24.11.2021

Akateeminen historiantutkimus luo yhteiskunnan kivijalkaa

Säännöllisesti, etenkin tutkimusrahoitusten hakuaikoina, ilkutaan kuinka vähän humanisteilla, esimerkiksi yliopistojen historianprofessoreilla ja dosenteilla kertyy vaikuttavuutta osoittavia viittauksia tieteellisissä aikakauslehdissä. Eräässäkin valintakokouksessa todettiin, ettei akatemiaprofessoriksi voi valita henkilöä, jolla ei ole laajaa viittausrekisteriä, mikä sulki ison osan erittäin päteviä tiettyjen alojen kandidaatteja ulkopuolelle. Vertailuksi otetaan usein kovien erikoistuneiden tieteenalojen tutkijoita, kuten avaruuden, ilmanalan ja jääpeitteen tutkijoita, joiden viittausten runsaus katsotaan legitimoivan heidän saamansa miljoonarahoitukset: Mitä viitatumpi, sitä enemmän hankerahaa; Mitä viitatumpi, sen parempi tutkija.

Tässä asetelmassa on muutamia heikkouksia. Ensinnäkin on muistettava sellainen itsestään selvä perusasia, että tieteenalojen suosio ja sitä kautta rahoituksen saanti vaihtelevat ajassa riippumatta siitä, onko tutkija erityisen ansiokas, riittää että on ansiokas. Kullakin historiallisella ajanjaksolla on pääosin poliittisista suhdanteista (yhteiskuntarelevanssista) johtuvat suosikki- eli muotialansa, joita rahoitetaan kernaasti. Muun muassa 1800-luvun lopulla historia oli ykköstiede, nyt sitä arvostetaan pääosin viihteenä: mitä populaarimpi seksiä, väkivaltaa ja sotaa sisältävä teos on, sitä enemmän julkisuutta.

                                                                      ***

Tässä kohtaa on syytä ryhmitellä karkeasti ja lyhyesti historiankirjoja tekevien joukkoa:

1) Tiukasti tutkittuun tietoon ja vertaisarviointiin perustuvaa perustutkimusta ja tulkintaa menneisyydestä tekevät akateemiset ammattihistorioitsijat, pääosin yliopistoissa toimivat professorit ja dosentit. Heidän tavoitteenaan on tuottaa uutta tietoa ja uusia tulkintoja laajasti yhteiskunnan eri toimijoiden käyttöön. Tutkimukset ovat nootitettuja ja tutkimusasetelmiltaan kansalliset rajat ylittäviä.

2) Toisen moni-ilmeisen kategorian muodostavat kansalliset tietokirjailijat, jotka hyödyntävät  ammattihistorioitsijoiden tekemiä perustutkimuksia ja joiden motiivina on myydä ja elättää itsensä kirjoittamalla. Juuri tämän ryhmän teemat ovat monta kertaa valittu kaupallisuuden näkökulmasta ja kirjojen tavoitteena on usein lukijoiden viihdyttäminen.

3) Kolmannen laajan ryhmän muodostavat iloiset ja innokkaat harrastajahistorioitsijat, jotka tuottavat tekstejä useimmiten omaksi, sukunsa tai yhteisönsä iloksi.

                                                                                       ***

Mutta palatkaamme viittauksiin.  Yliopistoissa tehtävään historian alan perustutkimukseen – sen fundamentaalisesta yhteiskunnallisesta tärkeydestä ja laajasta käytöstä huolimatta – ei pääsääntöisesti viitata. Kaikki se sekalaisten ja osin pirstalaisten arkistojen tutkiminen sekä hidas rekonstruointityö, kun luomme menneisyyden tapahtumista enemmän tai vähemmän eheitä tapahtumasarjoja, kertomuksia ja tulkintoja, on näkymätöntä, pitkäjänteistä ja hidasta työtä.

Kun sitten puurtamisen jälkeen ilmestyvät tutkimuksemme, jotka ovat kirjoitettu loogiseksi ja ymmärrettäviksi kertomukseksi, ne ovat kaikkien avoimesti saatavilla ja käytettävissä. Tutkimustuloksiamme pidetään heti ilmestymisen jälkeen itsestään selvinä totuuksina, että ne otetaan vapaaseen käyttöön viittaamatta niihin. Perustutkimuksilla ei yleensä ylitetä myöskään lehtien julkaisukynnyksiä siinä prosessissa, jossa useat toimittajat etsivät sensaatioita ja paljastuksia.

Kun viime vuosina on paljon väännetty tutkimusten vapaasta käytöstä (open access), niin historiantutkimukset ovat olleet aina open access. Meille ammattitutkijoille pelin henki on selvää tutkimusprosessien alusta lähtien ja olemme pelkästään iloisia siitä kun huomaamme tutkimuksiamme hyödynnettävän. Mutta valitettavasti esimerkiksi rahoitushankehakemusten arvioinnista tätä avoimuutta ja laajaa yleishyödyllisyyttä ei ole otettu huomioon lainkaan. Muistutettakoon vielä, että historian perustutkimusten laajimpia hyödyntäjäjoukkoja ovat journalistit, kaunokirjailijat, opettajat, virkamiehet ja poliitikot. Oma sakkinsa ovat tietysti vielä historian rakastajat, tietokirjailijat ja harrastajat.

Kuten olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana uutisista kuulleet ja nähneet, johtavat poliitikot rakastavat historioitsijoita tosin vain niiltä osin, jos he suostuvat tekemään sopivia tilaustöitä. Eli hakemaan menneisyydestä yksittäisiä täkyjä, jotka sopivat hallitsijoiden narratiiviin esimerkiksi valtioiden rajalinjoista ja alueomistuksista. Historia on vaarallinen väline, jos sitä käytetään tarkoituksellisen väärin. Totalitaristisissa valtioissa historiantutkijoilla ei ole sitäkään vertaa vapautta aiheidensa suhteen kuin demokratioissa, missä raha määrää tutkimuksen suunnan, ei välttämättä valtapolitiikka kuten harvanvaltaisissa maissa. 

Kaiken tämän vuoksi olen sitä mieltä, että rahoitushankkeissa täytyy ottaa huomioon mm. historiahankkeiden laaja, yhteiskuntaa sisäisesti rakentava yleishyödyllisyys eikä, kuten nyt on paljolti tehty – rahoitetaan pääosin hankkeita, jotka vastaavat välittömästi johonkin spesifiin ajankohtaiseen ongelmaan.

 

 

 

 

 

 

17.10.2021

1860-luvun naisen elämää

Olin ensimmäistä kertaa käymässä Mustion kartanossa, Lohjan takana. 1700-luvun tyyliin rakennettu puinen päärakennus on kunnostettu museoksi, ja opas palautti meidät Professoriliiton seminaariin osallistuneet 1700–1800-luvun yläluokan elämään. Kansainväliseen, ylirajaiseen, säätyyn sidottuun muodolliseen elämänmenoon. Kuinka ruotsalais-venäläinen sukukunta onkaan ollut. Korkeita huoneita, kustavilaisia sohvia, kartanon omistajien maalauksia ja kuninkaiden kuvia seinillä, maisemat tapeteissa. Ja paljon ikuisuutta symboloivia antiikin veistosten jäljennöksiä siellä täällä. 

Sekä asukkaina neljä kummitusta. Eteisessä kuva toisesta Suomen henkilöautoista ikinä vuodelta 1902. Puistossa vandaalien jäljiltä päätön nymfi. Korkea portti, jonka takana pieni kirkko ja sen torni. Erinomaisen makoisaa ruokaa tarjoava ravintolarakennus, majoitustiloja, sauna joen partaalla. 1600-luvun ruukkimiljöön maisema on vielä hahmoteltavissa. Julisteessa mainostettiin kuun vaihteen Halloween-juhlia.

Ja sitten kertomus venäläisestä Mariesta, joka omisti miehensä kanssa kartanon Kytäjän lisäksi. Mutta minua kiinnosti sittenkin eniten Marien ainoaksi jäänyt kirja, jonka hän sinnikkäästi kirjoitti miehensä kotikielellä ruotsiksi nimellä En qvinna af vår tid, suomeksi Aikamme nainen. Luonteenkuvaus (käännös Benita Holopainen 2009).

Marie (1840–1870) oli yläluokkaisen maa-aatelisen, kreivin ja dekabristin Vladimir Mussin-Puskinin ja Aurora Karamzinin sisaren Emilie Sjernvallin tytär. Emilie oli Viipurin läänin maaherran tytär. Dekabristit olivat liberaaleja upseereita, jotka nousivat Venäjällä kapinaan vaatimaan maaorjuuden poistamista ja olojen länsimaistamista. Vanhemmat kuolivat Marien ollessa alaikäinen. Pietarissa syntynyt Marie muutti äitinsä kuoltua Suomeen 1845 tätinsä Auroran kasvatettavaksi. Nuori Marie opiskeli kotiopettajattarien ohjauksella pianonsoittoa sekä muita tytöille sopivia ja tarpeellisia seurustelutaitoja myös Ranskassa – ranska oli perheen kotikieli – varakkaiden aatelisperheiden lasten tavoin.

Marie avioitui 20-vuotiaana Suomessa kaartinupseeri, sittemmin senaattori ja ministerivaltiosihteeri Constantin Linderin kanssa 1860, ja pariskunta asettui 1861 Kytäjän kartanoon. Huolimatta aivan liian varhaisesta erinäisistä sairauksista johtuneesta kuolemastaan (Marie Linder menehtyi vain 29-vuotiaana), hän ehti synnyttää neljä lasta – Emilien, Hjalmarin, Marian ja Valdemarin, joista jälkimmäinen kuoli pienenä. Kreivitär Marie osallistui tavan mukaan rouville soveliaisiin harrastuksiin ja myös hyväntekeväisyyteen, elettiinhän suuria nälkävuosia.

Mutta mikä huomionarvoisinta, hän ehti myös kirjoittaa kirjan, joka julkaistiin 1867 Helsingissä Theodor Sederholmin toimesta. Jo sitä ennen hän oli julkaissut pieniä kirjoitelmia samaisen Theodorin liberaalissa lehdessä ja Zachris Topeliuksen tukemana. Marien kirja oli puolidokumentaarinen autobiografia. Teos käsittelee naisten asemaa. Pitäisi sanoa ahdasta asemaa: naisten vähäistä ja kapeaa koulutusta, holhousvallan alaisuutta, elämän vaihtoehtojen vähäisyyttä, kahlittua ilmaisuvapautta. Aiheet olivat niin arkoja, että Marie kirjoitti sanomansa taitelijanimellä Stella, tähti.

Otteita profeministi Marien tekstistä 1867:

”Minua ihmetyttää, että rouvanne on niin rohkea, vaikka hän on vain nainen.”

”Minä haluan olla vapaa, vapaa kuin leijona metsässä! En voi sietää mitään pakkoa.”

”Minun mieheni, ha ha ha. Ei, sellaista minulla ei ole enkä aio ottaakaan! Se kuulostaa liian naurettavalta.”

”Euroopassa ihmetellään kovasti, jos naimattomat naiset matkustavat yksinään.”

”Haluan nauttia vapaudesta koko se ihanuudessa, siitä että voi huomaamattomana ja tuntemattomana kulkea sitä tietä, jonka tuntee hyväksi, ja että voi, vaikka onkin nainen, tarkastella kaikkia yksityiskohtia, katsella sitä mikä kiinnostaa eikä tarvitse tilittää jokaista askeltaan.”

”Tapahtumien täytyy taipua minun tahtooni, ei minun niiden edessä.”

”Onneksi äitini omaisuus on saattanut minut asemaan, jossa voin elää itsenäisesti ja ja seurata sydämeni ääntä.”

”Kaikki hänen ympärillään oli jäykkää, kylmää, kursastelevaa ja lordi näytti järjestäneen kaiken niin, ettei mikään ulkopuolisesta maailmasta saavuttanut häntä.”

”Tähän lisätään vielä se pinnallinen kasvatus, joka on enemmän tarkoitettu salonkeja kuin yksinäisyyttä varten…lady kärsi kaikin tavoin, hänen oli parempi kuolla pois tästä kärsimysestä, joka ei ollut edes kivuliasta kärsimystä, vaan ainoastaan hidasta riutumista.”  

Nuoren Marie Linderin tekstit pursuavat unelmia vapaudesta, mutta hän kirjaa ilmeisen masentuneena, että yläluokkaisen 1860-luvun naisen todellisuutta kahlitsi yksinvaltaisen aviomiehen kontrolli, yksinäisyys ja teennäiset salonkisuhteet. Pinnallinen kasvatus ja heikko koulutus eivät voineet antaa elämän voimaa, ei näköaloja yhteiskunnalliseen ajatteluun. 

Teksti oli aikanaan todella rohkea. Topelius esitteli sitä Marien kuoleman jälkeen ja ihmetteli ääneen Marien radikaalia ja liberaalia naisten vapautuksen sanomaa aikana, jolloin John Stuart Millin kuuluisa teos The Subjection of Women ilmestyi vasta kaksi vuotta myöhemmin 1869 (suomeksi Naisen asema 1910; sen käänsi helsinkiläisen tyttökoulun kielten lehtori Lyyli Vihervaara). Teoksessaan Mill korostaa, että sukupuolten oikeudellinen epätasa-arvoisuus ja yhteiskunnassa vallitsevat arvot ja asenteet olivat suurimpia esteitä ihmiskunnan kehitykselle. Kuinka kauaskatseisia nuo 1860-luvun silminnäkijät ja kokijat olivatkaan. 

Itse olen sitä mieltä, että yhdenvertaisuuteen taipumattomien miesten sisäinen heikkous ja kapea ymmärtämisen taso ovat edelleen esteenä yhteiskuntien ja yhteisöjen sisäiselle tasa-arvokehitykselle.

Ajattelemisen aihetta antoi Marien teos; siispä, kiitos kollegat kirjasta!

 

Lisälukemista:

Linder Marie, Aikamme nainen. Luonteenkuvaus. Antikvariaatti Vilho. 2015.

Lehto Katri, Kytäjän kreivitär. 1985.

Mill John Stuart, Naisen asema. 2004.

Wickman M., Marie Linder. 2003.


24.6.2021

Viiltävä ikävä karjalaisten merta, Laatokkaa

 

Kun taivallat Valamon pääsaarella kellojen loittonevassa kumussa kapeita metsäisiä polkuja ohi munkkien navetan, pelloilla märehtivät lehmät, paksut männynrungot ja siistit halkopinot, saavut rantaan, joka jyrkän kallioisena muistuttaa häkellyttävästi pohjoiskarjalaisen Kolin maisemia. Se ei ole sinänsä outoa, sillä molemmat kuuluvat laajaan Laatokan valuma- ja luontoalueeseen. Rannasta maisema avautuu Laatokalle, joka keinuu kesäisessä tuulenvireessä, kauempana kelluu pari soutuvenettä, paikallisia kalastajia. Lokkien kirkuna, kesän huumaavat tuoksut, turistilaivan kaukainen aura vedessä. On niin totta, mitä sanotaan Laatokkaan viitaten pyhän paikan tunnusta. Kuin myös se, mitä tutkijat puhuttelevat siniseksi tilaksi (blue space) tai liminaalitilaksi – maa- ja vesielementin kohtaamisen mystiseksi kohtaamispaikaksi.

Olen käynyt kokemassa Valamon ja laajemminkin Laatokan rantojen samalla kertaa tyynnyttävää ja hämmentävää moni-ilmeisyyttä ja moniäänisyyttä useampia kertoja. Valamossa olin viimeksi kollegani Henrik Meinanderin johtamien opintoretkeläisten kanssa. Laatokan rannat taas kiersimme Laatokka-hankkeeni tutkijoiden kanssa. Kyseisen kenttäretken tuloksena on juuri ilmestynyt laiturilukemiseksikin sopiva teoksemme Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria (SKS 2021), joka on luettavissa myös e-kirjana.

Laatokan pohjoisosat, joita hallinnoitiin Suomesta käsin 1812–1940 ja vielä 1941–1944, ovat etenkin suomalaisevakoille rakkaita, suorastaan intiimejä, viiltävän ikävän ja kultareunaiseksi patinoituneen lapsuuden paikkoja. Laatokan ja sen noin 500 saaren luonto on saanut muistelijat toistelemaan järviseudun ihanuutta, mustikka-kanerva-kankaita, läntisiä hiekkarantoja, pohjoisia kallioita, kalansaaliita, norppien leikkiä vedessä. Veteen liittyvä aistikokemus laukaisee usein nostalgisen muistamisen, ja nostaa esille kokemushistorioita veden äärellä työskentelystä, rannan tuoksu- ja makuelämyksistä, merkitykselliseksi koetuista maisemista sekä uimisen ja hiekan tuottamista tuntoaistimuksista, mutta myös kuuloaistein havaittavasta vedellisestä äänimaisemasta. Kun laskeudumme laiturilta veteen, aistimme terävöityvät niin kesällä kuin talvellakin.

Laatokka on kuitenkin paljon muutakin kuin menneen muistelua tai nykyturistien luontomatkoja Sortavalan saaristoon tai Valamon luostariin. Suomen aikana Laatokan rannat teollistuivat vauhdilla. Käkisalmen ja Pitkärannan sahat ja sellutehtaat suolsivat puuta maailman markkinoille, rahaa omistajiensa pankkitileille ja hyvinvointia työväenluokalle. Jänisjoen jokiuoma valjastettiin samassa metsäteollisuushuumassa, ja se tarjosi rutkasti töitä ja särvintä laajasti ympäristöönsä, niin maalaiskyliin kuin urbanisoituviin yhteisöihinkin. Rannat modernisoituivat myönteisesti, mutta muutoksella oli myös pimeä puolensa: Hanakan teollistumisen myötä vesistö ja ympäristö alkoivat saastua, mitä edisti myös rantojen kehittyvä maatalous. Neuvostoliiton aikana 1960-luvulla Laatokkaa pidettiin jo tuhoutuneena, kehuttiin kuolleeksi.

Siitä, Euroopan suurimmasta järvestä, ei kuitenkaan tullut haisevaa saastemerta – meidänkin onneksemme. Nykyään satelliittikuvat kertovat, että järven vesi on suhteellisen hyvässä kunnossa. Jopa eteläisen Laatokan matalat rannat ovat puhdistuneet. Huomionarvoista Laatokan suojelutyössä ovat olleet 1980–1990-luvun vesistötutkijat silloisesta Joensuun yliopistosta ja Petroskoista Karjalan tutkimusakatemiasta nostamalla ongelmat julkisuuteen. Neuvostoliiton hajoaminen oli omiaan puhdistamaan rantoja, kun kolhoosit ja sovhoosit lakkautettiin ja teollisuus mykistyi hetkeksi.

Viimeisin tiukka debatti Laatokan suojelusta on käyty Ladoga Skerries eli Laatokan luotojen kansallispuistosta, joka vihdoin lähes neljänkymmenen vuoden jälkeen joulukuussa 2017 julistettiin suojelualueeksi. Vaikka yhäkin on osin epäselvää, ainakin paikallisille, mitä se kansallispuisto oikein tarkoittaakaan, on Sortavalan saaristoalueen nimeäminen kansallispuistoksi merkki Venäjän valtion muuttuneesta suhtautumisesta luonnonsuojeluun.

Laatokan pitkä historia kertoo paitsi Suomen ja Neuvostoliiton rajajärvestä, myös kansainvälistymisen edellyttämistä vesi- ja kontaktiverkostoista, teollistumisen moni-ilmeisyydestä, luonnonsuojelusta mutta myös erilaisista tavoista muistella luontoelementtejä. Suuri Laatokka nähtiin veden asukkaiden, kuten merenneitojen, Näkin ja Vetehisen kotina, sekä lempeänä neitona, jonka syleilyyn oli ihana antautua. Toisaalta sitä kuvattiin kovana ja julmana syöjättärenä, joka ahmi kalastajia ja tottumattomia kulkijoita mustaan kitaansa. Laatokka on mielletty feminiiniksi, ikäänsä, luonnettaan ja ulkonäköään muuttavaksi viekoittelevaksi naiseksi, joka hallitsi kokeneimpiakin miehiä:

”Maamme karuimpana ja vaarallisimpana merenä Laatokka ansaitsee miehisen miehen, merimiehen… kunnioituksen.”

Näin kesäaikaan Laatokka kutsuu jälleen seireeninlaulullaan tuhansia suomalaisiakin matkailijoita äärelleen, ihmettelemään ja ihastelemaan sen arvoituksellista kauneutta. Kunhan päästään koronarajoituksista. Tulevaisuudessa, kunhan viheliäinen kulkutauti hellittää, on ilmeistä, että meille läheisestä suurjärvestä tulee entistäkin suositumpi matkailukohde.

Teoksemme tutkimuksellisena raamina on uusi rantahistoria, joka ammentaa ideoita ympäristöhistoriasta, ylirajaisesta historiasta ja moniaistisesta tutkimussuuntauksesta. Transnationaalinen ympäristöajattelu kyseenalaistaa tiukkoihin kansallisvaltoihin rajatut historiatulkinnat, mutta myös luonnonperinnön kansallisen luonteen. Laatokkakin on kautta vuosisatojen edustanut enemmän kuin vain Suomea, Neuvostoliittoa tai Venäjää. Se on osa meidän yhteistä, ylirajaista luonnon- ja kulttuuriperintöä.

 

Näillä sanoilla toivotan aurinkoista rantakesää ja mittumaaria!

   

                                                              ***

 

Lisälukemista:

Lähteenmäki Maria (toim.), Laatokka. Suurjärven kiehtova rantahistoria. SKS:n toimituksia  1469. SKS. Helsinki 2021.

Kirjoittajat: Isaac Land, Kati Parppei, Karl-Erik Michelsen, Pertti Rannikko, Simo Laakkonen, Anna Bolotova, Jarkko Koukkunen, Alfred Colpaert, Augustine-Moses Gbagir, Ismo Björn, Oona Ilmolahti, Alexander Osipov ja Maria Lähteenmäki.

30.4.2021

Urbaani Karjala hyödyntää luontoa ja historiaa


Olen tutkijaryhmäni kanssa pohtinut, miltä näyttää 2000-luvun karjalaisuus. Hankettamme rahoittaa Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiö. Ainakaan nykykarjalaisuus ei ole enää evakkokertomusten maalaismaisemaa, käenkukuntaa ja muita nostalgisia tarinoita. Vai onko sittenkin? Kuinka tiukasti meihin suomalaisiin iskostettu pakkosiirtolaisuuteen kiinnittyvä kertomus karjalaisuudesta on kantanut vuosikymmenien yli? Hankkeemme aluksi tartuimme ajankohtaiseen aiheeseen eli seurasimme karjalaisiksi oletettujen Itä-Suomen kaupunkien, Joensuun, Imatran ja Lappeenrannan, sähköistä eli digitaalista omakuvaa. Miten karjalaiset kaupungit puhuvat karjalaisuudestaan?

Kaupungithan omaavat profiilinsa, erityisen paikan tuntunsa, ja toisinaan suorastaan personoituvat kukin tavallaan. Kaupungin luonnetta rakentaa sen hallinto yhdessä yhteisön asukkaiden kanssa kunkin ajan yhteiskunnallisessa kontekstissa. Ajan myötä profiili muovautuu uudelleen hyödyntäen historiallista ja uutta kuvastoa. Kaupunkien visuaalinen ulkoasu kuuluu olennaisena osana kaupunkien julkikuvaan, ja totutuilla värimaailmoilla ja ikonografioilla voi olla paitsi paikallisesti myös yleisemminkin suuri merkitys seudun kiinnostavuuteen muun muassa matkailun, opiskelun ja bisneksen näkökulmista. Paikkoja tuotetaan visuaalisesti, kielellisesti ja symbolisesti, ja tässä prosessissa tehdyt valinnat ovat myös vallankäyttöä. Siksi paikallisyhteisöjen asukkaiden on syytä olla hereillä. Ei ole aivan yhdentekevää, millaisen profiilin kukin kaupunki tai kylä saa.

 

Joensuu, sinivalko korvasi karjalaiset värit

Joensuun kaupungintalon torniin nousi 26.9.2019 kirkkaansininen lippu, jota koristi valkoinen tyylitelty J-kirjan. Karjalaisen vaakunalipun tilalle kohonnut tunnus oli lukuisten kahvipöytäkeskustelujen aiheena. Eräs opiskelijani kritisoi sitä kiukkuisesti, kun luennolla kysyin kuulijoilta muutoksesta. Kaupunki tiedotti uudistuksesta some-päivityksellä, jota kuvitti muffinisin muotoinen Marttojen kanssa suunniteltu Joensuu-pulla. Leivonnaisen päällä oli sininen pensasmustikka ja alla Oiva Toikan suunnittelema Kastehelmi-lasilautanen. Sinivalkoiseen yleissuomalaiseen kuvastoon siirtymistä perusteltiin etenkin digitaalisten kanavien merkityksen kasvulla. Sinisen kerrottiin tulevan kaupungin läpi virtaavasta Pielisjoesta. Muina väreinä olivat Karjalaan viittaava haalea punainen, luontoa esille tuova vihreä ja appelsiinista innoituksensa saanut oranssi. Moni ihmetteli, missä Joensuussa kasvaa appelsiinipuita.

Kaupungin viestinnässä käytetään käsitettä ”kaupungin persoona”, joka määriteltiin avoimeksi, oivaltavaksi, vähän oudoksi ja pohjoismaiseksi. Aikaisempi verkkotiedotuksen visuaalinen ilme oli ollut punaisen, mustan ja pinkin varassa, ja vuonna 2013 käyttöön otettu logo oli ollut lähellä historiallisiin alueimaginaareihin liittyviä piirteitä: kaupungin nimessä olevan o-kirjaimen sisäpuolelle oli asetettu kaupungin viimeksi vuonna 1957 päivitetty punamustahopeinen, karjalainen, vaakuna. Karjalaisuuteen viittasi ehkä myös sosiaalisessa mediassa logon kanssa käytetty teksti: Joensuu – kaupunki idässä. Sinivalkoinen J•esuu -tyylitelty nimilogo on jäänyt Joensuun paikallisbussien ja rautatieaseman viereen nousseen uuden linja-autoaseman julkisivuihin, vaikka kaupungintalon torniin onkin palautettu Karjalan historiaan viittaava punamustahopeinen lippu. Siirtymä sinivalkoiseen lippuun näytti olleen liikaa useimmille kaupunkilaisille, jotka haluavat tulla nähdyksi historiallisen Karjalan perinteenkantajina.

”Metsäkaupungin” imagoa kantaa Joensuun torilla vahtia pitävä Susi kosiomatkalla -patsas (2006). Kaupunkilaiset, kansainväliset vaihto-oppilaat ja turistit ottavat ahkerasti suden kanssa selfieitä ja pukevat sitä erilaisiin asusteisiin, ja siitä tuli some-päivitysten suosittu aihe. Joensuun kaupungin esittelyvideossa (2014) susi, suurieleinen rocktähti, saapuu kaupungin lentokentälle. Keskustaan matkaavan limusiinin ikkunasta nähdään metsäkoneita, tutkijoita, koripalloa sekä Ilosaarirockin lava sudelle hurraavine yleisöinen. Lopulta susi istahtaa penkilleen torin reunaan nautittuaan sitä ennen karjalanpiirakan. Oikeasti metsissä lymyävän aran suden suosio on ollut niin suuri, että kosiosusi on saanut rinnalleen, turvavälin päähän tosin, Morshukan vuonna 2019, jota sitäkin hellitään kesäisin ja talvisin vaihtuvilla kirjavilla huiveilla ja liinoilla.

 

Imatran virta kantaa Venäjälle

Pitkää historiaa kantaa myös Imatran julkinen kuva: sitä edustaa Vuoksi ja Imatrankoski, jo 1800-luvun kansainvälisestikin kuulu turistikohde. Kaupunkikuvassa sekä luonto että kulttuuri kytkeytyvät tarinaan jo Kalevalassa mainittuun Imatrankoskeen, ”Kaakkois-Suomen ainoaan kansallismaisemaan”. Näihin kuvastoihin ei kuitenkaan ole jääty. Kaupungin brändikäsikirjan kannessa poseeraa urbaani hipsterihahmo. Modernisoituvasta Imatra-kuvasta kertoo myös Pariisin kevät -yhtyeen biisi Imatrankoski (2011). Sitä ryydittävää matkailuhoukuttimeksi tehtyä videota taustoittaa vedellinen maisema: Kuvissa mies syö mansikoita suihkulähteessä, artisti soittaa kitaraa märkäpuvussa järvessä maaten, eri-ikäisiä ihmisiä nauttii kesäpäivästä vesialtaan äärellä, saippuakuplat lentävät, ajetaan sirkuspyörällä, jongleerataan, grillissä paistuivat makkarat. Laajakulmakuvassa avautuu sininen järvenselkä, jonka keskellä meloo mies SUP-laudalla.

Vesiluonto hallitsee Imatra-kuvaa kaupungin mediassa. Imatran asukaslehti teki vuoden 2018 alussa kyselyn asukkaiden Imatraan liittyvistä mielikuvista, nosti valtaosa vastaajasta imatralaisuuden ytimeksi kosken ja Vuoksen. Toinen yhtä vahva elementti kaupungin tunnussa on rajalla olo ja ylirajaisuus. Svetogorsk, entinen Enso, on aivan rajalinjan takana.

 

Lappeenranta, varuskunnasta kestävän kehityksen kaupungiksi

Lappeenrannan kaupunkimediassa paikkaa kehutaan rennoksi ja tuttavalliseksi, kaupungiksi, jota leimaa kaverillisuus, yhteisöllisyys ja vieraanvaraisuus. Samoin kuin Joensuu ja Imatra, myös Lappeenranta hyödyntää omakuvassaan paikallista luontoa ja etenkin Saimaalle avautua maisemaa, ja painottaa kestävän kehityksen tematiikkaa. ”Vaihda kuplasi vihreämpään”, kehottaa Lappeenrannan kaupungin Facebook-sivulla pyörivä vihreäsävyinen video. Kaupunki on luonut kestävyyden ympärille ilmastopääkaupunkibrändin. Vuonna 2009 käyttöön otetussa markkinointilogossa pääväreinä ovat sininen ja vihreä: vihreällä korostetaan kaupungin kestävän kehityksen tavoitteita, luonnonläheisyyttä, uusiutuvaa energiaa ja metsäteollisuutta, sininen viittaa Saimaaseen ja Suomeen. Logoon liitetty teksti ”Lappeenranta – kansainvälinen yliopistokaupunki” luo taas mielikuvaa kaupungista, joka pohjaa käytäntönsä tutkittuun tietoon. Lappeenranta voitti vuonna 2020 European Green Leaf 2021 -palkinnon olemalla toinen Euroopan vihreimmistä alle 100 000 asukkaan kaupungeista. Tästä ilmoitettiin kaupunkilaisille Instagram-tilin iloisella kuvalla ja tekstillä ”Myö tehtiin se!”

Siinä missä Joensuun tienoon kulttuuria ja elämäntapaa on tehty tunnetuksi Markku Pölösen elokuvilla ja Karjalan kunnailla -sarjalla, on uutta Lappeenrantaa rakennettu kansainvälisemmin tv:n rikossarjalla Sorjonen (englanniksi Border town): voiko parempaa mainosta itäsuomalasinen kaupunki saada!

                                                            ***

Lappeenrannalla on tutkimistamme itäsuomalaisista kaupungeista vanhin urbaani juonne: se sai kaupunkioikeudet jo 1649.  Vuonna 1848 perustettu Joensuu on puolestaan pitkään mielletty metsän keskellä ja järven rannalla sijaitsevaksi puukaupungiksi, jossa maaseutu ulottui keskelle kaupunkia. Imatra puolestaan sai 1948 kauppalan ja 1971 kaupungin statuksen, ja sitä on kuvattu savupiipputeollisuuden ja koskiturismin kaupungiksi. 2000-luvulle tultaessa kyseisten kaupunkien profiilit ovat muuttuneet ja yhtenäistyneet palvelu- ja koulukaupunkipainotteisiksi. Kaupunkeja yhdistää näiden lisäksi itärajan läheisyys ja oletettu karjalaisuus, sijaitsevathan ne Etelä- ja Pohjois-Karjalan maakunnissa. Omakuvissaan kukin kaupunki on pitänyt kiinni karjalainen kaupunki –leimastaan viitaten Karjalan ylirajaiseen historiaan ja karjalaisten ihmisten jo stereotyyppisiksi käyneisin luonteenpiirteisiin.

                                                         ***

Nyt kun kukin meistä suunnittelee lomamatkailun kohteita, niin ehdottomasti voin suositella Itä-Suomen reittiä: luontoa, kansallispuistoja, virtaavia koskia, pikkukaupunkien keskustojen, terasseja, museoita, historiaa, rajan läheisyyttä ja – kuulua karjalaisuutta eri maustein väritettynä! Tervemenoa!

                                                           ***

Muitakin hyviä uutisia lomasesongin lähentymisen lisäksi mahtuu viimepäiviin: Valtioneuvosto antoi yleisistunnossaan tiistaina 27.4.2021 asetukset valmiuslain toimivaltuuksien käytön kumoamisesta ja totesi, että maassa eivät enää vallitse valmiuslain 3 §:ssä tarkoitetut poikkeusolot. Hallitus katsoo, että koronavirusepidemia on hallittavissa viranomaisten säännönmukaisin toimivaltuuksin. No hyvä, olemme matkalla purkuja kohti. Tosin ei ole syytä rynnätä joukkotilaisuuksiin, kulkutaudin muunnelmat kun leviävät tällä kertaa Intiasta. Itse sain Pfizer-rokotteen ensimmäisen pistoksen viime viikolla. Kiitos siitä: ehkä syksyllä pääsen jo reissuun muuallekin kuin karjalaisiin kaupunkeihin :)

Näillä terveisillä hauskaa wappua!

 

                                                           ***

Lisälukemista:

Oona Ilmolahti, Maria Lähteenmäki, Sinikka Selin & Anssi Neuvonen, Biteillä maalatut omakuvat urbanisoituneessa Karjalassa. Historiallinen Aikakauskirja 1/2021, 51–65.

 

 

 

 

 

 

16.1.2021

Tutkittua tietoa kaivataan: inkeriläisten ja punapakolaisten raskas kohtalo

Reijon inkeriläinen äiti Elsa pelkäsi koko ikänsä palauttamista Neuvostoliittoon: Lapset eivät saaneet avata ovea, koska siellä saattoi olla miehet, jotka vievät äidin. Kenellekään ei saanut kertoa äidin inkeriläisyydestä. Edes äidin työpaikassa kukaan ei tiennyt hänen taustastaan. Elsa oli yksi niistä 63.000 inkeriläisestä, jotka tuotiin saksalaisten miehittämältä Inkerinmaalta taisteluja pakoon Suomeen. Vuodenvaihteessa 1944–45 noin 55.000 inkeriläistä lähetettiin takaisin, 4000 pakeni Ruotsiin, 4000 jäi Suomeen. Osa Suomeen jääneistä piileskeli vuosia. Elsan pelasti se, että hän meni naimisiin suomalaisen miehen kanssa. Nykyään inkeriläisistä asuu Suomessa noin 60.000, Venäjällä 20.000 ja Virossa noin 8000. Jonkin verran myös Ruotsissa ja muualla.

Lean mummo Katri vietiin hyytävän arktiselle alueelle leirille, Tiksiin Jamalin niemimaalle Siperiaan. Neuvostoliiton sisällä etnisistä syistä karkotettujen, noin 2,3 miljoonan ihmisen, joukossa Katri oli vain numero ’kansanvihollisten’ listalla. Hän selvisi tuhansien muiden kuihtuessa heikon ravinnon ja kurjien olojen heikentämänä. Stalinin vainoissa arvellaan kuolleen 20–30 miljoonaa ihmistä. Yksin Sandarmohon teloituspaikalla Karhumäen lähellä Venäjän Karjalassa teloitettiin noin 9000 ihmistä, muiden muassa vajaa 1000 suomalaista ja saman verran karjalaisia. Monien mutkien kautta Katri asettui perheineen lopulta Petroskoihin. Mieskin vapautui leiriltä 1953. Lean isä Santeri siirsi perheensä Suomeen, kun presidentti Koivisto edesauttoi inkeriläisten paluumuuttoa 1990. Iso kierros oli tehty siitä kun suomalaisia siirrettiin mm. Savosta ja Karjalasta Inkerinmaalle 1600-luvulla.

Tieteen päivien (13.–17.1.2021) teemana on tällä kertaa ”Hyvä ja paha tieto”. Omassa paneelissani teemaa käsiteltiin inkeriläisten ja punapakolaisten vaiheikkaiden kohtaloiden kautta. Kanssani olivat keskustelemassa tietokirjailija ja toimittaja Lea Pakkanen, tohtori Reijo Rautajoki ja dosentti Jussi Nuorteva.

Ks. keskustelu:

https://www.youtube.com/watch?v=CmN7cJmecVM

 

Teemasta myös Tieteen Päivien kirjassa Hyvä ja Paha tieto (Gaudeamus, 2021, https://kauppa.gaudeamus.fi/sivu/tuote/hyva-ja-paha-tieto/2769523 oleva artikkeli:

Lähteenmäki Maria, Hyvä itä, paha länsi? Punapakolaiset idän ihmemaassa, s. 64–79.

 

Ks. myös teokset:

Lea ja Santeri Pakkanen, Se tapahtui meille. Isän ja tyttären matka inkerinsuomalaisuuteen. Gummerus 2020.

Reijo Rautajoki, Vaiettu vaellus. Inkeriläisten leirit 1942-44. Siirtolaisuusinstituutti 2020.

Kaikki Tieteen Päivien esitykset on katsottavissa video-lähetyksinä you tubesta: https://www.youtube.com/c/Tiedetv/videos

 

Mitä on tutkittu tieto?

Tieteen päivät olivat avaus Tutkitun tiedon teemavuodelle. Tutkittu tieto taistelee kaikkea valetietoa, manipuloitua tietoa, ei-dokumentoitua tietoa vastaan ja palauttaa maailmaa raiteilleen. Tutkittu tieto tuotetaan tarkkojen kriteerien raamissa. Tutkimusprosessin jokainen askelma, jokainen valinta tulee perustella jokaisen tutkimuksen osalta. Jo lähtökohtaisia kriteereitä ovat tutkijoiden pätevyys kyseiseen tehtävään, lähdepohjan ja koealustan testaus, datan määrä ja laatu, menetelmät, käsitteet, teoreettinen selityskehys, mallinnuksen perusteet, eettisyys, avoimuus, tieteen tekemisen autonomisuus ja saavutettavuus. Tutkitun tiedon on täytettävä kaikki mainitut kriteerit. Koska kriteerit ovat näinkin monipuolisia ja vaativia tarvitsemme tutkitun tiedon tuottamiseen korkeatasoiseen tutkimukseen varta vasten koulutettuja ammattilaisia. ’Mies kadulta’ ei osaa tuottaa tutkittua tietoa. Tutkittu tieto ei ole mielipide tai luulo.

Tutkitun tiedon tuottaminen vaatii aikaa, rahaa ja henkisiä resursseja yhteiskunnallisen ja poliittisen tahtotilan lisäksi. Tutkitun tiedon tuottaminen on kuin tehdasprosessi, joka alkaa laajoista ja tarkoista raaka-ainehankinnoista ja päättyy jalostetun tiedon levittämiseen, markkinointiin ja hyödyntämiseen.

Edellä listattujen tutkitun tiedon kriteereiden täyttäminen ei kuitenkaan yksin riitä. Jokainen tutkimus edellyttää lopuksi vielä vertaisarvioitua ja julkista johtopäätösten esittelyä ja tulosten yhteiskunnallisen käyttökelpoisuuden, relevanssin, pohtimista. Koko prosessi on tiedeyhteisön itsensä (mutta myös rahoittajien) kontrolloimaa ja haastaa tutkijat olemaan alati tarkkoja, huolellisia, rehellisiä ja erittäin ahkeria hyödyntämään kaikkea mahdollista alansa tietotaitoa. Koska kaikki tutkimuksenteon osa-alueet ovat pohdittavia, neuvoteltavia, kestäviksi ja valideiksi arvioitavia, vie tutkimusprosessin läpivienti vuosia. Mega-hankkeissa jopa vuosikymmeniä.

Lyhyesti sanottuna valetieto ja populistinen tieto poikkeavat tutkitusta tiedosta siinä, että niitä ei voida kestävillä lähdeaineistoilla ja päättelyillä näyttää toteen. Ajatellaanpa vaikkapa vain Yhdysvaltojen vaalien vilppisyytteitä, jotka kuivuivat kokoon. Valetieto on kuin huhu, joka kiertää suusta suuhun, ja muuttuu matkalla toiseksi, kuin mitä se lähtiessä oli. Valetieto syö järjestäytyneen yhteiskunnan kivijalkaa, altistaa ennakkoluuloille, muukalaisvihalle, väkivallalle, epäjärjestykselle, kaaokselle.  Voi myös kysyä, tuottaako valetieto koskaan italialaisen yläluokkaisen ajattelijan Tuomas Akvinolaisen jo 1200-luvulla mainostamaa ’yhteistä hyvää’, jonka ensisijainen sanoma on, että tutkijoidenkin (kuten muidenkin) tehtävänä on palvella toisia.

Tutkitulla tiedolla noustaan vilpillisesti ja tarkoituksenhakuisesti tuotettua ja käytettyä tietoa vastaan, osoitetaan epälooginen ja satunainen kehäpäättely kaltevaksi alustaksi päätöksenteolle kaikilla elämän tasoilla ja aloilla.

Isompi ongelma, ja kiinnostava tutkimuskohde sinänsä, on kuitenkin se, miksi ihmiset, joille osoitetaan tutkitusti jokin tieto valetiedoksi, haluavat uskoa siihen silti. Usko valetietoon kytkeytyy yhteiskunnallisten piirien keskinäiseen taisteluun vallasta. Tiedon hallinnassa ja levittämisessä on nimenomaan kyse vallankäytöstä, resurssien omistamisesta, saneluoikeudesta, arvottamisen oikeellisuudesta, hegemoniasta. Pohjoismaalaisina oletamme, että juuri demokraattisesti hallituissa valtioissa tutkitun tiedon arvo on korkeampi kuin yksinvaltaisissa järjestelmissä, joissa tietoa, myös tutkittua tietoa, käytetään yksinvaltiuden tai harvainvallan pönkittämiseen. Tässä piilee keskeinen tutkijoiden, ja myös median edustajien, yhteiskunnallisen vastuun arvovalinta: tuemmeko valetiedolle tai vajavaiselle tiedolle perustuvaa yhteiskunnallista järjestelmää vai emmekö.

Tutkittu tieto ei välttämättä ole puolueetonta tai yleisesti hyväksyttyä, mutta se on rehellistä ja perusteltua. Se on niin kauan pätevää, kunnes tarkasteltavasta teemasta saadaan uutta tieteellistä näyttöä, sitä päivitetään alati. Se on luonteeltaan myös kumulatiivista: entisen tiedon päälle rakentuvaa, sitä haastavaa, monta kertaa myös kyseenalaistavaa.

Seuratkaa Tieteen päivien esitelmiä livenä tai videoilta jälkikäteen, kyllä ne aina amerikkalaiset saippuaoopperat voittavat!

 

Näillä sanoilla parempaa tätä vuotta 2021!