Tämän
päivän Hesarissa (10.4.2016) kritisoidaan
Suomen Akatemian vuosina 2005‒2015 tekemiä rahoituspäätöksiä, ja samalla noina
vuosina Yhteiskunnan ja kulttuurin
toimikunnassa (KY:ssä) istuneita päättäjiä eli professoreita. Päätöksethän rahoituksista
tekevät de facto kansainvälisiin paneeleihin
pyydetyt, pääosin länsimaisista yliopistoista nimetyt professorit. Heidän tekemänsä
arviolistat arvioi vielä kotimaiset, alakohtaisten sisäisten kilpailujen kautta
Akatemian toimikuntiin valitut professorit. Ratkaisuja eivät siis tee virkamiehet,
joihin Hesarin toimittaja Juha Honkonen näyttää suuntaavan nuolensa.
Akatemiassa, kuten muissakin isoissa organisaatioissa, on aivan tarkat
päätöksentekopolut ja -kriteerit, joita virkamiehet tunnontarkasti noudattavat.
Päättäjien ja tutkijoiden välissä toimivat virkamiehet voivat siis olla tässä
suhteessa levollisin mielin. Se, pitäisikö noiden polkujen kulkuja ja rahoituksen
kriteereitä pohtia uudelleen, on tässä mielestäni asian ydin.
Suomen
Akatemia on meidän kaikkien yhteinen yritys ja sen kehittämiseen meidän
kaikkien tulee alati panostaa. Niinpä kriittinen puhe ja selvitykset ovat aina
tervetulleita! Kiitos kollegoille. En ole kyllä aivan varma siitä, ketä
kollegat oikein arvostelevat; virkamiehiä, Akatemiaa organisaationa,
valintoihin osallistuneita professoreita vaiko poliittista johtoa, joka viime
kädessä suuntaa tutkimuspainotusta?
Selvityksen
rahoituksesta tehneet yhteiskuntatieteilijät, professori Pekka Räsänen ja apulaisprofessori Atte Oksanen, ovat tarttuneet erittäin tärkeään kysymykseen ja
hämmästelleet ennen muuta rahoitettujen tutkijoiden julkaisujen vähäisyyttä eli
tehottomuutta. Tähän täytyy heti muistuttaa, että – kuten tunnettua ‒ julkaisujen
lukumäärä ei ole läheskään aina paras mittari arvioitaessa tutkimuksen 1) yhteiskunnallista
eikä myöskään 2) tieteellistä tuloksellisuutta
tai vaikuttavuutta.
Herää
myös kysymys, miten määritellään ”tulokseton
tutkimus” tänä päivänä, ja mikä arvo sillä mahtaakaan olla 10‒30 vuoden
kuluttua? Vaikuttavissa tutkimuksissa ja varsinkin läpimurroissa neljä vuotta
on aivan liian lyhyt aikajänne arviointiin. ”Tuloksettoman tutkimuksen” määrittely
on mitä suurimmassa määrin arvo- ja aikasidonnainen asia. Kerro arvosi ajassasi,
niin kerrot valintasi.
Kaksi
muutakin seikkaa nousee mieleeni kun luen tässä Hesarin kirjoitusta:
1) Miksi Räsänen&Oksanen ovat arvioineet juuri KY:n
ratkaisuja?
2) Miksi ihmeessä he ovat käyttäneet eräitä aloja niin
poissulkevaa mittaria kuin Scopusta?
Selvästikin
kollegat ovat valinneet itselleen helpoimman ja nopeimman tien: KY on heidän
oma viiteryhmänsä ja numeraalinen Scopus on helppo ja käden ulottuvilla oleva
lähde, ja sitä käytetään yhteiskuntatieteissä. Selvityksen tuloksia katsoessa
tällä mainitulla lähteelle annetaan päärooli ns. totuuden kertojana. Näin humanistina
olisin kaivannut vertailevaa tietoa myös ns. kovien alojen rahoituksesta,
määristä ja suuntaamisesta. Ja myös siitä, miltä kaikilta aloilta eri
tieteenalat saavat rahoitusta: toisille aloille Akatemian rahoitus on lähes ainoa
mahdollinen rahoituslähde, toisille sillä on vähäisempi rooli.
Herään
myös kysymään, mikä on humanistien tilanne ylipäätään verrattuna
luonnontieteisiin, biotaloustutkimukseen, ilmastotutkimukseen yms. aloihin? Mikä
on suomalaisten panos ja vaikuttavuus maailmalla näillä runsaasti rahoitetuilla
aloilla? Kun väittää jotain, täytyy esitellä tulos myös suhteessa viiteryhmän muihin toimijoihin, muutenhan tulos on
vinoutunut ja johtopäätökset sen mukaisia. Käsikopelolta sanoisin, että isot
rahat menevät ns. koville aloille ja humanistiset tieteenalat tuntuvat olevan
kaikkinensa alakynnessä nykyisessä kovia arvoja korostavassa henkisessä
ilmapiirissä ja rahoittajien mittarijärjestelmissä. Olisin toivonut sen seikan
avoimempaa arviota kun kyseessä on nimenomaan KY.
Erityisen
heikko mittari eräitä KY-aloja arvioitaessa on kollegojen valitsema Scopus-lähde.
Esimerkiksi meille historioitsijoille se on lähes tuntematon. Hesarissa viitataan aivan oikein, että
esimerkiksi juuri historiassa tehdään edelleenkin yksittäisiä artikkeleita ja pääosin
julkaistaan monografioita kotimaisilla kielillä. Itsekin sain eräässä hankearviossa
hyvin negatiivisen kommentin siitä, että olen kirjoittanut laajimmat tutkimukseni
pääosin suomenkielisiksi monografioiksi. Arvion teki siis kansainvälinen
paneeli, joka ei osannut sanaakaan suomea. Näin ollen se ei kielitaidottomana voinut
”tieteellisesti arvioida” muuta kuin sen, että teokseni ovat suomeksi: aika
kova tieteellinen huomio vai mitä. Muuta kriittistä paneeli ei osannut paperistani osoittaa,
mutta oli lätännyt 4/6 arvioksi, rahaa ei tullut ja minä näin tietysti punaista
arviota lukiessani. Sillä, että monografia-painotteinen julkaisuluetteloni oli
varsin mittava, ja että se sisälsi myös ruotsin-, venäjän- ja saksankielisiä
artikkeleita, ei ollut mitään merkitystä. Tässä yksi konkreettinen esimerkki
siitä, miten ratkaisevaa on kielitaidottomankin
paneelin arvio.
Pohdiskelenkin,
pitäisiköhän suomenkieliset tutkimukset arvioittaa erikseen kieltä osaavilla nimettömillä
Akatemian valitsemilla lausunnonantajilla ja tehdä arviosta englanninkielinen liite
hakemukseen? Näin ”kansallisen tieteen” edustajana en voi hyvällä katsoa sitä,
että jopa Suomen historiaa pitäisi kirjoittaa vain englanniksi. Pitäisi
riittää, että monografiat ovat suomeksi ja julkaistu korkeatasoisissa
sarjoissa. Näistä sitten muokataan muutamia englanninkielisiä tieteellisiä
artikkeleita ja tuloksia esitellään kansainvälisissä konferensseissa. Ulkomaalaiset
panelistit eivät näe yleensä asiaa näin.
Yhdyn
kollegojen Räsänen&Oksanen kritiikkiin siinä suhteessa, että aivan liian
vähän huomiota kiinnitetään rahoitettujen hankkeiden seurantaan; nelivuotisiksi suunnitelluissa hankepapereissa luvataan
kymmenen hyvää ja yhdeksän kaunista, mutta tuloksena on pari artikkelia vuoteen
ja nekin on porukalla tehty. Ei hyvä. Pitäisikö ottaa syyniin vain yksintehdyt
julkaisut tai ainakin listata ne erikseen? Tai tutkijan pitäisi nimetä tarkemmin
%-osuutensa julkaisuissa. Näyttää ikävästi siltä, että ylikiihottunut kilpailuasetelma
on saanut tutkijat kiinnittämään päähuomion
itse fyysiseen hakemukseen, sen muotoon ja täydellisyyteen, ei itse
tutkimuksen suorittamiseen tai myöhempien tulosten uskottavaan hyödyntämiseen. Ehdottomasti
tutkimushankkeiden seurata pitäisi ottaa osaksi hankeprosessia, kuin myös
arvioida hankkeiden realistisuutta tarkemmin.
3) Huomio valinnat tekeviin paneeleihin ja niiden
ohjeistamiseen
Koska
rahoitusarviot tekevät pääosiltaan kansainvälisten paneelien asiantuntijat, on
suunnattava katse paneeleihin kutsuttavien professoreiden valintakriteereihin,
kutsuttavien edustamiin aloihin ja tieteenalojen kattavuuteen paneeleissa. Olen
itsekin aikaisemmin nostanut kriittisesti esille paneelien asiantuntijuuden
ongelman (blogini 9.6.2015 Väärän alan
asiantuntijat) ns. strategisena pisteenä. Näinä aikoina, jolloin
koulukunnat, tieteenalat ja yliopistot/tutkimusinstituutit taistelevat
armottomasti vähentyvistä resursseista, täytyy suunnata katse juuri paneeleihin.
Voisi olla myös hyvä, että tutkijan kotiyliopiston
nimi jätettäisiin pois hakemuksista. Se uudistus tapahtuisi nopeasti poistamalla
pari saraketta lomakkeesta.
Kuten
Hesarissakin kirjoitettiin, paneelit
eivät suuntaa katsettaan erityisesti yksittäisten hakijoiden
julkaisuluetteloihin, vaan arvatenkin tutkimusteeman yhteiskuntarelevanssi on
tätä nykyä aika korkeasti arvostettua, sekä tietysti kunkin tieteenalan omat
nousevat ja laskevat alat. Tässä kohtaa strategiseksi akseliksi tulevat
Akatemian panelisteille annettavat ohjeet. Toki panelistit käyttävät myös
omia/tieteenalansa/koulukuntansa kriteereitä, mutta käsittääkseni ohjeistukset
ovat erinomaisen tärkeitä osviittoja sille, miten rahanjako painottuu. Miksi
Räsänen&Oksanen eivät analysoineet niitä?
Huippareita
pienemmiksi, vain yksi akatemiaprofessuurikausi
Itseäni
kaihertaa yksittäisten tutkijoiden sivuuttaminen arvioissa suurten ryhmien
eduksi. Yhä vain kasvava tiimityöskentely sumuttaa yksittäisen hakijan omat ideat
ja työt. Huippuyksiköissä eli huippareissa työskentelevät (varsinkin mega-luokan
sellaisissa) nuoret tutkijat tekevät mitä käsketään. Halutaanko me tätä? Vai olisiko
sittenkin parempi pienentää huippareita ja antaa tilaa nuorten tutkijoiden
luovuudelle? Itse kannatan tätä vaihtoehtoa. Joukkoartikkelit ‒ jopa
parikymmentä kirjoittajanimeä käsittävät julkaisut ‒ ovat humanisteille yhtä
sumua: pitäisikö huomioida vain ensimmäinen ja viimeinen nimi, vai miten se
oli. Tällaisessa massakirjoittamisen buumissa on selvää, että esimerkiksi
historioitsijan yksi, vaikkakin tieteellisesti merkittävä ja vaikuttava,
monografia näyttää tosi pieneltä. Pitäisikö lopettaa tietoa sumentavien massa-artikkeleiden
suosiminen? Ja viestittää asiasta paneeleille.
Muuten
olen sitä mieltä, että kirjoittajat ovat oikeassa siinä, että keskenään
tasavertaisten erinomaisten hakemusten osalta on katsottava tasapainottava jakomalli
eri tutkimusalojen ja yliopiston suhteen. Olen myös sitä mieltä – koska erinomaisia
ehdokkaita on niin paljon – ettei ole syytä rahoittaa yksittäistä professoria
akatemiaprofessorina kuin yhden kauden.