29.12.2015

Kansa taisteli, jälkipolvet muistelevat



Kun olin lapsi, isälleni tuli Kansa taisteli – miehet kertovat -lehti, tuon everstien tähdittämän toimituskunnan tuottama terapeuttinen apuväline sodan rintamamiehille. Lehden ensinumero ilmestyi Helsingin läntisen kaupunginosan, Munkkiniemen Dosentintien toimituksesta 4. kesäkuun 1957 marskin 90-vuotissyntymäpäivänä. Ajankuvaa antaa heti julkaisun ensimmäinen aukeama: siinä vakuutusyhtiö Kaleva mainostaa Suezille lähteville suomalaisille valvontajoukoille henkivakuutuksia.

Kuukausittain ilmestynyt lehti oli sodanjälkeinen ladunaukaisija siinä missä puhutaan tavallisen kansan suullisen muistitiedon keruusta, oral historystä.  Tarinapotpurin idea kasvoi lehdeksi Väinö Linnan ”yleistävän lähikuvallisen” Tuntemattoman sotilaan (1956) siivittämänä: Ensipainos, 30.000 kpl myytiin loppuun alta aikayksikön. Oli päästy jo sen verran seesteiseen maailmantilan vaiheeseen, että verenvuodatuksia ja raskaita menetyksiä saattoi muistella ilman sukeltamista masennuksen ja toivottomuuden syvyyksiin. Pariisin rajalinjat kuittaavasta rauhankirjasta oli kulunut tasan 10 vuotta. 

Toimitus kertoi, että lehti pyrki palstoillaan ”säilyttämään” niin paljon tavallisten sotilaiden kertomuksia kuin mahdollista niistä teoista, joita suoritettiin kansamme ehkä raskaimpina historian hetkinä. Siihen saakka sodista oli kirjoitettu paljon ja laveasti, mutta pääosin oli esitelty ”suurten tapahtumien ääriviivat sekä suurten yhtymien ja joukko-osastojen toiminta”. Kuvaamatta oli sen sijaan vielä jäänyt satojen rohkeiden, epäitsekkäiden, uhrivalmiiden, neuvokkaiden miesten tarinat, koruton sankaruus, joka piili näkymättömissä miestemme sydämissä. 

Lehden kerrottiin myös täydentävän Sotahistoriallisen toimiston virallista 10-osaista suurteosta ”Suomen sota 1941–1945” (1952–1965). Kansanvaltaa oli sitäkin ehditty jo kokeilla sen verran, että lehti sai nimeensä ”Kansa”-sanan. Sillä haluttiin alleviivata yhteisiä ponnistuksia, yhteistä mieltä, yhteistä puolustustahtoa. Muistojen kirkastamiseksi toimeenpantiin vuosittain kirjoituskilpailuja, joiden päävoittona oli 10.000 mk. Ensimmäisen kisan voitti kajaanilainen Toivo Hoffren ’Vammelsuo – Helvetti 1944’ -kirjoituksellaan.

Uutta, sisäisen eheytymisen aikaa kuvasti myös se, että lehdessä pystyttiin jo nauramaankin. Oma kulmansa omistettiin pienille hauskoille sattumuksille ja naurupuheille, joihin sisältyi kuitenkin paljon vakavaakin informaatiota. Seuraavassa olen poiminut muutamia otteita uuden vuoden odotukseksi. Lisää voi lukea nettilehdestä (Kansa Taisteli 1957–1986):

TOINEN JA TOINEN SODASSA: Toinen oli TK-mies ja se toinenkin pelkäsi hirveästi. Toinen kertoi hirveitä juttuja, eikä se toinenkaan ollut vihollista nähnyt. Toinen oli komppanian kirjuri, ja toisellakin oli uudet kumisaappaat. Toinen oli töpinässä muonittajana, eikä se toinenkaan syönyt kaurapuuroa” (1957).

”Pojat ampuivat teeriä, joita oli runsaasti tukikohtien läheisyydessä. Kun saksalaiset olivat huonoja metsissä liikkujia, ostivat he pojilta näitä mielellään. Mutta konjakki, jota he useinkin maksuksi saivat, oli joskus teellä sekoitettua, joskus pelkkää teetäkin. Niinpä tällaiset kaupat kostettiin ampumalla teerien asemasta korppeja, jotka kynittiin ja paistettiin. Sattuipa erään metsästäjän tielle villikissa, joka tuli ammutuksi ja sittemmin paistetuksi. Kun tätä kaupattiin saksalaisille jäniksenä, olivat nämä jo vahingosta sen verran viisastuneet, että sanoivat pojille: Nein, nein, miau, miau”(1957).

”Korvaamaton lääkeaine – ELÄVÄ VERI. Huolehdi Sinäkin siitä, ettei se lopu kesken sairaaloistamme” (SPR:n mainos 1958).

”OLIHAN NIITÄ TURKKEJA: Divisioona marssi talvisodan Summasta Viipurin kautta Lappeenrantaan. Tien varressa erään talon pihalla oli kasa Enso-pahvista tehtyjä ruumisarkkuja. Eräs jermu vilkaisi arkkukasaa itsekseen ääneen: Kas petkius, on noita Kajanterin turkkeja jäänyt vielä” (1958). 

”TOSIJUTTU MARSKISTA. Sotiemme jälkeen oli entinen korpraali Lehtonen, nykyisin joutomies, ryypiskellyt ahkerasti muutaman päivän, joutunut tappeluunkin ja harhaili nyt pennittömänä ankarassa krapulassa Kaivopuiston tienoilla. Sattuu kulkemaan itse marski vastaan. Lehtonen empii pitkään, puraisee hävyltä viimeisenkin hännän ja astuu marskin eteen. Tuota, herra marsalkka, oliskohan passannu auttaa entistä korpraalia, kun on tässä asiat vähän huonosti. Kun ollaan taisteltu samoilla tantereilla. Marski katseli miehen hakattua naamaa pitkän aikaa ja vastasi rauhallisesti: Emme me ainakaan viime aikoina ole samoilla tantereilla taistelleet. Kaivoi tuhatmarkkasen taskustaan ja jatkoi kävelyään” (1959).

”Missä palavat eteenpäin-menon ja menestymisen kirkkaat valot, siellä syttyy myös Boston. Jo monia vuosia se on seurannut menestyvää HUOMISPÄIVÄN MIESTÄ hänen matkallaan eteenpäin, ylöspäin!” (Boston mainos 1958).

”ETTE OLE YKSIN. Kannattaa kokeilla PALKKA PANKKIIN -menetelmää – siitähän ei aiheudu lainkaan vaivaa ja sen avulla poistatte helposti rahattomuuden ja yksinäisyyden tunteen” (Yhdyspankin mainos 1959).

Vanhoja muistellen ja menneestä vuodesta kiittäen: Rauha Olkoon Kanssamme Uutena Vuotta 2016!
.

24.10.2015

Minne menet historiantutkijoiden ammattikunta tekno-oligarkkien paineen alla?



Joensuussa järjestettiin valtakunnalliset historiantutkimuksen päivät 22.-24.10.2015 Suomen Historiallisen Seuran ja Itä-Suomen yliopiston toimesta. Väkeä oli noin 260 kaikista historian laitoksista (Itä-Suomen, Helsingin, Tampereen, Oulun, Jyväskylän ja Turun yliopistoista sekä Åbo Akademista), sessiota ja työryhmiä oli noin 70. Ohjelmaan kuuluivat myös kaksi ulkomaista avainpuhujaa ja sosiaalista kanssakäymistä edesauttaneet illanistujaiset. Mitkä alat sitten kiinnostavat nykypäivän historian ammattilaisia ja heiksi kouliintuvia? Laskin pikaisesti, että selvästi eniten sessioita oli ehkä hieman yllättäen taloushistoriaan liittyvistä teemoista, sen jälkeen poliittisen historian aiheista ja seuraavaksi kirkkohistoriaan ja uskonnollisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Neljäntenä tulivat ritirinnan yhteiskuntahistorian ja oppi- ja kulttuurihistorian aloihin liittyvät aihepiirit. Näyttää siltä, että jo 2008 kieppeillä alkanut talouslama on suunnannut sekä kiinnostusta että rahoitusta nimenomaan taloushistoriallisiin kysymyksiin. Historiantutkimus reflektoi ainakin tässä suhteessa aikaansa.

Itse organisoin historiankirjoituksen historiaa pohtivan session aiheesta "Historioiden määrittämisen valta ja arkinen työ". Ajatukseni oli nostaa framille ammattihistorioitsijoiden roolit, vastuut ja velvoitteet  nyky-yhteiskunnassa, pohtia ammattikunnan paikkaa nyt ja uusien mahdollisuuksien tulevaisuuksissa. Aihepiiri kiinnosti runsasta joukkoa erityisesti nuoria tutkijoita, mutta olipa mukana myös mm. emeritusprofessori Antero Heikkinen. Väitöskirjaansa tekevän Petteri Norringin aihe oli Eino Jutikkalan historiakäsitys. Professori Henrik Meinander taas pohti Matti Klingen ja Heikki Ylikankaan historiallisia linjauksia aikakautensa tulkkeina. Oma esitelmäni yllytti yleisöä 'barrikaadeille' puolustamaan, uudelleen linjaamaan ja terävöittämään historian tutkijoiden ammattikunnan, meidän, profiilia ajan myrskyävillä merillä Väinö Voionmaan ja Ylikankaan esimerkein.

Mannermaisten kollegojen keskustelujen perusteella ammattikuntamme näyttää
ajautuneen syvään kriisiin tässä maailmallisessa, parhaillaan läpi käytävässä poliittis-taloudellis-ideologisessa myllerryksessä. Nykymaailmaan - jota hallitsee Joel Kotkinin mukaan tekno-oligarkit ja näiden rahoituksesta riippuvaiset ja maailmankuvaa tukevat akateemiset älyköt, johtavat virkamiehet ja media - ei näytä mahtuvan humanisteja. Olemme tässä kovia tieteitä suosivassa maailmanjärjestyksessä kuulemma ja näemmä marginalisoituneet yhteiskunnallisista keskusteluista ja asiantuntijaroolistamme. Tämä johtuu sekä yleisistä tekijöistä, kuten globaalin ja kansallisen politiikantekemisen tapojen muutoksista - etenkin kohtalokkaan lyhyen aikajänteen (kvartaali, kuukausi, vuosi, vaalikausi) käytöstä suunnittelussa ja päätöksenteossa. 

Myöskään parhaillaan käynnissä oleva yliopistomaailman radikaali poliittis-ideologinen retusointi uusine mittareineen ja taloudellisine vaikuttimineen ei suosi humanistisia eikä yhteiskuntatieteellisiä aloja. Myös historian sisäiseen maailmaan liittyvät seikat, etenkin digitaaliset lähdeaineistot ja big data sekä mikrohistoriallisen näkökulman hegemoninen asema 1970-luvulta lähtien, on nähty vieneen ammattikuntaamme uusiin vielä hahmottomiin maailmoihin. Monien muutosten on arveltu etäännyttävän historiantutkijoita niiden joukosta, jotka tekevät tiede- ym. yhteiskunnallisia päätöksiä.

Mikä siis neuvoksi? Ensimmäinen ja tärkein tavoite on hivuttautua marginaalista keskiöön. Se rooli, mikä historian asiantuntijoilla on ollut antiikista lähtien aina 1990-2000-luvun murtumaan saakka, on ollut opastajan, ajan asiantuntijan, yhteiskunnallisten ja poliittisten asioiden neuvojan, tulevaisuuteen katsojan ja erilaisten vaihtoehtoisten mallinnusten rakentajan rooli. Historioitsija on ollut vallanpitäjien ja kriitikoiden oikea käsi, läsnä monissa poliittisissa keskiöissä ja vallan piireissä. Vielä Paasikiven tapaiset poliittiset järkäleet näkivät historian perustavaa laatua olevan roolin yhteiskunnallisena kauas kantavana voimavarana. 

Nyt ovat asiat merkittävästi toisin. Viime hallitus vähensi historian oppitunteja kouluissa ja nykyhallituksen kärkihankkeet kiertävät historiallisen tiedon kartuttamisen ja omaksumisen ja soveltamisen kansallisen merkityksen. Nykyhallitusta ei voi pitää ainakaan nationalistisena. Pikemminkin sen puheita keinuttaa tekno-oligarkkeja mielistelevä sointi.

Historian ammattilaisten aseman voisi ehkä oikaista mm. palaamalla enemmän pitkän aikajänteen, Ison Historia, tutkimuksen tekemisen malleihin, olemalla pro-aktiivinen median ja vallanpitäjien suuntaan, kehittämällä omaa osaamista sen sijaan, että lainataan niin ahkerasti naapurialojen selitysmalleja ja metodeja, ottamalla vastuu tutkimukseen perustuvasta tietokirjallisuudesta ja syöttämällä itse tuottamaamme tietoa ja malleja muille tieteenaloille. Lyhyesti sanottuna palauttamalla historialle sen paikka kaikkien tieteiden perustana.

Valtavia vaatimuksia toteutettavaksi, mutta valtavan vakava on myös tämän ajan murtuma ja kolkko tulevien 'uudistusten' kumu. Tässä kilpailussa vain se joka kykenee uudistumaan, jää elämään.





13.8.2015

Aitosuomalaisuudesta oikeistopopulismiin: murroskaudet puhkaisevat uusia väyliä vallanvaihdospyrkimyksille


Lama ruokkii ääriliikkeitä. Niukentuvat resurssit ja epävarmuus työpaikoista ja etno-kulttuurisesta asemasta sekä kaikkinainen elämänhallinnan hupertuminen saavat ihmiset uskomaan mustavalkoisiin totuuksiin, tarttumaan niihin kuin hukkuva oljenkorteen, erottelemaan hätäpäissään vuohia lampaista, eri mielisiä ja kielisiä toisistaan, kategorisoimaan, luetteloimaan kanssaihmisiä meihin ja muihin sillä ajatuksenjuoksulla, että erottelu helpottaa yksittäisten ihmisten ja kuppikuntien ahdistusta ja häivyttää pelkoja. Joku voisi sanoa, että korjatkaa talous, niin jo hiipuu ääriliikkeiden kannatus, ja että sosio-ekonomisesti tasapainoinen ihminen ei hurahda rasismiin eikä fasismiin. 

Talous ei kuitenkaan ole ainoa muutosvoima. Myös poliittinen ennustamattomuus yhdistää muutoshaluisia; epävarmuutta on vaikea kestää silläkään rintamalla vallankin kun uhattuna on todellinen tai oletettu kansallinen olemassaolo, "meidän" yhteinen hyvämme. Myös yksilöiden puhdas vallanhimo, pyrky päästä takarivin harmaista parrasvaloihin vie ihmisiä ääriliikkeisiin. Heille valittu ryhmä on vain väline valtaan, tie julkisuuteen ja sosiaaliseen nousuun. 

Tänä historiallisena aikana, 2010-luvulla, pahaksi onneksemme sekä talous että politiikka yhteenkietoutuneena massiivisen vahvana muutosvoimana on negatiivisessa kierteessä yhtä aikaa, pahimmassa kulminaatiopisteessä sitten 1930-luvun. Juuri tämä ajallinen samankaltaisuus saa historiaa tuntevan kovahermoisimmankin seuraamaan reunoiltaan repaleisen keskiluokan reaktioita: meneekö se ääriliikkeiden taakse kuten se teki Saksassa 30-luvulla? Jos niin käy, ennuste on huono. Kuulin sattumalta jonkun sanovan jo nyt, että 15 vuoden sisällä Eurooppa on taas sodassa.

Pitääkö sellaisestakin vielä muistuttaa, että 30-luvun idealistit ja oikean suunnan tietäjät veivät pienen rajamaamme tuhon partaalle. Eivätkö nykypäivän ääriliikeläiset tunne sen maan historiaa, jonka lippua niin ylpeänä kantavat. Hurmahenkisestä ja ällistyttävän romantisoidusta, elitistisestä aitosuomalaisuudesta puhutaan kuin se olisi ollut kansanliike, kansan syvien rivien väylä onneen. Sitä se ei ollut lainkaan kuten Akateemisen Karjalaseuran historiasta tiedämme. Toinen tuon ajan valtaanpyrkijä, Isänmaallinen Kansanliike, ei sekään nimestään huolimatta ollut kansanliike vaan pienen koulutetun joukon johtama ääriliike.

Ehkä kuitenkin kaikkein ratkaisevin ääriliikkeisiin liittymisen kriteeri on ihmisen halu ja tarve kuulua joukkoon, olla osa aktiivista ja tavoitteellista sosiaalista ryhmää, löytää mielekkyyttä työlleen ja toiminnalleen, saada suunta elämälleen, olla jonkun johdettavana. Olla osa samaan suuntaan katsovaa joukkoa, ajatella, puhua ja pukeutua alakulttuurin koodien mukaan, osallistua yhteisön rituaaleihin. Olla olemassa ja elää ajan hermolla. Eräs itseäni vanhempi henkilö kertoi kerran, että hän oli katkera siitä, ettei päässyt elämään 60-luvun opiskelijaliikettä edes 70-luvun jälkilämmössä. Hän oli juuri sellaisessa ikähaarukassa, että jäi paitsi suurista kollektiivisista tunneaalloista.

Tämän vahvan tunneaallon kautta ymmärtää hyvin 30-luvun aitosuomalaisenkin hurmoksen. Vuonna 1942 Otava mainosti kustantamiaan "Suur-Suomen kirjoja" Puhtain asein, Karjalan laulu ja Ratkaisun vuodet. Ensimmäisessä esiteltiin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäskyjä 1918-1942, toisessa Suomen Karjalan, Vienan, Aunuksen ja Inkerin runoutta ja kolmannessa TK-kuvaajien 'loistavia kuvia sankarillisista ajoistamme' mukanaolleiden kommenteilla varustettuna. Mainosta luettiin innokkaasti Akateemisten Naisten Karjalaseurassa, sillä mainos oli julkaistu juuri heidän lehdessään. He olivat suursuomalaisen ja aitosuomalaisen viestinnän otollinen kohde nuorten oikeistolaisten nuorukaisten ja neitosten ohessa.

Polttavin ongelma akateemisten naisten keskuudessa ei kuitenkaan ollut aatteen ideologinen pohdinta vaan se, koska oli soveliasta käyttää "aitoa suomalaisuutta" manifestoivaa rintamerkkiä, jonka vihdoin koejäsenyyden ja valan jälkeen oli saanut. Aatteen sisäistäneille kysymys osoitti pinnallisuutta: vastaus oli tietenkin, että aina ja joka paikassa oli velvollisuus tunnustaa värinsä ja uskaltaa esiintyä aatteensa edustajana. Oli tärkeää osoittaa kavereille, mihin kuului eikä niinkään se, millaiseen maailmaan kannatettu aate oli isänmaata viemässä. Pieni sosiaalinen oli enemmän kuin suuri poliittinen. Samanlaiselta näyttää myös tämän päivän ääriryhmien toiminta; tunnetaan kuumeisesti lähelle, mutta ei osata, haluta tai kyetä näkemään kauas ja tunnisteta oman toiminnan seuraamuksia.

27.6.2015

Antti Ristimellan (1984−2015) muistoksi


Rakas Antti, kaipaamme sinua valtavasti kaikki, vanhempasi, sisaresi, me tädit, serkkusi ja muut sukulaisesi, ystäväsi, työkaverisi, koiranpentusi, kaikki yhteisösi jäsenet. Ihan kaikki. Itkemme ja suremme yksin ja yhdessä väkivaltaista lähtöäsi 25.6. työmaa-onnettomuudessa. Ei ole mitään määrää tällä tuskalla ja ikävällä. Synnyit Kittilässä kesäkuussa 31 vuotta sitten ja lähdit tästä maailmasta Rovaniemellä kesäkuussa 2015. Elit vain kesästä kesään. Voi tätä murheen päivää, voi tuota lähdön lopullisuutta.

Kaikki pysähtyi tuona torstai-aamupäivänä. Autosi jäi seisomaan työmaan reunaan, asuntosi sisustus muuttui kylmäksi, paikka pöydässä jäi tyhjäksi. Hammasharja, dödö jonka ostin sinulle jouluna, tyylikkäät vaatteesi henkareissa, monenmoiset kengät eteisessä, takit, urheiluvälineet, ruoat jääkaapissa; kaikki jäivät sinun kosketustasi vaille. Laatikossa koulu- ja työtodistuksia, ylioppilaskuva, kuvia juhlista, tyttökavereista, perheestä. Kirjat, videot, soittimet, tv. Kaikki sinulle tärkeät esineet ja muistot, koko ihmisen yksityinen elämä jäi siihen ja pysähtyi, kun sinut vietiin meiltä pois vastoin kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiasi, tuoretta suhdettasi, haaveitasi. Kaikki leikkautui hetkessä pois eikä koskaan palaa. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää.


Muistan sinut pyöreänpehmoisena vauvana, touhukkaana pikkupoikana, teini-ikäisenä koululaisena futispallon kanssa, rippikoululaisena, hoikkana nuorukaisena, armeijan vaatteissa, tonttulakki päässä jouluina, juhliin sonnustautuneena komeana nuorena miehenä. Sanoin sinua italialaiseksi filmitähdeksi, koska näytit juuri sellaiselta. Nauravaiselta, myönteiseltä, vastuuntuntoiselta, kunnon kaverilta.


Nuoren ihmisen kuolemaa on vaikea hyväksyä. Emme hyväksykään tapahtunutta, mutta et siitä huolimatta enää palaa milloinkaan. Et vaikka monet vanhemmat haluaisivat vaihtaa paikkaa kanssasi, et palaa sittenkään. Joku sanoo, että sinun päiväsi olivat luetut. Niinhän se on jälkikäteen ajateltuna. Et sinä halunnut kuolla etkä edes ajatellut kuoleman läheisyyttä. Olit terve ja hyväkuntoinen. Lähtösi ei ollut vapaaehtoinen vaan onnettomuus, jolla on syynsä, tekijänsä. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä tätä. Irronnut betonielementti kaatui päällesi ja menehdyit silmänräpäyksessä. Ajattelen, että kuolemasi olisi voitu välttää. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää, voi tätä lohduttomuutta.


Antti, rakastamme sinua aina, emmekä unohda sinua milloinkaan. Kuljet kanssamme niin kauan kuin itse elämme, ja sen jälkeenkin elät vielä valokuvissa, sukumme muistoissa sinä nuorena miehenä, jolta varastettiin elämä.


9.6.2015

Väärän alan asiantuntijat: rakentavankriittinen sana Akatemian hauista



Vaikka muuan ministeri väittää tietämättömyyttään mitä sattuu, on akateeminen väki tähän aikaan vuodesta vasta siirtymässä kenttätöihin eli keskittymään pääasiaansa eli tutkimukseen opetuksen, hallinnon, pääsykokeiden ja ainaisen rahahaun tauottua hetkeksi, siis hetkeksi, kunnes taas elokuussa työmuurahaisten kulku kääntyy Kuningatar Yliopiston huomaan. 

Tähän alkukesään kuuluu myös sellainen episodi, että viime syksynä isolla työllä keskeiseen kansalliseen verovararahoitteeseen instituuttiin eli Akatemiaan lähetetyt hankehakemukset on punnittu. Vaikka hakuprosessi kestää eri muotoineen ja sääntöineen melkein vuoden, ovat hakemusten rahoittamispäätökset lähestulkoon arpapeliä, sattuman kauppaa. 

Kuvaavasti on käynyt useamman tutkijan kokemuksen mukaan niinkin, että aikaisemman vuoden hakemus saattoi saada 5 pistettä, tänä vuonna 2 (maksimin ollessa 6). Ainoa muutos eräässäkin uudessa hakemuksessa verrattuna edelliseen esitykseen oli, että hakija hioi englanninkielisen hakemuksen kieltä, täsmensi teoreettista raamia ja tutkijoiden työjakoa sekä luetutti hakemuksen todellisella asiantuntijalla ennen sen jättämistä. Se oli varmaankin virhe: No, tuskin sentään. Tosiasiallisesti kävi niin, että lausunnonantajat eli niin sanotut ”asiantuntijat” vaihtuivat eivätkä he pitäneet käsiinsä joutuneen hankkeen tutkimusalasta lainkaan, antoivat alhaisen arvosanan ja pari ympäripyöreää lausetta palautteeksi. 
      
Todelliset asiantuntijat haussa

Rahoittajainstanssi vannottaa kiven kovaan hakijoille, että kukin hakemus saa korkean tason ”asiantuntijapaneelin” arvion: jos saat huonon arvosanan, vika on sinun. Näin asianlaita ei välttämättä ole lainkaan. Tämä sanottakoon lohdutuksena nuorille tutkijoille: uskokaa vain itseenne ja ideaanne. On erinomaista avoimuutta, että nykyään arvioitsijoiden nimet ovat näkyvissä palautekaavakkeessa, joten on helppo tarkastaa kunkin ns. asiantuntijan asiantuntijuusala. Siksi on myös erinomaisen helppo sanoa, että puhe ”asiantuntijoista” on monta kertaa muunneltua totuutta; asiantuntija sattuu kohdalle vain sattumalta tai mahdollisesti joissakin tapauksissa hakemus ohjautuu harkitenkin todelliselle asiantuntijalle.   

Ensimmäinen ja tärkein strateginen elementti hakemuksen menestymisessä on siis sen pääsy todellisen asiantuntijan koriin; asiantuntijan, joka lähtökohtaisesti pitää tutkimusaihettasi tärkeänä. Tämä väite perustuu sille tosiasialle, että itse muodollinen hakemuksenteko on ohjeistettu nykyään niin yksityiskohtaisesti, ettei se voi muodostua ensimmäiseksi kynnyskysymykseksi.

Mutta miten määrittää asiantuntija? Esimerkiksi historiassa – joka jakaantuu jo lähtökohtaisesti hyvin moneen ja keskenään kilpailevaan koulukuntaan, genreen sekä maantieteellisesti, temaattisesti ja temporaalisesti jakautuneisiin fraktioihin  ja hyvin moneen tiheämpään erikoistumisalaan Antiikin historiasta globaaliin katsantoon – oman hakemuksen päätyminen todelliselle asiantuntijalle on lottovoitto sinänsä. 

On itsestään selvää, ettei mikään uskottava ja vakavasti otettava järjestelmä ei voi olla näin sattumanvarainen. Ei  esimerkiksi ole mitään järkeä, oikeudenmukaisesta kohtelusta puhumattakaan, että esimerkiksi arktisen alueen tutkimushanketta arvioivat keskiajan (kirkkohistorian) tutkija, Ranskan 1700-luvun lopun historiaa ja venäläis-virolaisia suhteita tutkineet historioitsijat. Yhtä hyvin hakemus olisi voitu antaa fyysikolle tai arkeologille, niin suuri ero eri historian alan lähestymistavoilla, mallinnuksilla ja tulkinnoilla on toisiinsa nähden. Ei mitään ideaa, ei mitään hyötyä kenellekään. Siinä menee hukkaa kallista aikaa ja rahaa sekä hakijalta, taloushallinnolta, rahoittajalta että ns. asiantuntijalta. Tyhjää työtä kaikki tyynni. Toisaalta tällainen hakemusten random-heittely mihin tahansa (historia ym.) koriin loukkaa hakijoita, antaa aivan vääränlaista palautetta ja syö rahoittajan uskottavuutta, mutta asettaa noloon asemaan myös (ns. väärät) asiantuntijat. 

Toimikaudet yhteen ja vuorovuosihaku

Tässä ei auta muu kuin kehittää järjestelmää paremmaksi. On työlästä hakea ja saada asiantuntijoita suostumaan arviointitehtäviin, mutta Akatemian hakuprosessi on niin tärkeä kansallisen tutkimuksen innovoinnin näkökulmasta, että siihen on vain panostettava, ja sitä voi siitä syystä myös kritisoida. On tärkeää tunnistaa, ketkä Suomen tiedekehtoa keinuttavat: rahoituspäätöksethän vaikuttavat suoraan siihen, millaiselta tieteellinen tutkimuksemme näyttää muutamien vuosien päästä. Siitä syystä on rakennettava järjestelmällisemmin ja tarkemmalla syynillä ne korit, joihin hakemukset jaetaan. Jatkossa täsmäsijoittelu toisi paljon puhuttua tehokkuutta.

Helpostusta virkamiesten työhön taas voisi tuottaa se, että haku tapahtuisi vuorovuosittain: kaksi toimikuntaa tänä vuonna, kaksi ensi vuonna. Jos siihen ei päästä, niin yksittäiset hakijat/hankkeet voisivat hakea vain joka toinen vuosi eikä niinkuin nyt, että eri kokoonpanoissa haetaan joka vuosi usealla hakemuksella. Tällä menolla jo nyt yskivä järjestelmä tukehtuu. Kannattaa miettiä tätäkin ratkaisua. Johan meiltä loppuvat jo nekin harvat asiantuntijat, jotka enää vakavasti ennättävät paneutua arviointeihin. 

Olen huomannut sellaisenkin nolon piirteen käytetyistä asiantuntijoista, että joillakin on hirmuisen pitkä luettelo niistä toimikunnista, missä he istuvat. Niitä luetellaan niinkuin ne olisivat meriittejä. Minä ainakin kavahdan kauas sellaisista "aiantuntijoista"; kaikki tietävät, että jos jollakin on tiede- ym. hallintotehtäviä paljon, hän ei ehdi tehdä itse tutkimusta eli on vieraantunut arkisesta tutkimuksesta ja siitä todellisesta tiedosta, mikä siellä on in ja mikä out. Tällaiset luulon varassa olevat hallintoammattilaiset kylmästi pois asiantuntijoista.

En tiedä, missä määrin eri toimikuntien jäsenet voivat vaikuttaa asiantuntija-datapankin kehittämiseen, mutta sekä hakijoiden että koko Suomen tiede-elämän etu olisi, että heidät voitaisiin sitouttaa uudistamaan järjestelmää. Toimikuntien jäsenten toimiaika pitäisi lisäksi rajoittaa yhteen kauteen: tällaisena kilpailun aikana ei voi olla millän tavalla perusteltua, että samat ihmiset istuvat siellä jopa 9 vuotta. Pitkät kaudet korruptoivat systeemiä ja osaltaan heikentävät rahoittajan uskottavuutta ja avoimmuutta.

27.5.2015

Levottoman Wittgensteinin ja tohtoritar Scottin muistokivillä





Harva tietää, missä maailmankuulun filosofin, alkujaan itävaltalais-juutalaisen varakkaan ja kultturellin suvun jälkeläisen Ludvig Wittgensteinin (1889–1951) viimeinen lepopaikka sijaitsee. En tiennyt itsekään, kunnes vahingossa astuin sen päälle: niin vaatimaton, osin ruohon peitossa hänen muistokseen asetettu vaaleanharmaa paasi maata vasten oli. Siinä lukee vain hänen nimensä ja elinvuodet. Ei muuta. Joku oli nostanut kasan käpyjä kivelle, käpyjä! Ehkä moisen ympäristötaiteellisen teoksen tekijä oli lapsi, muuten ei kyllä tulisi mieleen laittaa juuri neropatti Ludden haudalle käpyjä. Hän ei todellakaan ollut käpy.  

Niin kuin monet, niin sanotusti liian paljon lukeneet ihmiset, oli myös Wittgenstein erikoinen; niin erikoinen että pakeni vuonon yksinäisyyteen Norjaan ajattelemaan. Palattuaan retretistään hän liittyi vapaaehtoisena ensimmäiseen maailmansotaan ja huomattiin pian omaavan sankarillisen luonteen. Vapaa-aikoina hän painiskeli filosofian suurten kysymysten parissa: sodan aikana syntyi ainoa hänen elinaikanaan julkaistu teoksensa, tosin ei edes hänen mentorinsa Bertrand Russell sitä oikein ymmärtänyt. Itse kirjoittaja taas ymmärsi sen niin, että hän oli sanonut tuossa opuksessa kaiken filosofiasta, joten hän muutti maalaiskoulun opettajaksi ja ryhtyi kehittämään lapsia aktivoivaa pedagogiikkaa. Työläännyttyään opettajan työhön mies muutti luostariin puutarhuriksi, mutta väsyi pian myös siihen.

Siinä elämänvaiheessaan hän palasi opiskeluaikaiseen Cambridgeen, parin tunnin junamatkan päähän Lontoosta. Ennen kun hän pääsi tälle viimeiselle pysäkille kivipaasin alle Ascension’in hautausmaalla, ehti hän tehdä yhtä sun toista. Esimerkiksi hän yritti muuttaa Neuvostoliittoon. Kaikista maista ja aiheista Neuvostoliiton vähemmistökansat saivat hetkeksi hänen huomionsa, mutta häntä innoitti myös mahdollisuus erikoistua psykiatriksi. Sota katkaisi hänen haaveensa ja filosofian professoriksi kohonnut Wittgenstein toimi mm. sairaalan vahtimestarina. Ennen kuolemaansa hän sairasti pari vuotta syöpää (ks. mm. filosofia.fi).

Ludvig ei ole ainoa viisas tuossa kirkkomaassa. Samaisella hautausmaalla on kuulemma 2500 haudatun vainajan joukossa enemmän ’korkeata älykkyysosamäärää’ kuin missään muulla. Kolme Nobel-palkittua, Englannin tiedeakatemian kirkkaita tähtiä, Darwinin kaksi poikaa (heidänhän on täytynyt myös olla nerokkaita), maineikkaiden paikallisten koulujen johtomiehiä, yliopistoväkeä Camjoen tältä puolen. 1860-luvulla avattu ja nykyään käyttämätön hautausmaa on melko lailla luonnon valtaama, monenmoiset muistokivet ovat kallellaan sinne sun tänne, koiranputki on kasvanut komeaksi pelloksi, lihavankirjava kissa seuraa kulkijoiden perässä, entisessä isohkossa kappelissa keskellä hautausmaata asuu Eric, joka tekee työkseen nimiä kiviin. Että semmonen paikka ja vainajatila.

Kirkon lähellä on Wittgensteininkin muistomerkkiä huomaamattomampi pieni hautakivi maata vasten ja heinien hyväiltävänä: Charlotte Scott, brittien ensimmäinen matematiikasta väitellyt nainen. Syntyi 1858, kuoli 1931. Hän opiskeli ja väitteli 1885, mutta ei Cambridgessa, missä ensimmäinen nainen sai väitellä vasta 1948 (yliopisto oli perustettu jo 1209 nimenomaan poikia ja miehiä varten). Niinpä 27-vuotias Scott joutui suorittamaan tutkinnon Lontoossa - ja mursi näin monia lasikattoja; matematiikka oli ja on edelleen hyvin miehinen alue. Väittelynsä jälkeen Scott toimi yliopisto-opettajana Englannissa ja Yhdysvalloissa, kirjoitti oppikirjoja ja toimitti alansa lehteä sekä kulki elävänä esimerkkinä akateemisesta urasta unelmoiville nuorille naisille. Scott viihtyi työssään ja Amerikassa niin hyvin, että hän palasi vasta jäädessään eläkkeelle 67-vuotiaana Cambridgeen ja kuoli kuusi vuotta myöhemmin (ks. agnesscott.edu).

Mainittu Ascension Burial Ground sijaitsee Huntingdon Roadin numerojen 145 ja 147 välissä Cambridgessa. Ks. http://www.churchatcastle.org    

6.4.2015

Totuus naparetkeilijä Scottista


Sellaiset lukijat, jotka ovat perehtyneet teoissaan suurten ja sankarillisten miesten arktiseen matkailuun ja niin sanottuihin löytöretkiin tietävät, että kyseisistä herroista kirjoitetut jälkikirjoitukset ovat varsinaista kynät aseina käytävää sotaa. Taistelu paikasta Maailman Naparetkeilyn Historia -kirjassa on kovaa. Kuka heistä on miehisin mies, urhein, kestävin, älykkäin, taitavin, nokkelin, ja sitä myöden sankarillisin?

Norjalaiset nostavat kevyesti kärkeen Fridtjof Nansenin ja Roald Amundsenin, englantilaiset taas Robert Falcon Scottin ja Ernest Shackletonin, ranskalaiset ehkä Jean Charcotin, amerikkalaiset Robert Pearyn, suomalaiset Adolf Nordenskiöldin, ruotsalaiset Salomon Andréen, tanskalaiset venäläistyneen Vitus Beringin, hollantilaiset William Barentsin ja venäläiset Aleksandr Kuznetsovin tai Ivan Papaninin. Ehkä. Naisrintamalla on paljon vähemmän nostettavissa arktisia sankarittaria; ehkä kärjessä hiihtävät amerikkalaiset Louise Boyd ja Ann Bancroft. Ehkä.

Sijoitus naparetkeilijöiden historiallisella ranking-listalla riippuu paitsi teoista (ensisijaisesti napojen saavuttamisesta), ajankohdasta (aikahaarukalla 1500-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle), mutta myös jälkikirjoittajien onnistumisesta työssään. Siis siitä, kuinka elämäkerturit perustelevat sankarinsa ansiot suhteessa tämän pahimpiin kilpailijoihin.

Otetaanpa esimerkki huipulta. Englantilainen herrasmies-kapteeni Scott vastaan karski merenkävijä Amundsen. Kohteena Etelänapa. Kulkuaika vuodenvaihde 1911–1912 eli alueen kesäaika. Kaksi hyvin erilaista miestä, kokeneita ja rohkeita, pyrki omien kansallisten lippujensa alla kohti ennen saavuttamatonta maailman pohjaa. Matkaa mantereen reunalta keskukseen oli noin 1300 km. Olosuhteet olivat kylmät, paikoin jäätävät: mittari näytti enimmillään noin -40 astetta Celsiusta. Kulkureitti oli erittäin vaikea, loputonta ylänköjäätikköä (paksuimmillaan neljä km), piikkisiä vuoria, pari jäätynyttä järveä, syviä railoja, ja välillä kova tuuli ja pyry sen muassa. Scott aloitti vaelluksensa kaksi viikkoa norjalaisen jälkeen. Siinä taisteli mies jäätä, pakkasta ja tuulta vastaan. Oman kunnian ja maineen ja kansallisen omakuvan puolesta, valloitusvietin ajamana, seikkailunhaluisena, omia rajojaan kokeillen taistelussa säälimätöntä luontoa vastaan.

Retken lopputulos tiedetään. Amundsen ehti navalle ensin 14.12.1911, Scott 5 viikkoa myöhemmin 18.1.1912. Voittajien paluumatka sujui onnekkaasti ja he olivat mantereen reunalla tukipaikassaan suunnitellun mukaisesti 25.1., kun taas Scott menehtyi viiden miehensä kanssa vain 18 kilometrin päähän ruokavarastostaan 29.3.1912. Kaksi ensimmäistä miestä kuolivat hieman aiemmin; toinen tippui railoon, toinen palellutti jalkansa. Scott ja kaksi muuta sinnittelivät, mutta jäätyivät kuoliaaksi telttaansa. Kun heidät löydettiin, löydettiin myös Scottin päiväkirja, joka kertoo hyytävää tarinaa miesten retkestä. Lukemattomia tarinoita ja tulkintoja on sitten vuoden 1912 ilmestynyt selittämään Scottin traagista matkaa ja kylmää kohtaloa.

Vuonna 2011 tunnettu brittiläissyntyinen eteläafrikkalainen naparetkeilijä ja kirjailija Ranulph Fiennes (s. 1944) tarttui jälleen mieliaiheeseensa. Ja aivan tuohtuneena. Hän halusi korjata sen järkyttävän vääryyden, minkä eräs 'populaarikirjoittaja' Roland Huntford ( s. 1927) oli saanut aikaan Scott-tulkinnoillaan. Cambridgelaisen Huntfordin kirjan pohjalta tehtiin elokuva 'The Last Place on Earth' (1985), joka esitettiin seitsenosaisena tv-elokuvana, ja joka kertoo Amundsenin ja Scottin kilvasta. Kirja ja elokuva tulevat loppupäätelmään, että Amundsen oli parempi naparetkeilijä kuin Scott. Tulkinta suututti laajoja joukkoja: Scotthan oli ja on edelleen brittisankari, naparetkeilyn supermies numero yksi.

Fiennes lähtee kirjassaan 'The last expedition' vastahyökkäykseen halveksilla huomautuksilla Huntfordista. Tällä ei ollut mitään kykyä eikä kokemusta kirjoittaa ja arvioida naparetkeilyä ylipäätään saati sitten alan huippuja. Huntfordin mainostama 'naparetkikokemus' rajoittui Tukholman lähimetsiin, missä tämä oli kirjeenvaihtajavuosinaan ulkoiluttanut koiraansa. Sanalla sanoen, se mitä herra Huntford kirjoitti, oli epäpätevää, julkisuudenhakuista ja tyylitöntä. Niinpä kun Huntford väheksyi Scottin sopivuutta naparetkeen, tämän asenteita, suunnittelukykyä ja retkellä käytettyjä menetelmiä (mm. turvautumista moottorikelkkoihin ja siperialaisiin poneihin) ei Huntford tiennyt mistä puhui, summaa Fiennes asiantuntevasti.

Vastoin Huntfordin levittämää väärää tietoa, Fiennes kirjaa, Scott oli huikea taistelija, suunnitelmallinen, järjestelmällinen tiedemies toisin kuin macho Amundsen, joka ilmoitti Scottille halpamaisesti tulevansa apajille niin myöhään ja muun tekemisen puutteessa, ettei tämä ehtinyt valmistautua mihinkään kilpailuun. Jos Scott olisi tiennyt kilpailusta, hän olisi ottanut miehistöönsä hiihtäjiä eikä tiedemiehiä, joita hänellä oli mukanaan. Summa summarum, Scott epäonnistui pääosin siksi, että sääolot kehittyivät hänen paluumatkallaan todella arktisiksi. Se vei miesten voimat samoin kuin taudit ja muut matkan vaivat. Scottin retki toteutettiin loppujen lopuksi miesvoimin, toisin kuin Amundsenin retki, jossa miehet huilailivat koirien kyydissä. Siksi Scott oli ja on edelleen naparetkeilyn kuningas. Ehkä.

Kun lukee Scottin painettuja päiväkirjoja ja tekstejä niin sanotuista Ensimmäisistä Miehistä ja heidän maineistaan, ei voi kuin vain sääliä niitä satoja perässähiihtäjiä, jotka seuraavat Scottin, Amundsenin, Nansenin, Papaninin tai Nordenskiöldin jälkiä napa-alueille ja viiltävään Pohjolaan. Heidän nimensä eivät jää historiakirjoihin sankaritekoina vaikka matka olisi kuinka ankara.