4.8.2026

 

 Metsäsaamelaisuus nousee pilkasta huolimatta 


Me akateemiset tutkijat voimme vain harvoin kokea euforiaa siitä, että oma tutkimus saa aikaan valtavaa innostusta lukijoissa, tai että se käynnistää uuden alun tai nostattaa aiheeseen liittyviä riemukkaita tulevaisuudensuunnitelmia.

Metsäsaamelaisuus ottaa paikkansa kysymättä

Itse olen päässyt kokemaan vastaavaa riemua ja innostusta viimeisen puolen vuoden aikana liittyen keskisen Lapin metsäsaamelaisten kulttuurin elvytykseen ja historian näkyväksi tekemiseen. Kun tutkimukseni Arktisen kansan jäljillä (Siltala 2026) ilmestyi helmi-maaliskuussa, aloin saada lukijapostia sähköpostiini – en vastaanota enkä lue nimettömiä someviestejä – ja puhelimeeni. Kaikki viestit käsittelivät lukijoiden perhepiireissä himmennyttä, unohdettua tai salattua tietoa oman suvun metsäsaamelaisvaiheista ja omasta kulttuurisesta perinnöstä. Kaikissa kontakteissa korostui, kuinka äärimmäisen tärkeäksi lukijat olivat kokeneet metsäsaamelaisten historian ja kulttuurin julkisuuteen nostamisen.

”Olemmeko taruolentoja?”

Toinen viesti paikalliselta ja alueelliselta kuin myös valtionhallinnon edustajien taholta on ollut se, kuinka kipeästi kaivataan luotettavaa, akateemiseen tutkimukseen perustuvaa tietoa metsäsaamelaisuudesta. Lukijoita oli hämmentänyt ja loukannut syvästi metsäsaamelaisten, heidän omien esivanhempiensa ja isovanhempiensa, nimittely ”taruolennoiksi”, ”feikeiksi” ja ”keksityiksi”.  Osa lukijoista oli pohtinut sitä, eikö tällainen väheksyntä, mitätöinti ja maalittaminen ollut jo lainvastaista, eikö se jo täyttänyt kansanosaa vastaan kohdistuneen vihapuheen kriteerit? En ole juristi, mutta itsekin olen tutkijana lukenut metsäsaamelaisuutta avoimesti pilkkaavia saamelaisliikkeessä toimivien aktiivien ja etnonationalistien kirjoituksia, mutta tutkitun tiedon vastaisia disinformatiivisia ”mielipidekirjoituksia” ja pilkkaajia tukevia kirjoituksia on kritiikittömästi julkaistu myös muun muassa Helsingin Sanomissa ja Ylen uutisissa. Eräs lukija kysyi, eikö kukaan voi pysäyttää tätä? Vastaukseni tähän oli, että vain avoin ja poliittisiin organisaatioihin sitoutumaton tutkittu tieto voi muuttaa etujärjestö-politisoituneita asenteita.

Kiusattua saa potkia

Tässä kohtaa on syytä pysähtyä pohtimaan, mistä tällainen avoin ja laajalle julkisuuteen levinnyt halveksunta ja pilkka kumpuavat. Tulee mieleen koulukiusaaminen, jossa yksittäinen kiusaaja kohdistaa epävarmuuttaan ja pelkoaan valitsemaansa kohteeseen ja saa viereensä aktiivisen ydinryhmän ja taakseen hiljaisen laajan hyväksyjien joukon. Jälkimmäisten pelkona on tulla seuraaviksi kiusaajien kohteiksi, ja siksi he vaikenevat ja katsovat tapahtuvaa sivusta. Jälkikäteen he väittävät, etteivät he tienneet tai nähneet tapahtunutta, eivät halunneet puuttua muiden riitoihin tai asia ei kuulunut heille.

Fanaatikot ja johtajakaipuiset ovat oma lukunsa, mutta sen sijaan laaja hyväksyjien joukko on tutkimuksellisesti mielenkiintoisin. Kun ajatellaan metsäsaamelaisuutta, näen julkisesta kirjoittelusta, kuinka osa – aidosti asiaa tuntemattomista tutkijoistakin - nyökyttelee pilkkaajien puheille. Näitä nyökyttelijöitä on myös toimittajien keskuudessa. Jos puhe on kulttuurista, on osa kulttuuritoimittajista ja -tutkijoista ensimmäisinä nyökyttelemässä pilkkaajien näkemyksille. Eduskunnassa ja hallituksessa on taas suurin osa heitä, joita ei edes kiinnosta Lapin historia tai kulttuuri. Välinpitämättömyys ja tietämättömyys saa poliitikot nyökyttelemään tai pelkkä arkuus, ei haluta asettua mielipiteissään vähemmistöön ja tulla maalitetuksi.

Todistettu alkuperäisväestö

Mutta miten nyökyttelijöiden suuri joukko on päätynyt asenteeseen, että metsäsaamelaisuus ei ole varteenotettava, että se ei ansaitse tunnustusta ja hyväksyntää. Ristiriita on huutava ajatellen kaikkia niitä tutkimuksia, joissa ilman mitään epäilystä päädytään historialliseen tosiasiaan, että historiallisten lapinkylien (tässä yhteydessä fokukseen joutuneista etenkin Sodankylän, Sompion, Keminkylän, Kuolajärven eli Sallan ja Kittilän lapinkylien) asukkaat olivat metsäseudun saamelaisia ja seudun ensimmäisiä tunnettuja asukkaita eli alkuperäiskansaa.

Jos joku joukko on nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita, he ovat juuri metsäsaamelaiset. He eivät ole tulleet alueelle Ruotsin tuntureilta, eivät Pohjois-Norjasta 1800-luvulla eivätkä liioin 1940-luvulla Kuolan niemimaalta, vaan heidän esivanhempansa ovat asuneet napapiirin molemmin puolin vuosisatoja, jopa vuosituhansia. Joku voisi huomauttaa, että saamelaisuus on ylirajaista. Kyllä, mutta toisinaan se näyttää kirjoittelussa olevan ylirajaista, mutta toisinaan taas ei.

Aitojen nostamista ja laskemista

Saamelaisaktiivien kirjoituksissa korostuu fanaattisuuteen saakka rajojen merkitys, sekä fyysisten että kulttuuristen. Erityisen jyrkkiä ja korkeita raja-aitoja on nostatettu keskisen Lapin metsäsaamelaiseen kulttuuripiiriin. Heitä ei haluta jakamaan runsaita valtiontukia eikä osallistumaan poliittisen ja harvainvaltaisen Ylä-Lapin saamelaisten etujärjestön, Saamelaiskäräjien, vallankäyttöön. Lukijoideni mukaan kiihkeimpiä metsäsaamelaisten väheksyjiä ovat ns. ”puolisaamelaiset”, identiteetistään epävarmat henkilöt, joilla toinen vanhempi on supisuomalainen tai heillä on ohut yhteys esivanhempiinsa. Juuri heillä arvellaan olevan kova tarve pönkittää omakuvaansa ulkopuolistamalla heitä, joilla on esittää historiallisia dokumentteja saamelaisesta taustastaan.

Tässä metsäsaamelaisalueen poissulkemisen politiikassa on Suomen Lapissa korostettu Saamenmaan etelärajan pyhyyttä, vaikka sen tarkoitus 1960-luvun valmisteluissa ei oletettavasti ollut tehdä siitä kulttuuripoliittista riitarajaa. Etelärajan pyhyys korostuu siinä, että vuosittain saamelaisuuden tukemiseen suunnatut kymmenet miljoonat valtiontuen eurot on perusteltu rajatun Saamenmaan kulttuurisilla ja elinkeinollisilla tarpeilla.

Koska Ylä-Lapissa eli Saamenmaalla on nykyään niin vähän väkeä ja porotalouskin on hyvin niukkaa, avataan rajoja sen verran, että tukea annetaan runsaasti myös heille, joilla on joskus ollut edes yksi seudulla asunut esivanhempi. Niinpä monet tutkijat, taiteilijat ja muut toimijat, jotka itse, heidän vanhempansa tai isovanhempansa eivät ehkä ole koskaan asuneet Saamenmaalla, ovat vain osittain saamelaistaustaisia ja asuneet elämänsä Helsingissä, Oulussa tai ulkomailla eivätkö osaa mitään saamen kieltä, saavat saamelaiskulttuurille suunnattuja tukia, jos vaan ymmärtävät ottaa teemakseen Ylä-Lapin saamelaisuuden. Lukijoideni piirissä tämä on koettu äärimmäisen epäoikeudenmukaisena.

Lobatut ja harhautetut

Mikä on sitten julkisen sanan julkaisijoiden, kuten lehtitalojen, kirjakustantajien ja toimittajien rooli siinä, että metsäsaamelaista historiaa ja kulttuuria koskevaa yksipuolista, mitätöivää ja tutkimukseen perustamatonta tietoa on levinnyt niin laajalle julkisuuteen? Joku lukijoistani syytti sosiaalista mediaa, siellähän saa kirjoittaa lähes tulkoon mitä sattuu joutumatta perustelemaan virheellisiä väitteitään. Kyllä, somella on varmaankin merkittävä rooli metsäsaamelaisten mustamaalaamisessa, mutta koska en seuraa somekirjoittelua, jätän asian sometutkijoiden kriittisen analyysin alaiseksi. Sen sijaan olen seurannut pitkään muuta median julkista kirjoittelua.

Olen päätynyt siihen johtopäätelmään liittyen metsäsaamelaisuutta koskevan virheellisen tiedon levittämiseen, että osa uutistoimittajista ja kulttuuritoimittajista, aloittelevista tutkijoista, tutkittua tietoa popularisoivista kirjoittajista, poliitikoista ja muista päättävissä asemissa olleista on joutunut huomaamattaan määrätietoisen etnopoliittisen ja -nationalistisen lobbauksen ja sumutuksen kohteiksi.

Tilannetta ei ole suinkaan parantanut se, että Saamelaiskäräjät, Ylä-Lapin saamelaisten etujärjestönä, on vaatinut poliittisena organisaationa saada kontrolloida kaikkea tutkimusta, joka koskee saamelaisuutta. Tämä sotii jyrkästi akateemisen tutkimuksen vapautta ja avoimuutta vastaan, periaatteita, joita valtionhallinto, yliopistot ja me poliittisen ohjauksen tutkimuksenteossa tuomitsevat tutkijat olemme lujasti luvanneet noudattaa.

Näyttää selvältä, että metsäsaamelaisuuden pilkan hyväksyvät nyökyttelijät eivät ole jaksaneet tai osanneet hakea tutkittua vertaisarvioitua tietoa aiheesta, paneutua siihen ja sitä kautta arvioida valtavan laajan saamelaisalueen – joka ulottuu eteläisiltä Norjan ja Ruotsin tunturialueilta Pohjoiskalotille ja Kuolan niemimaalle – monikulttuurisuutta ja monikielisyyttä.

1800-luvun suomalaisnationalisteilta lainattu jargon ei pidä reaalimaailmassa paikkaansa: Ei ole olemassa yhtä saamelaisuutta, ei aitoa yhtä saamelaiskulttuuria, ei ainoita oikeita pukuja tai lakkimalleja, vaan lukematon määrä saamelaisuuksia, joihin on vuosisatojen saatossa sekoittunut rutkasti suomalaisuutta, karjalaisuutta, venäläisyyttä, ruotsalaisuutta ja norjalaisuutta, muista menneistä vaikutteista puhumattakaan.

Valtionhallinnon on tehtävä selvitys ja aloitettava toimenpiteet metsäsaamelaisten asemasta

Koska meillä on jo runsaasti tutkittua tietoa saatavilla metsäsaamelaisten alkuperäisyydestä, historiasta ja kulttuurista, on valtionhallinnon velvollisuus ottaa asia omakseen ja käynnistää tutkijavetoinen selvitys keskisen Lapin vanhojen historiallisten lapinkylien metsäsaamelaisten jälkeläisten nykytilasta, ja tehdä asiaa korjaavat toimenpiteet. Eli samalla tavalla kun on tehty 1900-luvun lopulta lähtien entisten ”tunturilappalaisten” ja ”kalastajalappalaisten” jälkeläisten eli nykyisten tunturisaamelaisten ja kalastajasaamelaisten jälkeläisten kohdalla.

Kun aiemmin on tehty selvityksiä, ne ovat jääneet paperille. Nyt on ryhdyttävä myös konkreettisiin toimenpiteisiin. Se on vähintä, mitä hallitus ja eduskunta voivat tehdä ajatellen metsäsaamelaisen kielen ja kulttuurin alasajoa, joka alkoi 1800-luvulla ja jatkuu edelleen.

Hajota ja hallitse

Esimerkiksi on silmiinpistävän ristiriitaista se, että nykyiset lainlaatijat kirjaavat saamelaisten oikeuksia käsitellessään kriteeriksi ”yhden 1800-luvun lopun esivanhemman jonkun saamen kielen hallinnan” tietäen, että tuohon samaan aikaan hallinto teki toimia, joilla yhden saamelaisryhmän metsäsaamelaisten keminsaamen kieli lähes tuhottiin. Ei voi olla niin, että valtiollinen toimija tuhoaa ensin kielen, ja käyttää myöhemmin sen tuhoamista metsäsaamelaisen alkuperäisväestön oikeuksia vastaan.

 

1 kommentti:

  1. Huomattakoon, että Marian linja jatkuu yhtä diplomaattisena (joku voisi sanoa: ympäripyöreänä ja monitulkintaisena) kuin hänen kirjassaankin, eli hän puhuu metsäsaamelaisista menneisyyden ilmiönä. Suoraan hän ei ota kantaa tuollaisen ryhmän olemassaoloon nykyhetkessä vaan puhuu metsäsaamelaisten jälkeläisistä.

    Pari kommenttia:
    M.L. "Tilannetta ei ole suinkaan parantanut se, että Saamelaiskäräjät, Ylä-Lapin saamelaisten etujärjestönä, on vaatinut poliittisena organisaationa saada kontrolloida kaikkea tutkimusta, joka koskee saamelaisuutta."
    -- Tuo voisi koskea korkeintaan kiistattomiin nykysaamelaisiin kohdistuvaa tutkimusta (en tiedä koskeeko, koska en itse ole tutkinut heitä). Menneisyyden saamelaisuuden tutkimiseen ei tietääkseni saamelaiskäräjillä ole eikä ole ollut mitään sanomista.

    M.L. "1800-luvun suomalaisnationalisteilta lainattu jargon ei pidä reaalimaailmassa paikkaansa: Ei ole olemassa yhtä saamelaisuutta, ei aitoa yhtä saamelaiskulttuuria, ei ainoita oikeita pukuja tai lakkimalleja, vaan lukematon määrä saamelaisuuksia, joihin on vuosisatojen saatossa sekoittunut rutkasti suomalaisuutta, karjalaisuutta, venäläisyyttä, ruotsalaisuutta ja norjalaisuutta, muista menneistä vaikutteista puhumattakaan."
    -- Juuri näin. Yksi suppea Suomen pohjoissaamelaisten sukuyhteisö ei voi määrittää eikä hallita koko saamelaisuutta.

    M.L. "Esimerkiksi on silmiinpistävän ristiriitaista se, että nykyiset lainlaatijat kirjaavat saamelaisten oikeuksia käsitellessään kriteeriksi ”yhden 1800-luvun lopun esivanhemman jonkun saamen kielen hallinnan” tietäen, että tuohon samaan aikaan hallinto teki toimia, joilla yhden saamelaisryhmän metsäsaamelaisten keminsaamen kieli lähes tuhottiin."
    -- Kielikriteerillä on oltava rajallinen aikasyvyys, koska muuten kymmenet tai sadat tuhannet suomalaiset muuttuisivat saamelaisiksi. Pelkät saamelaiset sukujuuret eivät tee kenestäkään etnisesti saamelaista.

    On totta, että saamen puhumiseen suhtauduttiin negatiivisesti, mutta yhtä aikaa on totta sekin, että valinta on silti aina viime kädessä vanhempien: opettavatko he lapsilleen saameakin vaiko pelkästään valtaväestön kieltä? Kielellinen suomalaistuminen seurasi asteittaista geneettistä ja kulttuurista suomalaistumista, joka oli alkanut jo 1700-luvun alussa. "Keminsaame" oli lakannut olemasta minkään yhteisön kieli jo 1800-luvun lopussa, vaikka yksittäisiä tämän kielen lapsuudessaan oppineita ihmisiä oli yhä elossa.

    VastaaPoista