Pälkäneläiset - sydänsuomalainen heimo

Ostin muutama vuosi sitten perheeni kanssa mökin Pälkäneeltä ja olen uteliaana tutustunut perushämäläiseen heimoon. Seutu on niin sanottua Sydän-Hämettä, noin 40 km Tampereelta, ja sama mokoma Hämeenlinnasta, Hattula, Hauho ja Kangasala naapureina, Helsingistä 150 km. Hämeenlinnan suunnasta tultaessa maisemaa maalaavat isot järvenselät, pienet pellot, metsät, lujaa ajettava Tampere-Lahti-tie, jonka pysäkki Pälkäneen kirkonkylä on. Rikas floora ja fauna kertovat läheisestä suhteesta luontoon.

Historiasta kiinnostunut näkee, että seudulla on asuttu jo pidempään. Tien reunassa oleva raunioitunut keskiaikainen Pyhän Mikaelin kirkko 1500-luvun alusta kertoo kunnan remonttirahojen vähäisyydestä. Kirkonkylän halki virtaava kapea, Pälkäneveden ja Mallasveden yhdistävä Kostianvirta on taas tuttu taisteluista, joista kerrottiin jo kansakoulun lukukirjoissa. Virran rannalla on rekonstruoitu maamerkki Kostianvirran puolustuslinnoituksesta, jossa suomalaiset kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltin johdolla yrittivät estää venäläisten läpimurtoa lokakuussa 1713. He epäonnistuivat ja venäläiset joukot miehittivät Suomen komentajansa Fjodor Apraksinin johdolla pahamaineisen ison vihan aikaan. Paikalliset pakenivat metsiin ja piilopirtteihin, ja kivikirkko ryöstettiin putipuhtaaksi. Itäisessä osassa Pälkänettä on vanhaa torppariseutua pienine tupineen, siellä täällä seisoo isompi talonpoikaistalo; sisällissodan aikana täälläkin taisteltiin ja teloitettiin väkeä. Viime vuonna mm. Luopioisiin saatiin vihdoin laatta punaisten teloituksista. Toisin kuin muutamat Hennalan punavangit, he olivat saaneet pitää päänsä.

Tästä näkökulmasta luin huvittuneena Suomen Kuvalehdessä (10.5.2019) olleen jutun 55 pälkäneläisen pääkallon keräämisprojektista 1870-luvulla. Kirkon seudulta koottujen lisäksi ruotsalaiset kallontutkijat johdossaan rotuteorioista innostunut nuori Gustaf Retzius, mittailivat paikallisten elävien kalloja. Ideana oli yhdistää Pälkäneen tapaukset isompaan suomalaisaineistoon ja määritellä lyhyt- ja pitkäkalloisten määrää ja laatua. Ja sitä kautta todistaa suomalaisten olevan eri (lyhytkalloista) porukkaa kuin ruotsalaiset.

Jotkut etnisten ryhmien militantit ovat jopa kansainvälisissä tiedekonferensseissa antaneet virheellisesti ymmärtää, että kallokeräys kohdistui Suomessa ainoastaan saamelaisiin (joiden kalloja myös kerättiin), mutta kuten tunnettua, kallonkeräys oli paljon laajempi eurooppalaisten tiedemiesten harjoittama rotuteorioiden kehittämiseen liittynyt ilmiö, joka nousi kukoistukseensa 1840-luvulta lähtien. Suomalaiset olivat tuohon maailmanaikaan saamelaisten kanssa samaa pohjoista ja epäilyttävää, mutta samalla uteliaisuutta herättävää roturyhmää keskieurooppalaisten ja ruotsalaisten näkökulmasta katsottuna. Minusta ei ole mitenkään erikoista, että suomalaiset ja saamelaiset yhdistettiin samaksi ryhmäksi, ovathan ne aikojen alussa olleet yhtä heimoa.

Etenkään suomenruotsalaiset tiedemiehet eivät nielleet yksioikoista suomalaisten siirtämistä alempaan kastiin, ja niinpä he osallistuivat innokkaasti kallotutkimuksiinkin osoittaakseen, että ruotsalaistaustaiset suomalaiset olivat ns. parempaa rotuainesta kuin suomenkielinen rahvas, kuten pälkäneläinen maalaisväestö tai pohjoiskarjalainen kansa Enossa tai asujamisto venäläisvaikutteisessa vanhassa Valamossa, minne Retzius seurueineen seuraavaksi siirtyi.

Pälkäneläisten, alkusuomalaisiksi ajateltujen, kallotutkimus osoitti heidän – jo epäillynkin – lyhytkalloisuuden vaikkakaan ei kiistatta. Tämä tuli kuitenkin suurin piirtein todistettua ja väitteisiin saatiin evidenssiä. Tutkimusmatka Pälkäneelle oli hyvin onnistunut ja nuori Retzius sai nostetta aikalaistensa keskuudessa pätevänä tiedemiehenä. Vaikka kyllähän jo tuonkin ajan suomalaiset maalaiset tiesivät, että hämäläiset, karjalaiset ja lappalaiset olivat eri heimoja eikä hämäläiset näin voineet edustaa koko Suomea. Tämäkin seikka olisi jäänyt lukuisten vastaavien todistusten seuraan 1800-luvun lopusta kertovan tiedehistorian sivuille, mutta rotuinnostus ei laantunutkaan uudelle vuosisadalle siirryttäessä. Päinvastoin, se vauhkoontui järisyttävän väkivaltaisiin mittoihin kansallissosialistien omaksuessa sen keskeiseksi ideologiansa osaksi kaasunhajuisine seurauksineen.

Toisen maailmansodan jälkeen kallot unohtuivat arkistojen kellareihin, kunnes etnisen mobilisaation myötä ne taas löydettiin 1970-luvulta lähtien todistamaan 1800–1900-luvun vaihteen etnisestä sorrosta. Pälkäneellä kallokysymys nousi esille tänä vuonna syystä, että ruotsinsuomalainen aktivistiryhmä Ruotsissa tahtoi Karoliinisessa instituutissa olevat suomalaiskallot palautettavaksi Suomeen, myös säilyneet 40 pälkäneläiskalloa. Pälkäneen seurakunta on luvannut ottaa kallot vastaan, jos nimittäin ne edes joskus suostutaan luovuttamaan. Karoliinisessa ei olla asiasta innostuneita. 

Näin tieteilijän näkökulmasta katsottuna tämä kalloraivo tai -buumi on varoittavakin esimerkki niin sanotuista muotialoista, jotka hurmaavat kansalliset rahoittajat ja tutkijat; alasta, jonne etenkin nuoret kunnianhimoiset tutkijat rynnistävät mitalit ja suurhankkeet mielissään. Eikö kukaan jarruttanut? Ei kukaan sellainen, jolla olisi ollut todellista valtaa. Alan epäillä, onko meidän ajassa samanlaista hurmahenkisyyttä? Viekö nykyinen etninen tai geenien tutkimus meidät taas samaan pisteeseen, entä onko järkevää koneistaa ihmiset työttömiksi, entä ronkkia ilmakehää… mitä vielä? Moni ihmettelee sitäkin, kuinka noin vain hautausmaita ”ryöstettiin” ja hautarauhaa rikottiin. No, hautausmaat eivät kylillä olleet välttämättä hyvin hoidettuja. Niiden kunnostaminen, kaunistaminen ja kukittaminen saivat pontta vasta 1900-luvun puolella, jolloin monet naisjärjestöt alkoivat propagoida niiden puolesta.

Ai, että millaisia sydänhämäläiset sitten ovat? Ihan ystävällisiä, mutta vähän hitaita, täytyy sanoa: se stereotypia tuntuu ainakin pitävän paikkansa :)

  

Ks.

Veera Jussila, Suuri kalloretki. Suomen Kuvalehti 10.5.2019, 26–34.

Aira Kemiläinen (toim.), Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset. 1985.

Muistan sinut, Kirsikka Saari

Elämäkertamuisti on ihmeellinen asia. Se, mitä muistamme lapsuuden, teini-iän tai nuoren aikuisuuden vuosista, on vähäistä ja hyvin valikoitunutta, mutta myös muistijärjestelmämme eli aivojemme automaattisesti editoimaa. Vauva-ajoista kukaan ei muista oikeastaan mitään, mikä johtuu hermoston kehittymättömyydestä. Unitutkijoiden mukaan aivot karsivat vähän käytettyjä yhteyksiä vahvistaakseen jäljelle jääviä muistijälkiä. He myös muistuttavat, että muisti kehittyi ylipäätään siksi, että ihmislaji oppisi viestimään ja että se selviäisi eloonjäämistaisteluissa, ja että asian hyvin muistamiseen liittyy aina tilanteen tuottama kokemus ja tunnelataus. Sekin on järkeenkäyvä väittämä, että muisti ja muistot eivät ole tarkoitettu meille historioitsijoille ja kulttuurintutkijoille ainoastaan lähdeaineistoksi ja vanhojen ihmisten tarinoiksi, vaan tarvitsemme muistia ja muistoja selviytyäksemme jokapäiväisessä elämässämme. Itse tunnen hyvin voimakkaasti ja lähes konkreettisesti, että menneisyys on läsnä tässä ja nyt – siksi historia on tärkeää tutkia myös nykyajan tieteenä.
 

Me itse muokkaamme muistojamme alati, sopeutamme, luomme kokonaiskuvaa kokemuksistamme ja selitämme itseämme yhteisöihimme menneisyytemme kautta. Muistellessamme rakennamme myös visuaalisia mielikuvia. Uni auttaa meitä järjestelemään muistojamme. Sillä tavalla meillä on elämänhallintamme, jota kautta kasvaa hatara käsityksemme koko elämän luonteesta. Kun muistelemme mennyttä, hahmottelemme samalla nykyisyyttä ja luotaamme tulevaan.

Voiko muistitietoaineistot olla sitten luotettavaa tutkimusaineistoa? Voi, riippuen toki siitä, mitä halutaan tietää. 

Olen viime vuosina lukenut ja kuunnellut paljon sekä lappilaisten että siirtokarjalaisten muistoja. Ne muistuttavat kovasti toisiaan: järkytys, katkeruus, ikävä ja nostalgia vuorottelevat niissä. Samankaltaisuus ei olekaan ihme, sillä nehän ovat muokkautuneet itse evakkojen, heidän lastensa ja lastenlastensa, mutta myös instituutioiden, kuten Karjalan liiton, pitäjäyhdistysten ja sukuseurojen tarinankerronnassa ja tavoissa muistella, sekä toistuu myös kansallisessa metatarinassa noista ajoista. Evakkotapauksissakin muistot ovat muokkaantuneet kukin ajan ja paikan tarpeiden mukaan, milloin poliittisista syistä, milloin terapeuttista tai elämänhallinnallisista syistä tai identiteettiprosessin tuloksena.

Miten tämä kaikki liittyy Kirsikka Saareen? No sillä tavalla, että kun kuulin televisiosta, että hän sai parhaan käsikirjoituksen palkinnon 2019 Jussi-gaalassa, sanoin ääneen: ”Siinä hän on! Minä muistan hänet ja I knew it!” MUISTIN, että kun luin Helsingin yliopiston nuorena assistenttina 1990-luvulla historian pääsykoepapereita, käsiini osui kyseisen Kirsikan koepaperi. Hän sai minulta parhaat arvosanat mitä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen olin kenellekään antanut. Muistan sanoneeni itselleni, että tästä tytöstä kuullaan vielä. Koevastaus oli niin hämmentävän kypsää kerrontaa verrattuna muiden saman ikäisten selostuksiin, että olin varma, että tämä opiskelijatyttö löytyy vielä nuorten väittelijöiden joukosta. Kadotin hänet näkyvistä ja ihmettelin, mitä hänelle oli tapahtunut. Miksi hän ei loista hissan laitoksen nuorten tutkijoiden joukossa. Nyt tiedän, hän valmistui ja lähti luomaan uraa käsikirjoittajana. Tietysti! Onnittelut Kirsikka!

Lukemista: Muisti oikuttelee – ja siihen on hyvä syy. Tiede 3/2019, 15-23.

Green Belt Saksan kansalliseksi luonnonmuistomerkiksi

Kuljimme pitkin rajan pintaa; vasemmalla oli korkea aita, ja sen takana hoitamatonta metsää ja pensaikkoa: siellä oli vapauden valtakunta, Länsi-Saksa. Oikealla puolella rajaa sen sijaan avautui avara kenttä, parturoitu maa, kaksinkertainen viisimetrinen aita, juoksuhautamainen syvänne ja tähystystorni: se oli itää, työläisten paratiisia – ei ihme, että sinne oli niin vaikea päästä. Vai mitenkä se olikaan: aivan niin, toisinpäin. Paratiisista oli äärimmäisen vaikea päästä pois.

Moni halusi sitä kuitenkin, ja kymmenet laittomat rajanylittäjät ammuttiin. Me rajanpintaa oppaan perässä kulkeneet ja hiljaisiksi käyneet turistit siirryimme läheiseen Eichfeldin rajamuseoon, Grenzlandmuseumiin, missä koko tarina kerrottiin kaikelle kansalle laidasta lukien. Museo oli entisen rajanylityspaikan vieressä: valokuvista näimme, millainen raja oli ollut 1945–89.  Se ilmensi totalitarismia, siinä konkretisoituivat kahlittu ihminen, kontrolli, oikeudettomuus vapaaseen kulkemiseen ja puhumiseen, poliittinen vankeus ja väärinkäytetty ideologia.

1980-luvulla idän ja lännen sillanrakentajat, kuten Mihail Gorbatshov, kehittivät idean Euroopan vihreästä vyöhykkeestä (European Green Belt), joka myötäilee entisen sosialismia epäonnisesti kokeilleen itäblogin ja läntisen kapitalistisen länsiblogin välissä. Koska länsiblogin rajanpinta jätettiin lähes koskemattomaksi, kasvoi läpi Euroopan Jäämereltä Mustalle merelle/Adrianmerelle vihreä metsävyöhyke.

Saksalaiset ympäristöaktivistit ja -tutkijat ovat rakentaneet ideaa, että osa kaikkiaan noin 1400 km käsittäneestä Länsi-Saksa–Itä-Saksa-rajasta, 763 km, nimettäisiin ’kansalliseksi luonnonmonumentiksi’ (National Nature Monument) museoineen päivineen. Etenkin Thüringenin osavaltio on naisjohtonsa aktiivisella kannustuksella hommannut hanketta. Kun kokoonnuimme European Green Belt- konferenssiin upeisiin historiallisiin Wartburgin linnamaisemiin ja Eisenachin pikkukaupungin ympäristöön, Thüringenin parlamentti hyväksyi kyseisen pätkän kansalliseksi luonnonmonumentiksi (9.11.2018). Runsaan kahden miljoonan asukkaan Thüringen sijaitsee Keski-Saksassa Erfurt keskuksenaan.

Ks. kotisivut European Green Belt Association https://www.europeangreenbelt.org/news/news/the-european-green-belt-in-thuringia-is-a-national-national-nature-monument/

 

Viimeisten vuosikymmenten aikana luonnonperintö – joka käsittää luonnonsuojelun ja luonnonhistorian kannalta merkittävät luontokohteet – on entistä useammin noussut kulttuuriperinnön rinnalle ja lomaan puhuttaessa paikallisista ja alueellisista omakuvista ja profiloinneista. Yleisimmin määriteltynä luonnonmuistomerkeillä tarkoitetaan suojeltuja luonnonmuodostumia, kuten puita, puuryhmiä, siirtolohkareita ja kuten tässä, erityistä historiallista luonnonmaisemaa. Luonnonmuodostumia voidaan suojella paitsi historiallisista syistä, myös niiden kauneuden, harvinaisuuden, maisemallisen merkityksen ja tieteellisen arvon vuoksi.

 

Se, miten luontoa ja kulttuuria esitetään suurelle yleisölle, on ollut kovassa muutoksessa sitten 1970-luvun. Museokentällä alettiin puhua muun muassa ekomuseoista, sosiaalisista museoista sekä esinekeskeisen museoinnin laajentamisesta kohti aineettoman kulttuuriperinnön ja luonnonperinnön esittämistä. Tiukkaan erillisiksi määritellyistä kulttuurihistoriallisista museoista, luonnontieteellisistä museoista ja taidemuseoista haluttiin luoda uusia kokonaisuuksia, jossa kulttuuri ja luonto solauttaisivat kädet toistensa lomahan. Aineeton kulttuuriperintö kattaa kaikki ihmisen toimintapiirit: Se on perintöä, joka ilmenee arkisissa touhuissamme, kuten kerrottua muistitietoa, juhlamenoja, leikkejä, kokkaustaitoja ja luontoa koskevaa kansantietoa. Saksan Green Belt-pätkän nimeäminen kansalliseksi luonnonmonumentiksi on konkreettinen lopputulema tästä yhdistämistyöstä. Hienoa!

Näillä puheilla toivotan kaikille luonnonrauhallista joulun aikaa ja kulttuurista uutta vuotta 2019!

Ehkä ensi vuonna taas ehdin kirjoitella matkakuulumisia ahkerammin kuin ekstra-kiireisinä vuosina 2017–2018. 

Vuosi 2019 tunnetaan Euroopan historian hulluna vuotena, joten ehkä pääsemme jo vähän etäämmälle näistä suomalaisuuden ydintä kiusaavista poikkeusvuosista, kuten itsenäistymisprosessin pohdinnasta ja sisällissodasta, josta on kirjoitettu tänä vuonna niin paljon. Tässä kyllä alkaa odotella jo vähän kekseliäimpiä tutkimusteemoja! Mitäs Mauno Koivisto sanoikaan sopuleista.

Viimeaikaiset julkaisut:

Oona Ilmolahti, Maria Lähteenmäki, Jani Karhu & Alexander Osipov, ’Vihreä museo: paikallinen luonnonperintö ja ekomuseoliike.’ Ilmestyy joulukuussa 2018, Elore 2/2018.

Lähteenmäki Maria, ’Satunnaisesti venäläinen Viipuri. Kamppailu julkisuudesta toisena sortokautena.’ Teoksessa Satunnaisesti Suomessa. Toim. Marko Lamberg, Ulla Piela & Hanna Snellman. Kalevalaseuran vuosikirja 97. SKS. Helsinki 2018, 270–296.

Ks. myös GreenZoneProjectin, Koneen säätiön rahoittaman hankkeemme kotisivu: www.greenzoneproject.com