25.3.2019

Muistan sinut, Kirsikka Saari



Elämäkertamuisti on ihmeellinen asia. Se, mitä muistamme lapsuuden, teini-iän tai nuoren aikuisuuden vuosista, on vähäistä ja hyvin valikoitunutta, mutta myös muistijärjestelmämme eli aivojemme automaattisesti editoimaa. Vauva-ajoista kukaan ei muista oikeastaan mitään, mikä johtuu hermoston kehittymättömyydestä. Unitutkijoiden mukaan aivot karsivat vähän käytettyjä yhteyksiä vahvistaakseen jäljelle jääviä muistijälkiä. He myös muistuttavat, että muisti kehittyi ylipäätään siksi, että ihmislaji oppisi viestimään ja että se selviäisi eloonjäämistaisteluissa, ja että asian hyvin muistamiseen liittyy aina tilanteen tuottama kokemus ja tunnelataus. Sekin on järkeenkäyvä väittämä, että muisti ja muistot eivät ole tarkoitettu meille historioitsijoille ja kulttuurintutkijoille ainoastaan lähdeaineistoksi ja vanhojen ihmisten tarinoiksi, vaan tarvitsemme muistia ja muistoja selviytyäksemme jokapäiväisessä elämässämme. Itse tunnen hyvin voimakkaasti ja lähes konkreettisesti, että menneisyys on läsnä tässä ja nyt – siksi historia on tärkeää tutkia myös nykyajan tieteenä.
 
Me itse muokkaamme muistojamme alati, sopeutamme, luomme kokonaiskuvaa kokemuksistamme ja selitämme itseämme yhteisöihimme menneisyytemme kautta. Muistellessamme rakennamme myös visuaalisia mielikuvia. Uni auttaa meitä järjestelemään muistojamme. Sillä tavalla meillä on elämänhallintamme, jota kautta kasvaa hatara käsityksemme koko elämän luonteesta. Kun muistelemme mennyttä, hahmottelemme samalla nykyisyyttä ja luotaamme tulevaan.
Voiko muistitietoaineistot olla sitten luotettavaa tutkimusaineistoa? Voi, riippuen toki siitä, mitä halutaan tietää. 

Olen viime vuosina lukenut ja kuunnellut paljon sekä lappilaisten että siirtokarjalaisten muistoja. Ne muistuttavat kovasti toisiaan: järkytys, katkeruus, ikävä ja nostalgia vuorottelevat niissä. Samankaltaisuus ei olekaan ihme, sillä nehän ovat muokkautuneet itse evakkojen, heidän lastensa ja lastenlastensa, mutta myös instituutioiden, kuten Karjalan liiton, pitäjäyhdistysten ja sukuseurojen tarinankerronnassa ja tavoissa muistella, sekä toistuu myös kansallisessa metatarinassa noista ajoista. Evakkotapauksissakin muistot ovat muokkaantuneet kukin ajan ja paikan tarpeiden mukaan, milloin poliittisista syistä, milloin terapeuttista tai elämänhallinnallisista syistä tai identiteettiprosessin tuloksena.

Miten tämä kaikki liittyy Kirsikka Saareen? No sillä tavalla, että kun kuulin televisiosta, että hän sai parhaan käsikirjoituksen palkinnon 2019 Jussi-gaalassa, sanoin ääneen: ”Siinä hän on! Minä muistan hänet ja I knew it!” MUISTIN, että kun luin Helsingin yliopiston nuorena assistenttina 1990-luvulla historian pääsykoepapereita, käsiini osui kyseisen Kirsikan koepaperi. Hän sai minulta parhaat arvosanat mitä koskaan sitä ennen tai sen jälkeen olin kenellekään antanut. Muistan sanoneeni itselleni, että tästä tytöstä kuullaan vielä. Koevastaus oli niin hämmentävän kypsää kerrontaa verrattuna muiden saman ikäisten selostuksiin, että olin varma, että tämä opiskelijatyttö löytyy vielä nuorten väittelijöiden joukosta. Kadotin hänet näkyvistä ja ihmettelin, mitä hänelle oli tapahtunut. Miksi hän ei loista hissan laitoksen nuorten tutkijoiden joukossa. Nyt tiedän, hän valmistui ja lähti luomaan uraa käsikirjoittajana. Tietysti! Onnittelut Kirsikka!


Lukemista: Muisti oikuttelee – ja siihen on hyvä syy. Tiede 3/2019, 15-23.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti