulaisia asui molemmin puolin rajaa eikä vanhoja kauppasuhteita noin vain korvattu. Jokilaakson väki aloitti armottoman salakuljetuksen eli jobbauksen. Lainkuuliaisuus ei tässä suhteessa ollut Tornionlaakson väen parhaita puolia. Toisaalta laestadiolainen herätysliike yhdisti väkeä molemmin puolin rajaa. Olihan Laestadiuksen valtakunnan ydinalueet juuri suomen- ja saamenkielisessä Tornion-Muonionjokilaaksoissa sekä Ruijassa. Sen, minkä viranomaiset sulkivat rajamuodollisuuksilla, avasivat laestadiolaiset maallikkosaarnaajat ja heidän perässään rajoja ylittävät uskonsisaret ja -veljet. Väkeä ei hidastanut se, että silta Haaparanta-Tornion välille rakennettiin vasta 1919.
Uutta ilmettä
Moderni Tornio-Haaparanta kaksoiskaupunki-idea profiloitui Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyden myötä (1995). Seudulla aloitettiin 2000-luvun alussa Rajalla-hanke, johon liittyi ennen muuta talouselämää kohentavat toimet. Vuonna 2006 IKEA:n tulo alueelle on vilkastuttanut kauppaa ja rakennustoimintaa. Näyttävä ammattikorkeakoulun kampus on sekin luonut uutta ilmettä tähän pohjoiseen, keskusta-johtoiseen joen kaupunkiin. Historioitsijan silmin katsottuna 22 000 asukkaan Tornion seutu ja 10 000 asukkaan Haaparanta muodostavat luontevan aluekokonaisuuden. Yhtenäisyyttä korostaa se, että jo 1980-luvun lopussa Haaparannassa aloitettiin kaksikielinen koulutus. Tämä ei ole ihmeteltävää, sillä Haaparanta on Ruotsin suomalaisin kaupunki; sen asukkaista enemmistö puhuu kotikielenään suomea. Tornionjoen Ruotsinpuoleisten asukkaiden kieli on parinsadan vuoden aikana muuntunut meän kieleksi, mikä hauskasti muistuttaa vuosisatoja vanhasta Pohjois-Ruotsin suomalaiskolonioista.
Tornion historiallista kaupunkia hallitsee leveä, valtavan virtauksen joki. Paikalliset kertoivat minulle, että joka vuosi jokeen hukkuu joku. Eräänä syystalvena nuorisojoukko oli palaamassa illanistujaisista ja eräs heistä pelleili kaiteella sillä seurauksella että horjahti. Kaverit jaksoivat pidätellä hetken jäätävään virtaan putoavaa poikaa, kunnes ote luisui peruuttamattomasti irti. Voi vain kuvitella poikien kauhun. Ruumis löytyi kesän tullen, se oli ajelehtinut Ruotsin puolelle.
Lapin portti ja tienristeys
Avaran joen suistosta katsottuna on helppo kuvitella Tornion seudun asutuksen leviäminen heti jään vetäytymisen jälkeen: kuinka houkuttelevaa oli rakentaa asumus laajan meren ja kalaisen virran kohtaamispisteeseen, takana riistamaat ja turkisrikkaat Lapinmaan eräalueet. Täältä oli vaivatonta nousta jokea myöden ylämaihin, valtavalle maailmat aukaisevalle meritielle Jäämerelle asti. Ensimmäiset asukkaat lienevät olleet täällä eteläisessä Lapissakin kalastuksella, metsästyksellä ja peuranpyynnillä elänyttä pyyntikansaa, ehkä suomalaisia. Tutkijat ovat esittäneet, että viimeistään rautakaudella rannikkoalueita asuttaneet suomalaisheimot kutsuivat sisämaan asukkaita lappalaisiksi ja heidän asuttamaansa aluetta Lapiksi. Paljon mahdollista, että lappalaiset olivat nimenomaan saamelaisia: joka tapauksessa asukkaiden etninen ero on tullut jo varhain esille. Keskiajalla maanviljelyn aseman vahvistuminen luonnonniittyjen jokilaaksoissa alleviivasi entisestään eroa Lapin eri suomalaisheimojen (karjalaisten, hämäläisten, savolaisten, pohjalaisten) ja saamelaisten välille.
Tornionjoen suistoalue alkoi kansottua ja alueen kaupallinen merkitys korostua vuosisatain kuluessa siinä määrin, että 1621 Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf antoi Torniolle kaupunkioikeudet. Ruotsin suuruudenajalla Torniosta muodostui kuuluisa Lapin portti, vilkas ja rahakas markkinapaikka, mutta samalla se oli edelleen puinen pikkukaupunki ohueine säätyläiskerroksineen, nurmisine katuineen, joita käyskentelivät lehmät, lampaat ja possut.
Kaksoiskaupungin synty
Tornion historiassa Suomen sodan tapahtumat (1808–1809) ovat dramaattinen käännekohta: kaupunki ”jäi” sodan voittaneen Venäjän puolelle ja tuli liitetyksi Suomen autonomiseen suurruhtinaskuntaan. Tornion aika Ruotsin Lapinmaan helmenä oli auttamattomasti ohi. Uusi positio rajakaupunkina toi Tornioon venäläisen varuskunnan ja ortodoksisen kirkon, passipakot ja Ruotsia liehittelevän leiman.
Nykyajan suuren kaupallisen idean, Tornio-Haaparannan kaksoiskaupungin näkökulmasta 1800-luvun alkuajan tapahtumat olivat sikäli käänteentekeviä, että Tornion menetystä korvaamaan perustettu Haaparanta sai kaupunkioikeudet 1842, mikä loi pohjan modernisoidulle twin city -idealle. Vielä 1800-luvulla yhteydet Torniosta olivat passipakoista ja uudesta valtakunnanrajasta huolimatta kiinteät koko Ruotsin puoleiseen Tornionjokilaaksoon. Sukulaisia asui molemmin puolin rajaa eikä vanhoja kauppasuhteita noin vain korvattu. Jokilaakson väki aloitti armottoman salakuljetuksen eli jobbauksen. Lainkuuliaisuus ei tässä suhteessa ollut Tornionlaakson väen parhaita puolia. Toisaalta laestadiolainen herätysliike yhdisti väkeä molemmin puolin rajaa. Olihan Laestadiuksen valtakunnan ydinalueet juuri suomen- ja saamenkielisessä Tornion-Muonionjokilaaksoissa sekä Ruijassa. Sen, minkä viranomaiset sulkivat rajamuodollisuuksilla, avasivat laestadiolaiset maallikkosaarnaajat ja heidän perässään rajoja ylittävät uskonsisaret ja -veljet. Väkeä ei hidastanut se, että silta Haaparanta-Tornion välille rakennettiin vasta 1919.
Uutta ilmettä
Moderni Tornio-Haaparanta kaksoiskaupunki-idea profiloitui Suomen ja Ruotsin EU-jäsenyyden myötä (1995). Seudulla aloitettiin 2000-luvun alussa Rajalla-hanke, johon liittyi ennen muuta talouselämää kohentavat toimet. Vuonna 2006 IKEA:n tulo alueelle on vilkastuttanut kauppaa ja rakennustoimintaa. Näyttävä ammattikorkeakoulun kampus on sekin luonut uutta ilmettä tähän pohjoiseen, keskusta-johtoiseen joen kaupunkiin. Historioitsijan silmin katsottuna 22 000 asukkaan Tornion seutu ja 10 000 asukkaan Haaparanta muodostavat luontevan aluekokonaisuuden. Yhtenäisyyttä korostaa se, että jo 1980-luvun lopussa Haaparannassa aloitettiin kaksikielinen koulutus. Tämä ei ole ihmeteltävää, sillä Haaparanta on Ruotsin suomalaisin kaupunki; sen asukkaista enemmistö puhuu kotikielenään suomea. Tornionjoen Ruotsinpuoleisten asukkaiden kieli on parinsadan vuoden aikana muuntunut meän kieleksi, mikä hauskasti muistuttaa vuosisatoja vanhasta Pohjois-Ruotsin suomalaiskolonioista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
