15.4.2022

Rauhanneuvotteluissa voitetaan – tai istutetaan uuden sodan siemen


Kuinka brutaaleja ja sotarikollisia menetelmiä aseellisissa selkkauksissa käytetäänkään, niin ennemmin tai myöhemmin aseet vaikenevat, ja lopulta osapuolet istuvat vastatusten neuvottelupöydän ääreen, epäluuloisina, taistelutahtoisina, peloissaan, toiveikkaina.

Suomen historian kaikkein dramaattisimmat kääntäneet olivat Haminan 1809, Tarton 1920 ja Moskovan 1940 rauhanneuvottelut. Ne sisälsivät sekä voittoja että tappioita. Suurin yhteinen nimittäjä niille oli kollektiivinen helpotuksen tunne asioiden saattamisesta kohtuullisen normaaliin tilaan: ne puhdistivat pöydän ja tarjosivat uuden aikakauden alun, turvallisen arjen ‒ tai katkeruuden siemenen.

Ei siis ole ollenkaan samantekevää, missä hengessä neuvotteluja käydään, sillä neuvotteluilmapiiri kertoo jo paljon rauhantilan jatkumisesta: Neuvottelut pitäisi osata ajoittaa oikein: ei liian aikaisin, ei liioin liian myöhään. Osapuolet olisi oltava kypsiä rauhan tahtotilaan.

Ihan kaikkien osapuolten ‒ valtiojohtojen, sotilaiden ja siviilien ‒ näkökulmasta aseelliseen taisteluun turvautuminen on aina epätoivoinen ja suuri epäonnistuminen, diplomatian, politiikanteon, kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja sivistyksen näkökulmista. Sota on hirvittävä fundamentaalinen koettelemus kansakunnille; niiden myötä ne joko syntyvät uudestaan tai tuhoutuvat.

Haminassa luotiin autonominen Suomi – voitto vai tappio

Suomen sodan taistelut 1808‒1809 olivat erittäin tuhoisia suomalaisille siviileille, jos kohta sotilaillekin, ja karsea tappio Ruotsin valtiolle: se menetti kolmanneksen maa-alastaan. Venäläisten vyöryessä talvipakkasilla pääosin rannikkoja myöden maahan, suomalainen rahvas pakeni henkensä edestä metsiin piilopirtteihin. Jos vanhastaan oli totuttu raja-alueilla sissi- ja ryöstöretkiin ja piilot olivat jo valmiina. Joka kylässä toistettiin kertomuksia, joissa tiedettiin naisia ja lapsia raiskatun, kidutetun, tapetun ja ryöstetyn niissä lukemattomissa sodissa, joita Ruotsi kävi laajentuvaa Venäjää vastaan. Jokaisen rauhan takana oli siviileihin kohdistunutta sanoinkuvaamatonta väkivaltaa.

Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595) ja Stolbovan (1617) rauhat olivat määrittäneet suomalaisten elintilaa viemällä rajalinjaa idän suuntaan, mutta Venäjän miehityssodat ja niiden päätteeksi solmitut Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhat kavensivat sitä; Kaakkois-Suomi oli siirretty Venäjän alaisuuteen.

Huomioon ottaen kollektiivisessa muistissa olleet 1700-luvun raa’at miehitykset, odotukset Haminan neuvotteluihin eivät olleet korkealla. Haminan rauhan 1809 tulos oli pikemminkin pelolla odotettu: Suomen ruhtinaskunta siirrettiin imperiumin alaisuuteen. Lohduttavaa oli, että Suomi sai laajan autonomian. Johtuen Venäjän jäsentymättömästä tehottomasta byrokratiasta se saikin rauhassa vahvistaa suomalaisen Suomen rakentamista ja identiteetin rakentamisista 1800-luvun lopulle saakka. On vain arvelujen varassa, kuinka itsenäinen Suomi olisi, jos ruhtinaskunta olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen. Haminan rauhan myötä toteutettiin kuitenkin myös merkittävä aluesiirto: nykyinen Lapin lääni siirrettiin Ruotsilta Suomeen. Ilman sitä, Suomi pohjoisraja kulkisi nykyäänkin Rovaniemellä.

Tartossa haviteltiin metsää Karjalasta mutta saatiinkin Jäämeren satama

Suomi oli aivan toisenlaisessa asemassa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja ennen muuta Venäjän imperiumin romahtamisen myötä: Suomelle avautui kansainvälisessä myllerryksessä uusi ikkuna 1917. Suomen punaisen hallituksen 1.3.1918 neuvottelema rajalinja oli siirtänyt Petsamon Suomelle: sen myönsivät itse Lenin, Stalin, Trotski ja P. Prosjan. Kun valkoiset voittivat Suomessa, Petsamo menetettiin.  Oli aloitettava alusta. Neuvottelut Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallinnon kanssa olivat pitkät ja hankalat.

Suomalaisia hermostutti rajan takana käyty Venäjän sisällissota, itse suomalaiset tekivät heimoretkiä rajan yli, ja laativat 1919 viimeistä piirtoa myöden valmiin hyökkäyssuunnitelman Pietariin. Liiasta vaatimattomuudesta pientä Suomea ei voinut syyttää, pikemminkin suuruudenhulluudesta. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken käytiin vaikeita neuvotteluja peräti viidessä eri paikassa: elokuussa 1918 Berliinissä, syyskuussa 1919 Tallinnassa, lokakuussa 1919 Tartossa, huhtikuussa 1920 Terijoen Rajajoella ja lopulta Tartossa 9.6.‒14.10.1920.

Tarttoon oli ladattu paljon tunteita: osa voitti, osa hävisi. Suomessa äärioikeisto oli pettynyt rauhaan, kun Itä-Karjalan metsät jäivät saamatta. Sen sijaan Petsamo palautettiin; Jäämeren ranta nähtiin avaavan Suomelle suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Inkeriläiset olivat järkyttyneitä: heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi ja Neuvosto-Venäjä pystyivät solmimaan rauhan, joka vakautti Suomen oloja. Suomi voitti neuvotteluissa maa-alueita, ennen muuta käytävän Jäämerelle.

Moskovassa vavistiin ja istutettiin siemen uudelle sodalle

Kotimaassa uhonneiden itseluottamus alkoi rakoilla oikein tosissaan kevättalvella 1940. Nyt elettiin veitsen terällä: pelastuisiko Suomi !?Joka hetki rintamalla uhkasi katastrofi ja nuorukaisten veri virtasi hukkaan”, suri yksi Moskovan neuvottelukunnan jäsen, Väinö Voionmaa.

Talvisodan rauhanneuvottelut olivat erittäin pelottavia: niiden aikana Neuvostoliitto pommitti säälimättä suomalaiskohteita. Kun rauhanneuvottelijat matkustivat Moskovaan, suomalaiset pettyivät. Stalin ei vaivautunut edes tapaamaan heitä, mikä oli paha enne ajatellen itse neuvotteluja ja ylipäätään tulevaisuutta. Tämä oli ottanut nokkiinsa, koska hänen ”parin viikon marssinsa Helsinkiin” oli mennyt pahasti pieleen. Pieni maa oli pahasti nöyryyttänyt suurvaltaa. Hinta rauhasta oli kuitenkin raskas.

Talvisodan rauhanehtojen tultua Suomessa julkisuuteen monet itkivät ja maassa suruliputettiin. Dramaattisesti Suomi menetti Kannaksen, Laatokan seudun ja Raja-Karjalan. Pohjoisesta Sallan ja Kuusamon alueita. Suomi menetti Kalastajasaarennon maa-alueensa. Petsamossa avattiin Neuvostoliiton kauppaedustajisto. Hanko tuli luovuttaa kauttakulkupaikaksi, Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Pelko ja revanssihenki jäivät elämään suomalaisten mieliin. He kokivat Neuvostoliiton vaikeuttaneen eikä lainkaan edesauttaneen maiden suhteiden kohentumista. Lopun tiedämmekin: kehno rauha johti pian uuteen sotaan.

                                                           ***

Kuten yllä olevasta nähdään, rauhaneuvottelut ja sovinto eivät takaa rauhan ajan olojen pysyvyyttä. Nyt kun järkytyksellä seuraamme 2000-luvun alun suurta tragediaa suoraina lähetyksinä Ukrainasta ja Kaakkois-Euroopasta, voimme ennustaa, että rauhanneuvotteluista tulee pitkät ja erittäin hankalat. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäiset neuvottelut – vaikka maat eivät olleet edes aktiivisessa sotatilassa – kestivät lähes kolme vuotta 1918‒1920.

 

 

 

26.2.2022

Suomi, jälleen lukkona lännen

 Liika historian tuntemus ei tee ihmiselle välttämättä aina hyvää, vaikka tieto menneisyydestä enimmäkseen vapauttaa, tekee olon tukevaksi, auttaa hallitsemaa yhä vain monimuotoisemmaksi käyvää maailman poliittista tilannetta. Toisinaan tieto ahdistaa syvästi, kuten nyt.

Sota ei syty yllättäen

Kun torstaiaamuna 24.2.2022 avasin uutiset ja näin sen, minkä olin tiennyt jo tapahtuvan, tuntui kylmäävästi siltä, että elettäisiin marraskuun loppua 1939. Silloisetkaan tapahtumat eivät tulleet yllätyksenä. Valmistautuminen konfliktiin oli kytenyt Suomessa jo vuosikymmeniä, niin kuin Ukrainassakin. Mainilan laukausten provokaatiota 26.11. oli edeltänyt Suomessa jo kesäinen liikekannallepano, miehet olivat ahertaneet vallitustöissä Kannaksella, ja propagandaa itää vastaan oli syötetty jo 1907 lähtien toisen venäläistämiskauden alkaessa. Käsitys siitä, missä oli vihollinen, oli iskostunut jo kovapäisemmänkin kansalaisen mieliin siinä vaiheessa, kun äidit katsoivat poikiaan viimeisen kerran.

Kansakuntana me olemme eläneet jo läpi Ukrainan ahdistuksen, väkivallan, kauhun, menetykset. Siksi torstaiaamun uutinen tuntui niin omakohtaiselta, siksi se liikutti, siksi se vakavoitti, sai kyyneleet kihoamaan silmiin. Mieleeni nousivat äitini hätääntyneet tunteet; hän oli nuori aviovaimo ja odotti ensimmäistä lastaan, kun miehet vietiin rintamalle. Sinnikäs tyttö syntyi talvisodan päättyessä maaliskuussa 1940. Sen piti symboloida uutta alkua, uutta elämää, rauhaa. Mutta ilo lapsesta ja uudesta kodista kesti nuorella parilla vain hetken. Kun tyttönen jo käveli ja sopersi lapsenkieltään, hänen juttukaverinaan oli saksalainen sotilas.  

Liehuvat liput sen kertovat

Toinen muisto, jota olen elänyt viime päivinä läpi, liittyy suoraan Ukrainaan. Kesällä 2008 olin kutsuttuna luennoitsijana Sevastopolissa Krimin niemimaalla. Isäntäni oli Moskovan yliopiston professori ja vierailuun kuului kenttämatka Jaltalle ja tutustuminen historialliseen Sevastopoliin. Matkustin yöjunalla Moskovasta tuolle huikean laakealle mustan mullan alueelle, jonka maisemat olivat tuttuja elokuvista ja vanhoista neuvostoliittolaisista sadonkorjuufilmeistä. Upea maa. Kun hyppäsin junasta Sevastopolin asemalle häkellyin. Kaikkien korkeiden rakennusten katoilla liehuivat Venäjän, ei Ukrainan liput. Kun ihmettelin ääneen länsimyönteiselle isännälleni yllätystäni, hänen äänensävynsä koveni ja hän kertoi, että he eivät tulisi koskaan luopumaan Krimistä, venäläisestä maasta. Ei edes silloin, kun vuokra-aika umpeutuisi.

Luentopaikkani oli Moskovan yliopiston filiaali, joka sijaitsi aivan ydinkeskustassa mäen päällä. Samassa kampuksessa oli Venäjän Mustan meren laivaston tukikohta klubeineen ja uimahalleineen, minkä takia minullakin piti aina olla mukanani passi. Alue oli aidattu ja tarkkaan vartioitu. Kun Venäjä otti Krimin, venäläinen tuttavani Pietarista julkaisi jo valmiiksi kirjoitetun matkailukirjan, missä kerrotaan Krimistä venäläisten omana lomapaikkana kautta aikojen.

Historian väärinkäyttö

Retoriikka, jota presidentti Putin käyttää vallatakseen lisää maata, josta venäläiset eivät tule sen koommin huolehtimaan, on kuin suoraan 1900-luvun pahimpien kansanmurhaajien, Hitlerin ja Stalinin, suusta. Historian aitan hyllyltä on haettu sloganeita, jotka toimivat ennenkin: historiallinen oikeus maahan, historiallinen vääryys sen menettämisestä, oman kansan turvallisuus, puskurivyöhyke, ulkoinen uhka, etninen puhdistus. Kun Hitler puhui syöpäläisistä ja Stalin bandiiteista, Putin puhuu narkomaaneista ja natseista, jotka hallitsevat oikeasti hänelle kuuluvaa maata. Totalitaristien mustavalkoinen maailma ja brutaali sanankäyttö kertovat siinä alennustilasta, mihin väkivallan kannattamat yksinvaltiaat vajoavat. Me todistamme sitä joka päivä median välityksellä.

Historiasta tiedämme myös sen, että mitä heikompi valtion sisäpoliittinen tilanne on, sitä hanakammin vallassaolijat suuntaavat katseensa rajoihin ja sitä kärkkäämmin he ryhtyvät tekaistuin perustein konflikteihin. Sellainen kouluesimerkki nähdään jälleen Venäjällä.

Sitä saa mitä tilaa

Onko tavallinen kansa sitten ainoastaan tyrannien uhreja. Ei ole. Suuri osa heistä on äänestänyt, kannattanut, hurrannut yksinvaltiaat valtansa huipulle. Jättänyt vallankiipijät kokoamaan massiivisia omaisuuksiaan, tuhoamaan opposition, surmaamaan journalisteja, toisinajattelijoita, kriitikkoja, demokraatteja. Avannut korvansa kuulemaan valepuhetta, alistunut tuijottamaan yksipuolista mediapropagandaa, vaipunut välinpitämättömyyteen ja henkiseen laiskuuteen, tyytynyt tietämättömyyteen, kääntänyt selkänsä kansalaisoikeuksien puolustajille.

Kukaan diktaattori ei ole noussut asemaansa ilman kansanjoukkojen tukea. Tavallisten kansalaisten eduksi sanottakoon, että totalitarismin rakentaminen tapahtuu asteittain, se voi kestää vuosikausia, etenee hivuttaen pieninä tekoina, jotka jonain päivänä ryöstäytyvät läpi. Silloin on jo liian myöhäistä opponoida, kun välineet äänensä kuuluville saamiseen on jo viety, suut tukittu, kädet kahlehdittu. Kuten nyt Venäjällä. Kuinka paljon voimmekaan vaatia kansalaisilta alituista yhteiskunnallista osallistumista. Demokratian iskulause numero yksi: Ole valpas!

Neuvostomalli kiihottaa

Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Putinia, entistä KGB:n miestä, kiihottaisi stalinilainen herruus. Se, kuinka ihmisestä tulee kaikkivaltias, jumala, joka päättää pienten alamaistensa elämästä ja kuolemasta, joka kylpee aineellisessa yltäkylläisyydessä ja palvonnassa, joka nostaa ja kaataa valtakuntia, tapattaa vastustajiaan, tekee mitä haluaa. Ja nauraa päälle, myhäilee huijaustensa onnistumisille.

Me tavalliset ihmiset näemme moisessa toiminnassa sairauden. Historiasta tiedämme, että esimerkiksi Hitler käytti noin 30 eri lääkeainetta, piristävää, rauhoittaa, innoittavaa, nukuttavaa, mitä milloinkin. Jotkut huumeet tuottavat illuusion kaikkivoipaisuudesta ja kuolemattomuudesta. Sen takia kiinnittyi huomio Putinin narkomaani-puheeseen; miten juuri narkomaanit tulivatkin hänen mieleensä luonnehtiessaan Ukrainan johtoa. Tyrannien taudinkuvaan kuuluu myös empatian puute ja tunnekylmyys. Hirmuhallitsijat eivät välitä tekojensa seuraamuksista, ja heiltä on aivan turha odottaa vastuullista käytöstä. Tietyssä kliimaksin vaiheessa heitä kiinnostaa vain valta an sich.

Suomi, lukkona lännen

Ulkoinen uhka ja lisääntynyt kansallinen turvattomuuden tunne lisäävät kansan yhtenäisyyttä. Näemme sen jo nyt meissä suomalaisissakin. Olen varma, että jos jotain hirveää tapahtuisi, me kaikki jäisimme paikoillemme ja taistelisimme päättäväisesti uhkaajaa vastaan. Historiasta on kaivettu jo nyt 192030-luvun mielislogan,’ Suomi, lukkona lännen’. Näin lopuksi tuli mieleeni vielä 1900-luvun geopoliitikkojen metafora: Jos vaikkapa suomalaiset joutuisivat lähtemään tästä jäisestä maankolkasta lippu mukanaan, maa-parka takanamme kuolisi, näivettyisi ikävään ja kuolisi, niin luja on liitto maankamaran ja sen päällä asuvan kansan välillä.