Tapaturman vuoksi olen ollut
useampia viikkoja kotiin sidottuna jalka kipsissä. Senpä takia olen katsonut televisiota hieman enemmän kuin
tavallisesti. Ihanaa, politiikka kuohuttaa jälleen tunteita. Mutta millaisia
tunteita!
Halveksunnan ja vihan kohteena
ovat olleet (jälleen) ay-liike ja naisjohtajamme: Rehellinen
kansalainen, edustipa hän poliittiselta orientaatioltaan lähes mitä tahansa
suuntaa, ei voi väittää vastaan, kun sanon, että siinäpä kaksi yleisesti
pilkattavasti sallittua kestokohdetta, joita populistiset poliitikot ja
kritiikitön valtamedia rakastavat.
Vihatut ay-pomot
Olen seurannut jo pidemmän aikaa
median tapaa puhua ammattiyhdistysliikkeestä, ja tulos on yksipuolisuudessaan
karmaisevan hämmentävä ja poliittisesti pahasti vinoutunut. Iso osa tv-journalisteista,
etenkin politiikan toimittajat – jotka itserakkaasti jaksavat kehua
itseään puolueettomiksi ja itsenäisiksi– ovat yhtyneet kritiikittömästi siihen
kuoroon, joka puhuu halveksivasti, syyttävästi ja pilkallisesti tavallisten
työläisten etujärjestöistä ja heidän johtajistaan. Miksi?
Mikä siinä on, että työväestön
eli meidän kaikkien palkkatyöläisten etuja ajavat ja mm. huonoja työoloja,
alhaisia palkkoja ja epätasa-arvoisuutta vastaan kamppailevia haukutaan ilta toisensa
jälkeen televisiossa, manipuloidaan jatkuvilla toistoilla manipuloitavia
ihmisiä, tarkoituksellisesti leimaten. Eikö kukaan muista historiaa?
Jo tammikuussa 1940 solmittiin
kansallisesti traagisena talvisodan aikana, ns. tammikuun kihlaus ja
palkkatyöläisillekin mahdollistettiin demokratian ja yhteiskunnallisen yhdenvertaisuuden
nimissä oikeus valvoa virallisestikin omia etujaan. Ettei olisi palkattavien mustia listoja, ettei olisi laittomia
irtisanomisia, raskaana olevien naisten ulospotkimisia,
pimeitä ja toimeentuloon riittämättömiä palkkoja,
kuolemaanjohtavia työtapaturmia
jne jne, lista on pitkä. Ja tietysti suomalaista yhteiskuntamallia vakaavia
työmarkkinoita, jotka perustuvat neuvotteluihin. Nyt kun olemme
muistelleet talvisotaa, kukaan valtamediasta ei ole muistanut mainita tätä suomalaista
yhteiskuntaa rakentavaa episodia. Sen sijaan ollaan toistuvasti ja taas
toistuvasti upottu yhä vaan pienempiin yksilökertomuksiin, joista väkivalta ja
draama ei ole puuttunut.
Kenen etua valtamedia ajaa? Ei ainakaan yhteiskuntarauhallisen neuvottelu-Suomen
etua. Valtamedia rakastaa rauhanomaisen sijaan yhteiskuntaluokkien kuilun
syventämistä, murhia ja väkivaltaa pukkaamalla eteemme joka ilta ja loputtomasti
sankari-rikollisten elämäntarinoita, syöttää meille solkenaan (mies)urheilijoiden
epäonnistumisia ja onnistumisia (miksi mun pitää tietää niin paljon NHL:stä?),
sekä muka ei-poliittisia tyhjyyttään holisevia julkkisia. Tästä ei enää puutu
kuin avoin ja paljas porno. Kiitos, mutta saisinko parempaa viihdettä!
Kaiken tämän, myös
ajankohtaisohjelmien ja muka-uutisten, lumetarjonnan jälkeenkin valveutunut
kansalainen kyllä näkee, että Antti Rinteen hyllyttäminen oli
puhtaimmillaan ay-liikkeen vastaista politiikkaa. Laaja, ay-vastainen leiri hyppi ilosta; ei siksi, että demareita
saatiin potkaistua, ei siksi, että joku postisotku paljastettiin, vaan siksi,
että saatiin heitettyä ojaan ex-ay-mies. Postikohu oli näin tavallisen kansalaisen
silmissä vain tekosyy: syvempi viha ex-pääministeriä kohtaan asettuu
ay-liikettä vastaan kohdistuneeseen vihaan tässä yhteiskunnassa. Jos
valtamedian lähdevinoutuneet reportaasit näiltä osin tulisivat akateemisen
vertaisarvioinnin piiriin, olisi edessä täydellinen hylky.
Naisia pelkäävät miehet
Historiallisesti arvioiden ay-liikkeen olemassaolon oikeus ja naisten
oikeudet ovat saman kolikon kaksi eri puolta. Niitä yhdistää populistinen
bondilainen toimintaohje: Lupa tappaa.
Näitä tahoja on aina oikeus
mollata, niitä on aina oikeus pilkata, niitä on aina oikeus vihata. ”Helvetin feministit”, ”Mitä muka se nuori plikka osaa!”, ”Sanna
Marin voi päästää suustaan mitä
tahansa”, “Suomessa on epäpätevä
pääministeri”, hän on ”likaisten
temppujen osaston tykki”.
Kyllä näkyy sisäisesti heikoilla miehillä
puntit tutisevan nuorten naisten, jopa tyttöjen, edessä. Ajatelkaapa vain sitä
vanhojen tai muuten kyvyttömien miehenpuolten hirmuista vihapuhetta ja raivoa
pientä hentoa ruotsalaistyttöä kohtaan: Donald Trump on pilkassaan vihreä
kateudesta, kun Greta Thunberg valittiin juuri Time-lehdessä Vuoden
henkilöksi. ”Todella naurettavaa”,
mölisi Yhdysvaltain istuva presidentti, maailman mahtavin mies (!).
Kateus on hirveä sairaus: rähmäinen
Donald-ukko toimitutti kateuksissaan uusiksi jopa Timen kansikuvan: Gretan pää heitettiin jorpakkoon ja hänen tilallaan
Vuoden persoonana säteilee vääristellyssä lehden kannessa Donald. Olen sanaton.
Sentään huomasivat vaihtaa myös sloganin ”The
Power of Youth” muotoon ”The power of
promises kept”. Ajatelkaapa, että meillä presidentti Sauli Niinistö keljuilisi
somessa, että jopa hänen vaimoaan nuorempi ”tyttö” on pääministeri, mitä asemaa
hän itse ei koskaan saavuttanut.
Tapa, jolla naisia pelkäävät miehet hiiltyvät aktiivisten naisten marssiessa
vallan kateedereille, palautuu monta kertaa ideologiseen taisteluun,
mutta usein myös siihen, että naiset ylipäätään toimivat julkisilla areenoilla.
Jos pureuduttaisiin naisia pelkäävien
miesten toimien motiiveihin, löytyisi sieltä todennäköisesti vanhat sukupuolten
väliset roolimallit, epävarmuutta ja pelkoa omista kyvyistä, narsismia, ja ehdottomasti
myös näköalattomuutta yhteisten asioiden hoidossa: Suomi on yhäkin niin pieni
ja köyhä maa, ettei meillä yksinkertaisesti ole varaa jättää naisia kotiin
somen ja jumpan väliin.
Kun kuuntelee tuota
naisvihamielistä puhetta, ei voi muuta sanoa kuin että naisia ja tyttöjä pelkäävät
miehet ovat säälittäviä. Samalaisia kuin vaimojaan ja tyttöystäviään ja
lapsiaan hakkaavat rääpäleet.
Lopuksi yllytän kaikkia naisia
tarttumaan siihen valtaan, mikä heidän eteensä tarjoutuu: siksipä isosti
onnea Sanna Marinille hänen haastavassa työssään. Toimittaja Susan
Heikkisen sanoin: ”Vaikka hänelle
setäillään, puhutaan päälle ja syytetään tuuliviiriksi, hänen hymynsä ei hyydy,
äänensä nouse eikä lauseensa sekoa”. (Suomen
Kuvalehti 20.4.2015). Niin sitä pitää!
***
Näillä aatoksilla kiitän
yhteistyökumppaneitani kohta päättyvästä vuodesta 2019, sekä toivotan kaikille
lukijoilleni rauhallista joulua ja yhdenvertaisempaa vuotta 2020!
Lukemissuositus: Elizabeth Strout,
Kaikki on mahdollista. Tammi 2019.
