Metsäsaamelaisuus nousee pilkasta huolimatta 

Me akateemiset tutkijat voimme vain harvoin kokea euforiaa siitä, että oma tutkimus saa aikaan valtavaa innostusta lukijoissa, tai että se käynnistää uuden alun tai nostattaa aiheeseen liittyviä riemukkaita tulevaisuudensuunnitelmia.

Metsäsaamelaisuus ottaa paikkansa kysymättä

Itse olen päässyt kokemaan vastaavaa riemua ja innostusta viimeisen puolen vuoden aikana liittyen keskisen Lapin metsäsaamelaisten kulttuurin elvytykseen ja historian näkyväksi tekemiseen. Kun tutkimukseni Arktisen kansan jäljillä (Siltala 2026) ilmestyi helmi-maaliskuussa, aloin saada lukijapostia sähköpostiini – en vastaanota enkä lue nimettömiä someviestejä – ja puhelimeeni. Kaikki viestit käsittelivät lukijoiden perhepiireissä himmennyttä, unohdettua tai salattua tietoa oman suvun metsäsaamelaisvaiheista ja omasta kulttuurisesta perinnöstä. Kaikissa kontakteissa korostui, kuinka äärimmäisen tärkeäksi lukijat olivat kokeneet metsäsaamelaisten historian ja kulttuurin julkisuuteen nostamisen.

”Olemmeko taruolentoja?”

Toinen viesti paikalliselta ja alueelliselta kuin myös valtionhallinnon edustajien taholta on ollut se, kuinka kipeästi kaivataan luotettavaa, akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa metsäsaamelaisuudesta. Lukijoita oli hämmentänyt ja loukannut syvästi metsäsaamelaisten, heidän omien esivanhempiensa ja isovanhempiensa, nimittely ”taruolennoiksi”, ”feikeiksi” ja ”keksityiksi”.  Osa lukijoista oli pohtinut sitä, eikö tällainen väheksyntä, mitätöinti ja maalittaminen ollut jo lainvastaista, eikö se jo täyttänyt kansanosaa vastaan kohdistuneen vihapuheen kriteerit? En ole juristi, mutta itsekin olen tutkijana lukenut metsäsaamelaisuutta avoimesti pilkkaavia saamelaisliikkeessä toimivien aktiivien ja etnonationalistien kirjoituksia, mutta tutkitun tiedon vastaisia disinformatiivisia ”mielipidekirjoituksia” ja pilkkaajia tukevia kirjoituksia on kritiikittömästi julkaistu myös muun muassa Helsingin Sanomissa ja Ylen uutisissa. Eräs lukija kysyi, eikö kukaan voi pysäyttää tätä? Vastaukseni tähän oli, että vain avoin ja poliittisiin organisaatioihin sitoutumaton tutkittu tieto voi muuttaa etujärjestö-politisoituneita asenteita.

Kiusattua saa potkia

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä pohtimaan, mistä tällainen avoin ja laajalle julkisuuteen levinnyt halveksunta ja pilkka kumpuavat. Tulee mieleen koulukiusaaminen, jossa yksittäinen kiusaaja kohdistaa epävarmuuttaan ja pelkoaan valitsemaansa kohteeseen ja saa viereensä aktiivisen ydinryhmän ja taakseen hiljaisen laajan hyväksyjien joukon. Jälkimmäisten pelkona on tulla seuraaviksi kiusaajien kohteiksi, ja siksi he vaikenevat ja katsovat tapahtuvaa sivusta. Jälkikäteen he väittävät, etteivät he tienneet tai nähneet tapahtunutta, eivät halunneet puuttua muiden riitoihin tai asia ei kuulunut heille.

Fanaatikot ja johtajakaipuiset ovat oma lukunsa, mutta sen sijaan laaja hyväksyjien joukko on tutkimuksellisesti mielenkiintoisin. Kun ajatellaan metsäsaamelaisuutta, näen julkisesta kirjoittelusta, kuinka osa – aidosti asiaa tuntemattomista tutkijoistakin - nyökyttelee pilkkaajien puheille. Näitä nyökyttelijöitä on myös toimittajien keskuudessa. Jos puhe on kulttuurista, on osa kulttuuritoimittajista ja -tutkijoista ensimmäisinä nyökyttelemässä pilkkaajien näkemyksille. Eduskunnassa ja hallituksessa on taas suurin osa heitä, joita ei edes kiinnosta Lapin historia tai kulttuuri. Välinpitämättömyys ja tietämättömyys saa poliitikot nyökyttelemään tai pelkkä arkuus, ei haluta asettua mielipiteissään vähemmistöön ja tulla maalitetuksi.

Todistettu alkuperäisväestö

Mutta miten nyökyttelijöiden suuri joukko on päätynyt asenteeseen, että metsäsaamelaisuus ei ole varteenotettava, että se ei ansaitse tunnustusta ja hyväksyntää. Ristiriita on huutava ajatellen kaikkia niitä tutkimuksia, joissa ilman mitään epäilystä päädytään historialliseen tosiasiaan, että historiallisten lapinkylien (tässä yhteydessä fokukseen joutuneista etenkin Sodankylän, Sompion, Keminkylän, Kuolajärven eli Sallan ja Kittilän lapinkylien) asukkaat olivat metsäseudun saamelaisia ja seudun ensimmäisiä tunnettuja asukkaita eli alkuperäiskansaa.

Jos joku joukko on nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita, he ovat juuri metsäsaamelaiset. He eivät ole tulleet alueelle Ruotsin tuntureilta, eivät Pohjois-Norjasta 1800-luvulla eivätkä liioin 1940-luvulla Kuolan niemimaalta, vaan heidän esivanhempansa ovat asuneet napapiirin molemmin puolin vuosisatoja, jopa vuosituhansia. Joku voisi huomauttaa, että saamelaisuus on ylirajaista. Kyllä, mutta toisinaan se näyttää kirjoittelussa olevan ylirajaista, mutta toisinaan taas ei.

Aitojen nostamista ja laskemista

Saamelaisaktiivien kirjoituksissa korostuu fanaattisuuteen saakka rajojen merkitys, sekä fyysisten että kulttuuristen. Erityisen jyrkkiä ja korkeita raja-aitoja on nostatettu keskisen Lapin metsäsaamelaiseen kulttuuripiiriin. Heitä ei haluta jakamaan runsaita valtiontukia eikä osallistumaan poliittisen ja harvainvaltaisen Ylä-Lapin saamelaisten etujärjestön, Saamelaiskäräjien, vallankäyttöön. Lukijoideni mukaan kiihkeimpiä metsäsaamelaisten väheksyjiä ovat ns. ”puolisaamelaiset”, identiteetistään epävarmat henkilöt, joilla toinen vanhempi on supisuomalainen tai heillä on ohut yhteys esivanhempiinsa. Juuri heillä arvellaan olevan kova tarve pönkittää omakuvaansa ulkopuolistamalla heitä, joilla on esittää historiallisia dokumentteja saamelaisesta taustastaan.

Tässä metsäsaamelaisalueen poissulkemisen politiikassa on Suomen Lapissa korostettu Saamenmaan etelärajan pyhyyttä, vaikka sen tarkoitus 1960-luvun valmisteluissa ei oletettavasti ollut tehdä siitä kulttuuripoliittista riitarajaa. Etelärajan pyhyys korostuu siinä, että vuosittain saamelaisuuden tukemiseen suunnatut kymmenet miljoonat valtiontuen eurot on perusteltu rajatun Saamenmaan kulttuurisilla ja elinkeinollisilla tarpeilla.

Koska Ylä-Lapissa eli Saamenmaalla on nykyään niin vähän väkeä ja porotalouskin on hyvin niukkaa, avataan rajoja sen verran, että tukea annetaan runsaasti myös heille, joilla on joskus ollut edes yksi seudulla asunut esivanhempi. Niinpä monet tutkijat, taiteilijat ja muut toimijat, jotka itse, heidän vanhempansa tai isovanhempansa eivät ehkä ole koskaan asuneet Saamenmaalla, ovat vain osittain saamelaistaustaisia ja asuneet elämänsä Helsingissä, Oulussa tai ulkomailla eivätkö osaa mitään saamen kieltä, saavat saamelaiskulttuurille suunnattuja tukia, jos vaan ymmärtävät ottaa teemakseen Ylä-Lapin saamelaisuuden. Lukijoideni piirissä tämä on koettu äärimmäisen epäoikeudenmukaisena.

Lobatut ja harhautetut

Mikä on sitten julkisen sanan julkaisijoiden, kuten lehtitalojen, kirjakustantajien ja toimittajien rooli siinä, että metsäsaamelaista historiaa ja kulttuuria koskevaa yksipuolista, mitätöivää ja tutkimukseen perustamatonta tietoa on levinnyt niin laajalle julkisuuteen? Joku lukijoistani syytti sosiaalista mediaa, siellähän saa kirjoittaa lähes tulkoon mitä sattuu joutumatta perustelemaan virheellisiä väitteitään. Kyllä, somella on varmaankin merkittävä rooli metsäsaamelaisten mustamaalaamisessa, mutta koska en seuraa somekirjoittelua, jätän asian sometutkijoiden kriittisen analyysin alaiseksi. Sen sijaan olen seurannut pitkään muuta median julkista kirjoittelua.

Olen päätynyt siihen johtopäätelmään liittyen metsäsaamelaisuutta koskevan virheellisen tiedon levittämiseen, että osa uutistoimittajista ja kulttuuritoimittajista, aloittelevista tutkijoista, tutkittua tietoa popularisoivista kirjoittajista, poliitikoista ja muista päättävissä asemissa olleista on joutunut huomaamattaan määrätietoisen etnopoliittisen ja -nationalistisen lobbauksen ja sumutuksen kohteiksi.

Tilannetta ei ole suinkaan parantanut se, että Saamelaiskäräjät, Ylä-Lapin saamelaisten etujärjestönä, on vaatinut poliittisena organisaationa saada kontrolloida kaikkea tutkimusta, joka koskee saamelaisuutta. Tämä sotii jyrkästi akateemisen tutkimuksen vapautta ja avoimuutta vastaan, periaatteita, joita valtionhallinto, yliopistot ja me poliittisen ohjauksen tutkimuksenteossa tuomitsevat tutkijat olemme lujasti luvanneet noudattaa.

Näyttää selvältä, että metsäsaamelaisuuden pilkan hyväksyvät nyökyttelijät eivät ole jaksaneet tai osanneet hakea tutkittua vertaisarvioitua tietoa aiheesta, paneutua siihen ja sitä kautta arvioida valtavan laajan saamelaisalueen – joka ulottuu eteläisiltä Norjan ja Ruotsin tunturialueilta Pohjoiskalotille ja Kuolan niemimaalle – monikulttuurisuutta ja monikielisyyttä.

1800-luvun suomalaisnationalisteilta lainattu jargon ei pidä reaalimaailmassa paikkaansa: Ei ole olemassa yhtä saamelaisuutta, ei aitoa yhtä saamelaiskulttuuria, ei ainoita oikeita pukuja tai lakkimalleja, vaan lukematon määrä saamelaisuuksia, joihin on vuosisatojen saatossa sekoittunut rutkasti suomalaisuutta, karjalaisuutta, venäläisyyttä, ruotsalaisuutta ja norjalaisuutta, muista menneistä vaikutteista puhumattakaan.

Valtionhallinnon on tehtävä selvitys ja aloitettava toimenpiteet metsäsaamelaisten asemasta

Koska meillä on jo runsaasti tutkittua tietoa saatavilla metsäsaamelaisten alkuperäisyydestä, historiasta ja kulttuurista, on valtionhallinnon velvollisuus ottaa asia omakseen ja käynnistää tutkijavetoinen selvitys keskisen Lapin vanhojen historiallisten lapinkylien metsäsaamelaisten jälkeläisten nykytilasta, ja tehdä asiaa korjaavat toimenpiteet. Eli samalla tavalla kun on tehty 1900-luvun lopulta lähtien entisten ”tunturilappalaisten” ja ”kalastajalappalaisten” jälkeläisten eli nykyisten tunturisaamelaisten ja kalastajasaamelaisten jälkeläisten kohdalla.

Kun aiemmin on tehty selvityksiä, ne ovat jääneet paperille. Nyt on ryhdyttävä myös konkreettisiin toimenpiteisiin. Se on vähintä, mitä hallitus ja eduskunta voivat tehdä ajatellen metsäsaamelaisen kielen ja kulttuurin alasajoa, joka alkoi 1800-luvulla ja jatkuu edelleen.

Hajota ja hallitse

Esimerkiksi on silmiinpistävän ristiriitaista se, että nykyiset lainlaatijat kirjaavat saamelaisten oikeuksia käsitellessään kriteeriksi ”yhden 1800-luvun lopun esivanhemman jonkun saamen kielen hallinnan” tietäen, että tuohon samaan aikaan hallinto teki toimia, joilla yhden saamelaisryhmän metsäsaamelaisten keminsaamen kieli lähes tuhottiin. Ei voi olla niin, että valtiollinen toimija tuhoaa ensin kielen, ja käyttää myöhemmin sen tuhoamista metsäsaamelaisen alkuperäisväestön oikeuksia vastaan.

 

Vähemmistökulttuurien sisäiset valtataistelut ovat väistämättömiä päivityksiä

 

Kun maailmanpalo ja epäjärjestys leviävät ja leimahtelevat, sytyttävät ne pesäkkeitä myös lukuisiin etnisiin ja kulttuurisiin vähemmistöihin. Mitä suurempi palo, sitä hanakammin takerrutaan oman kulttuuripiirin rajoihin: aitoja nostatetaan, retoriikkaa kärjistetään, toiminnan painopisteitä, organisaatioita ja ohjelmia rustataan uusiksi, sisäistä kontrollia tiukennetaan, valtaa keskitetään ja moniäänisyyden suita suljetaan. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että kulttuuripiirin sisäisiä vähemmistön vähemmistöjä, alakulttuureja, ryhmiä ja fraktioita aletaan ajaa alas. Äärimmillään kehityskulku vie ahtaisiin, suvaitsemattomiin ja suljettuihin kulttuuripiireihin.

Näin äärimmäiseen kulttuuripiirin sulkemiseen päädytään hyvin harvoin, mutta vallan keskittämisen, uudelleen organisoitumisen, retoriikan kärjistymisen ja tiukempien kulttuuripoliittisten linjausten muodonmuutoksia olemme saaneet nähdä tämän nykyisen maailmanpalon aikana monissa vähemmistökulttuureissa.

Kulttuurivähemmistöt, kuten kulttuurit yleensäkin, eivät ole stabiileja, vaan maailman ja yhteiskuntien muuttuessa ja toimijoiden vaihtuessa niiden toimintastrategioita arvioidaan uudelleen ajassa ja paikassa. Perimiltään päivitysten taustalla on uhkan tunne, pelko kulttuurisen position menettämisestä tai jakamisesta.

Tämän muodonmuutosprosessin tuoksinassa syntyy kahnauksia kulttuuripiirien sisällä kuin myös suhteessa rinnakkaisiin kulttuureihin. Se on väistämätöntä, ja toisinaan myös hyödyllistä päivitystä, joka siirtää kulttuuripiirin puhetavat nykypäivään. Pitkittyneet kiistat ja suoranaiset konfliktit voivat kuitenkin saada aikaan korjaamatonta mainehaittaa riitoihin hirttäytyneelle vähemmistölle ja sen tavoitteille.

 

Onko ”inuiitti” keksitty sana, entä ”saamelainen”, entä ”romani”?

 

On hyvin virheellistä sanoa, että kyseiset kulttuuripiirejä kuvaavat nimikkeet olisi ”keksitty”, vaikka tiedämme, että ne ovat virallistettuja uudissanoja,

1)      jotka korvasivat 1970-luvun etnopoliittisen mobilisaation seurauksena halventavina pidetyt sanat eskimo, lappalainen ja mustalainen, ja

2)      jotka pohjautuvat perimiltään kulttuuriryhmien omaan nimitykseen itsestään.

Niinpä, jos joku puhuu metsäseutujen tai tunturiseutujen saamelaisista, hän puhuu sovittua, korrektia yleiskieltä.

Kaikista saamelaisista käytettiin peräti 1970-luvulle saakka nimeä ”lappalainen”. Nimi juontuu historiallisista asiakirjoista, joissa ”lappalaiset” jaetaan neljään pääryhmään:

tunturilappalaiset (fjäll-lappar)

metsälappalaiset (skogslappar)

kalastajalappalaiset (fiskarlappar)

raitiolappalaiset eli poropaimenet (raidlappar)

 

1970-luvulta lähtien tunnemme nämä kulttuuripiirit nimillä tunturisaamelaiset, metsäsaamelaiset, kalastajasaamelaiset ja raitiosaamelaiset, joilla kullakin on ollut oma kielensä ja kulttuurinsa, joita kaikkia elvytetään. Nimitykset eivät siis ole keksittyjä, vaan päivitettyjä viralliseen muotoonsa.

Metsäsaamelaisia ja heidän jälkeläisiään ei asu pelkästään Suomen Lapissa vaan ylirajaisesti muissakin Pohjoismaissa. Vuonna 1968 ruotsalainen kansatieteilijä Ernst Manker laski Norrbottenissa olevan yli 20 metsäsaamelaista kylää (väitöskirja Skogslapparna i Sverige).

Uusien nimitysten käyttöönotosta voi todeta, ettei ole niin, että toisista lappalaisista käytettäisiin saamelaisnimeä ja toisista lappalaisnimeä, eikä niin, että osaa mustalaisia nimitettäisiin mustalaisiksi ja osaa romaneiksi, eikä liioin niin, että osaa eskimoista nimitettäisiin yhäkin eskimoiksi ja vain osaa inuiiteiksi.

Arvostamme yhteiskuntana näitä käsitteiden uudelleenformatointeja, varsinkin kun itse sanan sisältö on sama: niillä tarkoitetaan samaa kansanryhmää ja kulttuuripiiriä kuin ennen virallisesti käyttöön otettua nimitystä.

 

Kuka saa määritellä kulttuuripiirin sisällöt ja edustaa sitä?

Vahvoissa kansalaisjärjestö- ja yhdistysmaissa, kuten Pohjoismaissa, on perustettu vallan keskittämiseksi ja toiminnan organisoimiseksi keskus- ja etujärjestöjä, joiden kautta tieto kulttuuripiirin linjauksista on siivilöitynyt julkisuuteen joko niiden itsensä tuottamina tietoina tai asialle omistetun median ja tutkijoiden välityksellä.

Tällainen keskitetty ”sensuroitu tieto” ja tiukka kurinalaisuus ovat kuitenkin nykyaikana höltymässä sosiaalisen median myötä: nyt kukin saa sanoa, mitä tahtoo, oli se sitten kuinka mutu-tietoa tahansa. Tämä kielenkantojen höltyminen, moniäänisyys, on liikaa keskitetyille vähemmistökulttuureille, ja ns. avoimet puheet ovatkin omiaan aiheuttamaan sisäisiä kahnauksia, haastavathan ne kulttuuripiiriä johtavan eliitin – joita kaikissa piireissä on – vallan. 

Ammattitutkijoiden kannalta löysä puhe voi olla harmillista disinformaatiota ja osin poliittisen sensaationhakuisuuden ja julkisuudenkipeyden motivoimaa, mikä sumentaa suuren yleisön käsitystä siitä, mikä on tutkittua tietoa ja mikä ei.

 

Metsäsaamelaisten kulttuuripiiri vahvistaa itse itseään kysymättä lupaa

 

Viime vuosien kahnaukset, rajanvedot ja pahanpuhumiset Ylä-Lapin saamelaisten ja himmenneen ja hiljalleen elvytystoimia aloittaneen metsäsaamelaisen kulttuuripiirin välillä liittyvät tyypillisinä ja väistämättöminä vähemmistöjen keskinäisiin valtataisteluihin maailman muuttuessa. Ne kestävät kuitenkin vain aikanansa eikä niihin ole syytä hirttäytyä.

Joka tapauksessa on niin, että kummallakin kulttuuripiirillä on oikeus elää ja kehittää aluettaan ja kulttuuriaan. Metsäsaamelaisten himmennyt ja nationalistisen eetoksen (yksi kieli ja mieli) ja kansanosien rodullistamisen (aito vs. feikki) myötä ”puolilappalaiseksi” ja ”sekaveriseksi” 1800-luvulta lähtien haukuttu kulttuuripiiri ei ole mikään uhka Ylä-Lapin saamelaisyhteisöille.

 

maria.t.lahteenmaki@gmail.com

 

Keski-Lapin maankäytön ja luonnonvarojen kylmäävä historia

Kolonialismintutkijat ovat toistamistaan toistaneet, kuinka Pohjoiskalotin saamelaisalueita on riistetty; on hivutettu kulttuureja, painettu kieliä, valtavirtaistettu lapsia kouluissa ja asuntoloissa ja hyödynnetty ylirajaisen Lapin luonnonresursseja etelän valtakeskusten ja suuryritysten eduksi. 

Kyllä, näin on todellakin tapahtunut. 

 Edellä oleva yleinen luonnehdinta ei kuitenkaan kerro koko totuutta, kun tarkennamme katsettamme. Tiedämme esimerkiksi, että asuntoloihin lähetettiin myös suomalaislapsia kaikilla Suomen syrjäseuduilla, ja muitakin vähemmistöjä, kuten romaneja, on painostettu vähintäänkin yhtä ankarasti kuin napapiirin takaisia alkuperäiskansojen jälkeläisiä. Mitä taas tulee Lapin - tässä yhteydessä puhun napapiirin takaisesta Suomen Lapista – luonnonvarojen riistämiseen, niin myös sitä puolta on syytä tarkentaa tutkimustiedon valossa. 

 Yksi asia on syytä tehdä heti aluksi selväksi: Kun puhutaan Lapin luonnonvarojen ”riistämisestä” (mitä sanaa kolonialismitutkimuksessa usein on käytetty,) kyse on nimenomaan ja pääosin Keski-Lapin alueista, ei Ylä-Lapista. 

Millä tavalla Keski-Lapin eli historiallisten metsäsaamelaisten kotiseutualueen luonnonvarojen hyödyntäminen on sitten edennyt? Siinä on karkeasti nähtävissä viiden askeleen kehityskulku 1700-luvulta tähän päivään: 

Ensin otettiin maanviljelykseen sopivat maat 

 Keskisen Lapin sydänalue on ikiaikaisissa Sodankylän, Kittilän, Sompion ja Keminkylän lapinkylissä asuneiden metsäseutujen saamelaisten kotiseutualuetta, jossa oli oma metsästäjä-kalastaja-kulttuurinsa ja oma kielensä, kemin saame. Dokumentaarista tietoa heistä on historiallisissa lähteissäkin jo 1550-luvun verotusluetteloista lähtien. Runsaammin heidän kotakylistään, elinolosuhteistaan ja perheistään tiedetään 1600–1700-luvun taitteesta lähtien, jolloin (1673/1695) Ruotsin kruunu avasi Lapin rajan maataloutta harjoittaville ja vakinaisesti alueelle asettuville tulokkaille. 

Vaikka tulijoiden joukko supistui alkuvuosikymmeninä suur-Sodankylän seudullakin vain muutamiin henkilöihin, tuli se olemaan alku 1700-luvun puolivälistä lähtien laadituille uusille maatalouteen painostaville plakaateille ja määräyksille. Kuvaavasti metsäsaamelaiset nimettiin (1763) virallisiin tilastoihin ”uudisasukkaiksi”, mikä tuli hämäämään seudun elämänmenon tarkkailijoita ja kirjaajia. Näistä huolimattomimmat alkoivat taipua näkemyksiin, joiden mukaan metsäsaamelaiset olisivat muka kuolleet sukupuuttoon. 

Näinhän ei tietenkään ollut, päinvastoin, kuten 1700–1800-luvun kirkonkirjat kertovat. Vaikka lapsikuolleisuus olikin suuri, oli syntyvyys sitäkin suurempi muutamia kato- ja sotavuosia lukuun ottamatta. Metsäsaamelaisten jälkipolvi kasvoi ja karttui, vaikka heitä ei enää merkittykään alkuperäisellä etnisyyttä osoittavalla nimellään. Hämärtymistä edesauttoi se, että kirkonmiehet saarnasivat suomeksi ja nimesivät vauvoja ruotsalaisperäisillä nimillä ja niin vanhat keminsaamen aikaiset nimet alkoivat jäädä unholaan. Kirkon rooli metsäsaamelaisten etnisen identiteetin häivyttämisessä oli hyvin merkittävä. 

 Se näkyy myös maankäytössä, sillä papit olivat saaneet kruunulta tehtäväksi identifioida seudulta maanviljelykseen sopivat maat, ja he tekivät työtä käskettyä. Se tarkoitti sitä, että ensimmäinen askel Keski-Lapin luonnonvarojen määrätietoisessa hyödyntämisessä oli otettu. 

Seuraavaksi tulivat metsänhakkuut ja Kemijoen valjastus 

Toinen aalto Keski-Lapin luonnonvarojen hyödyntämisessä kohdistui metsäresursseihin. Tukkilaisliike alkoi toden teolla 1860-luvulla ja jatkui sotienväliseen kauteen intensiivisenä, ja senkin jälkeen ”mettätyöt” olivat kiinteä osa lähes kaikkia keskisen Lapin perhetalouksia. Kun hakkuut alkoivat huippukaudestaan hiipua, siirtyi voimayhtiöiden ja valtion talouspoliittisen eliitin katse Pohjois-Suomen valjastamattomiin jokiin. Karjalan voimalaitosresurssien menettäminen jatkosodan päätteeksi kiihdytti Suomen pisimmän joen, Kemijoen, valjastamista. Ensimmäinen voimalaitos valmistui 1949, ja tätä nykyä yksin Sodankylän halkaisevassa Kitisessä on kuusi voimalaitosta. Vedentarpeen tyydyttämiseksi rakennettiin Sodankylän pohjoisosaan kaksi suurta tekojärveä, Lokka ja Porttipahta 1967–1970. Luonnonympäristö muuttui kokonaan rakennustöiden myötä ja osa pohjoisista kylistä, porolaitumista ja metsästys- ja kalastusmaista jäi veden alle. 

Voimalaitostyömaat muuttivat Keski-Lapin ympäristöä ja itsekin muistan, kuinka seudun ihmiset päivittelivät Lokan pahoja hajuja ja sitä, kuinka altaat muuttivat ilmastoakin. Kitisen täydellinen ’koneistaminen’ vei kalat eikä lohi ole noussut jokeen enää aikoihin. Uusina tulokkaina ympäristökuvaan ovat nousseet tuulivoimalat, joita on Keski-Lapissa jo useampia. 

 Kaivostyöt herättävät levottomuutta 

 Neljäs steppi Keski-Lapin luonnonvarojen hyödyntämisessä on ollut modernin kaivostoiminnan aloittaminen 1980-luvulta lähtien. Sinänsä maamineraalien etsimisellä on pitkät perinteet Lapin historiassa, ja geologeja on liikkunut seudulla ahkerasti. Kaivoksista ja kaivoshankkeista Pahtavaara, Sakatti ja Kevitsa sijoittuvat Sodankylään, Suurkuusikko Kittilään ja kyseisten kuntien rajalle tulee Ikkari, Savukoskelle taas Sokli. 

 Kansainvälinen sotilasalue militarisoi Keski-Lapin 

 Viides aalto Keski-Lapin alueen hyödyntämisessä liittyy maanpuolustukseen. Sodankylään perustettiin varuskunta kylmän sodan aikana 1961, mutta viime vuosina sotilaspoliittinen toiminta on seudulla laajentunut Suomen Nato-jäsenyyden (2023) myötä aivan toisiin mittoihin. Tuon tuosta näkee vieraita sotilaita kylien raiteilla ja luonnossa. Ei voi mitään, mutta historioitsijan mieleen tulee väkisinkin jatkosodan aika, jolloin vierailla sotilailla oli saksalaiset univormut. 

 Näiden lisäksi viimeisin ilmiö Lapin luonnon hyödyntämisestä on Lapin matkailun vähittäinen muuttuminen Euroopan eliittiä houkuttelevaksi ”erämaaksi”: Hintataso seudun lomakeskuksissa alkaa olla jo niin korkea, ettei tavallisella palkansaajalla ole kohta niihin varaa. 

Lopputulema 

 Mitä tästä kaikesta ”riistosta” pitäisi ajatella? Tutkijan mieleen herää ainakin yksi kysymys: miten tämä kaikkinainen luonnonvarojen hulvaton hyödyntäminen on kompensoitu Keski-Lapin vanhojen lapinkylien asukkaiden eli metsäsaamelaisten jälkeläisille. Onhan meillä monet kansainvälisetkin sopimukset siitä, että alkuperäiskansoille tulee suunnata kulttuurista tukea kompensaationa heidän ”ikimuistoisten” maa-alueidensa hyödyntämisestä? 

Vastaus on kylmäävä: ei ole kompensoitu mitenkään. 

 Ei siis ole ihme, että keskisen Lapin metsäsaamelaisten jälkeläisten mielestä tilanne on vähintäänkin epäoikeudenmukainen, on ollut jo monta sataa vuotta. 

 Lähde: Lähteenmäki Maria, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala 2026. 

 Voit kommentoida tekstiä lähettämällä huomiosi nimelläsi varustettuna sähköpostiini: maria.t.lahteenmaki@gmail.com

Nyky-Lapin kiistojen juurisyyt löytyvät historiattomasta Saamenmaan etelärajasta

 

Viime vuosina ovat riitelyn, maalittamisen ja vihapuheen kumut kaikuneet Lapista tänne pääkaupunkiin saakka. Etelän ihmiset ovat niihin tympääntyneet, eivätkä kiistelyn syyt ja seuraukset ole koskettaneet moniakaan heistä. Heille Lapista riittää rentouttavat ja piristävät lomat Lapin luonnossa tai tunturiparatiiseissa. Heitä, joita asia on kiinnostanut ovat pysyneet hiljaa peläten tulevansa leimatuksi alkuperäiskansan vastaisiksi, tai ovat tyytyneet kyselemättä eri etnopoliittisten toimijoiden tuottamaan osin vinoutuneeseen informaatioon. Tässä joukossa on myös Lapin ystäviksi profiloituneita tutkijoita ja toimittajia. Itse olen seurannut Lapin historiaan ja kulttuuriin liittyvää väittelyä ja loanheittoa etäisyyden päästä toisaalta rajaseutujen tutkijana uteliaana, helsinkiläistyneenä lappilaisena surullisena.

Valikoiva historian käyttö

Nykyisessä yhteiskunnallisessa painostavassa ilmapiirissä Lappia koskevat historialliset ja kulttuuriset puhetavat ovat yltiöpäisesti ja vahingollisesti politisoituneet tutkitun tiedon kustannuksella. Historian käyttö ja hyväksikäyttö ovat tyypillisiä argumentteja paitsi suurvaltapolitiikassa ja monissa aatevirtauksissa, kuten oli laita esimerkiksi nationalismissa, marxismissa ja feminismissä, missä politisoituneet kansanliikkeet ja tutkijat liittoutuivat yhteisten banderollien alle julistamaan ryhmänsä vapautuksen sanomaa. Mutta ilmiö on tuttu myös etnopoliittisista ja sitä jyrkemmistä etnonationalistisista puheista. Historian aitan hyllyltä otetaan itselle sillä hetkellä sopiva argumentti, irrotetaan se kontekstistaan ja liimataan itselle edullisiin julistuksiin. Toimintatapaan kuuluu, että jätetään huomiotta sellaiset historialliset lähteet ja asiakirjamaininnat, jotka eivät sovi senhetkiselle omalle agendalle.

Etelän ihmisetkin pääsivät todistamaan tällaista valikoivaa historiallisen tiedon käyttöä, kun eduskuntapoliitikot päättivät kesällä 2025, että Lapin alkuperäisväestöstä pääsee edustamaan Saamelaiskäräjille - joka on poliittinen etujärjestö - vain kieliperusteen täyttävät henkilöt. Vaikuttamaan pääsee, jos on vähintään yksi saamenkielinen lähisukulainen 1800-luvun lopulta. Kuka tuolloin on rekisteröinyt kielitaitoa, ei tiedetä. Virallisista tilastoista kielitaito ei ilmene. Hyvä puoli uudessa laissa on, ettei siinä sentään määritelty sitä, kuka on alkuperäiskansaan kuuluva. Sehän olisi sama asia kuin ihan valtakunnan laissa sanottaisiin, kuka saa olla karjalainen. Mahdoton tehtävä: kyllä kukin tietää sukujuuristaan, mihin kulttuuriryhmään kuuluu, ei sitä voida laissa määrittää. Edustajuusoikeudesta päättäminen virallisissa organisaatioissa sen sijaan kuuluu parlamentaarisesti valituille poliitikoille.

Sanottakoon tässä vielä kuitenkin se, että kielitaito on toki tärkeä, mutta on olemassa kestävimpiäkin historiallisia dokumentteja, joista ilmenee alkuperäisyys alueen asukkaana. Sellaisia dokumentteja ovat verotusasiakirjat, henkikirjat ja maakirjat 1500-luvulta lähtien. Ne eivät nyt tällä kertaa kuitenkaan kelvanneet poliittisille päättäjille. Keskusteluissa näyttää myös unohtuneen se perusasia, että jo sana ”alkuperäisväestö” on marinoitu historialla. Ei ole alkuperäisväestöä tai -kansaa ilman historiaa: mitä pitempi dokumentoitu historia, sitä painavampi argumentti sen pitäisi olla.

Lappi jaettiin jälleen kahtia 1973

Yhtä historiaton on ollut nykyisen Saamenmaan eli Ylä-Lapin eteläraja, jonka sisäpuolelle kuuluvat Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnat ja Sodankylän pohjoisosat. Kyseinen raja on ydinongelma nykyisiin kiistelyihin ja riitoihin. Raja määriteltiin vuonna 1973, jolloin se jakoi Lapin kahtia. Ilmiö on tuttu muun muassa afrikkalaisten alkuperäiskansojen heimoalueiden mielivaltaisista jaoista, mutta myös paljon lähempää. Poliittinen rajanveto riitautti väkeä myös ensimmäisessä merkittävässä Lapinmaan jaossa vuonna 1809, kun silloinen Ruotsin Lapinmaa jaettiin kahden valtion, Ruotsin ja Venäjän, alaisuuteen. Vuoden 1973 rajanveto oli toinen seurauksiltaan merkittävä Lapin jakaminen sitten 1809. Tähän päivään tultaessa vuoden 1973 historiattomasta rajasta on paisunut Lapin väestöä ja sen monikulttuurista yhtenäisyyttä murtava ja riitauttava poliittinen muuri.

Nykyisenkaltaista Saamenmaan eteläistä rajalinjausta ei ole koskaan vedetty Lapin pitkässä historiassa: se ei ole kieliraja, ei elinkeinoraja, ei poronhoitoalueen raja eikä etninen raja. Suurin osa pohjoisesta alkuperäisväestöstähän asuu rajan eteläpuolella, poronhoitoraja ulottuu Kuusamoon ja Ylä-Lapissa puhutaan enemmän suomea kuin mitään saamenkieltä. Miksi raja sitten vedettiin siihen, mihin se vedettiin? Tässä kohtaa pitää palautua Suomen 1960–1970-luvun taitteen arktisen politiikan linjauksiin.

Keski-Lapin taloudellinen hyötykäyttö jaon perustana

Juurisyyt 1970-luvun alun Saamenmaan etelärajan vetoon olivat taloudellisia. Dramaattisesti ummistettiin silmät vanhojen historiallisten lapinmaiden ja niiden alkuperäisasukkaiden, metsäsaamelaisten (kuten Sodankylän, Kittilän, Savukosken, Pelkosenniemen ja Sallan seudun) asutusrajoista, kuin myös 1800-luvun lopulla perustetussa paliskuntajärjestelmässä määritellyistä poronhoitoalueen rajoista. Ristiriitaista kyllä, rajanveto perusteltiin juuri poronhoidolla. Peruste oli keinotekoinen, sillä myös keskisessä Lapissa lukuisissa talouksissa harjoitettiin poronhoitoa. Suunnittelijat ehkä visioivat, että tulevaisuudessa poronhoito keskitettäisiin vain Ylä-Lappiin. Tähän ei ole päästy vielä 2020-luvullakaan ja ylipäätään poronhoidosta saa pääelantonsa enää vain pieni prosentti Lapin väestöstä. Poronhoitoperuste oli keinotekoinen ja historiaton jo heti alussa, mutta sillä mentiin.

Kun Ylä-Lappi näin erotettiin muusta napapiirin takaisesta Lapista, oli suunnitelmat valmiit jäljelle jääneen Keski-Lapin osalta. Lapin maatalouskomiteassa (1968) perusteltiin tehostettua alueen hyötykäyttöä maatalouden heikolla kannattavuudella. Keski-Lapin kohtalo valtion luonnonresurssialueena oli sinetöity jo 1800-luvun tukkilaisliikkeen myötä, ja ohjemaa täydennettiin sodanaikaisella päätöksellä Kemijoen ja sen sivujoen Kitisen valjastamisesta sekä Kekkosen 1950-luvun alun teollisuuspoliittisilla linjauksilla. Konkreettisena osoituksena politiikasta oli laajojen Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen Sodankylään 1960–1970-luvun taitteessa. Valtiolla ei nähty yksinkertaisesti olleen taloudellisesti varaa rajata Keski-Lappia Saamenmaahan.

Jos Saamenmaan eteläraja olisi määritelty historiallisin eikä keinotekoisin perustein, nykyinen keskinen Lappi olisi ehkä säästynyt siltä luonnonvarojen ja kulttuurialueensa hyväksikäytöltä, mihin se on joutunut, kuin myös siltä kiistakysymykseltä, kuka saa edustaa Lapin alkuperäisväestöä sellaisessa poliittisessa etujärjestössä kuin Saamelaiskäräjät. Ehkä olisi vältytty myös keskisen Lapin kulttuurialueen, metsäsaamelaisten ja heidän jälkeläistensä, mustamaalaamiselta. Vaikka tässä ei ole syytä toistaa julkisuudessakin esitettyä vihapuhetta liittyen metsäsaamelaisten kulttuuriperintöön, näyttää siltä, että viime aikoina useimmiten toistetut halveksunta- ja mitätöintiyritykset kiteytyvät pilkallisiin tokaisuihin, joissa metsäsaamelaisten jälkeläisiä on syytetty ”tunkeutumisesta perusteitta saamelaisuuteen” ja valheellisesta alkuperäisväestön kulttuurin omimisesta. Sitä, kuka omii ja mitä, ei ole pystytty osoittamaan. Kyseiset disinformatiiviset letkaisut johtuvat historiallisen tiedon heikosta tuntemisesta ja poliittisesta populismista. Tarvitsemme siis lisää avointa, läpinäkyvää ja dokumentoitua Lapin historian tutkimusta ammattihistorioitsijoiden tekemänä. Ei ole vaikea nähdä, että tutkitun tiedon puute on johtanut väärinkäsityksiin ja riitoihin Lapin eri kulttuurialueiden välillä.

 

Lisäluettavaa Keski-Lapin kulttuuristaloudellisista muutoksista ja jatkuvuuksista ks.

Maria Lähteenmäki, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala. Helsinki 2026.

Ilmestyy tammi-helmikuussa 2026 manuaalisena ja äänikirjana.

Jos haluat nimelläsi kommentoida teemaa, voit kirjoittaa viestin maria.t.lahteenmaki@gmail.com

Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Professori Maria Lähteenmäki

Jäähyväisluento ke 11.6.2025

klo 12 Natura100-salissa

Joensuun kampus/Itä-Suomen yliopisto

 

Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Arvoisa yleisö niin täällä paikan päällä kuin linjoillakin

 

Amerikkalaisen Harvardin yliopiston pitkäaikainen opettaja, tuottelias ja usein palkittu, nyt jo eläkkeellä oleva politiikantutkija Pippa Norris on analysoinut demokratiaa, naisten yhteiskunnallista asemaa, vaalijärjestelmiä ja itsevaltaista hallintotapaa erinomaisen osuvalla tavalla. Hän on julkaissut muun muassa vuonna 2019 teoksen Cultural Backlash yhdessä Ronald Inglehartin kanssa. Teos on edelleen hyvin ajankohtainen, arvioivathan tutkijat siinä ”autoritaarisen populismin” nousua länsimaissa. Käsitteellä he tarkoittavat poliittista toimintatapaa, jossa nationalistinen populistinen retoriikka yhdistetään autoritaariseen hallintotapaan.  Esimerkkeinä tutkijat ovat käyttäneet Trumpin ensimmäistä presidenttikautta (2017–2020/21) sekä Turkin ja Unkarin poliittista kehitystä.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan eli establishmentin ja demokratian kyseenalaistaminen, yksinvaltaisen hallintotavan ihaileminen ja populistinen, ei tutkimukseen perustuvan tiedon ja disinformaation tarkoituksellinen hyödyntäminen ja levittäminen hallintaan otettujen viestintävälineiden, kuten sosiaalisen median, television ja lehdistön kautta.

Autoritaarisen populismin kannattajien keskuudessa tieteellinen toiminta yliopistoissa on usein maalattu korruptoituneeksi vanhan vallan äänitorveksi. Populistit houkuttelevat äänestäjiä muun muassa solvaamalla tiedeyhteisöjä elämisestä omassa kuplassaan ja kansan unohtamisesta. Tätä retoriikkaahan olemme saaneet median välittämänä kuulla sekä Venäjältä että Yhdysvalloista, jos kohta myös Turkin, Unkarin ja Italian johdolta koko menneen kevään 2025 ajan.

Yliopistomaailman silmin elämme hyvin vaarallista aikaa, jossa koko toimintamme perusta, vapaa ja avoin tutkimus, on kyseenlaistettu niissäkin maissa, joita olemme tottuneet pitämään demokratian esitaistelijoina.

Suomessa meidän tutkijoiden asema ja vapaus valita tutkimusteemamme ja menetelmämme ja vapautemme opettaa tutkittua tietoa omalla tavallamme turvataan perustuslakimme 16. pykälässä ja yliopistolain kuudennessa pykälässä sekä vielä julkisuuslain pykälissäkin. Jälkimmäiset oikeuttavat meitä hyödyntämään tutkimusaineistona myös arkaluontoisia aineistoja, jotka muutoin ovat salaisiksi tai suojatuiksi katsottuja. Nykynormistomme kunnioittaa kiistämättömästi akateemista vapautta, mutta miten on käytännön laita?

Pitkä historia

Akateeminen tieteen vapaus ei ole koskaan ollut pitkällä aikajänteellä katsottuna itsestäänselvyys. Historiasta tunnemme lukemattomia tapauksia, joissa tieteentekijöitä on vainottu alkaen Sokrateesta, joka kuoli vainoojiensa tarjoamaan myrkkyjuomaan tai Galileo Galileista, joka joutui kieltämään tutkimustuloksensa ja viettämään loppuelämänsä kotiarestissa. Tutkittuun tietoon pyrkiviä on painostettu ja vainottu milloin uskonnollisista, milloin poliittisista syistä. Vaino on tarkoittanut mustamaalaamista, yliopistoista pois potkimista ja jopa murhia, keinot ovat olleet monet, jotta tutkittu tieto ei leviäisi.

Toisinaan äärikonservatiiviset poliitikot ja papisto ovat saaneet rinnalleen myös yliopistojen johtoa, jotka ovat alkaneet myötäillä keskitettyä yksinvaltaista tai äärioikeistolaista politiikkaa selviytyäkseen hengissä. Nykyinen itärajan takainen tiedemaailma lienee konkreettinen esimerkki tästä. Siellä ei voi puhua vapaasta, avoimesta tutkimuksesta. Mukautumalla vallanpitäjien tahtoon tutkijat ovat halunneet pitää työpaikkansa. Esimerkiksi Suomen historian professoreita ja tutkijoita värvättiin puolustamaan hallituksen sodan aikaista Suur-Suomi- ja sodanjälkeistä vaientamispolitiikkaa isänmaan edun nimissä. Suomettuminen on yksi esimerkki kylmän sodan vaientamisen ilmenemismuodoista. Sitä ennen Suomessa vuosikymmenien ajan laistettuina tutkimusteemoina olleet aihealueet ovat liittyneet muun muassa sisällissodan häviäjien tutkimukseen ja jatkosodan saksalaissympatioihin ja Lapin kevyeen luovuttamiseen saksalaisten sotahallintoalueeksi.

Tutkijat elävät ajassaan ja ovat sen vankeja. Ja niinpä vuosisatojen ajan yliopistoilla ja niiden akateemisilla professoreilla ja tutkijoilla on ollut omat haasteensa ja uhkansa, eikä tämä nykyinen aika näytä poikkeavan tästä, toisin kuin vähän aikaa sitten ehkä luulimme. Sama ongelma koskee myös tutkimuksen vapauden kylkiäistä, avointa tiedettä, joka edistää tieteen laatua, luotettavuutta ja vaikuttavuutta sekä demokraattista järjestelmää sitä kautta, että tutkittu tieto on saavutettavissa ja hyödynnettävissä kaikkialla, eri maiden ja maanosien kolkissakin.

Valtiollisen ohjailun lisääntyminen

Median tutkijat Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen ovat jakaneet tutkijoiden kokemat uhkat neljään tasoon: Ensinnäkin poliittiseen ja taloudelliseen ohjaukseen, toiseksi lähiorganisaatioiden painostukseen, kolmanneksi tutkijoiden keskinäiseen kontrolliin ja neljänneksi yksityishenkilöiden tai yhteisöjen tutkijoihin kohdistamiin vaientamispyrkimyksiin.

Poliittistaloudellisesta ja valtiollisesta ohjauksesta kertoo konkreettisimmillaan Trumpin toisen presidenttikauden avaukset: Hänen hallintonsa jäädytti ensitöikseen Yhdysvaltojen tiedesäätiön rahoitusjärjestelmän, ja vaikka se palauttikin järjestelmän, säätiön rahoitus joutui tiukan seulan alaiseksi. Samoin hallinto on kuukausien ajan painostanut Harvardin yliopistoa karsimalla sen rahoitusta ja puuttumalla sen tutkijoiden työhön. Samoin kiellettiin yhteiskunnallisesti vaarallisiksi koettujen sanojen ja käsitteiden käyttö tutkimuksissa, kuten diversiteetti, naissukupuolisuus, vähemmistöt ja etnisyys. Ahdistavaksi käynyt tilanne on saanut aikaan tutkijapakoa Yhdysvalloista Eurooppaan. Jotkut yliopistot ovat luoneetkin ns. turvapaikkoja amerikkalaisille tutkijapakolaisille.

Academic Freedom Indexin mukaan tieteen vapaus lisääntyi maailmassa 1970-luvulta aina vuoteen 2010 asti, mutta kääntyi sen jälkeen laskuun – myös johtavissa tiedemaissa. Suomi on perinteisesti sijoittunut korkealle akateemisen vapauden indekseissä. Vuonna 2023 Suomen sijoitus oli yhdeksäs. Nyt olemme tipahtaneet maiden välisessä vertailussa erittäin huolestuttavasti sijalle 47. Tieteenvapausindeksi osoittaa, että akateeminen vapaus on heikentynyt merkittävästi jo 34 maassa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edellisen kerran näin alhaalla tieteen vapauden indeksissä oltiin toisen maailmansodan aikaan, joka sentään oli laissa nimetyn sotasensuurin mukaista. Nyt akateemisen maailman ahdistajia ovat autoritäärisyys, populismi ja äärioikeistolaisen liikkeen ja politiikan vahvistuminen länsimaissakin.

Suomessa lisääntynyt valtionohjaus tutkimuksessa ilmeni viime vuoden lopussa, kun hallitus esitti Suomen Akatemiaa koskevan lain muokkaamista niin, että siihen olisi tullut tutkimuksen kytkeminen kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan kulloisiinkin poliittisiin linjauksiin. Tiedeyhteisö reagoi uudistusaikeeseen voimakkaasti.

Muun muassa akateemikko Martti Koskenniemi piti aikomusta tieteen vapautta loukkaavana kirjauksena. Maahanmuuttotutkija Lena Näre puolestaan on kokenut koko oman tutkimusalansa joutuneen ns. mustalle listalle ja hän pitää tutkimuksen ohjailua epämääräisesti määritellyn ”kansallisen turvallisuuden” nimissä vaarallisena kehityssuuntana. Nykyhallitus on myös mm. jättänyt julkaisemasta tilaamansa yhteiskunnallista eriytymistä koskevan selonteon.

Lisäksi kasvanut riippuvuus epävarmasta ulkopuolisesta rahoituksesta on heikentänyt tutkijoiden itsenäisyyttä, ja vääntänyt myös yliopistohallintoja suuntaamaan tutkimusta rahoittajien haluamaan suuntaan. Rahasta on näin tullut keskeinen tutkimusta suuntaava tekijä tutkijoiden itsensä tärkeiksi kokemien sisällöllisten ilmiöiden kustannuksella. Rahavetoista tutkimusta on hallituksen ollut helppo perustella sillä, että yliopistojen toiminnan lähtökohtana on vastata yhteiskunnan tiedon tarpeisiin.

 Kapeneva vapaus

Venäjän kielen emeritusprofessori ja Suomen Akatemian hallituksen entinen puheenjohtaja Arto Mustajoki on todennut, että yhteiskunnan ja päättäjien kannalta kiusallisten asioiden tutkimuksen vaientaminen on yksi demokratiaa uhkaavista tekijöistä, ja että vapaan tutkimuksen kahlitseminen kuuluu totalitaaristen valtioiden tapaan toimia.

Tutkijoiden arkipäivään häiritsevästi vaikuttavat postaukset ja määräykset eivät tule aina hallitukselta tai omalta lähiorganisaatiolta, vaan sosiaalisesta mediasta, sähköpostiviesteistä ja huuteluista luento- ja esitelmätilaisuuksissa. Näiden, usein aggressiivisten pyrkimysten tarkoituksena on vaientaa tutkija. Samanlaista vaientamista on tutkijoiden keskinäinen kontrolli ja itsesensuuri, jotka Väliverronen ja Saikkonen nimeävät yhdeksi vapaan tutkimuksen uhkaksi. Osa meistä tutkijoista on alttiimpia kuin toiset hallinnolliselle ja poliittiselle propagandalle, uhkailuille ja häirinnälle.

Tutkijoiden itsesensuuriin kuuluu vaikeneminen, siirtyminen varjoihin, kantaaottamattomuus niihinkin ilmiöihin, jotka koskevat itseä, omaa työtä tai omaa ammattikuntaa. Päiden laittaminen pensaaseen pelon ilmapiirissä on hyvin ymmärrettävää, mutta erityisen kohtalokasta, jos ajatellaan tutkijoiden valmiutta estää oman asemansa ja työolosuhteidensa heikennyksiä sekä laajemmassa mielessä turvata demokraattisessa järjestelmässämme tavoiteltu tutkimuksen läpinäkyvyys ja avoin yhdenvertainen yhteiskunta. Välinpitämättömyys reagointitapana on myös erityisen lyhytnäköinen ja ikävä palvelus tulevan sukupolven tutkijoille, jotka joutuvat mukauttamaan työtään ahtaaksi käyneessä tutkimusympäristössä.

Kuten kansainvälinen tieteenvapausindeksi kertoo, tieteen vapaus alkoi heikentyä vuodesta 2010 lähtien. Se on juuri se aika, jonka olen työskennellyt Itä-Suomen yliopistossa. Olenko siis itse todistanut tieteen vapauden kaventumista? Vastaan siihen myönteisesti.

Vapauden rajoitukset eivät ole kuitenkaan tulleet yliopisto-organisaatiomme sisältä, vaan liittyvät ennen muuta valitsemiini tutkimusteemoihin. Ensimmäisenä ei ehkä tule mieleen, että syrjäisten rajaseutujen ja niiden vähäisen väestön tutkiminen kiihdyttäisi ketään, mutta käytännössä tilanne on toinen. Suomea on 1800-luvulta lähtien rakennettu ja rakennetaan yhä rajoilta käsin, ja siksi myös minun tutkimusalueeni, rajaseudut, ovat olleet monitahoisen tarkkailun ja kommentointien kohteena.

Yksi seuraamus itsekontrollista ja pelosta näkyy siinä, miten Lena Näreen mainitsemaa maahanmuutto- tai ylipäätään vähemmistötutkimusta rahoitetaan ja miten aihepiirejä koskevaa tutkimusta saa julkaistua. Niiden osalta on aivan viime vuosina päädytty tilanteeseen, jossa kyseisille akateemisille tutkimusaiheille on vaikea saada tukea, rahoitusta tai käsikirjoituksia on vaikea saada julkaistuksi. Kustantajat ovat pelokkaita julkaisemaan tutkimuksia, jotka voivat saada aikaan somessa viharyöpyn, yksittäisten tutkijoiden tai kustannustalojen maalittamisen.

Vähemmistöjen tutkimus sai ilmaa siipiensä alle ja etabloitui omaksi tieteenalakseen 1970-luvulta alkaneen tutkimuksen vapautumisen ja demokratisoitumisen myötä. Euroopan vähemmistötutkimuksen keskus (European centre for minority issues) perustettiin 1996 ja 2000-luvulle tultaessa lähes kaikissa yliopistoissa oli opintoja vähemmistöistä, kuten kieli-, kulttuuri- ja sukupuolivähemmistöistä sekä etnisistä vähemmistöistä.

Vähemmistökulttuurien kartoitus ei ole nykyään vain näkyväksi tekemistä, kuten se oli vielä pitkälti 1900-luvulla, vaan se on vahvasti politisoitunut. Vähemmistöliike on poliittista aktivismia ja vähemmistöjen sisäisiä valtataisteluja, jotka saattavat olla ja usein ovatkin hyvinkin kaukana tutkijoiden toimintaperiaatteista.

Tutkimusta ja tutkijoita käytetään kuitenkin näissä poliittisissa kamppailuissa välikappaleina ja viestinviejinä, johon rooliin tutkijat monta kertaa mielellään asettuvatkin. Myötäsukaisissa tapauksissa ja tulkinnoissa tutkijat itse usein ovat vähemmistöryhmän jäseniä tai sympatisoivat niitä. Yhä useammin näkee politisoitumisen ohella vähemmistöryhmien fragmentoitumista, vähemmistöjen vähemmistöjen syntyjä ja niihin liittyviä valtataisteluja. Ne ovat heijastuneet viharyöppyinä ja mitätöimisyrityksinä etenkin tutkijoihin, jotka ovat lähteneet analysoimaan pienempien ryhmien alisteista asemaa vähemmistöjen sisällä.

Itse olen todistanut vähemmistöryhmien keskinäistä valtataistelua mm. ollessani kollegoideni kanssa tutkimassa Namibian pohjoista rajaseutua. Paitsi että siellä oli pieni ja vaikutusvaltainen valkoisten yhteisö, myös lukuisia keskenään kamppailevia värillisten heimoja. Namibian vajaa kaksi miljoonainen väestö jakaantuu 11 kieli- ja kulttuuriryhmään, joista vaikutusvaltaisin ja suurin ryhmä ovat owambot, joiden ääni kuuluu korkealla hallitsevan Swapo-puolueen kautta. Kamppailu heimojen valtasuhteista on viime vuosina käynyt niin kireänä, että on arveltu sen vaikuttavan nuoren valtion, maahan itsenäistyi vasta vuonna 1990, yhtenäisyyteen.

Pienemmässä mittakaavassa olen seurannut tutkimusryhmäni kanssa täällä Suomessa karjalaisen kansanliikkeen sisältä nousevia kriittisiä ääniä liittyen karjalankielisten, heidän kulttuurinsa sekä ortodoksikarjalaisten asemaan karjalaisten laajassa joukossa. Moniäänistä puhetta on kuulunut myös liittyen suhteisiin itärajantakaisiin karjalaisiin ja heidän hybridiseen kulttuuriinsa. Vähemmistöjen vähemmistöt nostavat tässäkin liikkeessä päätään.

Toinen kotimainen esimerkki on saamelaisliike, jonka poliittisissa piireissä on voimakkaasti korostettu sitä, ettei saamelaisista saisi tehdä tutkimusta muut kuin saamelaistaustaiset henkilöt, ja että kaikkiin akateemisiin saamelaisuutta koskettaviin hankkeisiin tulisi hakea lupa saamelaiskäräjiltä, joka koostuu poliittisin kriteerein valituista henkilöistä. Vapaan ja avoimen tutkimuksen näkökulmasta vaatimukset eivät ole perusteltuja, ja ne näyttäytyvätkin akateemisen tutkijan silmin etnopoliittiselta ohjaukselta.

Ei hyssyttelijöille!

Tutkimuksen vapautta ja avoimuutta ei voida tarpeeksi korostaa. Kuten on todettu, tieteen vapaus ja avoimuus rohkaisee luovuuteen, tieteidenvälisyyteen, monipuolistaa ja edistää julkista keskustelua. Akateemisen vapauden on katsottu edistäneen teknologisia läpimurtoja ja yhteiskunnallisia innovaatioita, korkeaa elämänlaatua ja pohjoismaisten demokratioiden vahvaa asemaa. Joukko pohjoismaisia professoreita onkin vaatinut erityistä lainsäädäntöä, jotta yliopistot sekä tutkimus- ja opetushenkilöstö olisivat suojassa ulkoiselta poliittiselta ja muulta painostukselta ja pystyisivät edelleenkin toimimaan riippumattomina ja kriittisinä ääninä yhteiskunnassa.

Rohkeutta vastustaa tieteen vapauden riistäjiä valakoon meihin kaikkiin filosofi Reijo Wileniuksen ylös kirjaama J.V. Snellmanin ohje: “Älkää koskaan antako periksi hyssytelijöille! Vaatikaa avointa keskustelua kansallisen ja inhimillisen olemisen perusteista. Suomen kaltainen pieni kansa ei säily ilman poikkeuksellista hengen voimaa, ajattelun suoruutta ja rohkeutta…” Näin siis Snellman yli sata vuotta sitten. Tähän julistukseen minun on erinomaisen helppo yhtyä.

 

Kiitos!