Antti Ristimellan (1984−2015) muistoksi

Rakas Antti, kaipaamme sinua valtavasti kaikki, vanhempasi, sisaresi, me tädit, serkkusi ja muut sukulaisesi, ystäväsi, työkaverisi, koiranpentusi, kaikki yhteisösi jäsenet. Ihan kaikki. Itkemme ja suremme yksin ja yhdessä väkivaltaista lähtöäsi 25.6. työmaa-onnettomuudessa. Ei ole mitään määrää tällä tuskalla ja ikävällä. Synnyit Kittilässä kesäkuussa 31 vuotta sitten ja lähdit tästä maailmasta Rovaniemellä kesäkuussa 2015. Elit vain kesästä kesään. Voi tätä murheen päivää, voi tuota lähdön lopullisuutta.

Kaikki pysähtyi tuona torstai-aamupäivänä. Autosi jäi seisomaan työmaan reunaan, asuntosi sisustus muuttui kylmäksi, paikka pöydässä jäi tyhjäksi. Hammasharja, dödö jonka ostin sinulle jouluna, tyylikkäät vaatteesi henkareissa, monenmoiset kengät eteisessä, takit, urheiluvälineet, ruoat jääkaapissa; kaikki jäivät sinun kosketustasi vaille. Laatikossa koulu- ja työtodistuksia, ylioppilaskuva, kuvia juhlista, tyttökavereista, perheestä. Kirjat, videot, soittimet, tv. Kaikki sinulle tärkeät esineet ja muistot, koko ihmisen yksityinen elämä jäi siihen ja pysähtyi, kun sinut vietiin meiltä pois vastoin kaikkia tulevaisuudensuunnitelmiasi, tuoretta suhdettasi, haaveitasi. Kaikki leikkautui hetkessä pois eikä koskaan palaa. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää.

Muistan sinut pyöreänpehmoisena vauvana, touhukkaana pikkupoikana, teini-ikäisenä koululaisena futispallon kanssa, rippikoululaisena, hoikkana nuorukaisena, armeijan vaatteissa, tonttulakki päässä jouluina, juhliin sonnustautuneena komeana nuorena miehenä. Sanoin sinua italialaiseksi filmitähdeksi, koska näytit juuri sellaiselta. Nauravaiselta, myönteiseltä, vastuuntuntoiselta, kunnon kaverilta.

Nuoren ihmisen kuolemaa on vaikea hyväksyä. Emme hyväksykään tapahtunutta, mutta et siitä huolimatta enää palaa milloinkaan. Et vaikka monet vanhemmat haluaisivat vaihtaa paikkaa kanssasi, et palaa sittenkään. Joku sanoo, että sinun päiväsi olivat luetut. Niinhän se on jälkikäteen ajateltuna. Et sinä halunnut kuolla etkä edes ajatellut kuoleman läheisyyttä. Olit terve ja hyväkuntoinen. Lähtösi ei ollut vapaaehtoinen vaan onnettomuus, jolla on syynsä, tekijänsä. Siksi on niin vaikeaa hyväksyä tätä. Irronnut betonielementti kaatui päällesi ja menehdyit silmänräpäyksessä. Ajattelen, että kuolemasi olisi voitu välttää. Voi tätä murhetta, voi tätä ikävää, voi tätä lohduttomuutta.

Antti, rakastamme sinua aina, emmekä unohda sinua milloinkaan. Kuljet kanssamme niin kauan kuin itse elämme, ja sen jälkeenkin elät vielä valokuvissa, sukumme muistoissa sinä nuorena miehenä, jolta varastettiin elämä.