Totuus naparetkeilijä Scottista

Sellaiset lukijat, jotka ovat perehtyneet teoissaan suurten ja sankarillisten miesten arktiseen matkailuun ja niin sanottuihin löytöretkiin tietävät, että kyseisistä herroista kirjoitetut jälkikirjoitukset ovat varsinaista kynät aseina käytävää sotaa. Taistelu paikasta Maailman Naparetkeilyn Historia -kirjassa on kovaa. Kuka heistä on miehisin mies, urhein, kestävin, älykkäin, taitavin, nokkelin, ja sitä myöden sankarillisin?

Norjalaiset nostavat kevyesti kärkeen Fridtjof Nansenin ja Roald Amundsenin, englantilaiset taas Robert Falcon Scottin ja Ernest Shackletonin, ranskalaiset ehkä Jean Charcotin, amerikkalaiset Robert Pearyn, suomalaiset Adolf Nordenskiöldin, ruotsalaiset Salomon Andréen, tanskalaiset venäläistyneen Vitus Beringin, hollantilaiset William Barentsin ja venäläiset Aleksandr Kuznetsovin tai Ivan Papaninin. Ehkä. Naisrintamalla on paljon vähemmän nostettavissa arktisia sankarittaria; ehkä kärjessä hiihtävät amerikkalaiset Louise Boyd ja Ann Bancroft. Ehkä.

Sijoitus naparetkeilijöiden historiallisella ranking-listalla riippuu paitsi teoista (ensisijaisesti napojen saavuttamisesta), ajankohdasta (aikahaarukalla 1500-luvulta 1900-luvun alkupuoliskolle), mutta myös jälkikirjoittajien onnistumisesta työssään. Siis siitä, kuinka elämäkerturit perustelevat sankarinsa ansiot suhteessa tämän pahimpiin kilpailijoihin.

Otetaanpa esimerkki huipulta. Englantilainen herrasmies-kapteeni Scott vastaan karski merenkävijä Amundsen. Kohteena Etelänapa. Kulkuaika vuodenvaihde 1911–1912 eli alueen kesäaika. Kaksi hyvin erilaista miestä, kokeneita ja rohkeita, pyrki omien kansallisten lippujensa alla kohti ennen saavuttamatonta maailman pohjaa. Matkaa mantereen reunalta keskukseen oli noin 1300 km. Olosuhteet olivat kylmät, paikoin jäätävät: mittari näytti enimmillään noin -40 astetta Celsiusta. Kulkureitti oli erittäin vaikea, loputonta ylänköjäätikköä (paksuimmillaan neljä km), piikkisiä vuoria, pari jäätynyttä järveä, syviä railoja, ja välillä kova tuuli ja pyry sen muassa. Scott aloitti vaelluksensa kaksi viikkoa norjalaisen jälkeen. Siinä taisteli mies jäätä, pakkasta ja tuulta vastaan. Oman kunnian ja maineen ja kansallisen omakuvan puolesta, valloitusvietin ajamana, seikkailunhaluisena, omia rajojaan kokeillen taistelussa säälimätöntä luontoa vastaan.

Retken lopputulos tiedetään. Amundsen ehti navalle ensin 14.12.1911, Scott 5 viikkoa myöhemmin 18.1.1912. Voittajien paluumatka sujui onnekkaasti ja he olivat mantereen reunalla tukipaikassaan suunnitellun mukaisesti 25.1., kun taas Scott menehtyi viiden miehensä kanssa vain 18 kilometrin päähän ruokavarastostaan 29.3.1912. Kaksi ensimmäistä miestä kuolivat hieman aiemmin; toinen tippui railoon, toinen palellutti jalkansa. Scott ja kaksi muuta sinnittelivät, mutta jäätyivät kuoliaaksi telttaansa. Kun heidät löydettiin, löydettiin myös Scottin päiväkirja, joka kertoo hyytävää tarinaa miesten retkestä. Lukemattomia tarinoita ja tulkintoja on sitten vuoden 1912 ilmestynyt selittämään Scottin traagista matkaa ja kylmää kohtaloa.

Vuonna 2011 tunnettu brittiläissyntyinen eteläafrikkalainen naparetkeilijä ja kirjailija Ranulph Fiennes (s. 1944) tarttui jälleen mieliaiheeseensa. Ja aivan tuohtuneena. Hän halusi korjata sen järkyttävän vääryyden, minkä eräs 'populaarikirjoittaja' Roland Huntford ( s. 1927) oli saanut aikaan Scott-tulkinnoillaan. Cambridgelaisen Huntfordin kirjan pohjalta tehtiin elokuva 'The Last Place on Earth' (1985), joka esitettiin seitsenosaisena tv-elokuvana, ja joka kertoo Amundsenin ja Scottin kilvasta. Kirja ja elokuva tulevat loppupäätelmään, että Amundsen oli parempi naparetkeilijä kuin Scott. Tulkinta suututti laajoja joukkoja: Scotthan oli ja on edelleen brittisankari, naparetkeilyn supermies numero yksi.

Fiennes lähtee kirjassaan 'The last expedition' vastahyökkäykseen halveksilla huomautuksilla Huntfordista. Tällä ei ollut mitään kykyä eikä kokemusta kirjoittaa ja arvioida naparetkeilyä ylipäätään saati sitten alan huippuja. Huntfordin mainostama 'naparetkikokemus' rajoittui Tukholman lähimetsiin, missä tämä oli kirjeenvaihtajavuosinaan ulkoiluttanut koiraansa. Sanalla sanoen, se mitä herra Huntford kirjoitti, oli epäpätevää, julkisuudenhakuista ja tyylitöntä. Niinpä kun Huntford väheksyi Scottin sopivuutta naparetkeen, tämän asenteita, suunnittelukykyä ja retkellä käytettyjä menetelmiä (mm. turvautumista moottorikelkkoihin ja siperialaisiin poneihin) ei Huntford tiennyt mistä puhui, summaa Fiennes asiantuntevasti.

Vastoin Huntfordin levittämää väärää tietoa, Fiennes kirjaa, Scott oli huikea taistelija, suunnitelmallinen, järjestelmällinen tiedemies toisin kuin macho Amundsen, joka ilmoitti Scottille halpamaisesti tulevansa apajille niin myöhään ja muun tekemisen puutteessa, ettei tämä ehtinyt valmistautua mihinkään kilpailuun. Jos Scott olisi tiennyt kilpailusta, hän olisi ottanut miehistöönsä hiihtäjiä eikä tiedemiehiä, joita hänellä oli mukanaan. Summa summarum, Scott epäonnistui pääosin siksi, että sääolot kehittyivät hänen paluumatkallaan todella arktisiksi. Se vei miesten voimat samoin kuin taudit ja muut matkan vaivat. Scottin retki toteutettiin loppujen lopuksi miesvoimin, toisin kuin Amundsenin retki, jossa miehet huilailivat koirien kyydissä. Siksi Scott oli ja on edelleen naparetkeilyn kuningas. Ehkä.

Kun lukee Scottin painettuja päiväkirjoja ja tekstejä niin sanotuista Ensimmäisistä Miehistä ja heidän maineistaan, ei voi kuin vain sääliä niitä satoja perässähiihtäjiä, jotka seuraavat Scottin, Amundsenin, Nansenin, Papaninin tai Nordenskiöldin jälkiä napa-alueille ja viiltävään Pohjolaan. Heidän nimensä eivät jää historiakirjoihin sankaritekoina vaikka matka olisi kuinka ankara.

Arkangeli: kylmään koilliseen avautuva kaupunki

Kävin opettajavaihdossa Arkangelissa. Tiedättehän sen 350 000 asukkaan kaupungin Raahen korkeudella; 64.5° pohjoista leveyttä, Murmanskista 750 km kaakkoon, Suomen rajalle linnuntietä viitisensataa kilometriä, Karjalan tasavallan takana. Juuri se alue, missä jokunen aika sitten oli suuria savotoita ja massoittain poliittisia vankeja. Kartalta katsottuna tuo muinainen suomenheimoisten asuttama yhteisö – ja 1900-luvun alkupuolison historioitsijan Väinö Voionmaa näkemyksissä yksi Kannakselta Jäämereen ulottuvan Suur-Karjalan itäisin reuna – sijaitsee Vienanmeren rannalla 755 km pitkän Vienajoen (Severnaya Dvina) suistossa.

Turhaan ei kaupunkia ole sanottu merellisesti Vienankaupungiksi; se on ollut 1500-luvulta lähtien laajemminkin tunnettu kalastajakylä, kohtaamispaikka ja kauppamerenkulun strateginen keskus. Nykyään sen lähistöllä, runsaan kolmenkymmenen kilometrin päässä, sijaitsee vierailta suljettu ydinsukellusvenekaupunki Severodvinsk. Arkangelia on kasvatettu Koillisväylän kansainvälisen liikenteen toiseksi päätepisteeksi. Satama kuulemma ruopataan suurille aluksille, lentokenttä laajennetaan ja junaraideliikennettä vahvistetaan.

Sitten viime käynnin (pari vuotta sitten) kylä tuntui kasvaneen entisestään. Uusia korkeita kerrostaloja on ilmestynyt aivan keskustaan, samoin hulppeita kauppakeskuksia ja ravintoloita on avattu. Arkangeli elää nousukautta johtuen sen keskeisestä asemasta Venäjän arktisessa strategiassa: varoja on tullut viime vuosina roppakaupalla ja kaupunki on niin sanotusti pessyt kasvojaan: yliopistorakennuksia on remontoitu, samoin teatteria, vanhaa linnoitusmuseota ja hallintorakennuksia. Arkangelin lääniin kuuluvat nykypäivänä arvokkaiksi muuttuneet arktiset kohteet, kuten Novaja Zemlja (uusi maa) ja Frans Joosefinmaa sekä osa ’yhteisiä’ Huippuvuoria. Nenetsien maa rajaa maa-aluetta koillisessa ja Euroopan jääkaapiksi sanottu Karanmeri pohjoisella merialueella. Se on se meri, jonne muun muassa hollantilainen Willem Barents aikoinaan (1597) juuttui laivoineen ja kuoli keripukin heikentämänä. Ja lähellä alueita, joita Greenpeace kävi valvomassa kansainvälistä ja turkulaista kuuluisuutta saaneella Arctic sunrise -laivallaan.

Arkangelin kaupungin nousu on ollut nopea, mutta nykyiset poliittis-taloudelliset ajat ovat ankarat täälläkin. Kaupungin viimeinen kulkupuhe on, että paikallisen federaatioyliopiston rehtori on pidätetty taloudellista väärinkäytöksistä syytettynä ja häntä uhkaa vankila. Kaiken lisäksi keskushallinnolta saatuja yliopiston rahoja leikattiin tammikuun alusta. Vastikään (13.3.2015) BarentsObserver taas tiesi kertoa, että pohjoismainen ministerineuvosto on sulkenut toimipisteitään Luoteis-Venäjällä tympääntyneenä siitä, että heidän 20 vuotta kestäneestä kehittämis- ja yhteistyöstä huolimatta sekä heidät että yhteistyökumppanit on leimattu ’ulkomaisiksi agenteiksi’. Toisaalla samainen lehti kertoo (2.2.2015), että Norjan ulkoministeriö lahjoitti Norjan Barents-sihteeristölle 16 miljoonaa euroa Ruijan ja Luoteis-Venäjän ylirajaiselle  ’ihmiset-ihmisille’ yhteistyöhankkeelle (2015–17). Varoja hankkeesta saavat toimijat tulevat tukemaan kansalaisyhteiskunnan ja ihmisoikeuksien vahvistamista kyseisillä alueilla; etenkin koulutus, kulttuuri, ympäristö, liiketoiminta, alkuperäiskansat ja media sekä ylirajainen luottamus ja yhteistyö ovat nyt fokuksessa.  1970-luvulla vahvistunutta Norja-Venäjä-yhteistyötä ei noin vain lopeteta. Uusien hankkeiden painopisteet ovat kuitenkin harkitun poliittisia.

Ilmapiiri kaupungissa oli osin epäluuloinen ja jännittynyt: toisaalla suomalaisiin suhtaudutaan entiseen tapaan avoimesti ja yhteistyöhaluisesti, toisaalla taas meitä kyräillään lännen agentteina. Töösät eli televisiot tuottavat yksipuolista tietoa kansainvälisistä tapahtumista. Niiden viesti on yksiselitteinen: on silkkaa valhetta ja panettelua kritisoida suurta johtajaa. Televisiot pauhasivat opiskelijoiden ruokalassa, kaikissa kahviloissa ja ravintoloissa missä ikinä viikon aikana ehdin käydä. Tuli mieleen 1949 julkaistu Orwellin teos Vuonna 1984. Tavallisten ihmisten huolet ovat kuitenkin lähellä, ruohonjuuritasolla; toimeentulossa, lastenhoidossa ja spivan asunnon löytämisessä. Kaupunkitutkimuksellisesta näkökulmasta Arkangelin kehitys onkin hyvin kiinnostava: entiset lähikylät (nykyiset lähiöt ja kaupunginosat) kasvavat keskustaan kiinni ja profiloituvat osaksi suurkaupunkia. Selvästi on nähtävissä viimeisen kymmenen vuoden aikainen kehityssuunta: Arkangeli on kiinnittynyt aikaisempaa tiukemmin Moskovaan. Kohta pomoreiden puukaupunki on vain muisto menneisyydestä, historiaa. Tilalle pyritään kasvattamaan taloudeltaan vankkaa, toimintatavoiltaan modernia, teknistä ja keskusjohtoista arktista kaupunkia.

Näin naapurissa, Vasa-laivalla Tukholmassa

Kävin pitkästä aikaa kylässä Tukholmassa. Kaupungin turisteja viihdyttää nykyään muun muassa arktinen Ice Bar, johon tietysti tutustuin: juomatkin tarjottiin jäälaseista, otin ’Torne River’ -nimisen mehun. Näytti olevan paikka venäläisten suosiossa. Katukuvassa oli paljon muitakin ulkomaalaisia, suurin osa heistä tosin helmikuisen räntäsateen kastelemia kerjäläisiä. Heitä oli kaikkialla, joka viiden metrin päässä, paljon enemmän kuin Helsingissä tai Oslossa. Kahvilat ja pubit kansoittuivat jo alkuillasta. Näköjään jazz-klubeille on syytä varata ennakkoon pöytä, jos haluaa päästä kuuntelemaan live-musiikkia. Ruoka oli valitsemissamme ravintoloissa hyvää, mutta ruotsalainen palvelu yllättävän epäkohteliasta; ehkä se johtui siitä, ettemme tahtoneet pohjoismaalaiseen tapaan antaa ekstratippiä. Tai siksi, että olimme suomalaisia. Ei kai sentään.

Naapuriretken kohokohta oli käynti Vasa-museossa. Vasa on tuhannesta tammesta rakennettu kuninkaallinen loistolaiva, joka lähti neitsytmatkalleen elokuisen tyynessä sunnuntaisäässä 1628. Tukholman satamaan kokoontuneet kaupunkilaiset jäivät hurraamaan ennen näkemättömän kauniille ja kalliiksi tulleelle kuningas Kustaa II Adolfin lippulaivalle. Köyhtynyt kansa sai seurata rannoilta sitäkin kohtalokasta tapahtumasarjaa, kun ensimmäisen kevyehkön tuulen tartuttua neljään auki levitettyyn purjeeseen koko komeus kallistui sivulleen 1300 metrin päässä lähtöpaikastaan ja upposi. Onneksi kuningas Kustu ei ollut todistamassa laivan nopeaa vajoamista aaltoihin ja viidenkymmenen ihmisen tuhoutumista. Hän oleskeli Preussissa ja kuuli katastrofista vasta parin viikon kuluttua. Hänen palattuaan alkoivat ankarat kuulustelut, joiden ainoa johtopäätös oli, että laiva oli rakennettu liian kiikkeräksi. Vedenalainen osa ei ollut oikeassa suhteessa viisikymmenmetrisiin mastoihin, raskaisiin köysistöihin, kymmeniin tykkeihin ja muihin 48 metriä pitkän ja 12 metriä leveän aluksen loistaviin tykötarpeisiin, kuten taidolla sorvattuihin satoihin värikkäisiin patsaisiin. Kapteeni ja merimiehet vakuuttivat toistamiseen, etteivät he olleet tapahtumahetkellä olleet humalassa eivätkä muutenkaan tehneet mitään virheliikkeitä. Vastaava rakennusmestari, muuan hollantilainen, oli kuollut vuotta aiemmin eikä ollut vastaamassa.

Sittemmin 333 vuoden kuluttua, 1961, jolloin laiva nostettiin ällistyttävän hyväkuntoisena pohjasta, uppoamisen syyksi arveltiin 1600-luvun heikkoa teoreettista tietotaitoa. Vasassa oli tavallista enemmän tykkejä ja se oli tavallista vahvemmin rakennettu, mikä teki siitä kohtalokkaasti astetta kiikkerämmän kuin muut ajan laivat. Suurvalta-aikaansa elävä Ruotsi menetti tuikitärkeästä merisotalaivastostaan 1620-luvulla peräti 15 suurta alusta, joista vain pienen osan taisteluissa, joten laivojen uppoamiset karilleajojen ja vastaavien onnettomuuksien vuoksi eivät olleet harvinaisia. Jo kohta Vasan onnettomuuden jälkeen hylkyyn lähetettiin sukeltajia, joiden tarkoitus oli nostaa ylös aluksen arvokkaita tykkejä. Karjalasta asti tuotiin pääkaupunkiin eräskin Hannu Olavinpoika (Hans Olofsson), joka kuulopuheiden mukaan osasi kulkea veden alla, mutta turhaa oli työnsä. Vasta 40 vuotta myöhemmin saatiin kolmenkymmenen metrin syvyydestä, säkkipimeästä pohjasta yli 50 tykkiä ylös käyttäen hyväksi uutta innovaatiota, sukelluskelloa.

Valtavien työläiden arkeologisten tutkimusten ja mittavien konservointitöiden jälkeen Vasa avattiin kaiken kansan ihmeteltäväksi 1990. Itse laiva on henkeä salpaava, museo opettava ja moderni. Esille avautuu 1600-luvun maailma kaikessa arkisessa ja symbolisessa runsaudessaan, myös suurvallan pramea kuori ja näyttämisen halu paistaa läpi: näistä seikoista kertovat konservoitu vaatetus, ruokakulttuuri, astiastot, rahat, pelit, orastavan tupakanpolton välineet, vaatimaton lääkintäarsenaali, rangaistuskahleet, merimiestaidot, taidesuuntaukset myöhäisrenessanssista varhaiseen barokkiin, asehistoria, Vasa-sukua ja etenkin Kustaa II Adolfia symboloivat vahvat Pohjolan leijonat sekä erikoisuutta hakevan 1600-luvun alun värikkäät, vulgaarit rehevät naisveistokset jne. Näytteille on myös rekonstruoitu hukkuneita. 145 henkisen miehistön mukana oli myös perheenjäseniä, naisia ja lapsia, joten ajan naisfiguurikin on saanut muotonsa. Ajan ruotsalaismiehet näyttävät olleet lyhyitä, 165 senttisiä ja naiset kymmenen senttiä lyhyempiä.

Kaiken kaikkiaan Vasa-laivasta pelastettu aineisto antaa hyvin ankaran kuvan tavallisten merimiesten elämästä. Palkka oli vähäinen, jonka takia hyviä miehiä oli tarjoilla laivoihin vähän ja pikkurikollisia ja irtolaisia paljon. Laivataistelut olivat yhtä teurastusta: vihollislaivat liimautuivat yhteen ja miehet lähtivät teurastamaan tykinammuksilta säästyneitä. Olemme jo Viikinki-televisiosarjasta saaneet nähdä mallinnusta 700‒1000-luvun taistelukulttuurista eikä 1620-luvun malli jäänyt viikinkien harjoittamasta raakuudesta jälkeen. Kaiken lisäksi merimiesten muona oli heikkoa käsittäen pääosin puuroa, leipää ja kuivattuja herneitä. Kuri oli kova ja sairastuminen tiesi kuolemaa ja mereen heittoa.

1600-luvun alun maailma oli tavallisen kansan näkökulmasta karua. Sotaväenotot, syvät yhteiskuntaluokkaerot, pakottava uskonnollisuus, eloonjäämistaistelu luonnon ja kruunun armoilla saatteli niin miestä kuin naista hänen lyhyen, noin 35 vuotta kestäneen elinkaarensa aikana. Vaikka Ruotsi eli niin sanottua suuruuden aikaansa, ei se juurikaan tuntunut tavallisista ihmisistä muina kuin lisääntyneinä rasituksina. 30-vuotinen sota riehui Euroopassa ja noitavainoja toimeenpantiin pohjoisessakin, rakenteet tärisivät kaupunkeihin muuttojen myötä ja kadot koettelivat kansaa, osassa talonpoikia kyti kapina. Elämä oli lyhyt mutta ankara. Se elettiin niin hyvin kuin taidettiin, työtä tehtiin, avioiduttiin, lapset saatettiin maailmaan, paremmasta elämisen mallista tietämättöminä.

Toden totta, tämän päivän meno tuntuu lasten leikiltä tuohon aikaan verrattuna. Tervemenoa todistamaan sitä eläintarhan Vasa-museoon, Djurgårdeniin, www.vasamuseet.se
Kiitos Saaralle ja Tuomakselle!

Vuoden Professori 2015 -puhe

Tieteen Päivät, teemana ’Sattuma’

Pieni juhlasali 9.1.2015, klo 10–12, Helsingin yliopisto

Maria Lähteenmäki

Arktisten alueiden ja Suomen historian professori, Itä-Suomen yliopisto

Suomen ja Skandinavian historian dosentti, Helsingin yliopisto

Tieteen vapaudella ja luovuudella kohti tulevaa

Kun vuosikymmeniä sitten opin lukemaan ja kirjoittamaan, oli ensimmäisen lukuvuoden oppikirjana Lasten oma aapinen. Monet minua vanhemmat ja nuoremmat muistavat hyvin tuon 1950-luvun lopusta 1970-luvun alkuun saakka käytössä olleen punakantisen kirjan, jonka kansikuvassa suuren A:n eli Aapislinnan portilla istuu satuolento yllyttämässä lapsia rakentamaan sanoja ja niistä tarinoita. Kirjan tekstit ovat kautta linjan vanhaa kansakoulujen lukukirjagenreä, missä koti, isänmaa ja uskonto -sidonnaisuudet ovat lukujen läpitunkevana juonteena. Oppikirjan tekstejä kuitenkin päivitettiin 1967, ja aivan uusia maailmoita avaavat sanat, kuten televisio, kuuraketit ja lähiöiden tornitalot, alkoivat teoksen välittäminä tulla osaksi suomalaislasten orastavaa yhteiskunnallista tietoisuutta. Noiden sanojen myötä uusi aika astui oppikirjoihin.

Olen sattunut syntymään aikana, jolloin kaikki tuntui olevan liikkeessä. Koululaisena olin todistamassa 1960‒70-luvun vaihteen valtavaa rakennemurtumaa ruohonjuuritasolta. Muutokset olivat niin suuria, että ne jäivät pienen tytön mieleen lähtemättömästi muokaten maailmankuvaa. Kotipuolessani Lapissa murtuma näkyi hyvin konkreettisesti; kylänraitit tyhjenivät nuorista aikuisista, jotka lähtivät joukoittain Etelä-Ruotsin työmarkkinoille, allasevakot siirtyivät kuivempiin kyliin kun Euroopan suurin tekojärvi levitti joet ja muutti ilmastoa, kuten meidän kylän vanhat ihmiset sanoivat tuolloin. Aloitettiin myös peltojen paketointi, mitä me lapset kokoonnuimme nenät vastakkain ihmettelemään. Miten ikinä se olikaan mahdollista?

Nuorten ihmisten näkökulmasta kaikessa tuossa eletyssä ja koetussa murroksessa oli tekemisen ja eteenpäin menemisen meininki. Saksalaiset matkailijat löysivät Lapin massaturisminsa kohteeksi 70-luvun alussa ja me nuoret saimme uudenlaisia kesätöitä tunturien juurille pykätyistä matkamuistokojuista ja kahviloista ja minäkin pääsin opettaman saksalaisille kullanhuuhdontaa. Vanhemmat kulkijat matkasivat Lappiin kaksikerroksisissa busseissa, nuoremmat liftasivat kitarat selässä. He laulelivat nätisti rauhasta ja rakkaudesta, mutta Lapin sodasta heidän koulukirjansa eivät kuulemma olleet kertoneet mitään. Olimme syvästi loukkaantuneita ja lähetimme tuohtuneita terveisiä Länsi-Saksan kouluhallitukselle, joka näin hävyttömästi oli vääristellyt ja pimittänyt historiaa. Minua, tuolloin juuri 17 vuotta täyttänyttä nuorta, huimasi myös ajatus, että kokonainen valtio saattoi valehdella itselleen, ja ettei ainoastaan ne sanat, joita julistettiin kovaan ääneen olleet propagandistisia tai johdattelevia, vaan ehkä vieläkin enemmän sellaisia olivat ne sanat, jotka tarkoituksellisesti jätettiin ääneen lausumatta ja muistamatta. Sanotaan, että juuri 17-vuotiaana ihminen on yhteiskunnallisesti herkimmässä omaksumisen iässään. Minusta tuntuu, että väite pitää paikkansa.

Vaikka jotkut menettivät 1960‒70-luvun vaihteen ryminässä työnsä ja kauhistelivat liian kiihkeänä rynnistävän ’nykyajan’ turmelevan kaiken totutun ja tutun, liike tuntui olevan kaiken kaikkiansa kuitenkin kohti parempaa uutta. Poliittisten päättäjien päämääränä tuntui olevan yksimielisesti hyvinvointivaltion rakentaminen, vaikka kuljettava tie tuntui olevan toisinaan liiankin kivikkoinen ja soukka. Yhteistä poliittista tahtotilaa todisti asteittain toteutettu peruskoulu-uudistus, jonka murtuman me Lapin oppikoululaiset kohtasimme ensimmäisinä. Menimme pääsykokeiden kautta oppikouluun, mutta tulimme ulos peruskoululaisina. Olimme närkästyneitä ettemme saaneet lopputodistusta oppikoulun suorittamisesta vaan jostain epämääräisestä peruskoulusta, kunnes oivalsimme, että oppikoulu edusti homeelta haiskahtavaa suljettua ja mennyttä maailmaa, peruskoulu raikasta ja mahdollisuuksille avointa tulevaisuutta. Olimme siis onnekkaita kun pääsimme osallisiksi uudesta emmekä jääneet kiinni vanhaan.

Ikäluokkani nuoriso oli yhteiskunnallisia ajan rientoja seuraavaa, elimmehän kuumimman poliittisen nuorisoliikkeen jälkimainingeilla, historiallisen käänteen rajalla kuulostellen sekä vanhaa kumua että lupaavia uusia rytmejä. Aloittaessani opinnot Helsingin yliopistossa, kävin oitis tutustumassa Vanhaan ylioppilastaloon, jonka valtauksen 10-vuotismuistoa entiset nuoret kaihoisasti vaalivat juuri helsinkiläiseksi tuloni vuonna 1978. Kuuluin niihin ensimmäisiin ikäluokkiin, jotka hyppäsivät alta sulavalta - yltiöpolitisoituneen opiskelijaliikkeen - jäälautalta epäpoliittiseksi koettuun ainejärjestötoimintaan.  

Yliopisto elää ja sykkii aina yhteiskunnallista aikaansa, ja opiskelijaliike tempoilee samassa tahdissa. Opiskeluaikanani, 1970‒80-luvun vaihteessa, elettiin hyvinvointiyhteiskunnaksi nimetyn järjestelmän parhailla laineilla ja vahvassa tulevaisuuden uskossa, mitä siivitti taloudellinen nousukausi ja vahvistuva demokratisoitumiskehitys. Kaikki kukat saivat kukkia, ja mitä moninaisimmat uudet tieteenalat, esimerkiksi historiassa mikrohistoria, naishistoria ja marginaalien historia valloittivat meidän nälkäisten nuorten tutkijoiden mielet.

1990-luvun alussa, assistenttiaikanani, illuusiot romahtivat, mutta vain osalta väestä. Me, jotka olimme sattuneet sijoittumaan yliopistoinstituution suojiin ennen suurta romahdusta, kauhistelimme ajan ankaruutta vain aamulehteä lukiessamme. Ajan opetus oli minulle yhtäältä se, että kovienkin murtumien syvällinen kokeminen on aina suhteellista ja valikoivaa, toisaalta 90-luvun alun lamavuosina konkretisoitui se, että murroskausien kokemusten intensiteetti ja muistettavuus sitoutuu aina kokijan ikään ja sosio-ekonomiseen asemaan, asuinpaikkaan ja kulloisenkin historiallisen käänteen rajuuteen. Yhteiskunnallisen murtuman pimeä puoli on se, että se tiputtaa aina osan väestä mustaan aukkoon, syrjäyttää ja nöyryyttää.

Kuten näistä omakohtaisten muistikuvieni katkelmista käy ilmi, ikäluokkani on varttunut monien yhteiskunnallisten murrosten läpi. Tämä selittää ainakin osittain sen, miksi minusta tuli tutkija.

Tietysti on jossain määrin illuusiota, että juuri minun ikäkohorttini olisi kokenut enemmän murroskausia kuin sitä nuoremmat tai vanhemmat sukupolvet. Ovathan yhteiskunnalliset käytänteet, hallitsemisen tavat ja työelämä muutoksessa koko ajan, mutta toisinaan – kuten nyt – muutos tuntuu ravistuttavan kovemmin ja koskettavan laajempia piirejä kuin jonain toisina aikoina. Kun itse nuorena tyttönä niin sanotusti avauduin yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämiselle 60-luvun lopulla, lattia keinui tunnistettavasti ja rajusti. Nyt tilanne näyttää – tosin aivan eri perspektiivistä katsottuna – samantyyppiseltä. Ikkunat helisevät ennen vakaina pidetyissä instituutioissakin (kuten yliopistoissa), tärisyttävät niiden kivijalkoja ja rakenteita, mutta notkahduttavat myös kansantalouden perustaa sekä valtiollista julkikuvaa ja itseymmärrystä.

Parhaillaan läpi-elettävää rakenteellista järistystä on verrattu jopa ensimmäisen teollisen vallankumouksen aiheuttamaan pyörremyrskyyn, joka repi kaiken vanhan juurineen päivineen. Ehkä se on liikaa sanottu, mutta meihin yliopistolaisiin nämä nykyrytinät tuntuvat sattuvan syvällisemmin kuin aikaisempien murtumien kohinat. Tieteen tila -raportissaan Suomen Akatemia kärventää muutenkin niukaksi jäänyttä tutkijarauhaamme muistuttamalla, että Suomi on viime vuosina jäänyt huolestuttavasti jälkeen monista verrokkimaistaan. Joku toinen on taas ikävästi summannut, että Suomessa kyllä tehdään hyvää tutkimusta, mutta ei tiedettä. Kaiken lisäksi yliopistolaitoksemme on hajanainen, väki jumittunut kotiyliopistoihinsa emmekä ole ymmärtäneet poisvalita – kuten nykyilmaisu kuuluu – tuottamattomia rönsyjä, millä tarkoitetaan sekä ihmisiä, laitoksia että oppialoja. Kylmää ja karua kerrontaa, toden totta.

 Asiantilan kohentamiseksi ja tutkijoiden ja päättäjien yhteen saattamiseksi ex-kansleri Kari Raivio esittää perustettavaksi uusia ’tieteen asiantuntija’ -toimia Valtioneuvostoon ja ministeriöihin. Auttaako tässä lisä byrokratia, joku voisi kysyä. Myönnetään kyllä, että Raivion korostama tiedemyönteisempi asenneilmasto esimerkiksi mediassa ei olisi pahitteeksi. Populismi jyllää jo siihen malliin ainakin historian alalla, että ei-viihdyttävät perustutkimukset jäävät hyllyyn, jos ne ylipäätään ovat päässeet kustantajien seulan läpi julkaistaviksi, puhumattakaan siitä, että niitä voisi löytää juurikaan lehtien arviointipalstoilta. Tämä huomiotta jääminen taas saa nuoret tutkijat kirjoittamaan kevyttä ja myyvää tarinaa, joka ei todellakaan vie Suomen tiedettä yhtään eteenpäin. Opetustyössä taas näkyy nuorten taito ja kyvykkyys kopioida ja imitoida kansainvälisiä käsitteitä, mallinnuksia ja tulkintoja; vastausta vaille jää vain se, minne se oma ajattelu jäi? Opetammeko jatko-opiskelijoitamme liian muotosidonnaisiksi ja laskelmallisiksi sen sijaan, että yllyttäisimme heitä omaperäisiksi ja luoviksi tutkijoiksi?

Maailma ja maailmallisen menon hallitseminen ovat monimutkaistuneet, haastetta moninkertaistavat tehtäviin ratkaisuihin liittyvät kotimaiset sisäpoliittiset sidokset, paineet, odotukset ja tavoitteet. Eniten olen näinä viime aikoina ollut kuitenkin huolestunut akateemisen tieteen ja sen tekemisen vapaudesta ja luovuuden unohtamisesta. Äskettäin Valtioneuvoston asiantuntijaelin Tutkimus- ja innovaationeuvosto antoi tutkimuspoliittisen linjauksensa vuosille 2015‒2020, missä se korostaa korkeakoulujen radikaalia uudistamista, tiukkaa profiloimista ja tutkimustulosten yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämistä. Koska neuvoston linjaukset vaikuttavat suoraan hallitusohjelmiin, on ne otettava hyvin vakavasti.

Olen neuvoston kanssa samaa mieltä yliopistojen profiloinnista, mutta en niinkään kansallisesta kuin kansainvälisestä: niin pienellä tiedebudjetilla kuin mitä Suomella on tarjottavanaan, ei ole varaa lähteä huippukalliiden alojen tukemiseen, vaan on valittava sellaisia profiloitavia aloja, joita muualla, ison rahan maissa, ei tehdä. Strategiapapereita lukiessa soisin näkeväni myös ’luovuuden ja intohimon mahdollistamisen’, ’omaperäisyyden’ ja ’tilan tekemisen’ -käsitteiden ilmestyvän lukuisiin liikkeellä oleviin tulevaisuuden luotauksiin. Ilman luovuudelle annettavaa tilaa ja tutkimusrauhaa ei meillä tulevaisuudessa ole mitään asiaa huipulle – eikä edes keskitasolle. Välillä tuntuu kuin olisimme sähköjäniksiä; menemme kyllä eteenpäin, mutta turhan monen sivuhypyn kautta.

Monissa piireissä on viime aikoina noussut harras innostus ja suorastaan kilpapuhunta ’poliittisesti ohjatun tutkimuksen’ vahvistamisesta, mikä tarkoittaa käytännössä kohdennettujen tilaustutkimusten lisääntymistä. Tässä mallissa uhkakuvana on, että professoreistakin tulisi entistäkin tiukemmin valtionhallinnon käskyläisiä, mikä ei ole missään suhteessa professoreiden koulutus- ja osaamistasoon, tieteen vapauden prinsiippiin eikä liioin ammatilliseen identiteettiimme. Tässä ei voi muuta kuin muistuttaa siitä yhteisen hyvän ajatuksesta, että kukin kansalainen palvelkoon yhteiskuntaa ja valtiota kykyjensä mukaan.

Mutta ei niin huonoa, etteikö jotain hyvääkin. Myönteistä nykyisessä työelämän murroksessa on oman ammattikuntani kannalta se, että kehittämistyö, innovaatiot sekä sosiaalista vuorovaikutusta, moraalia, politiikkaa ja koulutusta koskevat asiat sekä osaamisen varmistaminen tarvitsevat osaavia ihmisiä myös tulevaisuudessa. Korkean koulutuksen ammattialat tulevat säilymään siinä missä vähän koulutusta vaativat alat koneistuvat.

                                                                   ***

Tässä elettävässä yhteiskunnallisessa rakennemuutoksessa on myönteistä myös se, että murtuman syvyys panee meidät kaikki ottamaan kantaa yhteisen tulevaisuutemme suunnasta. Meitä monen murroksen läpikäynyttä ikäluokkaa murtumat eivät pelota, sillä ne tuovat aina myös toivoa ja iloa tulevasta. Muutos on mahdollisuus. Mitä taas tulee tutkijoiden luovuuden mahdollistamiseen ja tilan tekemiseen, en malta olla siteeraamatta historian professori Väinö Voionmaata, joka esitti jo sata vuotta sitten, että tieteellinen työ on keskitettävä erillisiin tiedeakatemioihin. Näen, että olemme jo matkalle siihen suuntaan.

Arvelen myös älykkäiden säätiöiden kasvavan roolin mahdollisimman itsenäisen ja yleishyödyllisen tieteen rahoittajana. Kaiken kaikkiansa luulen, että nykykuhinan jälkeen tiedemaailma ja yliopistolaisten työnkuvat ja -jaot tulevat eriytymään tasapainoisesti ja aikaisempaa selkeämmin yhtäältä korkeatasoiseen, kunnolla resurssoituun tutkimuksen tekemiseen ja siihen perustuvaan tutkijakoulutukseen, toisaalta poliittisesti ohjatun soveltavan tutkimuksen tuottamiseen ja siihen liittyvään laajempien joukkojen opetukseen.

Nykyisessä kehityksessä on myös positiivista se, että kaikki ovat yksimielisiä siitä, että muutos on väistämätön. Nyt on tullut se aika, kuten puheenvuoroni alussa mainitsemani aapisen kirjoittajille 1960-luvun lopussa; sanat ja niihin sisältyvät avaruudet on päivitettävä. Olisiko nyt television, kuurakettien ja tornitalojen sijalle kirjoitettava digitalisoituneeseen aapiseen ’esineiden internet’, ’opettava tehdas’ sekä ihmisten ja tekoälyllisten laitteiden vuoropuhelu, vai mitä? Se on meidän yhdessä päätettävä.

Kiitokset 

Aivan lopuksi haluan kiittää työpaikkaani Itä-Suomen yliopistoa, tutkimusteni kustantajaa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa sekä ennen muuta Professoriliittoa osakseni tulleesta merkittävästä huomionosoituksesta. Ei varmaankaan ole mitään sen arvokkaampaa palkintoa kuin oman ammattikunnan osoittama kiitos; tämä on akateemisen taipaleeni huippuhetki, joka lämmittää ja innoittaa mieltäni nyt ja aina.

Ohessa Vuoden Professori 2015 koko seremonia ja seminaari:

The painful transition of Finnish academic world

In Finland there are about 3000 private, non-profit foundations and funds. In comparison, in Norway there are ca. 7000, in Sweden 20.000, in the UK approximately 160.000 and in the USA over 600.000 foundations. When the first law on non-profit foundations was passed in Finland in 1930, the number of this kind of registered societies was close to 20. The early foundations were mainly societal charity organs and, for instance, home museum foundations of local or national dignitary men. 

But times changed and activities of foundations have become more complicated especially in terms of taxation. The economic base of foundations has been mainly donations and shares of different companies or common fundraisings (like it was in case in the Finnish Cultural Fund in 1937-39). The variation of foundations is very wide; most of them have been, and still are, quite small, and only some of them are really well-off. In Finland we have only four foundations which asset is over one milliard euro per year (Kone Foundation, Aalto University Foundation, Finnish Cultural Fund and Finnish-Swedish Svenska Litteratursällskapet/Svenska Kulturfonden).

To standardize operating principles and make rules more transparent the leading foundations established in 1970 a national co-operative organ, Delegation of Funds and Foundations to coordinate the field. Today ca. 140 of the most important Finnish foundations and funds are members of this organization: in 2013 they awarded 330 million euro as grants. In spite of the variety in size, societal significance and special focus areas, the great majority of today’s foundations is sponsoring first of all research, arts, education and housing (like student and elderly homes). 

Due to today’s economic depression and turbulences of financing systems of universities (the new university law in 2010) and re-evaluation the new roles of the leading financing institution (Finland’s Academy of Sciences), the  work of foundations has been  especially during the last five years very important for academic researchers and artists. All in all, foundations are an important part of the so called third sector and civil society. The third sector contains many non-profit communities who underline their work on the “public good” principle. These kinds of communities are, for instance, foundations, associations, parties and labor unions.

The increasing significance of private foundations is challenging the Nordic model of welfare society which has – at least until now – emphasized the leading role of the public sector especially in terms of education, research and social well-being. We can witness already now to transformation of the public sector. It is, step by step, trying to transfer more its previous duties toward the third sector. This structural change is very painful and intimate to such a small academic community as the Finnish university system is. Academic unemployment has increased, nearly one thousand PhDs were without work in 2014, young brilliant and frustrated researchers try to find some other source of living, and many professors are exhausted. In addition to research work, teaching, supervising and many societal duties, they should be visionaries, strategists and leaders of future researcher as well.

The period of transition has also questioned the previous evaluation systems of academic projects and national focus areas, and introduced many new and various funding instruments which have got a lot of resistance, especially the demand of “society sensitive” researches has got many critical comments. Is there anymore such a concept as “academic freedom”. The Finnish state – the head financier of our academic research - underlines more solid connection between the state’s interests, investments and researchers tasks and results. There will be more pre-defined calls or tenders for research than before. 

It is clear to all those working at Finnish universities that we are just now living in the academic jungle and only the best strategists and most skillful players of the game will win. As I said, this is and will be very painful and a rude operation but at the very same time absolutely necessary. We have no other way left then to comply with the new division of resources, and face both the intellectual, ideological and economic challenges.

From this viewpoint the role of foundations as financiers of academic research will be very important in the future; they could sponsor upstream or marginalized research fields, offer platforms for dialogue and promote interaction between society, academic world, cultural actors and artists. Maybe they also can provide more space also to professors who often feel themselves marginalized and overpowered by these changes.

 (More information, see for instance, the home page of the Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta, www.saatiopalvelu.fi/smk.html ; Matti Virén, Yleishyödylliset yhteisöt Suomessa, 2014; Maarit Valo, Uusi, uudempi, uusin yliopistolaki, 11.11.2013. See http://blogi.professoriliitto.fi/  )