13.12.2019

Onnea matkaan, Sanna Marin!


Tapaturman vuoksi olen ollut useampia viikkoja kotiin sidottuna jalka kipsissä. Senpä takia olen katsonut televisiota hieman enemmän kuin tavallisesti. Ihanaa, politiikka kuohuttaa jälleen tunteita. Mutta millaisia tunteita!
 
Halveksunnan ja vihan kohteena ovat olleet (jälleen) ay-liike ja naisjohtajamme: Rehellinen kansalainen, edustipa hän poliittiselta orientaatioltaan lähes mitä tahansa suuntaa, ei voi väittää vastaan, kun sanon, että siinäpä kaksi yleisesti pilkattavasti sallittua kestokohdetta, joita populistiset poliitikot ja kritiikitön valtamedia rakastavat.

Vihatut ay-pomot

Olen seurannut jo pidemmän aikaa median tapaa puhua ammattiyhdistysliikkeestä, ja tulos on yksipuolisuudessaan karmaisevan hämmentävä ja poliittisesti pahasti vinoutunut. Iso osa tv-journalisteista, etenkin politiikan toimittajat jotka itserakkaasti jaksavat kehua itseään puolueettomiksi ja itsenäisiksi– ovat yhtyneet kritiikittömästi siihen kuoroon, joka puhuu halveksivasti, syyttävästi ja pilkallisesti tavallisten työläisten etujärjestöistä ja heidän johtajistaan. Miksi?

Mikä siinä on, että työväestön eli meidän kaikkien palkkatyöläisten etuja ajavat ja mm. huonoja työoloja, alhaisia palkkoja ja epätasa-arvoisuutta vastaan kamppailevia haukutaan ilta toisensa jälkeen televisiossa, manipuloidaan jatkuvilla toistoilla manipuloitavia ihmisiä, tarkoituksellisesti leimaten. Eikö kukaan muista historiaa?

Jo tammikuussa 1940 solmittiin kansallisesti traagisena talvisodan aikana, ns. tammikuun kihlaus ja palkkatyöläisillekin mahdollistettiin demokratian ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden nimissä oikeus valvoa virallisestikin omia etujaan. Ettei olisi palkattavien mustia listoja, ettei olisi laittomia irtisanomisia, raskaana olevien naisten ulospotkimisia, pimeitä ja toimeentuloon riittämättömiä palkkoja, kuolemaanjohtavia työtapaturmia jne jne, lista on pitkä. Ja tietysti suomalaista yhteiskuntamallia vakaavia työmarkkinoita, jotka perustuvat neuvotteluihin. Nyt kun olemme muistelleet talvisotaa, kukaan valtamediasta ei ole muistanut mainita tätä suomalaista yhteiskuntaa rakentavaa episodia. Sen sijaan ollaan toistuvasti ja taas toistuvasti upottu yhä vaan pienempiin yksilökertomuksiin, joista väkivalta ja draama ei ole puuttunut. 

Kenen etua valtamedia ajaa? Ei ainakaan yhteiskuntarauhallisen neuvottelu-Suomen etua. Valtamedia rakastaa rauhanomaisen sijaan yhteiskuntaluokkien kuilun syventämistä, murhia ja väkivaltaa pukkaamalla eteemme joka ilta ja loputtomasti sankari-rikollisten elämäntarinoita, syöttää meille solkenaan (mies)urheilijoiden epäonnistumisia ja onnistumisia (miksi mun pitää tietää niin paljon NHL:stä?), sekä muka ei-poliittisia tyhjyyttään holisevia julkkisia. Tästä ei enää puutu kuin avoin ja paljas porno. Kiitos, mutta saisinko parempaa viihdettä!

Kaiken tämän, myös ajankohtaisohjelmien ja muka-uutisten, lumetarjonnan jälkeenkin valveutunut kansalainen kyllä näkee, että Antti Rinteen hyllyttäminen oli puhtaimmillaan ay-liikkeen vastaista politiikkaa. Laaja, ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita saatiin potkaistua, ei siksi, että joku postisotku paljastettiin, vaan siksi, että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli näin tavallisen kansalaisen silmissä vain tekosyy: syvempi viha ex-pääministeriä kohtaan asettuu ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa. Jos valtamedian lähdevinoutuneet reportaasit näiltä osin tulisivat akateemisen vertaisarvioinnin piiriin, olisi edessä täydellinen hylky.

Naisia pelkäävät miehet

Historiallisesti arvioiden ay-liikkeen olemassaolon oikeus ja naisten oikeudet ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Niitä yhdistää populistinen bondilainen toimintaohje: Lupa tappaa.
Näitä tahoja on aina oikeus mollata, niitä on aina oikeus pilkata, niitä on aina oikeus vihata. ”Helvetin feministit”, ”Mitä muka se nuori plikka osaa!”, ”Sanna Marin voi päästää suustaan mitä tahansa”, “Suomessa on epäpätevä pääministeri”, hän on ”likaisten temppujen osaston tykki”. 

Kyllä näkyy sisäisesti heikoilla miehillä puntit tutisevan nuorten naisten, jopa tyttöjen, edessä. Ajatelkaapa vain sitä vanhojen tai muuten kyvyttömien miehenpuolten hirmuista vihapuhetta ja raivoa pientä hentoa ruotsalaistyttöä kohtaan: Donald Trump on pilkassaan vihreä kateudesta, kun Greta Thunberg valittiin juuri Time-lehdessä Vuoden henkilöksi. ”Todella naurettavaa”, mölisi Yhdysvaltain istuva presidentti, maailman mahtavin mies (!). 

Kateus on hirveä sairaus: rähmäinen Donald-ukko toimitutti kateuksissaan uusiksi jopa Timen kansikuvan: Gretan pää heitettiin jorpakkoon ja hänen tilallaan Vuoden persoonana säteilee vääristellyssä lehden kannessa Donald. Olen sanaton. Sentään huomasivat vaihtaa myös sloganin ”The Power of Youth” muotoon ”The power of promises kept”. Ajatelkaapa, että meillä presidentti Sauli Niinistö keljuilisi somessa, että jopa hänen vaimoaan nuorempi ”tyttö” on pääministeri, mitä asemaa hän itse ei koskaan saavuttanut. 

Tapa, jolla naisia pelkäävät miehet hiiltyvät aktiivisten naisten marssiessa vallan kateedereille, palautuu monta kertaa ideologiseen taisteluun, mutta usein myös siihen, että naiset ylipäätään toimivat julkisilla areenoilla. Jos pureuduttaisiin naisia pelkäävien miesten toimien motiiveihin, löytyisi sieltä todennäköisesti vanhat sukupuolten väliset roolimallit, epävarmuutta ja pelkoa omista kyvyistä, narsismia, ja ehdottomasti myös näköalattomuutta yhteisten asioiden hoidossa: Suomi on yhäkin niin pieni ja köyhä maa, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa jättää naisia kotiin somen ja jumpan väliin.  

Kun kuuntelee tuota naisvihamielistä puhetta, ei voi muuta sanoa kuin että naisia ja tyttöjä pelkäävät miehet ovat säälittäviä. Samalaisia kuin vaimojaan ja tyttöystäviään ja lapsiaan hakkaavat rääpäleet.
Lopuksi yllytän kaikkia naisia tarttumaan siihen valtaan, mikä heidän eteensä tarjoutuu: siksipä isosti onnea Sanna Marinille hänen haastavassa työssään. Toimittaja Susan Heikkisen sanoin: ”Vaikka hänelle setäillään, puhutaan päälle ja syytetään tuuliviiriksi, hänen hymynsä ei hyydy, äänensä nouse eikä lauseensa sekoa”. (Suomen Kuvalehti 20.4.2015). Niin sitä pitää!

                                                                   ***

Näillä aatoksilla kiitän yhteistyökumppaneitani kohta päättyvästä vuodesta 2019, sekä toivotan kaikille lukijoilleni rauhallista joulua ja yhdenvertaisempaa vuotta 2020!

Lukemissuositus: Elizabeth Strout, Kaikki on mahdollista. Tammi 2019.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti