Esineet ympärillämme ilmentävät historiamme, kulttuuriamme, omakuvaamme

 

Teekannu, Arabian valmistama, 1930-luvulta, sininen raita kannen rajana, pieniä kukkasia pulleassa kyljessä. Se on se esine ‒ jos mikään materiaalinen objekti ‒ jota olen paljon kaivannut. Sen alkuperäinen paikka oli lapsuudenkodissani keittiön talouskaapin hyllyllä: se oli lähinnä koriste, sillä meillä lukeuduttiin kahvikansaan. Teekannu oli harvinainen muisto äitini nuoruusvuosilta. Sain sen mukaani, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Se oli pala suurperheen touhukasta keittiöelämää, jota kannu oli seurannut monta vuosikymmentä: isän tulon äidin maailmaan, varttuvien lasten ja ensimmäisten lastenlasten tuloja ja menoja.

Menetin kannuni muuttaessani Vallilasta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan talosta Alppikadulle Kallioon kolmantena opiskeluvuotenani. Kun minä muuttokavereideni kanssa pakkasimme sisällä, pitkäkyntinen sieppasi yhden pakaasin asuntoni edestä. Samassa kassissa menetin Tankavaarassa kesätöiden päätteeksi vanhoilta kultamiehiltä saamani kultahippuset. Olin järkyttynyt, enkä vieläkään ole varkaudesta täysin selvinnyt.

Teekannuun symboloitui niin paljon ja inhimillistin sen: kannu ryöstettiin ja on joutunut elämään jossain ilman omaa historiaansa, ilman meidän äitimme ja perheemme tarinaa, orpona, nimettömänä. Yritin lohduttautua sillä, että kannu päätyi jollekin keräilijälle ja löysi paikkansa muiden vanhojen teekannujen hyllyltä. Varmaan se sai hyvän kodin.

Huomio materiaaliseen kulttuuriin

En ole tavarankerääjä, mitä nyt kirjoja on tullut kerättyä, mutta joihinkin esineisiin minulla on vahva emotionaalinen side. Ne esineet liittyvät ennen muuta lapsuudenkotiini, vanhempiini ja omiin lapsiini. Olen varastoinut poikieni leluja enkä kerta kaikkiaan voi laittaa kaikkea kierrätykseen.

Materiaalisen kulttuurin tutkijat nyökyttävät minulle päätään: et ole yksin. Materiaalinen historian ja kulttuurin tutkimus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana uudelle tasolle ja on hyvin toisenlainen tulokulma kuin kansatieteen perinteinen esinekeskeinen tutkimus. Kun suoritin 1978 kansatieteen approbaturin lopputentin, kysymyksenä oli ”nuotat”. Luettelin kaikki tietämäni nuottatyypit ja alueelliset erot ja sain erinomaiset tiedot. Materiaalinen kulttuuri on osa fyysistä ympäristöämme, jota muokkaamme alati kulttuurisidonnaisella käyttäytymisellämme, kuten käsite useimmiten määritellään.

Ihmisenkaltaiset esineet

Nykytutkijat pohtivat esineiden merkityksiä paljon laaja-alaisemmin ja vivahderikkaimmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Esineet ympäröivät meitä kaikkia, kulkevat mukanamme, asettelemme niitä kirjahyllyihin, ikkunanlaudoille, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin – joka paikkaan. Kehomme on esine, vaatteet ovat esineitä, vihkisormukset ovat esineitä, kirjat ovat esineitä, jopa tekstien sanat voidaan nähdä esineinä, kuten varhaiset kirjailijat ovat muistuttaneet. Eivätkä esineet ole vain esinekehomme ulkopuolella, vaan osin myös sisällä meissä: kierukat, tekonivelet, sydämen muoviläpät, paikat hampaissa, ruuvit murtumakohdissa.

Näyttää siltä, että esineet voivat hallita meitä, kuten tavaroiden hamstraajien surulliset tarinat osoittavat: eräätkin amerikkalaiset veljekset keräsivät 1940-luvulla niin paljon tavaroita taloonsa, että jäivät niiden loukkuun ja menehtyivät esineiden alle. Tiedetäänpä myös tapauksia, joissa vanhoilta yksinäisiltä ihmisiltä on viety tavarakasansa, jolloin he ovat ajautuneet itsetuhoon: Elämä ilman tavaroita oli heille turhaa.

Esineet ovat vahvasti kaupallistettu, ne ovat osa rikastuttavaa isoa bisnestä, ja mainostajat luovatkin tarkoituksellisesti esineille ”luonteen”. Näin ollen ei ole erikoista, että me olemme alkaneet puhutella esineitä aikaisempaa enemmän ihmisten kaltaisina olioina, jotka tuntevat ja kommunikoivat kuten ihmiset, ovat vuorovaikutuksessa kanssamme. Itsekin surin minulta riistetyn teekannun kyyneleitä, eroa minusta.

Sittemmin omat lapseni virittivät jälleen tavaroiden inhimillistämisen eetoksen: erityisesti pienille lapsille inhimillistäminen onkin luonteenomaista: nukkumaräsy, nalle, auto – niihin sisältyy paljon tunteita ja draamaa, jos ne jäävät väärään paikkaan. Materiaalisilla objekteilla on myös tarkka hierarkiansa, kuten eri ihmisryhmillä yhteiskunnallisessa elämässä. Toiset ovat omistajiensa sydäntä lähellä, ovat tärkeämpiä, varjellumpia, rakastetuimpia kuin lyhyen ajanjakson jälkeen poisheitettävät esineet: Eliitti ja köyhälistö elävät tavaramarkkinoillakin. Minäkin kaipaan vuosikymmeniä sitten menettämääni teekannua, vaikka olen saanut sen jälkeen uusia teekannuja. Menetetty ei ollut kylmä praktinen esine, vaan osa minun historiaani, osa minua.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

 

Näillä sanoilla toivotan lukijoilleni ja esineilleni hyvää uutta vuotta 2023!

 

Lukuvinkkejä:

Droit Roger-Pol; Esineiden luonto 2005.

Huttunen Matti, Keräilypakko. Duodecim 30.11.2018.

Saarenheimo Marja, Esineiden perimmäisestä olemuksesta 2020.

 

 

 

Professori Päiviö Tommilan muistolle (1931‒2022)

 

Akateemikko, Helsingin yliopiston Suomen historian professori Päiviö Tommila menehtyi 91-vuotiaana 18.11.2022. Muistelen hänen persoonaansa kiitollisena.

Aloitin akateemisen urani Helsingin yliopistossa professori Tommilan assistenttina 1990-luvun alussa. Hänen lähdettyään eläkkeelle 1994, siirryin professori Heikki Ylikankaan assistentiksi. 1990-luku oli minulle nuorena tutkijana ja opettajana näin ollen ja nimenomaan näiden herrojen luotsaamana erittäin merkittävää yliopistoyhteisöön sijoittumisen aikaa. Opin noina vuosina lähes kaiken akateemisista käytännöistä, verkostoista ja ennen muuta tieteen tekemisestä.

Olen kiitollinen Tommilalle kuin myös Ylikankaalle noista oppivuosista: lähdekriittistä, kansainvälistä ja ennakkoluulotonta historiantutkimusta. Oppi on painunut syvälle historiantutkimuksen tekemisen tapoihini. Kun Tommila painotti lähdekriittistä ajattelua, Ylikangas rohkaisi tekemään tulkintoja. Kumpikin korosti tutkimusten yhteiskunnallista relevanssia. Kun siihen lisätään vielä edesmenneen professori Hannu Soikkasen sosiaalihistoriallinen tulokulma ja dosenttien, myöhemmin professoreiden Päivi Setälän ja Marjatta Hietalan naistutkimuspanostus, huomasin kasvaneeni yhteiskuntahistorioitsijaksi.

Olin opiskellut historian maisteritutkinnon Tommilan ja apulaisprofessori Helge Pohjolan-Pirhosen johdolla, joten tunsin Tommilan entuudestaan perinteitä arvostavana, laajasti verkostoituneena ja korrektina professorina. Assistentuuriani aloittaessani sain häneltä lahjaksi hänen väitöskirjansa: La Finlande dans la politique européenne en 1809–1815. Kohtelias muistutus siitä, että myös Suomen historiaa on vietävä muualle maailmaan ja kirjoitettava muillakin kielillä kuin suomeksi.

Pari anekdoottia sallittakoon muistellessani professori Tommilaa. Hänen assistenttinaan sain paljon vastuuta, mikä oli minulle erittäin opettavaista. – Huoneemme olivat vastapäätä Heimolan 5. kerroksessa, ovet olivat tietysti avoinna ja professorin tarvitsi vain nostaa kättään, kun assistentti riensi paikalle. Nyt, kun itsekin olen professori, olisi toivottavaa, että professorit saisivat takaisin oppilaakseen ja nuoremmaksi keskustelukumppanikseen assistentin! Sain assistenttiaikanani järjestettäväkseni niin maisteri- kuin tutkijaseminaarit, joten historiantutkimuksen laaja kirjo avautui eteeni. Noina vuosian tiesin tasan tarkkaan, millaista historiantutkimusta tehtiin missäkin Suomen yliopistossa.

Erään kerran sain Tommilalta järjestettäväksi opintomatkan Tarton yliopistoon. Siitä tuli ikimuistoinen: Tommila oli tunnettu Viro-ystävä ja jatko-opiskelijaryhmämme kiersi paitsi yliopistoa, kävi tutustumassa myös arkistoihin ja opiskelija-asuntolaan. Se oli ensikosketukseni kuuluun Tarton yliopistoon ja rajalla olemisen problematiikkaan. Viimeisenä professorivuonnaan Tommila kutsui ryhmämme kotiinsa, missä hänen rouvansa oli järjestänyt meille mainion tarjoilun.

Toinen anekdoottini liittyy väitöskaronkkaani keväällä 1995. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kaikki laitoksen professorit osallistuivat myös itse väitöstilaisuuteen istumalla eturivissä. Laitoksemme professori Matti Klinge oli erityisen tarkka sen suhteen, että akateemisia traditioita noudatettiin. Itse karonkassa kiitin asianmukaisesti professori Tommilaa kaikesta tuesta ja rehvakkaasti muistelin siinä ohimennen, kuinka Tommila oli suhtautunut väitöskirja-aiheeseeni: Eikö nyt mitään muuta teemaa löytynyt kuin työläisnaiset? Tähän muisteluuni Tommila vastasi hyväntuulisesti, että mitä vielä, kyllä hän on naisista aina pitänyt!

Kolmas välähdyksenomainen muistikuvani liittyy ilmastonmuutokseen. Tapaus ajoittuu opiskeluaikaani. Tommila piti silloin tällöin suullisia tenttejä ja olin lukenut ilmastonmuutosta koskevan teoksen: ympäristöhistoria eli 1980-luvun alussa nousukauttaan ja olin siitä luonnonsuojelijana kovin kiinnostunut. Kun pohdin vastauksessani lämpötilan nousun vaikutuksia, Tommila kysyi tarkentaen, mitä tapahtuisi, jos maapallon lämpötila nousisi 2 astetta. Kiemurtelin siinä ja yritin keksiä jotain, jolloin professori sanoi: Se olisi katastrofi! Niinpä, sanopa se paremmin.

 

 

 

Toivossa väkevät, petetyt ja unohdetut: Suomalaisnaiset stalinismia rakentamassa Karjalassa

Neuvosto-Karjalaan siirtyi noin 32 000 suomalaista vuosien 1918‒1938 aikana. Kaikki eivät kuitenkaan jääneet tai voineet jäädä tasavaltaan pakkosiirtojen, puhdistusten ja vainojen takia. Enimmillään suomalaisia oli kirjoilla Karjalassa 1930-luvun alkuvuosina, vajaa 14 000. Toinen suuri suomalaispakolaisten keskittymä oli Leningradin alueella. Pietarin kaupunki oli houkutellut suomalaisia jo 1880-luvulla siinä määrin, että se oli Helsingin jälkeen suurin suomalaisasutuksen kaupunki. Punapakolaisjohtajat sen sijaan pyrkivät vallan keskukseen Moskovaan, missä he alkoivat innokkaasti ujuttautua valtarakenteisiin.

Suomi työnsi tavallisia suomalaisia pakolaisiksi

Neuvosto-Karjalaan siirtyneet suomalaiset olivat poliittisia ja taloudellisia pakolaisia; enemmän jälkimmäisiä kuin edellisiä. Poliittisen historian tutkimuksissa on keskitetty pääosin 1918 sodan poliittisiin pakolaisiin, ennen muuta johtomiehiin, mikä on vinouttanut kuvaa pakolaisten lähtösyistä: poliittiset motiivit ovat ylikorostuneet ja leimanneet kaikki pakolaiset ”tulipunaisiksi kommunisteiksi”.

Neuvosto-Karjalaan ja Pietarin alueelle pääosin laittomasti eli käytännössä salaa metsien kautta tai veneillä siirtyneiden naisten omaelämäkerralliset kertomukset kertovat kuitenkin toista: valtaosa pakeni Suomesta työttömyyttä ja nälkää pakoon.

Eräs Karjalaan päätyneistä naispakenijoista on muistellut, kuinka hänen työpaikallaan osuuskaupassa koottiin listaa poliittisesta suunnasta; olitko punainen vai valkoinen? Muistelija kirjoitti ”en kumpaakaan”. Mutta sitten huhuttiin, että hänetkin tullaan pidättämään ja ystävien painostuksesta hän siirtyi Venäjälle. Pelko vankilaan joutumisesta ja ystävien painostus veivät hänet rajan yli. Siellä ei ollut muuta työpaikkaa tarjolla kuin puna-armeija. Siinä yhteydessä häntä vaadittiin allekirjoittamaan Neuvostoliiton kansalaisuusanomus. Käytännössä se esti paluun Suomeen.

Itsenäistynyt, poliittisesti rikkiammuttu ja taloudellisesti syvästi eriarvoistunut Suomi ei pystynyt tarjoamaan pakolaisille elämisen mahdollisuuksia, ei työtä, ei toivoa. Niitä lähdettiin hakemaan yliampuvan bolsevistisen propagandan kiihdyttäminä itärajan taakse.

 

Huutolaisia ja lapsityöläisiä

Suomalaisten pakolaisnaisten perhetaustat olivat keskenään hyvin samansuuntaisia: suurin osa oli lähtöisin Suomen itäisiltä ja pohjoisilta alueilta, Kannakselta, Raja-Karjalasta, Oulun läänistä, Lapista. Kun Moskovan valot kutsuivat punajohtajia, Karjala veti puoleensa tavallista syrjäseutujen väkeä.

Pakolaisnaiset olivat nuoria tai varhaisessa keski-iässä olevia, köyhää väkeä maaseudulta, kalastuskylistä tai pienistä saha- ja teollisuusyhteisöistä, vähäisen koulutuksen omaavia, osa työväenyhdistysten naisosastojen jäseniä. Juuri tätä ryhmää 1900-luvun alkupuolen sodat, poliittiset kriisit ja taloudelliset lamat riepottelivat pahimmin. Turvajärjestelmiä ei ollut. Oli lähdettävä sinne, missä arveli selviävänsä. Kukaan lähtijöistä ei tiennyt, mihin pahuuden ja väkivallan syvyyksiin tuo luvattu onnenmaa vajoaisi. Vajoaminen väkivaltaan alkoi kyllä jo 1917 vallankumouksesta, mutta uskottiin sen olevan väliaikaista. Sitä se ei ollut. Päinvastoin väkivalta yltyi vuosi vuodelta, ja räjähti käsiin 1930-luvun lopulla.

 

Monikertaistuva työtaakka

Bolsevikit mainostivat suuriäänisesti vapauttavansa naiset ns. tuottavaan tehdas-, saha- ja metsätyöhön ”ei-tuottavan” kotityön, lasten ja vanhusten hoidon kolminkertaisesta ikeestä. Naisilta edellytettiin rivakan stahanovilaisen palkkatyön lisäksi suurta panosta maanpuolustukseen ja poliittiseen toimintaan: ”Paitsi sanitääritoimintaa, tulee naisemme oppia myöskin ampumaan ja muuhun sotatoimiin” vaadittiin Neuvostonainen -lehdessä asevarustelun kiihdyttämänä keväällä 1932. Vastoin lupauksia ja toiveita jo Suomessa raskautettujen työläisnaisten taakka monikertaistui stalinismia rakentavassa Karjalassa.

1920-luvun kokeilukaudella, vapaan seksin ja kevyiden avioliittojen aikakaudella, naisten vapauttamisen propaganda eli voiman vuosiaan. 1930-luvun alun naispolitiikan uudelleenarviossa uudistukset heitettiin roskiin: neuvostonaiset olivat ottaneet vapautuspuheet liian kirjaimellisesti, avioero- ja aborttiluvut nousivat huippuunsa, niinpä palattiin konservatiiviseen ydinperhemalliin. Naisten paikka oli sittenkin neuvostolasten synnyttäjänä: ”Eläköön punainen vauva!” julistettiin 1935.

Naisille autokratiat ovat myrkkyä

Laajasti propagoiduista ohjelmallisista lupauksista huolimatta jo Venäjän sisällissodan (1917‒1922) aikaisen militarisoitumisen ja yhteiskunnallisen toimintakulttuurin maskulinisoitumisen seurauksena naiset marginalisoituivat reserviksi, kiintiönaisiksi ja avustajiksi sekä työelämässä, poliittisilla areenoilla että sosiokulttuurisessa työssä. Myös venäläisen naisliikkeen pioneerit, sosialistifeministit, menettivät valta-asemansa 1920-luvun alun murroksessa.

Bolsevikkien idoli Lenin kirjoitti, että ”työväki ei pääse maailmanvallankumoukseen kuin kulkemalla erehdyksen ja virheitten, tappioiden ja koettelemusten kautta.” Valitettavasti yritykset, erehdykset ja koettelemukset toistuivat kerta toisensa jälkeen ja päätyivät lopulta terroriin ja diktatuuriin. Naisille autokratiat ovat myrkkyä, sen joutuivat vastentahtoisesti myös suomalaisnaiset todistamaan.

 

Suomi hylkäsi heidät

Kaikkiaan suomalaisia tuhoutui Stalinin vainoissa varovaisen arvion mukaan noin 15 000. Kansallisarkistossa käynnissä oleva (2020‒2025) hanke Suomalaiset Venäjällä 1917‒1964 tulee laskemaan tarkemmin heidän lukumääränsä, mitä laskettavissa on.  Itse ilmiö, suomalaisten kokemushistoria, on kuitenkin tärkeämpi tutkimuskohde kuin tilasto. On selvää, ettemme koskaan saa tietää aivan tarkkaa tietoa tuhoutuneiden lukumäärästä, mutta meillä on jo tarpeeksi todistusaineistoa suomalaisten(kin) kansanmurhasta. Siksi on panostettava substanssin, ei tilastoihin.

Karjalassa suomalaiset joutuivat lukumääräänsä nähden kärsimään selvästi pahiten vainoista suhteessa tasavallan muihin etnisiin ryhmiin. Sehän juontui siihen tosiasiaan, että suomalaiset johtivat Neuvosto-Karjalaa korostaen suomalaista osaamista, tietotaitoa, järjestelykykyä, työkulttuuria. He suosivat avoimesti suomalaista kulttuuria rakentaen Karjalaan sosialistista Suomea Kalevalan perinnön kivijalalle.

Yksi järkyttävimmistä havainnoistani lähteitä lukiessani oli, että vainon vuosina kukaan ei tullut auttamaan suomalaisia pakolaisia. Suomessa seurattiin kyllä aktiivisesti sekä valtion että kansalaisjärjestöjen piirissä pakolaisten vangitsemisia, karkotuksia ja puhdistuksia. Suomen valtion, kuin myös Skp:n, toimet olivat kuitenkin minimaaliset ja paikoin olemattomat pakolaisten pelastamiseksi leirituomioilta, orjatyöltä, kidutuksilta ja teloituksilta. Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä jo 1930-luvun alussa ja siten sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.

Suomen Neuvostoliiton lähetystöstä kommentoitiin avuntarvitsijoita:

”He ovat kaikin puolin vieras aines, josta mitä kiitollisimmin olisi päästävä eroon – – maamme ei heitä tarvitse, ei taloudellisesti eikä poliittisesti.”

Nyky-Suomessa suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut huomattavasti, mikä on nähty ilahduttavasti Ukrainan pakolaisten auttamishaluna. Asenneilmasto on muuttunut myös itään päin menneisiin suomalaisiin, mitä osoittaa edellä mainittu Kansallisarkiston hanke, jonka tuloksia pääsemme lukemaan viimeistään 2025, jolloin hanke päättyy. Harmittavasti hanke alkoi vasta oman tutkimukseni ollessa jo raamissaan enkä ole päässyt hyödyntämään lainkaan sen rakenteita ja verkostoja.

 

Ylpeys esti avunpyynnöt

Valtaosa pakolaisista alistui ja passivoitui vainojen vuosina. Suomeen jääneet sukulaiset yrittivät saada punapakolaisia pois diktatuurin ikeen alta, mutta vain vähäinen osa heistä saatiin palautettua Suomeen. Monet pakolaisista ‒ jotka olivat jo muuttuneet ”sosiaalidemokraateista kommunisteiksi” ja vannoneet Neuvostoliiton olevan uusi isänmaansa ‒ eivät suostunut antamaan sitä ”iloa Suomen porvareille”, että olisivat pyytäneet apua. He vaikenivat, kärsivät karkotettuina, kidutettuina ja nälkäkuoleman partaalla olevina, ja hiljenivät lopullisesti tuhansien sorakuoppien reunoilla.

Vasta 1990-luvulla mielen salvat avautuivat ja pelko hellitti, kun toisen ja kolmannen sukupolven suomalaispakolaiset ryhtyivät toimimaan Memorial-ihmisoikeusjärjestössä ja penkomaan sukujensa saloja.

 

Akateeminen tutkimus vajaata

Sitten 1990-luvun Neuvostoliittoon paenneiden tarinoita on julkaistu pääosin ei-dokumentoiduissa muistelmissa ja tietokirjoissa, sen sijaan akateemiseen tiukkaan dokumentaatioon perustuvaa ja vertaisarvioilla testattua tutkimustietoa kaivataan lisää. Itse olen lähestynyt pakolaisteemaa naisten näkökulmasta syystä, että heidät on jätetty aikaisemmissa tutkimuksissa vain maininnoille, varjoihin.

Nykyoloissa tutkimustyöt Venäjällä ovat haastavia kylmenneiden valtiollisten suhteiden takia. Arkistoihin ja kenttämatkoille pääsy on vaikeutunut merkittävästi. Historiaa korostava nyky-Venäjä ei halua muistella suomalaisten karseaa kohtelua neuvostovallan aikana. Venäjän nykyisiä oloja kuvaa hyvin se, että mainittu Memorial-järjestö lakkautettiin ’länsimaisena agenttina’ 2021. Oman tutkimukseni osalta olin onnekas, kun ehdin koota lähdeaineistoni ennen koronaa ja pakotteita.

 

Lähde: Maria Lähteenmäki, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus. Helsinki 2022. (ilmestyy lokakuussa)

maria.lahteenmaki@uef.fi

 

 

Suljettu raja luo harhaisen turvallisuudentunteen

Rajojen tarkoitus on ilmentää erilaisuutta, vierasta ja toista, mutta myös osoittaa oma paikka, kotimaa, kielialue, kulttuuripiiri tai etnisen ryhmän sisärajat. Rajoihin sisältyy aina suhde, vuorovaikutus, neuvoteltu tai pakotettu sopimus. Rajat ovat sekä fyysisiä ‒ kuten avohakkuita metsissä, jokiuomia, järvenselkiä, vuoristoja ‒ että imaginäärisiä, kuviteltuja, väärin muistettuja, toivottuja, keksittyjä tai suorastaan valehdeltuja.

Tunteita nostattavat rajanvedot

Harvat puheenaiheet ovat niin tunteisiin meneviä kuin valtionrajojen kulut: Ne ovat nostattanut sotia, kapinoita ja sissiliikkeitä kautta maailmanhistorian. Vuosisatojen saatossa itärajan liukumat ovat määritelleet merkittävästi suomalaisten toimintapiiriä ja saaneet tunteet kuumenemaan. Autonomian aikana Suomen ja Venäjän rajadelegaatioiden fyysiset rajankäynnit ja rajamerkkien tiuhempi pystyttäminen sekä identifioiminen karttoihin ja asiakirjoihin tekivät rajoista aikaisempaa paljon näkyvämpiä ja rauhoittivat rajaseutujen väkeä. Maastoon merkitty rajapyykki – merkki kivessä, puussa tai käytävä kasvustossa ‒ ilmensi olojen vakiintumista, loi turvallisuutta ja vahvisti tunnetta jatkuvuudesta ja elämänhallinnasta. On osuvasti sanottu, että rajat ovat arkielämän poliittisia konstruktioita.

Yhteinen tahtotila vääntövipuna

Tärkeimpiä toimijoita rajaneuvotteluissa ovat olleet diplomatian hallitsijat. Fanaattiset poliitikot tai autokraatit voivat määrätä rajoista, mutta sellaisten sopimusten kesto on vain väliaikainen. Ennemmin tai myöhemmin raja nousee jälleen kiistaksi. Usein rauhanneuvottelut ovat etenkin sotatoimien jälkeen pitkäkestoisia ja vaikeita. Vaikka ei olisi käyty ilmisotaa, etenkin kahdenkeskinen rajanveto voi venyä. Muun muassa Tarton sopimustunnustelut Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä kestivät yli kaksi vuotta 1918‒20 ja vaativat Tallinnassa, Tartossa, Riikassa ja Rajajoella viisi neuvottelukierrosta ennen Tarton sovintoon päätymistä. Suomalaisten Tartto-neuvottelijoiden agenda kertoo, kuinka tosissaan he olivat sopimusaikeissaan. Niinpä ensimmäisessä kokouksessa pohdiskeltiin pääasiassa siitä, oliko maiden välillä muka sotatila ja mikä on ’Venäjä’, jonka kanssa pitäisi neuvotella. Viimeisimmissä neuvotteluissa mukana oli jo maan poliittinen eliitti ja asiat oli fokusoitu ja hierarkisoitu tarkasti. Prosessi oli kypsyttänyt – mikä olikin tärkeintä ‒ molempien osapuolten yhteistä tahtotilaa neuvotteluiden saattamiseksi myönteiseen päätökseen. Ilman aitoa tahtotilaa, tunnustelut junnaavat paikoillaan ja edessä on jäätynyt konflikti. Yhdessä neuvoteltu rajalinja on poikkeuksetta kompromissi: kummankin osapuolen on luovutettava jotakin itselleen tärkeää.

Hallitsematon maahanmuutto uhkana

2000-luvulla rajaliikennettä on kuumentanut hallitsematon maahanmuutto. Suomessa viimeisin osoitus siitä oli vuodenvaihteessa 2016 itärajan pyhyyttä loukannut operaatio, jossa Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikkojen eli ns. arktisen väylän kautta pyrki maahan polkupyörillä satoja laittomaksi katsottuja turvapaikanhakijoita. Kyse oli organisoidun venäläisliigan toiminnasta ja ihmiskaupasta. Painetta Suomen rajoilla lisäsi se, että Norjan Storskogin rajanylityspaikka Kirkkoniemen lähellä suljettiin tulijoilta. Nykyoloissa tämäntyyppinen ihmisten välineellistäminen oman politiikanteon keinoksi nähdään potentiaaliseksi uhaksi, minkä takia rajavartiointia on lisätty ja alettu kiivaasti keskustella raja-aitojen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta (mm. Yle-uutiset 19.5.2022; Jussi Laineen mielipide HS 7.5.2022; Yle-uutiset 20.5.2022).

Vyöhykkeet ja aidat ilmentävät epäluottamusta

Suomalaisten harjoittama rajapolitiikka on viimeisen parinsadan vuoden aikana ollut pääsääntöisesti linjan tilkintää eikä kulkukäytävien avaamista. Sulkemisen suunta on ollut ensisijaisesti itä, joskin myös läntistä Tornionjokilinjaa ja pohjoista vapaata rajanylitystä yritettiin turhaan tukkia sekä sesonkityöläisiltä että poroilta Suomen sodan (1808‒09) jälkeen. Rajavyöhykkeen laajuus kertoo, kuinka hyvin rinnakkaiselo naapurusten kesken on onnistunut. Lännessä ja pohjoisessa ei ole laajoja eristäviä vyöhykkeitä, etelässä on ’luonnollinen’ meriraja, mutta sen sijaan idässä Venäjän puolella on jopa sadan kilometrin laajuinen kontrolloitu poikkeusalue.

Kuten rajavyöhykkeet, myös valtioiden kohtaamispinnat, raja-alueet, profiloituvat hyvinkin poikkeaviksi eri historiallisina aikoina. Toisistaan riippuvaiset raja-alueet ‒ kuten nykyiset Keski-Euroopan tiheään asutetut ydinseudut, missä työvoima ja tuotantolaitokset sijaitsevat rajojen vastakkaisilla puolilla ‒ elävät samassa keskinäisrytmissä. Vuorovaikutteiset rajaseudut, kuten Tornio-Haaparanta-seudun malli, toimivat nekin sopuisasti keskenään. Kontrolloiduilla rajaseuduilla on säännölliset passi-, viisumi- ja tullitarkastukset, kuten on tähän asti ollut Suomen ja Venäjän rajalla. Suljetuilla raja-alueilla, kuten Koreoiden välillä (ja aikoinaan jaetussa Berliinissä), tiukkaa rajanylityskontrollia on vahvistettu entisestään näyttävillä aitauksilla ja miinakentillä. Ne, samoin kuin laajat rajavyöhykkeet, ilmentävät osapuolten välistä syvää epäluuloa, kunnioituksen puutetta ja vihamielisyyttä.

Piikkilanka-aita Kannaksella

Myös Suomen historiasta on löydettävissä ennakkotapaus aidanrakentamisesta ‒ kun ei oteta huomioon Salpalinjan kiviketjua tai muita sodan varalta rakennettuja maastoesteitä. Kannaksen rajaseudun ihmiset kyllästyivät nimittäin venäläisten harjoittamiin ilmatilaloukkauksiin, ja alkoivat omaehtoisesti ja paikallisin voimin rakentamaan piikkilanka-aitaa 120 kilometrin rajalinjalleen. Aita valmistui 1938. Kuten on traagisesti tunnettua, tankkien vyöryessä kapean rajan yli, heiveröisellä piikkilanka-aidalla ei ollut mitään merkitystä. Sillä oli kuitenkin merkitystä paikallisille asukkaille: he olivat tehneet edes jotain yhteisönsä eteen. Olkoonkin, että sillä tuuditettiin itseä vain valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Piikkilangan seuralaisia historiassa ovat olleet rajaseutujen erityismääräykset ja -lait (yksistään 1920-luvulla kymmenkunta), äärioikeistolainen muukalaispuhe, perättömät ilmiannot, poliittisesti epäluotettavien henkilöiden pakkomuutot ja kansallisesti legitimoitu vihapuhe. Vaikka historia ei koskaan toistu sellaisenaan, on menneen opetukset tunnettava.

 

Rauhanneuvotteluissa voitetaan – tai istutetaan uuden sodan siemen

Kuinka brutaaleja ja sotarikollisia menetelmiä aseellisissa selkkauksissa käytetäänkään, niin ennemmin tai myöhemmin aseet vaikenevat, ja lopulta osapuolet istuvat vastatusten neuvottelupöydän ääreen, epäluuloisina, taistelutahtoisina, peloissaan, toiveikkaina.

Suomen historian kaikkein dramaattisimmat kääntäneet olivat Haminan 1809, Tarton 1920 ja Moskovan 1940 rauhanneuvottelut. Ne sisälsivät sekä voittoja että tappioita. Suurin yhteinen nimittäjä niille oli kollektiivinen helpotuksen tunne asioiden saattamisesta kohtuullisen normaaliin tilaan: ne puhdistivat pöydän ja tarjosivat uuden aikakauden alun, turvallisen arjen ‒ tai katkeruuden siemenen.

Ei siis ole ollenkaan samantekevää, missä hengessä neuvotteluja käydään, sillä neuvotteluilmapiiri kertoo jo paljon rauhantilan jatkumisesta: Neuvottelut pitäisi osata ajoittaa oikein: ei liian aikaisin, ei liioin liian myöhään. Osapuolet olisi oltava kypsiä rauhan tahtotilaan.

Ihan kaikkien osapuolten ‒ valtiojohtojen, sotilaiden ja siviilien ‒ näkökulmasta aseelliseen taisteluun turvautuminen on aina epätoivoinen ja suuri epäonnistuminen, diplomatian, politiikanteon, kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja sivistyksen näkökulmista. Sota on hirvittävä fundamentaalinen koettelemus kansakunnille; niiden myötä ne joko syntyvät uudestaan tai tuhoutuvat.

Haminassa luotiin autonominen Suomi – voitto vai tappio

Suomen sodan taistelut 1808‒1809 olivat erittäin tuhoisia suomalaisille siviileille, jos kohta sotilaillekin, ja karsea tappio Ruotsin valtiolle: se menetti kolmanneksen maa-alastaan. Venäläisten vyöryessä talvipakkasilla pääosin rannikkoja myöden maahan, suomalainen rahvas pakeni henkensä edestä metsiin piilopirtteihin. Jos vanhastaan oli totuttu raja-alueilla sissi- ja ryöstöretkiin ja piilot olivat jo valmiina. Joka kylässä toistettiin kertomuksia, joissa tiedettiin naisia ja lapsia raiskatun, kidutetun, tapetun ja ryöstetyn niissä lukemattomissa sodissa, joita Ruotsi kävi laajentuvaa Venäjää vastaan. Jokaisen rauhan takana oli siviileihin kohdistunutta sanoinkuvaamatonta väkivaltaa.

Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595) ja Stolbovan (1617) rauhat olivat määrittäneet suomalaisten elintilaa viemällä rajalinjaa idän suuntaan, mutta Venäjän miehityssodat ja niiden päätteeksi solmitut Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhat kavensivat sitä; Kaakkois-Suomi oli siirretty Venäjän alaisuuteen.

Huomioon ottaen kollektiivisessa muistissa olleet 1700-luvun raa’at miehitykset, odotukset Haminan neuvotteluihin eivät olleet korkealla. Haminan rauhan 1809 tulos oli pikemminkin pelolla odotettu: Suomen ruhtinaskunta siirrettiin imperiumin alaisuuteen. Lohduttavaa oli, että Suomi sai laajan autonomian. Johtuen Venäjän jäsentymättömästä tehottomasta byrokratiasta se saikin rauhassa vahvistaa suomalaisen Suomen rakentamista ja identiteetin rakentamisista 1800-luvun lopulle saakka. On vain arvelujen varassa, kuinka itsenäinen Suomi olisi, jos ruhtinaskunta olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen. Haminan rauhan myötä toteutettiin kuitenkin myös merkittävä aluesiirto: nykyinen Lapin lääni siirrettiin Ruotsilta Suomeen. Ilman sitä, Suomi pohjoisraja kulkisi nykyäänkin Rovaniemellä.

Tartossa haviteltiin metsää Karjalasta mutta saatiinkin Jäämeren satama

Suomi oli aivan toisenlaisessa asemassa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja ennen muuta Venäjän imperiumin romahtamisen myötä: Suomelle avautui kansainvälisessä myllerryksessä uusi ikkuna 1917. Suomen punaisen hallituksen 1.3.1918 neuvottelema rajalinja oli siirtänyt Petsamon Suomelle: sen myönsivät itse Lenin, Stalin, Trotski ja P. Prosjan. Kun valkoiset voittivat Suomessa, Petsamo menetettiin.  Oli aloitettava alusta. Neuvottelut Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallinnon kanssa olivat pitkät ja hankalat.

Suomalaisia hermostutti rajan takana käyty Venäjän sisällissota, itse suomalaiset tekivät heimoretkiä rajan yli, ja laativat 1919 viimeistä piirtoa myöden valmiin hyökkäyssuunnitelman Pietariin. Liiasta vaatimattomuudesta pientä Suomea ei voinut syyttää, pikemminkin suuruudenhulluudesta. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken käytiin vaikeita neuvotteluja peräti viidessä eri paikassa: elokuussa 1918 Berliinissä, syyskuussa 1919 Tallinnassa, lokakuussa 1919 Tartossa, huhtikuussa 1920 Terijoen Rajajoella ja lopulta Tartossa 9.6.‒14.10.1920.

Tarttoon oli ladattu paljon tunteita: osa voitti, osa hävisi. Suomessa äärioikeisto oli pettynyt rauhaan, kun Itä-Karjalan metsät jäivät saamatta. Sen sijaan Petsamo palautettiin; Jäämeren ranta nähtiin avaavan Suomelle suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Inkeriläiset olivat järkyttyneitä: heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi ja Neuvosto-Venäjä pystyivät solmimaan rauhan, joka vakautti Suomen oloja. Suomi voitti neuvotteluissa maa-alueita, ennen muuta käytävän Jäämerelle.

Moskovassa vavistiin ja istutettiin siemen uudelle sodalle

Kotimaassa uhonneiden itseluottamus alkoi rakoilla oikein tosissaan kevättalvella 1940. Nyt elettiin veitsen terällä: pelastuisiko Suomi !? ”Joka hetki rintamalla uhkasi katastrofi ja nuorukaisten veri virtasi hukkaan”, suri yksi Moskovan neuvottelukunnan jäsen, Väinö Voionmaa.

Talvisodan rauhanneuvottelut olivat erittäin pelottavia: niiden aikana Neuvostoliitto pommitti säälimättä suomalaiskohteita. Kun rauhanneuvottelijat matkustivat Moskovaan, suomalaiset pettyivät. Stalin ei vaivautunut edes tapaamaan heitä, mikä oli paha enne ajatellen itse neuvotteluja ja ylipäätään tulevaisuutta. Tämä oli ottanut nokkiinsa, koska hänen ”parin viikon marssinsa Helsinkiin” oli mennyt pahasti pieleen. Pieni maa oli pahasti nöyryyttänyt suurvaltaa. Hinta rauhasta oli kuitenkin raskas.

Talvisodan rauhanehtojen tultua Suomessa julkisuuteen monet itkivät ja maassa suruliputettiin. Dramaattisesti Suomi menetti Kannaksen, Laatokan seudun ja Raja-Karjalan. Pohjoisesta Sallan ja Kuusamon alueita. Suomi menetti Kalastajasaarennon maa-alueensa. Petsamossa avattiin Neuvostoliiton kauppaedustajisto. Hanko tuli luovuttaa kauttakulkupaikaksi, Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Pelko ja revanssihenki jäivät elämään suomalaisten mieliin. He kokivat Neuvostoliiton vaikeuttaneen eikä lainkaan edesauttaneen maiden suhteiden kohentumista. Lopun tiedämmekin: kehno rauha johti pian uuteen sotaan.

                                                           ***

Kuten yllä olevasta nähdään, rauhaneuvottelut ja sovinto eivät takaa rauhan ajan olojen pysyvyyttä. Nyt kun järkytyksellä seuraamme 2000-luvun alun suurta tragediaa suoraina lähetyksinä Ukrainasta ja Kaakkois-Euroopasta, voimme ennustaa, että rauhanneuvotteluista tulee pitkät ja erittäin hankalat. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäiset neuvottelut – vaikka maat eivät olleet edes aktiivisessa sotatilassa – kestivät lähes kolme vuotta 1918‒1920.