21.8.2022

Toivossa väkevät, petetyt ja unohdetut: Suomalaisnaiset stalinismia rakentamassa Karjalassa

Neuvosto-Karjalaan siirtyi noin 32 000 suomalaista vuosien 1918‒1938 aikana. Kaikki eivät kuitenkaan jääneet tai voineet jäädä tasavaltaan pakkosiirtojen, puhdistusten ja vainojen takia. Enimmillään suomalaisia oli kirjoilla Karjalassa 1930-luvun alkuvuosina, vajaa 14 000. Toinen suuri suomalaispakolaisten keskittymä oli Leningradin alueella. Pietarin kaupunki oli houkutellut suomalaisia jo 1880-luvulla siinä määrin, että se oli Helsingin jälkeen suurin suomalaisasutuksen kaupunki. Punapakolaisjohtajat sen sijaan pyrkivät vallan keskukseen Moskovaan, missä he alkoivat innokkaasti ujuttautua valtarakenteisiin.

Suomi työnsi tavallisia suomalaisia pakolaisiksi

Neuvosto-Karjalaan siirtyneet suomalaiset olivat poliittisia ja taloudellisia pakolaisia; enemmän jälkimmäisiä kuin edellisiä. Poliittisen historian tutkimuksissa on keskitetty pääosin 1918 sodan poliittisiin pakolaisiin, ennen muuta johtomiehiin, mikä on vinouttanut kuvaa pakolaisten lähtösyistä: poliittiset motiivit ovat ylikorostuneet ja leimanneet kaikki pakolaiset ”tulipunaisiksi kommunisteiksi”.

Neuvosto-Karjalaan ja Pietarin alueelle pääosin laittomasti eli käytännössä salaa metsien kautta tai veneillä siirtyneiden naisten omaelämäkerralliset kertomukset kertovat kuitenkin toista: valtaosa pakeni Suomesta työttömyyttä ja nälkää pakoon.

Eräs Karjalaan päätyneistä naispakenijoista on muistellut, kuinka hänen työpaikallaan osuuskaupassa koottiin listaa poliittisesta suunnasta; olitko punainen vai valkoinen? Muistelija kirjoitti ”en kumpaakaan”. Mutta sitten huhuttiin, että hänetkin tullaan pidättämään ja ystävien painostuksesta hän siirtyi Venäjälle. Pelko vankilaan joutumisesta ja ystävien painostus veivät hänet rajan yli. Siellä ei ollut muuta työpaikkaa tarjolla kuin puna-armeija. Siinä yhteydessä häntä vaadittiin allekirjoittamaan Neuvostoliiton kansalaisuusanomus. Käytännössä se esti paluun Suomeen.

Itsenäistynyt, poliittisesti rikkiammuttu ja taloudellisesti syvästi eriarvoistunut Suomi ei pystynyt tarjoamaan pakolaisille elämisen mahdollisuuksia, ei työtä, ei toivoa. Niitä lähdettiin hakemaan yliampuvan bolsevistisen propagandan kiihdyttäminä itärajan taakse.

 

Huutolaisia ja lapsityöläisiä

Suomalaisten pakolaisnaisten perhetaustat olivat keskenään hyvin samansuuntaisia: suurin osa oli lähtöisin Suomen itäisiltä ja pohjoisilta alueilta, Kannakselta, Raja-Karjalasta, Oulun läänistä, Lapista. Kun Moskovan valot kutsuivat punajohtajia, Karjala veti puoleensa tavallista syrjäseutujen väkeä.

Pakolaisnaiset olivat nuoria tai varhaisessa keski-iässä olevia, köyhää väkeä maaseudulta, kalastuskylistä tai pienistä saha- ja teollisuusyhteisöistä, vähäisen koulutuksen omaavia, osa työväenyhdistysten naisosastojen jäseniä. Juuri tätä ryhmää 1900-luvun alkupuolen sodat, poliittiset kriisit ja taloudelliset lamat riepottelivat pahimmin. Turvajärjestelmiä ei ollut. Oli lähdettävä sinne, missä arveli selviävänsä. Kukaan lähtijöistä ei tiennyt, mihin pahuuden ja väkivallan syvyyksiin tuo luvattu onnenmaa vajoaisi. Vajoaminen väkivaltaan alkoi kyllä jo 1917 vallankumouksesta, mutta uskottiin sen olevan väliaikaista. Sitä se ei ollut. Päinvastoin väkivalta yltyi vuosi vuodelta, ja räjähti käsiin 1930-luvun lopulla.

 

Monikertaistuva työtaakka

Bolsevikit mainostivat suuriäänisesti vapauttavansa naiset ns. tuottavaan tehdas-, saha- ja metsätyöhön ”ei-tuottavan” kotityön, lasten ja vanhusten hoidon kolminkertaisesta ikeestä. Naisilta edellytettiin rivakan stahanovilaisen palkkatyön lisäksi suurta panosta maanpuolustukseen ja poliittiseen toimintaan: ”Paitsi sanitääritoimintaa, tulee naisemme oppia myöskin ampumaan ja muuhun sotatoimiin” vaadittiin Neuvostonainen -lehdessä asevarustelun kiihdyttämänä keväällä 1932. Vastoin lupauksia ja toiveita jo Suomessa raskautettujen työläisnaisten taakka monikertaistui stalinismia rakentavassa Karjalassa.

1920-luvun kokeilukaudella, vapaan seksin ja kevyiden avioliittojen aikakaudella, naisten vapauttamisen propaganda eli voiman vuosiaan. 1930-luvun alun naispolitiikan uudelleenarviossa uudistukset heitettiin roskiin: neuvostonaiset olivat ottaneet vapautuspuheet liian kirjaimellisesti, avioero- ja aborttiluvut nousivat huippuunsa, niinpä palattiin konservatiiviseen ydinperhemalliin. Naisten paikka oli sittenkin neuvostolasten synnyttäjänä: ”Eläköön punainen vauva!” julistettiin 1935.

Naisille autokratiat ovat myrkkyä

Laajasti propagoiduista ohjelmallisista lupauksista huolimatta jo Venäjän sisällissodan (1917‒1922) aikaisen militarisoitumisen ja yhteiskunnallisen toimintakulttuurin maskulinisoitumisen seurauksena naiset marginalisoituivat reserviksi, kiintiönaisiksi ja avustajiksi sekä työelämässä, poliittisilla areenoilla että sosiokulttuurisessa työssä. Myös venäläisen naisliikkeen pioneerit, sosialistifeministit, menettivät valta-asemansa 1920-luvun alun murroksessa.

Bolsevikkien idoli Lenin kirjoitti, että ”työväki ei pääse maailmanvallankumoukseen kuin kulkemalla erehdyksen ja virheitten, tappioiden ja koettelemusten kautta.” Valitettavasti yritykset, erehdykset ja koettelemukset toistuivat kerta toisensa jälkeen ja päätyivät lopulta terroriin ja diktatuuriin. Naisille autokratiat ovat myrkkyä, sen joutuivat vastentahtoisesti myös suomalaisnaiset todistamaan.

 

Suomi hylkäsi heidät

Kaikkiaan suomalaisia tuhoutui Stalinin vainoissa varovaisen arvion mukaan noin 15 000. Kansallisarkistossa käynnissä oleva (2020‒2025) hanke Suomalaiset Venäjällä 1917‒1964 tulee laskemaan tarkemmin heidän lukumääränsä, mitä laskettavissa on.  Itse ilmiö, suomalaisten kokemushistoria, on kuitenkin tärkeämpi tutkimuskohde kuin tilasto. On selvää, ettemme koskaan saa tietää aivan tarkkaa tietoa tuhoutuneiden lukumäärästä, mutta meillä on jo tarpeeksi todistusaineistoa suomalaisten(kin) kansanmurhasta. Siksi on panostettava substanssin, ei tilastoihin.

Karjalassa suomalaiset joutuivat lukumääräänsä nähden kärsimään selvästi pahiten vainoista suhteessa tasavallan muihin etnisiin ryhmiin. Sehän juontui siihen tosiasiaan, että suomalaiset johtivat Neuvosto-Karjalaa korostaen suomalaista osaamista, tietotaitoa, järjestelykykyä, työkulttuuria. He suosivat avoimesti suomalaista kulttuuria rakentaen Karjalaan sosialistista Suomea Kalevalan perinnön kivijalalle.

Yksi järkyttävimmistä havainnoistani lähteitä lukiessani oli, että vainon vuosina kukaan ei tullut auttamaan suomalaisia pakolaisia. Suomessa seurattiin kyllä aktiivisesti sekä valtion että kansalaisjärjestöjen piirissä pakolaisten vangitsemisia, karkotuksia ja puhdistuksia. Suomen valtion, kuin myös Skp:n, toimet olivat kuitenkin minimaaliset ja paikoin olemattomat pakolaisten pelastamiseksi leirituomioilta, orjatyöltä, kidutuksilta ja teloituksilta. Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä jo 1930-luvun alussa ja siten sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.

Suomen Neuvostoliiton lähetystöstä kommentoitiin avuntarvitsijoita:

”He ovat kaikin puolin vieras aines, josta mitä kiitollisimmin olisi päästävä eroon – – maamme ei heitä tarvitse, ei taloudellisesti eikä poliittisesti.”

Nyky-Suomessa suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut huomattavasti, mikä on nähty ilahduttavasti Ukrainan pakolaisten auttamishaluna. Asenneilmasto on muuttunut myös itään päin menneisiin suomalaisiin, mitä osoittaa edellä mainittu Kansallisarkiston hanke, jonka tuloksia pääsemme lukemaan viimeistään 2025, jolloin hanke päättyy. Harmittavasti hanke alkoi vasta oman tutkimukseni ollessa jo raamissaan enkä ole päässyt hyödyntämään lainkaan sen rakenteita ja verkostoja.

 

Ylpeys esti avunpyynnöt

Valtaosa pakolaisista alistui ja passivoitui vainojen vuosina. Suomeen jääneet sukulaiset yrittivät saada punapakolaisia pois diktatuurin ikeen alta, mutta vain vähäinen osa heistä saatiin palautettua Suomeen. Monet pakolaisista ‒ jotka olivat jo muuttuneet ”sosiaalidemokraateista kommunisteiksi” ja vannoneet Neuvostoliiton olevan uusi isänmaansa ‒ eivät suostunut antamaan sitä ”iloa Suomen porvareille”, että olisivat pyytäneet apua. He vaikenivat, kärsivät karkotettuina, kidutettuina ja nälkäkuoleman partaalla olevina, ja hiljenivät lopullisesti tuhansien sorakuoppien reunoilla.

Vasta 1990-luvulla mielen salvat avautuivat ja pelko hellitti, kun toisen ja kolmannen sukupolven suomalaispakolaiset ryhtyivät toimimaan Memorial-ihmisoikeusjärjestössä ja penkomaan sukujensa saloja.

 

Akateeminen tutkimus vajaata

Sitten 1990-luvun Neuvostoliittoon paenneiden tarinoita on julkaistu pääosin ei-dokumentoiduissa muistelmissa ja tietokirjoissa, sen sijaan akateemiseen tiukkaan dokumentaatioon perustuvaa ja vertaisarvioilla testattua tutkimustietoa kaivataan lisää. Itse olen lähestynyt pakolaisteemaa naisten näkökulmasta syystä, että heidät on jätetty aikaisemmissa tutkimuksissa vain maininnoille, varjoihin.

Nykyoloissa tutkimustyöt Venäjällä ovat haastavia kylmenneiden valtiollisten suhteiden takia. Arkistoihin ja kenttämatkoille pääsy on vaikeutunut merkittävästi. Historiaa korostava nyky-Venäjä ei halua muistella suomalaisten karseaa kohtelua neuvostovallan aikana. Venäjän nykyisiä oloja kuvaa hyvin se, että mainittu Memorial-järjestö lakkautettiin ’länsimaisena agenttina’ 2021. Oman tutkimukseni osalta olin onnekas, kun ehdin koota lähdeaineistoni ennen koronaa ja pakotteita.

 

Lähde: Maria Lähteenmäki, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus. Helsinki 2022. (ilmestyy lokakuussa)

maria.lahteenmaki@uef.fi

 

 

23.5.2022

Suljettu raja luo harhaisen turvallisuudentunteen

Rajojen tarkoitus on ilmentää erilaisuutta, vierasta ja toista, mutta myös osoittaa oma paikka, kotimaa, kielialue, kulttuuripiiri tai etnisen ryhmän sisärajat. Rajoihin sisältyy aina suhde, vuorovaikutus, neuvoteltu tai pakotettu sopimus. Rajat ovat sekä fyysisiä ‒ kuten avohakkuita metsissä, jokiuomia, järvenselkiä, vuoristoja ‒ että imaginäärisiä, kuviteltuja, väärin muistettuja, toivottuja, keksittyjä tai suorastaan valehdeltuja.

Tunteita nostattavat rajanvedot

Harvat puheenaiheet ovat niin tunteisiin meneviä kuin valtionrajojen kulut: Ne ovat nostattanut sotia, kapinoita ja sissiliikkeitä kautta maailmanhistorian. Vuosisatojen saatossa itärajan liukumat ovat määritelleet merkittävästi suomalaisten toimintapiiriä ja saaneet tunteet kuumenemaan. Autonomian aikana Suomen ja Venäjän rajadelegaatioiden fyysiset rajankäynnit ja rajamerkkien tiuhempi pystyttäminen sekä identifioiminen karttoihin ja asiakirjoihin tekivät rajoista aikaisempaa paljon näkyvämpiä ja rauhoittivat rajaseutujen väkeä. Maastoon merkitty rajapyykki – merkki kivessä, puussa tai käytävä kasvustossa ‒ ilmensi olojen vakiintumista, loi turvallisuutta ja vahvisti tunnetta jatkuvuudesta ja elämänhallinnasta. On osuvasti sanottu, että rajat ovat arkielämän poliittisia konstruktioita.

Yhteinen tahtotila vääntövipuna

Tärkeimpiä toimijoita rajaneuvotteluissa ovat olleet diplomatian hallitsijat. Fanaattiset poliitikot tai autokraatit voivat määrätä rajoista, mutta sellaisten sopimusten kesto on vain väliaikainen. Ennemmin tai myöhemmin raja nousee jälleen kiistaksi. Usein rauhanneuvottelut ovat etenkin sotatoimien jälkeen pitkäkestoisia ja vaikeita. Vaikka ei olisi käyty ilmisotaa, etenkin kahdenkeskinen rajanveto voi venyä. Muun muassa Tarton sopimustunnustelut Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä kestivät yli kaksi vuotta 1918‒20 ja vaativat Tallinnassa, Tartossa, Riikassa ja Rajajoella viisi neuvottelukierrosta ennen Tarton sovintoon päätymistä. Suomalaisten Tartto-neuvottelijoiden agenda kertoo, kuinka tosissaan he olivat sopimusaikeissaan. Niinpä ensimmäisessä kokouksessa pohdiskeltiin pääasiassa siitä, oliko maiden välillä muka sotatila ja mikä on ’Venäjä’, jonka kanssa pitäisi neuvotella. Viimeisimmissä neuvotteluissa mukana oli jo maan poliittinen eliitti ja asiat oli fokusoitu ja hierarkisoitu tarkasti. Prosessi oli kypsyttänyt – mikä olikin tärkeintä ‒ molempien osapuolten yhteistä tahtotilaa neuvotteluiden saattamiseksi myönteiseen päätökseen. Ilman aitoa tahtotilaa, tunnustelut junnaavat paikoillaan ja edessä on jäätynyt konflikti. Yhdessä neuvoteltu rajalinja on poikkeuksetta kompromissi: kummankin osapuolen on luovutettava jotakin itselleen tärkeää.

Hallitsematon maahanmuutto uhkana

2000-luvulla rajaliikennettä on kuumentanut hallitsematon maahanmuutto. Suomessa viimeisin osoitus siitä oli vuodenvaihteessa 2016 itärajan pyhyyttä loukannut operaatio, jossa Sallan ja Raja-Joosepin ylityspaikkojen eli ns. arktisen väylän kautta pyrki maahan polkupyörillä satoja laittomaksi katsottuja turvapaikanhakijoita. Kyse oli organisoidun venäläisliigan toiminnasta ja ihmiskaupasta. Painetta Suomen rajoilla lisäsi se, että Norjan Storskogin rajanylityspaikka Kirkkoniemen lähellä suljettiin tulijoilta. Nykyoloissa tämäntyyppinen ihmisten välineellistäminen oman politiikanteon keinoksi nähdään potentiaaliseksi uhaksi, minkä takia rajavartiointia on lisätty ja alettu kiivaasti keskustella raja-aitojen tarpeellisuudesta ja tarpeettomuudesta (mm. Yle-uutiset 19.5.2022; Jussi Laineen mielipide HS 7.5.2022; Yle-uutiset 20.5.2022).

Vyöhykkeet ja aidat ilmentävät epäluottamusta

Suomalaisten harjoittama rajapolitiikka on viimeisen parinsadan vuoden aikana ollut pääsääntöisesti linjan tilkintää eikä kulkukäytävien avaamista. Sulkemisen suunta on ollut ensisijaisesti itä, joskin myös läntistä Tornionjokilinjaa ja pohjoista vapaata rajanylitystä yritettiin turhaan tukkia sekä sesonkityöläisiltä että poroilta Suomen sodan (1808‒09) jälkeen. Rajavyöhykkeen laajuus kertoo, kuinka hyvin rinnakkaiselo naapurusten kesken on onnistunut. Lännessä ja pohjoisessa ei ole laajoja eristäviä vyöhykkeitä, etelässä on ’luonnollinen’ meriraja, mutta sen sijaan idässä Venäjän puolella on jopa sadan kilometrin laajuinen kontrolloitu poikkeusalue.

Kuten rajavyöhykkeet, myös valtioiden kohtaamispinnat, raja-alueet, profiloituvat hyvinkin poikkeaviksi eri historiallisina aikoina. Toisistaan riippuvaiset raja-alueet ‒ kuten nykyiset Keski-Euroopan tiheään asutetut ydinseudut, missä työvoima ja tuotantolaitokset sijaitsevat rajojen vastakkaisilla puolilla ‒ elävät samassa keskinäisrytmissä. Vuorovaikutteiset rajaseudut, kuten Tornio-Haaparanta-seudun malli, toimivat nekin sopuisasti keskenään. Kontrolloiduilla rajaseuduilla on säännölliset passi-, viisumi- ja tullitarkastukset, kuten on tähän asti ollut Suomen ja Venäjän rajalla. Suljetuilla raja-alueilla, kuten Koreoiden välillä (ja aikoinaan jaetussa Berliinissä), tiukkaa rajanylityskontrollia on vahvistettu entisestään näyttävillä aitauksilla ja miinakentillä. Ne, samoin kuin laajat rajavyöhykkeet, ilmentävät osapuolten välistä syvää epäluuloa, kunnioituksen puutetta ja vihamielisyyttä.

Piikkilanka-aita Kannaksella

Myös Suomen historiasta on löydettävissä ennakkotapaus aidanrakentamisesta ‒ kun ei oteta huomioon Salpalinjan kiviketjua tai muita sodan varalta rakennettuja maastoesteitä. Kannaksen rajaseudun ihmiset kyllästyivät nimittäin venäläisten harjoittamiin ilmatilaloukkauksiin, ja alkoivat omaehtoisesti ja paikallisin voimin rakentamaan piikkilanka-aitaa 120 kilometrin rajalinjalleen. Aita valmistui 1938. Kuten on traagisesti tunnettua, tankkien vyöryessä kapean rajan yli, heiveröisellä piikkilanka-aidalla ei ollut mitään merkitystä. Sillä oli kuitenkin merkitystä paikallisille asukkaille: he olivat tehneet edes jotain yhteisönsä eteen. Olkoonkin, että sillä tuuditettiin itseä vain valheelliseen turvallisuudentunteeseen. Piikkilangan seuralaisia historiassa ovat olleet rajaseutujen erityismääräykset ja -lait (yksistään 1920-luvulla kymmenkunta), äärioikeistolainen muukalaispuhe, perättömät ilmiannot, poliittisesti epäluotettavien henkilöiden pakkomuutot ja kansallisesti legitimoitu vihapuhe. Vaikka historia ei koskaan toistu sellaisenaan, on menneen opetukset tunnettava.

 

15.4.2022

Rauhanneuvotteluissa voitetaan – tai istutetaan uuden sodan siemen


Kuinka brutaaleja ja sotarikollisia menetelmiä aseellisissa selkkauksissa käytetäänkään, niin ennemmin tai myöhemmin aseet vaikenevat, ja lopulta osapuolet istuvat vastatusten neuvottelupöydän ääreen, epäluuloisina, taistelutahtoisina, peloissaan, toiveikkaina.

Suomen historian kaikkein dramaattisimmat kääntäneet olivat Haminan 1809, Tarton 1920 ja Moskovan 1940 rauhanneuvottelut. Ne sisälsivät sekä voittoja että tappioita. Suurin yhteinen nimittäjä niille oli kollektiivinen helpotuksen tunne asioiden saattamisesta kohtuullisen normaaliin tilaan: ne puhdistivat pöydän ja tarjosivat uuden aikakauden alun, turvallisen arjen ‒ tai katkeruuden siemenen.

Ei siis ole ollenkaan samantekevää, missä hengessä neuvotteluja käydään, sillä neuvotteluilmapiiri kertoo jo paljon rauhantilan jatkumisesta: Neuvottelut pitäisi osata ajoittaa oikein: ei liian aikaisin, ei liioin liian myöhään. Osapuolet olisi oltava kypsiä rauhan tahtotilaan.

Ihan kaikkien osapuolten ‒ valtiojohtojen, sotilaiden ja siviilien ‒ näkökulmasta aseelliseen taisteluun turvautuminen on aina epätoivoinen ja suuri epäonnistuminen, diplomatian, politiikanteon, kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja sivistyksen näkökulmista. Sota on hirvittävä fundamentaalinen koettelemus kansakunnille; niiden myötä ne joko syntyvät uudestaan tai tuhoutuvat.

Haminassa luotiin autonominen Suomi – voitto vai tappio

Suomen sodan taistelut 1808‒1809 olivat erittäin tuhoisia suomalaisille siviileille, jos kohta sotilaillekin, ja karsea tappio Ruotsin valtiolle: se menetti kolmanneksen maa-alastaan. Venäläisten vyöryessä talvipakkasilla pääosin rannikkoja myöden maahan, suomalainen rahvas pakeni henkensä edestä metsiin piilopirtteihin. Jos vanhastaan oli totuttu raja-alueilla sissi- ja ryöstöretkiin ja piilot olivat jo valmiina. Joka kylässä toistettiin kertomuksia, joissa tiedettiin naisia ja lapsia raiskatun, kidutetun, tapetun ja ryöstetyn niissä lukemattomissa sodissa, joita Ruotsi kävi laajentuvaa Venäjää vastaan. Jokaisen rauhan takana oli siviileihin kohdistunutta sanoinkuvaamatonta väkivaltaa.

Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595) ja Stolbovan (1617) rauhat olivat määrittäneet suomalaisten elintilaa viemällä rajalinjaa idän suuntaan, mutta Venäjän miehityssodat ja niiden päätteeksi solmitut Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhat kavensivat sitä; Kaakkois-Suomi oli siirretty Venäjän alaisuuteen.

Huomioon ottaen kollektiivisessa muistissa olleet 1700-luvun raa’at miehitykset, odotukset Haminan neuvotteluihin eivät olleet korkealla. Haminan rauhan 1809 tulos oli pikemminkin pelolla odotettu: Suomen ruhtinaskunta siirrettiin imperiumin alaisuuteen. Lohduttavaa oli, että Suomi sai laajan autonomian. Johtuen Venäjän jäsentymättömästä tehottomasta byrokratiasta se saikin rauhassa vahvistaa suomalaisen Suomen rakentamista ja identiteetin rakentamisista 1800-luvun lopulle saakka. On vain arvelujen varassa, kuinka itsenäinen Suomi olisi, jos ruhtinaskunta olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen. Haminan rauhan myötä toteutettiin kuitenkin myös merkittävä aluesiirto: nykyinen Lapin lääni siirrettiin Ruotsilta Suomeen. Ilman sitä, Suomi pohjoisraja kulkisi nykyäänkin Rovaniemellä.

Tartossa haviteltiin metsää Karjalasta mutta saatiinkin Jäämeren satama

Suomi oli aivan toisenlaisessa asemassa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja ennen muuta Venäjän imperiumin romahtamisen myötä: Suomelle avautui kansainvälisessä myllerryksessä uusi ikkuna 1917. Suomen punaisen hallituksen 1.3.1918 neuvottelema rajalinja oli siirtänyt Petsamon Suomelle: sen myönsivät itse Lenin, Stalin, Trotski ja P. Prosjan. Kun valkoiset voittivat Suomessa, Petsamo menetettiin.  Oli aloitettava alusta. Neuvottelut Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallinnon kanssa olivat pitkät ja hankalat.

Suomalaisia hermostutti rajan takana käyty Venäjän sisällissota, itse suomalaiset tekivät heimoretkiä rajan yli, ja laativat 1919 viimeistä piirtoa myöden valmiin hyökkäyssuunnitelman Pietariin. Liiasta vaatimattomuudesta pientä Suomea ei voinut syyttää, pikemminkin suuruudenhulluudesta. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken käytiin vaikeita neuvotteluja peräti viidessä eri paikassa: elokuussa 1918 Berliinissä, syyskuussa 1919 Tallinnassa, lokakuussa 1919 Tartossa, huhtikuussa 1920 Terijoen Rajajoella ja lopulta Tartossa 9.6.‒14.10.1920.

Tarttoon oli ladattu paljon tunteita: osa voitti, osa hävisi. Suomessa äärioikeisto oli pettynyt rauhaan, kun Itä-Karjalan metsät jäivät saamatta. Sen sijaan Petsamo palautettiin; Jäämeren ranta nähtiin avaavan Suomelle suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Inkeriläiset olivat järkyttyneitä: heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi ja Neuvosto-Venäjä pystyivät solmimaan rauhan, joka vakautti Suomen oloja. Suomi voitti neuvotteluissa maa-alueita, ennen muuta käytävän Jäämerelle.

Moskovassa vavistiin ja istutettiin siemen uudelle sodalle

Kotimaassa uhonneiden itseluottamus alkoi rakoilla oikein tosissaan kevättalvella 1940. Nyt elettiin veitsen terällä: pelastuisiko Suomi !?Joka hetki rintamalla uhkasi katastrofi ja nuorukaisten veri virtasi hukkaan”, suri yksi Moskovan neuvottelukunnan jäsen, Väinö Voionmaa.

Talvisodan rauhanneuvottelut olivat erittäin pelottavia: niiden aikana Neuvostoliitto pommitti säälimättä suomalaiskohteita. Kun rauhanneuvottelijat matkustivat Moskovaan, suomalaiset pettyivät. Stalin ei vaivautunut edes tapaamaan heitä, mikä oli paha enne ajatellen itse neuvotteluja ja ylipäätään tulevaisuutta. Tämä oli ottanut nokkiinsa, koska hänen ”parin viikon marssinsa Helsinkiin” oli mennyt pahasti pieleen. Pieni maa oli pahasti nöyryyttänyt suurvaltaa. Hinta rauhasta oli kuitenkin raskas.

Talvisodan rauhanehtojen tultua Suomessa julkisuuteen monet itkivät ja maassa suruliputettiin. Dramaattisesti Suomi menetti Kannaksen, Laatokan seudun ja Raja-Karjalan. Pohjoisesta Sallan ja Kuusamon alueita. Suomi menetti Kalastajasaarennon maa-alueensa. Petsamossa avattiin Neuvostoliiton kauppaedustajisto. Hanko tuli luovuttaa kauttakulkupaikaksi, Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Pelko ja revanssihenki jäivät elämään suomalaisten mieliin. He kokivat Neuvostoliiton vaikeuttaneen eikä lainkaan edesauttaneen maiden suhteiden kohentumista. Lopun tiedämmekin: kehno rauha johti pian uuteen sotaan.

                                                           ***

Kuten yllä olevasta nähdään, rauhaneuvottelut ja sovinto eivät takaa rauhan ajan olojen pysyvyyttä. Nyt kun järkytyksellä seuraamme 2000-luvun alun suurta tragediaa suoraina lähetyksinä Ukrainasta ja Kaakkois-Euroopasta, voimme ennustaa, että rauhanneuvotteluista tulee pitkät ja erittäin hankalat. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäiset neuvottelut – vaikka maat eivät olleet edes aktiivisessa sotatilassa – kestivät lähes kolme vuotta 1918‒1920.

 

 

 

26.2.2022

Suomi, jälleen lukkona lännen

 Liika historian tuntemus ei tee ihmiselle välttämättä aina hyvää, vaikka tieto menneisyydestä enimmäkseen vapauttaa, tekee olon tukevaksi, auttaa hallitsemaa yhä vain monimuotoisemmaksi käyvää maailman poliittista tilannetta. Toisinaan tieto ahdistaa syvästi, kuten nyt.

Sota ei syty yllättäen

Kun torstaiaamuna 24.2.2022 avasin uutiset ja näin sen, minkä olin tiennyt jo tapahtuvan, tuntui kylmäävästi siltä, että elettäisiin marraskuun loppua 1939. Silloisetkaan tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä. Valmistautuminen konfliktiin oli kytenyt Suomessa jo vuosikymmeniä, niin kuin Ukrainassakin. Mainilan laukausten provokaatiota 26.11. oli edeltänyt Suomessa jo kesäinen liikekannallepano, miehet olivat ahertaneet vallitustöissä Kannaksella, ja propagandaa itää vastaan oli syötetty jo 1907 lähtien toisen venäläistämiskauden alkaessa. Käsitys siitä, missä oli vihollinen, oli iskostunut jo kovapäisemmänkin kansalaisen mieliin siinä vaiheessa, kun äidit katsoivat poikiaan viimeisen kerran.

Kansakuntana me olemme eläneet jo läpi Ukrainan ahdistuksen, väkivallan, kauhun, menetykset. Siksi torstaiaamun uutinen tuntui niin omakohtaiselta, siksi se liikutti, siksi se vakavoitti, sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Mieleeni nousivat äitini hätääntyneet tunteet; hän oli nuori aviovaimo ja odotti ensimmäistä lastaan, kun miehet vietiin rintamalle. Sinnikäs tyttö syntyi talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Sen piti symboloida uutta alkua, uutta elämää, rauhaa. Mutta ilo lapsesta ja uudesta kodista kesti nuorella parilla vain hetken. Kun tyttönen jo käveli ja sopersi lapsenkieltään, hänen juttukaverinaan oli saksalainen sotilas.  

Liehuvat liput sen kertovat

Toinen muisto, jota olen elänyt viime päivinä läpi, liittyy suoraan Ukrainaan. Kesällä 2008 olin kutsuttuna luennoitsijana Sevastopolissa Krimin niemimaalla. Isäntäni oli Moskovan yliopiston professori ja vierailuun kuului kenttämatka Jaltalle ja tutustuminen historialliseen Sevastopoliin. Matkustin yöjunalla Moskovasta tuolle huikean laakealle mustan mullan alueelle, jonka maisemat olivat tuttuja elokuvista ja vanhoista neuvostoliittolaisista sadonkorjuufilmeistä. Upea maa. Kun hyppäsin junasta Sevastopolin asemalle häkellyin. Kaikkien korkeiden rakennusten katoilla liehuivat Venäjän, ei Ukrainan liput. Kun ihmettelin ääneen länsimyönteiselle isännälleni yllätystäni, hänen äänensävynsä koveni ja hän kertoi, että he eivät tulisi koskaan luopumaan Krimistä, venäläisestä maasta. Ei edes silloin, kun vuokra-aika umpeutuisi.

Luentopaikkani oli Moskovan yliopiston filiaali, joka sijaitsi aivan ydinkeskustassa mäen päällä. Samassa kampuksessa oli Venäjän Mustan meren laivaston tukikohta klubeineen ja uimahalleineen, minkä takia minullakin piti aina olla mukanani passi. Alue oli aidattu ja tarkkaan vartioitu. Kun Venäjä otti Krimin, venäläinen tuttavani Pietarista julkaisi jo valmiiksi kirjoitetun matkailukirjan, missä kerrotaan Krimistä venäläisten omana lomapaikkana kautta aikojen.

Historian väärinkäyttö

Retoriikka, jota presidentti Putin käyttää vallatakseen lisää maata, josta venäläiset eivät tule sen koommin huolehtimaan, on kuin suoraan 1900-luvun pahimpien kansanmurhaajien, Hitlerin ja Stalinin, suusta. Historian aitan hyllyltä on haettu sloganeita, jotka toimivat ennenkin: historiallinen oikeus maahan, historiallinen vääryys sen menettämisestä, oman kansan turvallisuus, puskurivyöhyke, ulkoinen uhka, etninen puhdistus. Kun Hitler puhui syöpäläisistä ja Stalin bandiiteista, Putin puhuu narkomaaneista ja natseista, jotka hallitsevat oikeasti hänelle kuuluvaa maata. Totalitaristien mustavalkoinen maailma ja brutaali sanankäyttö kertovat siinä alennustilasta, mihin väkivallan kannattamat yksinvaltiaat vajoavat. Me todistamme sitä joka päivä median välityksellä.

Historiasta tiedämme myös sen, että mitä heikompi valtion sisäpoliittinen tilanne on, sitä hanakammin vallassaolijat suuntaavat katseensa rajoihin ja sitä kärkkäämmin he ryhtyvät tekaistuin perustein konflikteihin. Sellainen kouluesimerkki nähdään jälleen Venäjällä.

Sitä saa mitä tilaa

Onko tavallinen kansa sitten ainoastaan tyrannien uhreja. Ei ole. Suuri osa heistä on äänestänyt, kannattanut, hurrannut yksinvaltiaat valtansa huipulle. Jättänyt vallankiipijät kokoamaan massiivisia omaisuuksiaan, tuhoamaan opposition, surmaamaan journalisteja, toisinajattelijoita, kriitikkoja, demokraatteja. Avannut korvansa kuulemaan valepuhetta, alistunut tuijottamaan yksipuolista mediapropagandaa, vaipunut välinpitämättömyyteen ja henkiseen laiskuuteen, tyytynyt tietämättömyyteen, kääntänyt selkänsä kansalaisoikeuksien puolustajille.

Kukaan diktaattori ei ole noussut asemaansa ilman kansanjoukkojen tukea. Tavallisten kansalaisten eduksi sanottakoon, että totalitarismin rakentaminen tapahtuu asteittain, se voi kestää vuosikausia, etenee hivuttaen pieninä tekoina, jotka jonain päivänä ryöstäytyvät läpi. Silloin on jo liian myöhäistä opponoida, kun välineet äänensä kuuluville saamiseen on jo viety, suut tukittu, kädet kahlehdittu. Kuten nyt Venäjällä. Kuinka paljon voimmekaan vaatia kansalaisilta alituista yhteiskunnallista osallistumista. Demokratian iskulause numero yksi: Ole valpas!

Neuvostomalli kiihottaa

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Putinia, entistä KGB:n miestä, kiihottaisi stalinilainen herruus. Se, kuinka ihmisestä tulee kaikkivaltias, jumala, joka päättää pienten alamaistensa elämästä ja kuolemasta, joka kylpee aineellisessa yltäkylläisyydessä ja palvonnassa, joka nostaa ja kaataa valtakuntia, tapattaa vastustajiaan, tekee mitä haluaa. Ja nauraa päälle, myhäilee huijaustensa onnistumisille.

Me tavalliset ihmiset näemme moisessa toiminnassa sairauden. Historiasta tiedämme, että esimerkiksi Hitler käytti noin 30 eri lääkeainetta, piristävää, rauhoittaa, innoittavaa, nukuttavaa, mitä milloinkin. Jotkut huumeet tuottavat illuusion kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta. Sen takia kiinnittyi huomio Putinin narkomaani-puheeseen; miten juuri narkomaanit tulivatkin hänen mieleensä luonnehtiessaan Ukrainan johtoa. Tyrannien taudinkuvaan kuuluu myös empatian puute ja tunnekylmyys. Hirmuhallitsijat eivät välitä tekojensa seuraamuksista, ja heiltä on aivan turha odottaa vastuullista käytöstä. Tietyssä kliimaksin vaiheessa heitä kiinnostaa vain valta an sich.

Suomi, lukkona lännen

Ulkoinen uhka ja lisääntynyt kansallinen turvattomuuden tunne lisäävät kansan yhtenäisyyttä. Näemme sen jo nyt meissä suomalaisissakin. Olen varma, että jos jotain hirveää tapahtuisi, me kaikki jäisimme paikoillemme ja taistelisimme päättäväisesti uhkaajaa vastaan. Historiasta on kaivettu jo nyt 192030-luvun mielislogan,’ Suomi, lukkona lännen’. Näin lopuksi tuli mieleeni vielä 1900-luvun geopoliitikkojen metafora: Jos vaikkapa suomalaiset joutuisivat lähtemään tästä jäisestä maankolkasta lippu mukanaan, maa-parka takanamme kuolisi, näivettyisi ikävään ja kuolisi, niin luja on liitto maankamaran ja sen päällä asuvan kansan välillä.