Nyky-Lapin kiistojen juurisyyt löytyvät historiattomasta Saamenmaan etelärajasta

 

Viime vuosina ovat riitelyn, maalittamisen ja vihapuheen kumut kaikuneet Lapista tänne pääkaupunkiin saakka. Etelän ihmiset ovat niihin tympääntyneet, eivätkä kiistelyn syyt ja seuraukset ole koskettaneet moniakaan heistä. Heille Lapista riittää rentouttavat ja piristävät lomat Lapin luonnossa tai tunturiparatiiseissa. Heitä, joita asia on kiinnostanut ovat pysyneet hiljaa peläten tulevansa leimatuksi alkuperäiskansan vastaisiksi, tai ovat tyytyneet kyselemättä eri etnopoliittisten toimijoiden tuottamaan osin vinoutuneeseen informaatioon. Tässä joukossa on myös Lapin ystäviksi profiloituneita tutkijoita ja toimittajia. Itse olen seurannut Lapin historiaan ja kulttuuriin liittyvää väittelyä ja loanheittoa etäisyyden päästä toisaalta rajaseutujen tutkijana uteliaana, helsinkiläistyneenä lappilaisena surullisena.

Valikoiva historian käyttö

Nykyisessä yhteiskunnallisessa painostavassa ilmapiirissä Lappia koskevat historialliset ja kulttuuriset puhetavat ovat yltiöpäisesti ja vahingollisesti politisoituneet tutkitun tiedon kustannuksella. Historian käyttö ja hyväksikäyttö ovat tyypillisiä argumentteja paitsi suurvaltapolitiikassa ja monissa aatevirtauksissa, kuten oli laita esimerkiksi nationalismissa, marxismissa ja feminismissä, missä politisoituneet kansanliikkeet ja tutkijat liittoutuivat yhteisten banderollien alle julistamaan ryhmänsä vapautuksen sanomaa. Mutta ilmiö on tuttu myös etnopoliittisista ja sitä jyrkemmistä etnonationalistisista puheista. Historian aitan hyllyltä otetaan itselle sillä hetkellä sopiva argumentti, irrotetaan se kontekstistaan ja liimataan itselle edullisiin julistuksiin. Toimintatapaan kuuluu, että jätetään huomiotta sellaiset historialliset lähteet ja asiakirjamaininnat, jotka eivät sovi senhetkiselle omalle agendalle.

Etelän ihmisetkin pääsivät todistamaan tällaista valikoivaa historiallisen tiedon käyttöä, kun eduskuntapoliitikot päättivät kesällä 2025, että Lapin alkuperäisväestöstä pääsee edustamaan Saamelaiskäräjille - joka on poliittinen etujärjestö - vain kieliperusteen täyttävät henkilöt. Vaikuttamaan pääsee, jos on vähintään yksi saamenkielinen lähisukulainen 1800-luvun lopulta. Kuka tuolloin on rekisteröinyt kielitaitoa, ei tiedetä. Virallisista tilastoista kielitaito ei ilmene. Hyvä puoli uudessa laissa on, ettei siinä sentään määritelty sitä, kuka on alkuperäiskansaan kuuluva. Sehän olisi sama asia kuin ihan valtakunnan laissa sanottaisiin, kuka saa olla karjalainen. Mahdoton tehtävä: kyllä kukin tietää sukujuuristaan, mihin kulttuuriryhmään kuuluu, ei sitä voida laissa määrittää. Edustajuusoikeudesta päättäminen virallisissa organisaatioissa sen sijaan kuuluu parlamentaarisesti valituille poliitikoille.

Sanottakoon tässä vielä kuitenkin se, että kielitaito on toki tärkeä, mutta on olemassa kestävimpiäkin historiallisia dokumentteja, joista ilmenee alkuperäisyys alueen asukkaana. Sellaisia dokumentteja ovat verotusasiakirjat, henkikirjat ja maakirjat 1500-luvulta lähtien. Ne eivät nyt tällä kertaa kuitenkaan kelvanneet poliittisille päättäjille. Keskusteluissa näyttää myös unohtuneen se perusasia, että jo sana ”alkuperäisväestö” on marinoitu historialla. Ei ole alkuperäisväestöä tai -kansaa ilman historiaa: mitä pitempi dokumentoitu historia, sitä painavampi argumentti sen pitäisi olla.

Lappi jaettiin jälleen kahtia 1973

Yhtä historiaton on ollut nykyisen Saamenmaan eli Ylä-Lapin eteläraja, jonka sisäpuolelle kuuluvat Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnat ja Sodankylän pohjoisosat. Kyseinen raja on ydinongelma nykyisiin kiistelyihin ja riitoihin. Raja määriteltiin vuonna 1973, jolloin se jakoi Lapin kahtia. Ilmiö on tuttu muun muassa afrikkalaisten alkuperäiskansojen heimoalueiden mielivaltaisista jaoista, mutta myös paljon lähempää. Poliittinen rajanveto riitautti väkeä myös ensimmäisessä merkittävässä Lapinmaan jaossa vuonna 1809, kun silloinen Ruotsin Lapinmaa jaettiin kahden valtion, Ruotsin ja Venäjän, alaisuuteen. Vuoden 1973 rajanveto oli toinen seurauksiltaan merkittävä Lapin jakaminen sitten 1809. Tähän päivään tultaessa vuoden 1973 historiattomasta rajasta on paisunut Lapin väestöä ja sen monikulttuurista yhtenäisyyttä murtava ja riitauttava poliittinen muuri.

Nykyisenkaltaista Saamenmaan eteläistä rajalinjausta ei ole koskaan vedetty Lapin pitkässä historiassa: se ei ole kieliraja, ei elinkeinoraja, ei poronhoitoalueen raja eikä etninen raja. Suurin osa pohjoisesta alkuperäisväestöstähän asuu rajan eteläpuolella, poronhoitoraja ulottuu Kuusamoon ja Ylä-Lapissa puhutaan enemmän suomea kuin mitään saamenkieltä. Miksi raja sitten vedettiin siihen, mihin se vedettiin? Tässä kohtaa pitää palautua Suomen 1960–1970-luvun taitteen arktisen politiikan linjauksiin.

Keski-Lapin taloudellinen hyötykäyttö jaon perustana

Juurisyyt 1970-luvun alun Saamenmaan etelärajan vetoon olivat taloudellisia. Dramaattisesti ummistettiin silmät vanhojen historiallisten lapinmaiden ja niiden alkuperäisasukkaiden, metsäsaamelaisten (kuten Sodankylän, Kittilän, Savukosken, Pelkosenniemen ja Sallan seudun) asutusrajoista, kuin myös 1800-luvun lopulla perustetussa paliskuntajärjestelmässä määritellyistä poronhoitoalueen rajoista. Ristiriitaista kyllä, rajanveto perusteltiin juuri poronhoidolla. Peruste oli keinotekoinen, sillä myös keskisessä Lapissa lukuisissa talouksissa harjoitettiin poronhoitoa. Suunnittelijat ehkä visioivat, että tulevaisuudessa poronhoito keskitettäisiin vain Ylä-Lappiin. Tähän ei ole päästy vielä 2020-luvullakaan ja ylipäätään poronhoidosta saa pääelantonsa enää vain pieni prosentti Lapin väestöstä. Poronhoitoperuste oli keinotekoinen ja historiaton jo heti alussa, mutta sillä mentiin.

Kun Ylä-Lappi näin erotettiin muusta napapiirin takaisesta Lapista, oli suunnitelmat valmiit jäljelle jääneen Keski-Lapin osalta. Lapin maatalouskomiteassa (1968) perusteltiin tehostettua alueen hyötykäyttöä maatalouden heikolla kannattavuudella. Keski-Lapin kohtalo valtion luonnonresurssialueena oli sinetöity jo 1800-luvun tukkilaisliikkeen myötä, ja ohjemaa täydennettiin sodanaikaisella päätöksellä Kemijoen ja sen sivujoen Kitisen valjastamisesta sekä Kekkosen 1950-luvun alun teollisuuspoliittisilla linjauksilla. Konkreettisena osoituksena politiikasta oli laajojen Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen Sodankylään 1960–1970-luvun taitteessa. Valtiolla ei nähty yksinkertaisesti olleen taloudellisesti varaa rajata Keski-Lappia Saamenmaahan.

Jos Saamenmaan eteläraja olisi määritelty historiallisin eikä keinotekoisin perustein, nykyinen keskinen Lappi olisi ehkä säästynyt siltä luonnonvarojen ja kulttuurialueensa hyväksikäytöltä, mihin se on joutunut, kuin myös siltä kiistakysymykseltä, kuka saa edustaa Lapin alkuperäisväestöä sellaisessa poliittisessa etujärjestössä kuin Saamelaiskäräjät. Ehkä olisi vältytty myös keskisen Lapin kulttuurialueen, metsäsaamelaisten ja heidän jälkeläistensä, mustamaalaamiselta. Vaikka tässä ei ole syytä toistaa julkisuudessakin esitettyä vihapuhetta liittyen metsäsaamelaisten kulttuuriperintöön, näyttää siltä, että viime aikoina useimmiten toistetut halveksunta- ja mitätöintiyritykset kiteytyvät pilkallisiin tokaisuihin, joissa metsäsaamelaisten jälkeläisiä on syytetty ”tunkeutumisesta perusteitta saamelaisuuteen” ja valheellisesta alkuperäisväestön kulttuurin omimisesta. Sitä, kuka omii ja mitä, ei ole pystytty osoittamaan. Kyseiset disinformatiiviset letkaisut johtuvat historiallisen tiedon heikosta tuntemisesta ja poliittisesta populismista. Tarvitsemme siis lisää avointa, läpinäkyvää ja dokumentoitua Lapin historian tutkimusta ammattihistorioitsijoiden tekemänä. Ei ole vaikea nähdä, että tutkitun tiedon puute on johtanut väärinkäsityksiin ja riitoihin Lapin eri kulttuurialueiden välillä.

 

Lisäluettavaa Keski-Lapin kulttuuristaloudellisista muutoksista ja jatkuvuuksista ks.

Maria Lähteenmäki, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala. Helsinki 2026.

Ilmestyy tammi-helmikuussa 2026 manuaalisena ja äänikirjana.

Jos haluat nimelläsi kommentoida teemaa, voit kirjoittaa viestin maria.t.lahteenmaki@gmail.com