Kuinka brutaaleja ja
sotarikollisia menetelmiä aseellisissa selkkauksissa käytetäänkään, niin ennemmin
tai myöhemmin aseet vaikenevat, ja lopulta osapuolet istuvat vastatusten neuvottelupöydän
ääreen, epäluuloisina, taistelutahtoisina, peloissaan, toiveikkaina.
Suomen historian kaikkein dramaattisimmat
kääntäneet olivat Haminan 1809, Tarton 1920 ja Moskovan
1940 rauhanneuvottelut. Ne sisälsivät sekä voittoja että
tappioita. Suurin yhteinen nimittäjä niille oli kollektiivinen helpotuksen
tunne asioiden saattamisesta kohtuullisen normaaliin tilaan: ne puhdistivat
pöydän ja tarjosivat uuden aikakauden alun, turvallisen arjen ‒ tai katkeruuden
siemenen.
Ei siis ole ollenkaan
samantekevää, missä hengessä neuvotteluja käydään, sillä neuvotteluilmapiiri kertoo jo paljon rauhantilan
jatkumisesta: Neuvottelut pitäisi osata ajoittaa oikein: ei liian aikaisin, ei
liioin liian myöhään. Osapuolet olisi oltava kypsiä rauhan tahtotilaan.
Ihan kaikkien osapuolten ‒ valtiojohtojen, sotilaiden ja siviilien ‒ näkökulmasta aseelliseen taisteluun turvautuminen on aina epätoivoinen ja suuri epäonnistuminen, diplomatian, politiikanteon, kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja sivistyksen näkökulmista. Sota on hirvittävä fundamentaalinen koettelemus kansakunnille; niiden myötä ne joko syntyvät uudestaan tai tuhoutuvat.
Haminassa luotiin autonominen Suomi – voitto vai tappio
Suomen sodan taistelut
1808‒1809 olivat erittäin tuhoisia suomalaisille
siviileille, jos kohta sotilaillekin, ja karsea tappio Ruotsin valtiolle: se
menetti kolmanneksen maa-alastaan. Venäläisten vyöryessä talvipakkasilla pääosin
rannikkoja myöden maahan, suomalainen rahvas pakeni henkensä edestä metsiin
piilopirtteihin. Jos vanhastaan oli totuttu raja-alueilla sissi- ja
ryöstöretkiin ja piilot olivat jo valmiina. Joka kylässä toistettiin
kertomuksia, joissa tiedettiin naisia ja lapsia raiskatun, kidutetun, tapetun
ja ryöstetyn niissä lukemattomissa sodissa, joita Ruotsi kävi laajentuvaa
Venäjää vastaan. Jokaisen rauhan takana oli siviileihin kohdistunutta sanoinkuvaamatonta
väkivaltaa.
Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän
(1595) ja Stolbovan (1617) rauhat olivat määrittäneet suomalaisten elintilaa
viemällä rajalinjaa idän suuntaan, mutta Venäjän miehityssodat ja niiden
päätteeksi solmitut Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhat kavensivat
sitä; Kaakkois-Suomi oli siirretty Venäjän alaisuuteen.
Huomioon ottaen kollektiivisessa muistissa olleet 1700-luvun raa’at miehitykset, odotukset Haminan neuvotteluihin eivät olleet korkealla. Haminan rauhan 1809 tulos oli pikemminkin pelolla odotettu: Suomen ruhtinaskunta siirrettiin imperiumin alaisuuteen. Lohduttavaa oli, että Suomi sai laajan autonomian. Johtuen Venäjän jäsentymättömästä tehottomasta byrokratiasta se saikin rauhassa vahvistaa suomalaisen Suomen rakentamista ja identiteetin rakentamisista 1800-luvun lopulle saakka. On vain arvelujen varassa, kuinka itsenäinen Suomi olisi, jos ruhtinaskunta olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen. Haminan rauhan myötä toteutettiin kuitenkin myös merkittävä aluesiirto: nykyinen Lapin lääni siirrettiin Ruotsilta Suomeen. Ilman sitä, Suomi pohjoisraja kulkisi nykyäänkin Rovaniemellä.
Tartossa haviteltiin metsää Karjalasta mutta saatiinkin Jäämeren satama
Suomi oli aivan toisenlaisessa
asemassa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja ennen muuta Venäjän
imperiumin romahtamisen myötä: Suomelle avautui kansainvälisessä myllerryksessä
uusi ikkuna 1917. Suomen punaisen hallituksen 1.3.1918 neuvottelema
rajalinja oli siirtänyt Petsamon Suomelle: sen myönsivät itse Lenin,
Stalin, Trotski ja P. Prosjan. Kun valkoiset voittivat Suomessa, Petsamo
menetettiin. Oli aloitettava alusta. Neuvottelut
Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallinnon kanssa olivat pitkät ja hankalat.
Suomalaisia hermostutti rajan
takana käyty Venäjän sisällissota, itse suomalaiset tekivät heimoretkiä rajan
yli, ja laativat 1919 viimeistä piirtoa myöden valmiin hyökkäyssuunnitelman
Pietariin. Liiasta vaatimattomuudesta pientä Suomea ei voinut syyttää,
pikemminkin suuruudenhulluudesta. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken käytiin
vaikeita neuvotteluja peräti viidessä eri paikassa: elokuussa 1918
Berliinissä, syyskuussa 1919 Tallinnassa, lokakuussa 1919 Tartossa, huhtikuussa
1920 Terijoen Rajajoella ja lopulta Tartossa 9.6.‒14.10.1920.
Tarttoon oli ladattu paljon tunteita: osa voitti, osa hävisi. Suomessa äärioikeisto oli pettynyt rauhaan, kun Itä-Karjalan metsät jäivät saamatta. Sen sijaan Petsamo palautettiin; Jäämeren ranta nähtiin avaavan Suomelle suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Inkeriläiset olivat järkyttyneitä: heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi ja Neuvosto-Venäjä pystyivät solmimaan rauhan, joka vakautti Suomen oloja. Suomi voitti neuvotteluissa maa-alueita, ennen muuta käytävän Jäämerelle.
Moskovassa vavistiin ja istutettiin siemen uudelle sodalle
Kotimaassa uhonneiden itseluottamus
alkoi rakoilla oikein tosissaan kevättalvella 1940. Nyt elettiin veitsen
terällä: pelastuisiko Suomi !? ”Joka hetki rintamalla uhkasi
katastrofi ja nuorukaisten veri virtasi hukkaan”, suri yksi Moskovan
neuvottelukunnan jäsen, Väinö Voionmaa.
Talvisodan rauhanneuvottelut
olivat erittäin pelottavia: niiden aikana Neuvostoliitto pommitti säälimättä
suomalaiskohteita. Kun rauhanneuvottelijat matkustivat Moskovaan, suomalaiset
pettyivät. Stalin ei vaivautunut edes tapaamaan heitä, mikä oli paha
enne ajatellen itse neuvotteluja ja ylipäätään tulevaisuutta. Tämä oli ottanut
nokkiinsa, koska hänen ”parin viikon marssinsa Helsinkiin” oli mennyt pahasti
pieleen. Pieni maa oli pahasti nöyryyttänyt suurvaltaa. Hinta rauhasta oli
kuitenkin raskas.
Talvisodan rauhanehtojen tultua Suomessa
julkisuuteen monet itkivät ja maassa suruliputettiin. Dramaattisesti
Suomi menetti Kannaksen, Laatokan seudun ja Raja-Karjalan. Pohjoisesta Sallan
ja Kuusamon alueita. Suomi menetti Kalastajasaarennon maa-alueensa. Petsamossa
avattiin Neuvostoliiton kauppaedustajisto. Hanko tuli luovuttaa
kauttakulkupaikaksi, Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Pelko ja revanssihenki jäivät
elämään suomalaisten mieliin. He kokivat Neuvostoliiton vaikeuttaneen eikä
lainkaan edesauttaneen maiden suhteiden kohentumista. Lopun tiedämmekin: kehno
rauha johti pian uuteen sotaan.
***
Kuten yllä olevasta nähdään, rauhaneuvottelut
ja sovinto eivät takaa rauhan ajan olojen pysyvyyttä. Nyt kun järkytyksellä
seuraamme 2000-luvun alun suurta tragediaa suoraina lähetyksinä Ukrainasta ja Kaakkois-Euroopasta,
voimme ennustaa, että rauhanneuvotteluista tulee pitkät ja erittäin hankalat. Itsenäisen
Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäiset neuvottelut – vaikka maat eivät olleet
edes aktiivisessa sotatilassa – kestivät lähes kolme vuotta 1918‒1920.
