Akateeminen historiantutkimus luo yhteiskunnan kivijalkaa

Säännöllisesti, etenkin tutkimusrahoitusten hakuaikoina, ilkutaan kuinka vähän humanisteilla, esimerkiksi yliopistojen historianprofessoreilla ja dosenteilla kertyy vaikuttavuutta osoittavia viittauksia tieteellisissä aikakauslehdissä. Eräässäkin valintakokouksessa todettiin, ettei akatemiaprofessoriksi voi valita henkilöä, jolla ei ole laajaa viittausrekisteriä, mikä sulki ison osan erittäin päteviä tiettyjen alojen kandidaatteja ulkopuolelle. Vertailuksi otetaan usein kovien erikoistuneiden tieteenalojen tutkijoita, kuten avaruuden, ilmanalan ja jääpeitteen tutkijoita, joiden viittausten runsaus katsotaan legitimoivan heidän saamansa miljoonarahoitukset: Mitä viitatumpi, sitä enemmän hankerahaa; Mitä viitatumpi, sen parempi tutkija.

Tässä asetelmassa on muutamia heikkouksia. Ensinnäkin on muistettava sellainen itsestään selvä perusasia, että tieteenalojen suosio ja sitä kautta rahoituksen saanti vaihtelevat ajassa riippumatta siitä, onko tutkija erityisen ansiokas, riittää että on ansiokas. Kullakin historiallisella ajanjaksolla on pääosin poliittisista suhdanteista (yhteiskuntarelevanssista) johtuvat suosikki- eli muotialansa, joita rahoitetaan kernaasti. Muun muassa 1800-luvun lopulla historia oli ykköstiede, nyt sitä arvostetaan pääosin viihteenä: mitä populaarimpi ‒ seksiä, väkivaltaa ja sotaa sisältävä teos on, sitä enemmän julkisuutta.

                                                                      ***

Tässä kohtaa on syytä ryhmitellä karkeasti ja lyhyesti historiankirjoja tekevien joukkoa:

1) Tiukasti tutkittuun tietoon ja vertaisarviointiin perustuvaa perustutkimusta ja tulkintaa menneisyydestä tekevät akateemiset ammattihistorioitsijat, pääosin yliopistoissa toimivat professorit ja dosentit. Heidän tavoitteenaan on tuottaa uutta tietoa ja uusia tulkintoja laajasti yhteiskunnan eri toimijoiden käyttöön. Tutkimukset ovat nootitettuja ja tutkimusasetelmiltaan kansalliset rajat ylittäviä.

2) Toisen moni-ilmeisen kategorian muodostavat kansalliset tietokirjailijat, jotka hyödyntävät  ammattihistorioitsijoiden tekemiä perustutkimuksia ja joiden motiivina on myydä ja elättää itsensä kirjoittamalla. Juuri tämän ryhmän teemat ovat monta kertaa valittu kaupallisuuden näkökulmasta ja kirjojen tavoitteena on usein lukijoiden viihdyttäminen.

3) Kolmannen laajan ryhmän muodostavat iloiset ja innokkaat harrastajahistorioitsijat, jotka tuottavat tekstejä useimmiten omaksi, sukunsa tai yhteisönsä iloksi.

                                                                                       ***

Mutta palatkaamme viittauksiin.  Yliopistoissa tehtävään historian alan perustutkimukseen – sen fundamentaalisesta yhteiskunnallisesta tärkeydestä ja laajasta käytöstä huolimatta – ei pääsääntöisesti viitata. Kaikki se sekalaisten ja osin pirstalaisten arkistojen tutkiminen sekä hidas rekonstruointityö, kun luomme menneisyyden tapahtumista enemmän tai vähemmän eheitä tapahtumasarjoja, kertomuksia ja tulkintoja, on näkymätöntä, pitkäjänteistä ja hidasta työtä.

Kun sitten puurtamisen jälkeen ilmestyvät tutkimuksemme, jotka ovat kirjoitettu loogiseksi ja ymmärrettäviksi kertomukseksi, ne ovat kaikkien avoimesti saatavilla ja käytettävissä. Tutkimustuloksiamme pidetään heti ilmestymisen jälkeen itsestään selvinä totuuksina, että ne otetaan vapaaseen käyttöön viittaamatta niihin. Perustutkimuksilla ei yleensä ylitetä myöskään lehtien julkaisukynnyksiä siinä prosessissa, jossa useat toimittajat etsivät sensaatioita ja paljastuksia.

Kun viime vuosina on paljon väännetty tutkimusten vapaasta käytöstä (open access), niin historiantutkimukset ovat olleet aina open access. Meille ammattitutkijoille pelin henki on selvää tutkimusprosessien alusta lähtien ja olemme pelkästään iloisia siitä kun huomaamme tutkimuksiamme hyödynnettävän. Mutta valitettavasti esimerkiksi rahoitushankehakemusten arvioinnista tätä avoimuutta ja laajaa yleishyödyllisyyttä ei ole otettu huomioon lainkaan. Muistutettakoon vielä, että historian perustutkimusten laajimpia hyödyntäjäjoukkoja ovat journalistit, kaunokirjailijat, opettajat, virkamiehet ja poliitikot. Oma sakkinsa ovat tietysti vielä historian rakastajat, tietokirjailijat ja harrastajat.

Kuten olemme viimeisen kymmenen vuoden aikana uutisista kuulleet ja nähneet, johtavat poliitikot rakastavat historioitsijoita ‒ tosin vain niiltä osin, jos he suostuvat tekemään sopivia tilaustöitä. Eli hakemaan menneisyydestä yksittäisiä täkyjä, jotka sopivat hallitsijoiden narratiiviin esimerkiksi valtioiden rajalinjoista ja alueomistuksista. Historia on vaarallinen väline, jos sitä käytetään tarkoituksellisen väärin. Totalitaristisissa valtioissa historiantutkijoilla ei ole sitäkään vertaa vapautta aiheidensa suhteen kuin demokratioissa, missä raha määrää tutkimuksen suunnan, ei välttämättä valtapolitiikka kuten harvanvaltaisissa maissa. 

Kaiken tämän vuoksi olen sitä mieltä, että rahoitushankkeissa täytyy ottaa huomioon mm. historiahankkeiden laaja, yhteiskuntaa sisäisesti rakentava yleishyödyllisyys eikä, kuten nyt on paljolti tehty – rahoitetaan pääosin hankkeita, jotka vastaavat välittömästi johonkin spesifiin ajankohtaiseen ongelmaan.