Vähemmistökulttuurien sisäiset valtataistelut ovat väistämättömiä päivityksiä

 

Kun maailmanpalo ja epäjärjestys leviävät ja leimahtelevat, sytyttävät ne pesäkkeitä myös lukuisiin etnisiin ja kulttuurisiin vähemmistöihin. Mitä suurempi palo, sitä hanakammin takerrutaan oman kulttuuripiirin rajoihin: aitoja nostatetaan, retoriikkaa kärjistetään, toiminnan painopisteitä, organisaatioita ja ohjelmia rustataan uusiksi, sisäistä kontrollia tiukennetaan, valtaa keskitetään ja moniäänisyyden suita suljetaan. Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että kulttuuripiirin sisäisiä vähemmistön vähemmistöjä, alakulttuureja, ryhmiä ja fraktioita aletaan ajaa alas. Äärimmillään kehityskulku vie ahtaisiin, suvaitsemattomiin ja suljettuihin kulttuuripiireihin.

Näin äärimmäiseen kulttuuripiirin sulkemiseen päädytään hyvin harvoin, mutta vallan keskittämisen, uudelleen organisoitumisen, retoriikan kärjistymisen ja tiukempien kulttuuripoliittisten linjausten muodonmuutoksia olemme saaneet nähdä tämän nykyisen maailmanpalon aikana monissa vähemmistökulttuureissa.

Kulttuurivähemmistöt, kuten kulttuurit yleensäkin, eivät ole stabiileja, vaan maailman ja yhteiskuntien muuttuessa ja toimijoiden vaihtuessa niiden toimintastrategioita arvioidaan uudelleen ajassa ja paikassa. Perimiltään päivitysten taustalla on uhkan tunne, pelko kulttuurisen position menettämisestä tai jakamisesta.

Tämän muodonmuutosprosessin tuoksinassa syntyy kahnauksia kulttuuripiirien sisällä kuin myös suhteessa rinnakkaisiin kulttuureihin. Se on väistämätöntä, ja toisinaan myös hyödyllistä päivitystä, joka siirtää kulttuuripiirin puhetavat nykypäivään. Pitkittyneet kiistat ja suoranaiset konfliktit voivat kuitenkin saada aikaan korjaamatonta mainehaittaa riitoihin hirttäytyneelle vähemmistölle ja sen tavoitteille.

 

Onko ”inuiitti” keksitty sana, entä ”saamelainen”, entä ”romani”?

 

On hyvin virheellistä sanoa, että kyseiset kulttuuripiirejä kuvaavat nimikkeet olisi ”keksitty”, vaikka tiedämme, että ne ovat virallistettuja uudissanoja,

1)      jotka korvasivat 1970-luvun etnopoliittisen mobilisaation seurauksena halventavina pidetyt sanat eskimo, lappalainen ja mustalainen, ja

2)      jotka pohjautuvat perimiltään kulttuuriryhmien omaan nimitykseen itsestään.

Niinpä, jos joku puhuu metsäseutujen tai tunturiseutujen saamelaisista, hän puhuu sovittua, korrektia yleiskieltä.

Kaikista saamelaisista käytettiin peräti 1970-luvulle saakka nimeä ”lappalainen”. Nimi juontuu historiallisista asiakirjoista, joissa ”lappalaiset” jaetaan neljään pääryhmään:

tunturilappalaiset (fjäll-lappar)

metsälappalaiset (skogslappar)

kalastajalappalaiset (fiskarlappar)

raitiolappalaiset eli poropaimenet (raidlappar)

 

1970-luvulta lähtien tunnemme nämä kulttuuripiirit nimillä tunturisaamelaiset, metsäsaamelaiset, kalastajasaamelaiset ja raitiosaamelaiset, joilla kullakin on ollut oma kielensä ja kulttuurinsa, joita kaikkia elvytetään. Nimitykset eivät siis ole keksittyjä, vaan päivitettyjä viralliseen muotoonsa.

Metsäsaamelaisia ja heidän jälkeläisiään ei asu pelkästään Suomen Lapissa vaan ylirajaisesti muissakin Pohjoismaissa. Vuonna 1968 ruotsalainen kansatieteilijä Ernst Manker laski Norrbottenissa olevan yli 20 metsäsaamelaista kylää (väitöskirja Skogslapparna i Sverige).

Uusien nimitysten käyttöönotosta voi todeta, ettei ole niin, että toisista lappalaisista käytettäisiin saamelaisnimeä ja toisista lappalaisnimeä, eikä niin, että osaa mustalaisia nimitettäisiin mustalaisiksi ja osaa romaneiksi, eikä liioin niin, että osaa eskimoista nimitettäisiin yhäkin eskimoiksi ja vain osaa inuiiteiksi.

Arvostamme yhteiskuntana näitä käsitteiden uudelleenformatointeja, varsinkin kun itse sanan sisältö on sama: niillä tarkoitetaan samaa kansanryhmää ja kulttuuripiiriä kuin ennen virallisesti käyttöön otettua nimitystä.

 

Kuka saa määritellä kulttuuripiirin sisällöt ja edustaa sitä?

Vahvoissa kansalaisjärjestö- ja yhdistysmaissa, kuten Pohjoismaissa, on perustettu vallan keskittämiseksi ja toiminnan organisoimiseksi keskus- ja etujärjestöjä, joiden kautta tieto kulttuuripiirin linjauksista on siivilöitynyt julkisuuteen joko niiden itsensä tuottamina tietoina tai asialle omistetun median ja tutkijoiden välityksellä.

Tällainen keskitetty ”sensuroitu tieto” ja tiukka kurinalaisuus ovat kuitenkin nykyaikana höltymässä sosiaalisen median myötä: nyt kukin saa sanoa, mitä tahtoo, oli se sitten kuinka mutu-tietoa tahansa. Tämä kielenkantojen höltyminen, moniäänisyys, on liikaa keskitetyille vähemmistökulttuureille, ja ns. avoimet puheet ovatkin omiaan aiheuttamaan sisäisiä kahnauksia, haastavathan ne kulttuuripiiriä johtavan eliitin – joita kaikissa piireissä on – vallan. 

Ammattitutkijoiden kannalta löysä puhe voi olla harmillista disinformaatiota ja osin poliittisen sensaationhakuisuuden ja julkisuudenkipeyden motivoimaa, mikä sumentaa suuren yleisön käsitystä siitä, mikä on tutkittua tietoa ja mikä ei.

 

Metsäsaamelaisten kulttuuripiiri vahvistaa itse itseään kysymättä lupaa

 

Viime vuosien kahnaukset, rajanvedot ja pahanpuhumiset Ylä-Lapin saamelaisten ja himmenneen ja hiljalleen elvytystoimia aloittaneen metsäsaamelaisen kulttuuripiirin välillä liittyvät tyypillisinä ja väistämättöminä vähemmistöjen keskinäisiin valtataisteluihin maailman muuttuessa. Ne kestävät kuitenkin vain aikanansa eikä niihin ole syytä hirttäytyä.

Joka tapauksessa on niin, että kummallakin kulttuuripiirillä on oikeus elää ja kehittää aluettaan ja kulttuuriaan. Metsäsaamelaisten himmennyt ja nationalistisen eetoksen (yksi kieli ja mieli) ja kansanosien rodullistamisen (aito vs. feikki) myötä ”puolilappalaiseksi” ja ”sekaveriseksi” 1800-luvulta lähtien haukuttu kulttuuripiiri ei ole mikään uhka Ylä-Lapin saamelaisyhteisöille.

 

maria.t.lahteenmaki@gmail.com

 

Keski-Lapin maankäytön ja luonnonvarojen kylmäävä historia

Kolonialismintutkijat ovat toistamistaan toistaneet, kuinka Pohjoiskalotin saamelaisalueita on riistetty; on hivutettu kulttuureja, painettu kieliä, valtavirtaistettu lapsia kouluissa ja asuntoloissa ja hyödynnetty ylirajaisen Lapin luonnonresursseja etelän valtakeskusten ja suuryritysten eduksi. 

Kyllä, näin on todellakin tapahtunut. 

 Edellä oleva yleinen luonnehdinta ei kuitenkaan kerro koko totuutta, kun tarkennamme katsettamme. Tiedämme esimerkiksi, että asuntoloihin lähetettiin myös suomalaislapsia kaikilla Suomen syrjäseuduilla, ja muitakin vähemmistöjä, kuten romaneja, on painostettu vähintäänkin yhtä ankarasti kuin napapiirin takaisia alkuperäiskansojen jälkeläisiä. Mitä taas tulee Lapin - tässä yhteydessä puhun napapiirin takaisesta Suomen Lapista – luonnonvarojen riistämiseen, niin myös sitä puolta on syytä tarkentaa tutkimustiedon valossa. 

 Yksi asia on syytä tehdä heti aluksi selväksi: Kun puhutaan Lapin luonnonvarojen ”riistämisestä” (mitä sanaa kolonialismitutkimuksessa usein on käytetty,) kyse on nimenomaan ja pääosin Keski-Lapin alueista, ei Ylä-Lapista. 

Millä tavalla Keski-Lapin eli historiallisten metsäsaamelaisten kotiseutualueen luonnonvarojen hyödyntäminen on sitten edennyt? Siinä on karkeasti nähtävissä viiden askeleen kehityskulku 1700-luvulta tähän päivään: 

Ensin otettiin maanviljelykseen sopivat maat 

 Keskisen Lapin sydänalue on ikiaikaisissa Sodankylän, Kittilän, Sompion ja Keminkylän lapinkylissä asuneiden metsäseutujen saamelaisten kotiseutualuetta, jossa oli oma metsästäjä-kalastaja-kulttuurinsa ja oma kielensä, kemin saame. Dokumentaarista tietoa heistä on historiallisissa lähteissäkin jo 1550-luvun verotusluetteloista lähtien. Runsaammin heidän kotakylistään, elinolosuhteistaan ja perheistään tiedetään 1600–1700-luvun taitteesta lähtien, jolloin (1673/1695) Ruotsin kruunu avasi Lapin rajan maataloutta harjoittaville ja vakinaisesti alueelle asettuville tulokkaille. 

Vaikka tulijoiden joukko supistui alkuvuosikymmeninä suur-Sodankylän seudullakin vain muutamiin henkilöihin, tuli se olemaan alku 1700-luvun puolivälistä lähtien laadituille uusille maatalouteen painostaville plakaateille ja määräyksille. Kuvaavasti metsäsaamelaiset nimettiin (1763) virallisiin tilastoihin ”uudisasukkaiksi”, mikä tuli hämäämään seudun elämänmenon tarkkailijoita ja kirjaajia. Näistä huolimattomimmat alkoivat taipua näkemyksiin, joiden mukaan metsäsaamelaiset olisivat muka kuolleet sukupuuttoon. 

Näinhän ei tietenkään ollut, päinvastoin, kuten 1700–1800-luvun kirkonkirjat kertovat. Vaikka lapsikuolleisuus olikin suuri, oli syntyvyys sitäkin suurempi muutamia kato- ja sotavuosia lukuun ottamatta. Metsäsaamelaisten jälkipolvi kasvoi ja karttui, vaikka heitä ei enää merkittykään alkuperäisellä etnisyyttä osoittavalla nimellään. Hämärtymistä edesauttoi se, että kirkonmiehet saarnasivat suomeksi ja nimesivät vauvoja ruotsalaisperäisillä nimillä ja niin vanhat keminsaamen aikaiset nimet alkoivat jäädä unholaan. Kirkon rooli metsäsaamelaisten etnisen identiteetin häivyttämisessä oli hyvin merkittävä. 

 Se näkyy myös maankäytössä, sillä papit olivat saaneet kruunulta tehtäväksi identifioida seudulta maanviljelykseen sopivat maat, ja he tekivät työtä käskettyä. Se tarkoitti sitä, että ensimmäinen askel Keski-Lapin luonnonvarojen määrätietoisessa hyödyntämisessä oli otettu. 

Seuraavaksi tulivat metsänhakkuut ja Kemijoen valjastus 

Toinen aalto Keski-Lapin luonnonvarojen hyödyntämisessä kohdistui metsäresursseihin. Tukkilaisliike alkoi toden teolla 1860-luvulla ja jatkui sotienväliseen kauteen intensiivisenä, ja senkin jälkeen ”mettätyöt” olivat kiinteä osa lähes kaikkia keskisen Lapin perhetalouksia. Kun hakkuut alkoivat huippukaudestaan hiipua, siirtyi voimayhtiöiden ja valtion talouspoliittisen eliitin katse Pohjois-Suomen valjastamattomiin jokiin. Karjalan voimalaitosresurssien menettäminen jatkosodan päätteeksi kiihdytti Suomen pisimmän joen, Kemijoen, valjastamista. Ensimmäinen voimalaitos valmistui 1949, ja tätä nykyä yksin Sodankylän halkaisevassa Kitisessä on kuusi voimalaitosta. Vedentarpeen tyydyttämiseksi rakennettiin Sodankylän pohjoisosaan kaksi suurta tekojärveä, Lokka ja Porttipahta 1967–1970. Luonnonympäristö muuttui kokonaan rakennustöiden myötä ja osa pohjoisista kylistä, porolaitumista ja metsästys- ja kalastusmaista jäi veden alle. 

Voimalaitostyömaat muuttivat Keski-Lapin ympäristöä ja itsekin muistan, kuinka seudun ihmiset päivittelivät Lokan pahoja hajuja ja sitä, kuinka altaat muuttivat ilmastoakin. Kitisen täydellinen ’koneistaminen’ vei kalat eikä lohi ole noussut jokeen enää aikoihin. Uusina tulokkaina ympäristökuvaan ovat nousseet tuulivoimalat, joita on Keski-Lapissa jo useampia. 

 Kaivostyöt herättävät levottomuutta 

 Neljäs steppi Keski-Lapin luonnonvarojen hyödyntämisessä on ollut modernin kaivostoiminnan aloittaminen 1980-luvulta lähtien. Sinänsä maamineraalien etsimisellä on pitkät perinteet Lapin historiassa, ja geologeja on liikkunut seudulla ahkerasti. Kaivoksista ja kaivoshankkeista Pahtavaara, Sakatti ja Kevitsa sijoittuvat Sodankylään, Suurkuusikko Kittilään ja kyseisten kuntien rajalle tulee Ikkari, Savukoskelle taas Sokli. 

 Kansainvälinen sotilasalue militarisoi Keski-Lapin 

 Viides aalto Keski-Lapin alueen hyödyntämisessä liittyy maanpuolustukseen. Sodankylään perustettiin varuskunta kylmän sodan aikana 1961, mutta viime vuosina sotilaspoliittinen toiminta on seudulla laajentunut Suomen Nato-jäsenyyden (2023) myötä aivan toisiin mittoihin. Tuon tuosta näkee vieraita sotilaita kylien raiteilla ja luonnossa. Ei voi mitään, mutta historioitsijan mieleen tulee väkisinkin jatkosodan aika, jolloin vierailla sotilailla oli saksalaiset univormut. 

 Näiden lisäksi viimeisin ilmiö Lapin luonnon hyödyntämisestä on Lapin matkailun vähittäinen muuttuminen Euroopan eliittiä houkuttelevaksi ”erämaaksi”: Hintataso seudun lomakeskuksissa alkaa olla jo niin korkea, ettei tavallisella palkansaajalla ole kohta niihin varaa. 

Lopputulema 

 Mitä tästä kaikesta ”riistosta” pitäisi ajatella? Tutkijan mieleen herää ainakin yksi kysymys: miten tämä kaikkinainen luonnonvarojen hulvaton hyödyntäminen on kompensoitu Keski-Lapin vanhojen lapinkylien asukkaiden eli metsäsaamelaisten jälkeläisille. Onhan meillä monet kansainvälisetkin sopimukset siitä, että alkuperäiskansoille tulee suunnata kulttuurista tukea kompensaationa heidän ”ikimuistoisten” maa-alueidensa hyödyntämisestä? 

Vastaus on kylmäävä: ei ole kompensoitu mitenkään. 

 Ei siis ole ihme, että keskisen Lapin metsäsaamelaisten jälkeläisten mielestä tilanne on vähintäänkin epäoikeudenmukainen, on ollut jo monta sataa vuotta. 

 Lähde: Lähteenmäki Maria, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala 2026. 

 Voit kommentoida tekstiä lähettämällä huomiosi nimelläsi varustettuna sähköpostiini: maria.t.lahteenmaki@gmail.com

Nyky-Lapin kiistojen juurisyyt löytyvät historiattomasta Saamenmaan etelärajasta

 

Viime vuosina ovat riitelyn, maalittamisen ja vihapuheen kumut kaikuneet Lapista tänne pääkaupunkiin saakka. Etelän ihmiset ovat niihin tympääntyneet, eivätkä kiistelyn syyt ja seuraukset ole koskettaneet moniakaan heistä. Heille Lapista riittää rentouttavat ja piristävät lomat Lapin luonnossa tai tunturiparatiiseissa. Heitä, joita asia on kiinnostanut ovat pysyneet hiljaa peläten tulevansa leimatuksi alkuperäiskansan vastaisiksi, tai ovat tyytyneet kyselemättä eri etnopoliittisten toimijoiden tuottamaan osin vinoutuneeseen informaatioon. Tässä joukossa on myös Lapin ystäviksi profiloituneita tutkijoita ja toimittajia. Itse olen seurannut Lapin historiaan ja kulttuuriin liittyvää väittelyä ja loanheittoa etäisyyden päästä toisaalta rajaseutujen tutkijana uteliaana, helsinkiläistyneenä lappilaisena surullisena.

Valikoiva historian käyttö

Nykyisessä yhteiskunnallisessa painostavassa ilmapiirissä Lappia koskevat historialliset ja kulttuuriset puhetavat ovat yltiöpäisesti ja vahingollisesti politisoituneet tutkitun tiedon kustannuksella. Historian käyttö ja hyväksikäyttö ovat tyypillisiä argumentteja paitsi suurvaltapolitiikassa ja monissa aatevirtauksissa, kuten oli laita esimerkiksi nationalismissa, marxismissa ja feminismissä, missä politisoituneet kansanliikkeet ja tutkijat liittoutuivat yhteisten banderollien alle julistamaan ryhmänsä vapautuksen sanomaa. Mutta ilmiö on tuttu myös etnopoliittisista ja sitä jyrkemmistä etnonationalistisista puheista. Historian aitan hyllyltä otetaan itselle sillä hetkellä sopiva argumentti, irrotetaan se kontekstistaan ja liimataan itselle edullisiin julistuksiin. Toimintatapaan kuuluu, että jätetään huomiotta sellaiset historialliset lähteet ja asiakirjamaininnat, jotka eivät sovi senhetkiselle omalle agendalle.

Etelän ihmisetkin pääsivät todistamaan tällaista valikoivaa historiallisen tiedon käyttöä, kun eduskuntapoliitikot päättivät kesällä 2025, että Lapin alkuperäisväestöstä pääsee edustamaan Saamelaiskäräjille - joka on poliittinen etujärjestö - vain kieliperusteen täyttävät henkilöt. Vaikuttamaan pääsee, jos on vähintään yksi saamenkielinen lähisukulainen 1800-luvun lopulta. Kuka tuolloin on rekisteröinyt kielitaitoa, ei tiedetä. Virallisista tilastoista kielitaito ei ilmene. Hyvä puoli uudessa laissa on, ettei siinä sentään määritelty sitä, kuka on alkuperäiskansaan kuuluva. Sehän olisi sama asia kuin ihan valtakunnan laissa sanottaisiin, kuka saa olla karjalainen. Mahdoton tehtävä: kyllä kukin tietää sukujuuristaan, mihin kulttuuriryhmään kuuluu, ei sitä voida laissa määrittää. Edustajuusoikeudesta päättäminen virallisissa organisaatioissa sen sijaan kuuluu parlamentaarisesti valituille poliitikoille.

Sanottakoon tässä vielä kuitenkin se, että kielitaito on toki tärkeä, mutta on olemassa kestävimpiäkin historiallisia dokumentteja, joista ilmenee alkuperäisyys alueen asukkaana. Sellaisia dokumentteja ovat verotusasiakirjat, henkikirjat ja maakirjat 1500-luvulta lähtien. Ne eivät nyt tällä kertaa kuitenkaan kelvanneet poliittisille päättäjille. Keskusteluissa näyttää myös unohtuneen se perusasia, että jo sana ”alkuperäisväestö” on marinoitu historialla. Ei ole alkuperäisväestöä tai -kansaa ilman historiaa: mitä pitempi dokumentoitu historia, sitä painavampi argumentti sen pitäisi olla.

Lappi jaettiin jälleen kahtia 1973

Yhtä historiaton on ollut nykyisen Saamenmaan eli Ylä-Lapin eteläraja, jonka sisäpuolelle kuuluvat Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnat ja Sodankylän pohjoisosat. Kyseinen raja on ydinongelma nykyisiin kiistelyihin ja riitoihin. Raja määriteltiin vuonna 1973, jolloin se jakoi Lapin kahtia. Ilmiö on tuttu muun muassa afrikkalaisten alkuperäiskansojen heimoalueiden mielivaltaisista jaoista, mutta myös paljon lähempää. Poliittinen rajanveto riitautti väkeä myös ensimmäisessä merkittävässä Lapinmaan jaossa vuonna 1809, kun silloinen Ruotsin Lapinmaa jaettiin kahden valtion, Ruotsin ja Venäjän, alaisuuteen. Vuoden 1973 rajanveto oli toinen seurauksiltaan merkittävä Lapin jakaminen sitten 1809. Tähän päivään tultaessa vuoden 1973 historiattomasta rajasta on paisunut Lapin väestöä ja sen monikulttuurista yhtenäisyyttä murtava ja riitauttava poliittinen muuri.

Nykyisenkaltaista Saamenmaan eteläistä rajalinjausta ei ole koskaan vedetty Lapin pitkässä historiassa: se ei ole kieliraja, ei elinkeinoraja, ei poronhoitoalueen raja eikä etninen raja. Suurin osa pohjoisesta alkuperäisväestöstähän asuu rajan eteläpuolella, poronhoitoraja ulottuu Kuusamoon ja Ylä-Lapissa puhutaan enemmän suomea kuin mitään saamenkieltä. Miksi raja sitten vedettiin siihen, mihin se vedettiin? Tässä kohtaa pitää palautua Suomen 1960–1970-luvun taitteen arktisen politiikan linjauksiin.

Keski-Lapin taloudellinen hyötykäyttö jaon perustana

Juurisyyt 1970-luvun alun Saamenmaan etelärajan vetoon olivat taloudellisia. Dramaattisesti ummistettiin silmät vanhojen historiallisten lapinmaiden ja niiden alkuperäisasukkaiden, metsäsaamelaisten (kuten Sodankylän, Kittilän, Savukosken, Pelkosenniemen ja Sallan seudun) asutusrajoista, kuin myös 1800-luvun lopulla perustetussa paliskuntajärjestelmässä määritellyistä poronhoitoalueen rajoista. Ristiriitaista kyllä, rajanveto perusteltiin juuri poronhoidolla. Peruste oli keinotekoinen, sillä myös keskisessä Lapissa lukuisissa talouksissa harjoitettiin poronhoitoa. Suunnittelijat ehkä visioivat, että tulevaisuudessa poronhoito keskitettäisiin vain Ylä-Lappiin. Tähän ei ole päästy vielä 2020-luvullakaan ja ylipäätään poronhoidosta saa pääelantonsa enää vain pieni prosentti Lapin väestöstä. Poronhoitoperuste oli keinotekoinen ja historiaton jo heti alussa, mutta sillä mentiin.

Kun Ylä-Lappi näin erotettiin muusta napapiirin takaisesta Lapista, oli suunnitelmat valmiit jäljelle jääneen Keski-Lapin osalta. Lapin maatalouskomiteassa (1968) perusteltiin tehostettua alueen hyötykäyttöä maatalouden heikolla kannattavuudella. Keski-Lapin kohtalo valtion luonnonresurssialueena oli sinetöity jo 1800-luvun tukkilaisliikkeen myötä, ja ohjemaa täydennettiin sodanaikaisella päätöksellä Kemijoen ja sen sivujoen Kitisen valjastamisesta sekä Kekkosen 1950-luvun alun teollisuuspoliittisilla linjauksilla. Konkreettisena osoituksena politiikasta oli laajojen Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen Sodankylään 1960–1970-luvun taitteessa. Valtiolla ei nähty yksinkertaisesti olleen taloudellisesti varaa rajata Keski-Lappia Saamenmaahan.

Jos Saamenmaan eteläraja olisi määritelty historiallisin eikä keinotekoisin perustein, nykyinen keskinen Lappi olisi ehkä säästynyt siltä luonnonvarojen ja kulttuurialueensa hyväksikäytöltä, mihin se on joutunut, kuin myös siltä kiistakysymykseltä, kuka saa edustaa Lapin alkuperäisväestöä sellaisessa poliittisessa etujärjestössä kuin Saamelaiskäräjät. Ehkä olisi vältytty myös keskisen Lapin kulttuurialueen, metsäsaamelaisten ja heidän jälkeläistensä, mustamaalaamiselta. Vaikka tässä ei ole syytä toistaa julkisuudessakin esitettyä vihapuhetta liittyen metsäsaamelaisten kulttuuriperintöön, näyttää siltä, että viime aikoina useimmiten toistetut halveksunta- ja mitätöintiyritykset kiteytyvät pilkallisiin tokaisuihin, joissa metsäsaamelaisten jälkeläisiä on syytetty ”tunkeutumisesta perusteitta saamelaisuuteen” ja valheellisesta alkuperäisväestön kulttuurin omimisesta. Sitä, kuka omii ja mitä, ei ole pystytty osoittamaan. Kyseiset disinformatiiviset letkaisut johtuvat historiallisen tiedon heikosta tuntemisesta ja poliittisesta populismista. Tarvitsemme siis lisää avointa, läpinäkyvää ja dokumentoitua Lapin historian tutkimusta ammattihistorioitsijoiden tekemänä. Ei ole vaikea nähdä, että tutkitun tiedon puute on johtanut väärinkäsityksiin ja riitoihin Lapin eri kulttuurialueiden välillä.

 

Lisäluettavaa Keski-Lapin kulttuuristaloudellisista muutoksista ja jatkuvuuksista ks.

Maria Lähteenmäki, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala. Helsinki 2026.

Ilmestyy tammi-helmikuussa 2026 manuaalisena ja äänikirjana.

Jos haluat nimelläsi kommentoida teemaa, voit kirjoittaa viestin maria.t.lahteenmaki@gmail.com