Rauhanneuvotteluissa voitetaan – tai istutetaan uuden sodan siemen

Kuinka brutaaleja ja sotarikollisia menetelmiä aseellisissa selkkauksissa käytetäänkään, niin ennemmin tai myöhemmin aseet vaikenevat, ja lopulta osapuolet istuvat vastatusten neuvottelupöydän ääreen, epäluuloisina, taistelutahtoisina, peloissaan, toiveikkaina.

Suomen historian kaikkein dramaattisimmat kääntäneet olivat Haminan 1809, Tarton 1920 ja Moskovan 1940 rauhanneuvottelut. Ne sisälsivät sekä voittoja että tappioita. Suurin yhteinen nimittäjä niille oli kollektiivinen helpotuksen tunne asioiden saattamisesta kohtuullisen normaaliin tilaan: ne puhdistivat pöydän ja tarjosivat uuden aikakauden alun, turvallisen arjen ‒ tai katkeruuden siemenen.

Ei siis ole ollenkaan samantekevää, missä hengessä neuvotteluja käydään, sillä neuvotteluilmapiiri kertoo jo paljon rauhantilan jatkumisesta: Neuvottelut pitäisi osata ajoittaa oikein: ei liian aikaisin, ei liioin liian myöhään. Osapuolet olisi oltava kypsiä rauhan tahtotilaan.

Ihan kaikkien osapuolten ‒ valtiojohtojen, sotilaiden ja siviilien ‒ näkökulmasta aseelliseen taisteluun turvautuminen on aina epätoivoinen ja suuri epäonnistuminen, diplomatian, politiikanteon, kansainvälisen vuorovaikutteisuuden ja sivistyksen näkökulmista. Sota on hirvittävä fundamentaalinen koettelemus kansakunnille; niiden myötä ne joko syntyvät uudestaan tai tuhoutuvat.

Haminassa luotiin autonominen Suomi – voitto vai tappio

Suomen sodan taistelut 1808‒1809 olivat erittäin tuhoisia suomalaisille siviileille, jos kohta sotilaillekin, ja karsea tappio Ruotsin valtiolle: se menetti kolmanneksen maa-alastaan. Venäläisten vyöryessä talvipakkasilla pääosin rannikkoja myöden maahan, suomalainen rahvas pakeni henkensä edestä metsiin piilopirtteihin. Jos vanhastaan oli totuttu raja-alueilla sissi- ja ryöstöretkiin ja piilot olivat jo valmiina. Joka kylässä toistettiin kertomuksia, joissa tiedettiin naisia ja lapsia raiskatun, kidutetun, tapetun ja ryöstetyn niissä lukemattomissa sodissa, joita Ruotsi kävi laajentuvaa Venäjää vastaan. Jokaisen rauhan takana oli siviileihin kohdistunutta sanoinkuvaamatonta väkivaltaa.

Pähkinäsaaren (1323), Täyssinän (1595) ja Stolbovan (1617) rauhat olivat määrittäneet suomalaisten elintilaa viemällä rajalinjaa idän suuntaan, mutta Venäjän miehityssodat ja niiden päätteeksi solmitut Uudenkaupungin (1721) ja Turun (1743) rauhat kavensivat sitä; Kaakkois-Suomi oli siirretty Venäjän alaisuuteen.

Huomioon ottaen kollektiivisessa muistissa olleet 1700-luvun raa’at miehitykset, odotukset Haminan neuvotteluihin eivät olleet korkealla. Haminan rauhan 1809 tulos oli pikemminkin pelolla odotettu: Suomen ruhtinaskunta siirrettiin imperiumin alaisuuteen. Lohduttavaa oli, että Suomi sai laajan autonomian. Johtuen Venäjän jäsentymättömästä tehottomasta byrokratiasta se saikin rauhassa vahvistaa suomalaisen Suomen rakentamista ja identiteetin rakentamisista 1800-luvun lopulle saakka. On vain arvelujen varassa, kuinka itsenäinen Suomi olisi, jos ruhtinaskunta olisi jäänyt Ruotsin alaisuuteen. Haminan rauhan myötä toteutettiin kuitenkin myös merkittävä aluesiirto: nykyinen Lapin lääni siirrettiin Ruotsilta Suomeen. Ilman sitä, Suomi pohjoisraja kulkisi nykyäänkin Rovaniemellä.

Tartossa haviteltiin metsää Karjalasta mutta saatiinkin Jäämeren satama

Suomi oli aivan toisenlaisessa asemassa ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan ja ennen muuta Venäjän imperiumin romahtamisen myötä: Suomelle avautui kansainvälisessä myllerryksessä uusi ikkuna 1917. Suomen punaisen hallituksen 1.3.1918 neuvottelema rajalinja oli siirtänyt Petsamon Suomelle: sen myönsivät itse Lenin, Stalin, Trotski ja P. Prosjan. Kun valkoiset voittivat Suomessa, Petsamo menetettiin.  Oli aloitettava alusta. Neuvottelut Neuvosto-Venäjän bolsevistisen hallinnon kanssa olivat pitkät ja hankalat.

Suomalaisia hermostutti rajan takana käyty Venäjän sisällissota, itse suomalaiset tekivät heimoretkiä rajan yli, ja laativat 1919 viimeistä piirtoa myöden valmiin hyökkäyssuunnitelman Pietariin. Liiasta vaatimattomuudesta pientä Suomea ei voinut syyttää, pikemminkin suuruudenhulluudesta. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän kesken käytiin vaikeita neuvotteluja peräti viidessä eri paikassa: elokuussa 1918 Berliinissä, syyskuussa 1919 Tallinnassa, lokakuussa 1919 Tartossa, huhtikuussa 1920 Terijoen Rajajoella ja lopulta Tartossa 9.6.‒14.10.1920.

Tarttoon oli ladattu paljon tunteita: osa voitti, osa hävisi. Suomessa äärioikeisto oli pettynyt rauhaan, kun Itä-Karjalan metsät jäivät saamatta. Sen sijaan Petsamo palautettiin; Jäämeren ranta nähtiin avaavan Suomelle suuria taloudellisia mahdollisuuksia. Inkeriläiset olivat järkyttyneitä: heidät hylättiin oman onnensa nojaan. Tärkeintä oli kuitenkin se, että Suomi ja Neuvosto-Venäjä pystyivät solmimaan rauhan, joka vakautti Suomen oloja. Suomi voitti neuvotteluissa maa-alueita, ennen muuta käytävän Jäämerelle.

Moskovassa vavistiin ja istutettiin siemen uudelle sodalle

Kotimaassa uhonneiden itseluottamus alkoi rakoilla oikein tosissaan kevättalvella 1940. Nyt elettiin veitsen terällä: pelastuisiko Suomi !? ”Joka hetki rintamalla uhkasi katastrofi ja nuorukaisten veri virtasi hukkaan”, suri yksi Moskovan neuvottelukunnan jäsen, Väinö Voionmaa.

Talvisodan rauhanneuvottelut olivat erittäin pelottavia: niiden aikana Neuvostoliitto pommitti säälimättä suomalaiskohteita. Kun rauhanneuvottelijat matkustivat Moskovaan, suomalaiset pettyivät. Stalin ei vaivautunut edes tapaamaan heitä, mikä oli paha enne ajatellen itse neuvotteluja ja ylipäätään tulevaisuutta. Tämä oli ottanut nokkiinsa, koska hänen ”parin viikon marssinsa Helsinkiin” oli mennyt pahasti pieleen. Pieni maa oli pahasti nöyryyttänyt suurvaltaa. Hinta rauhasta oli kuitenkin raskas.

Talvisodan rauhanehtojen tultua Suomessa julkisuuteen monet itkivät ja maassa suruliputettiin. Dramaattisesti Suomi menetti Kannaksen, Laatokan seudun ja Raja-Karjalan. Pohjoisesta Sallan ja Kuusamon alueita. Suomi menetti Kalastajasaarennon maa-alueensa. Petsamossa avattiin Neuvostoliiton kauppaedustajisto. Hanko tuli luovuttaa kauttakulkupaikaksi, Ahvenanmaa demilitarisoitiin. Pelko ja revanssihenki jäivät elämään suomalaisten mieliin. He kokivat Neuvostoliiton vaikeuttaneen eikä lainkaan edesauttaneen maiden suhteiden kohentumista. Lopun tiedämmekin: kehno rauha johti pian uuteen sotaan.

                                                           ***

Kuten yllä olevasta nähdään, rauhaneuvottelut ja sovinto eivät takaa rauhan ajan olojen pysyvyyttä. Nyt kun järkytyksellä seuraamme 2000-luvun alun suurta tragediaa suoraina lähetyksinä Ukrainasta ja Kaakkois-Euroopasta, voimme ennustaa, että rauhanneuvotteluista tulee pitkät ja erittäin hankalat. Itsenäisen Suomen ja Neuvosto-Venäjän keskinäiset neuvottelut – vaikka maat eivät olleet edes aktiivisessa sotatilassa – kestivät lähes kolme vuotta 1918‒1920.