Vähemmistökulttuurien sisäiset valtataistelut ovat väistämättömiä päivityksiä

 

Kun maailmanpalo ja epäjärjestys leviävät ja leimahtelevat, sytyttävät ne pesäkkeitä myös lukuisiin etnisiin ja kulttuurisiin vähemmistöihin. Mitä suurempi palo, sitä hanakammin takerrutaan oman kulttuuripiirin rajoihin: aitoja nostatetaan, retoriikkaa kärjistetään, toiminnan painopisteitä, organisaatioita ja ohjelmia rustataan uusiksi, sisäistä kontrollia tiukennetaan, valtaa keskitetään ja moniäänisyyden suita suljetaan. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että kulttuuripiirin sisäisiä vähemmistön vähemmistöjä, alakulttuureja, ryhmiä ja fraktioita aletaan ajaa alas. Äärimmillään kehityskulku vie ahtaisiin, suvaitsemattomiin ja suljettuihin kulttuuripiireihin.

Näin äärimmäiseen kulttuuripiirin sulkemiseen päädytään hyvin harvoin, mutta vallan keskittämisen, uudelleen organisoitumisen, retoriikan kärjistymisen ja tiukempien kulttuuripoliittisten linjausten muodonmuutoksia olemme saaneet nähdä tämän nykyisen maailmanpalon aikana monissa vähemmistökulttuureissa.

Kulttuurivähemmistöt, kuten kulttuurit yleensäkin, eivät ole stabiileja, vaan maailman ja yhteiskuntien muuttuessa ja toimijoiden vaihtuessa niiden toimintastrategioita arvioidaan uudelleen ajassa ja paikassa. Perimiltään päivitysten taustalla on uhkan tunne, pelko kulttuurisen position menettämisestä tai jakamisesta.

Tämän muodonmuutosprosessin tuoksinassa syntyy kahnauksia kulttuuripiirien sisällä kuin myös suhteessa rinnakkaisiin kulttuureihin. Se on väistämätöntä, ja toisinaan myös hyödyllistä päivitystä, joka siirtää kulttuuripiirin puhetavat nykypäivään. Pitkittyneet kiistat ja suoranaiset konfliktit voivat kuitenkin saada aikaan korjaamatonta mainehaittaa riitoihin hirttäytyneelle vähemmistölle ja sen tavoitteille.

 

Onko ”inuiitti” keksitty sana, entä ”saamelainen”, entä ”romani”?

 

On hyvin virheellistä sanoa, että kyseiset kulttuuripiirejä kuvaavat nimikkeet olisi ”keksitty”, vaikka tiedämme, että ne ovat virallistettuja uudissanoja,

1)      jotka korvasivat 1970-luvun etnopoliittisen mobilisaation seurauksena halventavina pidetyt sanat eskimo, lappalainen ja mustalainen, ja

2)      jotka pohjautuvat perimiltään kulttuuriryhmien omaan nimitykseen itsestään.

Niinpä, jos joku puhuu metsäseutujen tai tunturiseutujen saamelaisista, hän puhuu sovittua, korrektia yleiskieltä.

Kaikista saamelaisista käytettiin peräti 1970-luvulle saakka nimeä ”lappalainen”. Nimi juontuu historiallisista asiakirjoista, joissa ”lappalaiset” jaetaan neljään pääryhmään:

tunturilappalaiset (fjäll-lappar)

metsälappalaiset (skogslappar)

kalastajalappalaiset (fiskarlappar)

raitiolappalaiset eli poropaimenet (raidlappar)

 

1970-luvulta lähtien tunnemme nämä kulttuuripiirit nimillä tunturisaamelaiset, metsäsaamelaiset, kalastajasaamelaiset ja raitiosaamelaiset, joilla kullakin on ollut oma kielensä ja kulttuurinsa, joita kaikkia elvytetään. Nimitykset eivät siis ole keksittyjä, vaan päivitettyjä viralliseen muotoonsa.

Metsäsaamelaisia ja heidän jälkeläisiään ei asu pelkästään Suomen Lapissa vaan ylirajaisesti muissakin Pohjoismaissa. Vuonna 1968 ruotsalainen kansatieteilijä Ernst Manker laski Norrbottenissa olevan yli 20 metsäsaamelaista kylää (väitöskirja Skogslapparna i Sverige).

Uusien nimitysten käyttöönotosta voi todeta, ettei ole niin, että toisista lappalaisista käytettäisiin saamelaisnimeä ja toisista lappalaisnimeä, eikä niin, että osaa mustalaisia nimitettäisiin mustalaisiksi ja osaa romaneiksi, eikä liioin niin, että osaa eskimoista nimitettäisiin yhäkin eskimoiksi ja vain osaa inuiiteiksi.

Arvostamme yhteiskuntana näitä käsitteiden uudelleenformatointeja, varsinkin kun itse sanan sisältö on sama: niillä tarkoitetaan samaa kansanryhmää ja kulttuuripiiriä kuin ennen virallisesti käyttöön otettua nimitystä.

 

Kuka saa määritellä kulttuuripiirin sisällöt ja edustaa sitä?

Vahvoissa kansalaisjärjestö- ja yhdistysmaissa, kuten Pohjoismaissa, on perustettu vallan keskittämiseksi ja toiminnan organisoimiseksi keskus- ja etujärjestöjä, joiden kautta tieto kulttuuripiirin linjauksista on siivilöitynyt julkisuuteen joko niiden itsensä tuottamina tietoina tai asialle omistetun median ja tutkijoiden välityksellä.

Tällainen keskitetty ”sensuroitu tieto” ja tiukka kurinalaisuus ovat kuitenkin nykyaikana höltymässä sosiaalisen median myötä: nyt kukin saa sanoa, mitä tahtoo, oli se sitten kuinka mutu-tietoa tahansa. Tämä kielenkantojen höltyminen, moniäänisyys, on liikaa keskitetyille vähemmistökulttuureille, ja ns. avoimet puheet ovatkin omiaan aiheuttamaan sisäisiä kahnauksia, haastavathan ne kulttuuripiiriä johtavan eliitin – joita kaikissa piireissä on – vallan. 

Ammattitutkijoiden kannalta löysä puhe voi olla harmillista disinformaatiota ja osin poliittisen sensaationhakuisuuden ja julkisuudenkipeyden motivoimaa, mikä sumentaa suuren yleisön käsitystä siitä, mikä on tutkittua tietoa ja mikä ei.

 

Metsäsaamelaisten kulttuuripiiri vahvistaa itse itseään kysymättä lupaa

 

Viime vuosien kahnaukset, rajanvedot ja pahanpuhumiset Ylä-Lapin saamelaisten ja himmenneen ja hiljalleen elvytystoimia aloittaneen metsäsaamelaisen kulttuuripiirin välillä liittyvät tyypillisinä ja väistämättöminä vähemmistöjen keskinäisiin valtataisteluihin maailman muuttuessa. Ne kestävät kuitenkin vain aikanansa eikä niihin ole syytä hirttäytyä.

Joka tapauksessa on niin, että kummallakin kulttuuripiirillä on oikeus elää ja kehittää aluettaan ja kulttuuriaan. Metsäsaamelaisten himmennyt ja nationalistisen eetoksen (yksi kieli ja mieli) ja kansanosien rodullistamisen (aito vs. feikki) myötä ”puolilappalaiseksi” ja ”sekaveriseksi” 1800-luvulta lähtien haukuttu kulttuuripiiri ei ole mikään uhka Ylä-Lapin saamelaisyhteisöille.

 

maria.t.lahteenmaki@gmail.com