Lappi militarisoituu jälleen kuin huomaamatta

 

Lappi on saanut harvoin niin paljon mediahuomiota kuin meneillään olevan rajansulkuprosessin aikana. Edellisen kerran seutu pääsi otsikoihin vuodenvaihteessa 2015‒2016, jolloin Norja sulki Storskogin ylityspaikkansa. Se käänsi Kuolasta tulleiden turvapaikanhakijoiden virran Suomen itärajalle, Raja-Jooseppiin ja Sallaan, joiden kautta tuli Lappiin 1700 henkilöä. Lapin länsirajan läpi Tornion kautta tulijoita oli huomattavan paljon enemmän, noin 30 000. Pääministeri Petteri Orpo on todennut pakolaisiin viitaten, että ”Kyllä se jo vaatii todellista vaivaa, että lähtee sinne”. Lausumassa heitetty ”sinne”-sana viittaa monien lappilaisten mielestä ikävästi vanhaan tuttuun tapaan arvottaa Lappi periferiana, Suomen syrjäisenä siirtomaana, jonne voi kasata sitä, mitä ei haluta nähdä etelässä, kuten pakolaisia ja vierassotilaita.

Ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat

Kun rajaa suljetaan idän suuntaan, avataan sitä länteen. Tulevaisuudensuunnitelmissa Lappia ei nähdä vain mahdollisena pakolaisvirtojen ränninä, vaan visiot ovat suureellisemmat. Muun muassa Sodankylän partisaaniseminaarissa (14.10.) UPI:n johtaja Mika Aaltola visioi Lapin uusien upeiden valtateiden, rautateiden ja lentokenttien, Nato-sotilaiden kansoittamien tyhjien kylien ja virkistyneen elinkeinoelämän keitaaksi. Samalaisia tulevaisuudenkuvia myös Lapin maakunnan hallinnon, kaupan ja matkailun johtajat ovat jo luonnostelleet. Maakuntajohtaja Mika Riipi on todennut Lapissa olevan jo nyt vahvat varuskunnat ja niitä tullaan hänen mukaansa varmasti vahvistamaan Nato-joukkojen myötä (mm. Yle 16.5.2022).

Kaikki, kuten luontoarvojen suojelijat, reppureissaajat ja saamelaisaktivistit, eivät katso hyvällä Lapin asteittaista militarisoimista eli täplittymistä varuskunnilla ja vierailla sotilailla. Siitähän vanhemmalla sukupolvella on omat ristiriitaiset muistonsa: Jatkosodan aikana enimmillään noin 220 000 saksalaista sotilasta oli seudulla kuin kotonaan Suomen sotilasjohdon luovutettua kevyesti maakunnan Saksan sotilashallintoalueeksi. Sekin muistetaan, että yhteistyön lopussa Lappi oli raunioina. Nuorempaa polvea huolettaa etenkin porolaidunten ja Natura-alueiden silpominen.

Lapin militarisoinnin toinen aalto

Uusi arktinen maailmanjärjestys tuntuu koskettavan jälleen etenkin Keski-Lappia. Seudun ensimmäinen sotilaallinen varustamisaalto toteutettiin kylmän sodan aikana 1960-luvun alussa, kun Sodankylän jääkäripataljoona aloitti toimintansa. Sotilasyksikön juuret ovat Kannaksella, syksyllä 1918 rajasulun aikana perustetussa Terijoen rajavartiopataljoonassa. Nykyisin Sodankylän ja Rovaniemen pataljoonat tunnetaan Lapin Jääkäriprikaatina. Se ja eurooppalaisittain erittäin laaja Rovajärven ampuma-alue vastaa sotilaiden koulutuksesta vaativiin arktisiin olosuhteisiin. Yksikkö on Suomen johtava talvisodankäynnin keskus. Joukot ovat viime kuukausina harjoitellut ahkerasti monikansallisten Nato-joukkojen kanssa Jäämeren toimintapiirissä. Juuri nämä yhteisharjoitukset ovat herättäneet maakuntajohdon silmissä dollarinnäköisiä toiveita, toisten mielissä puolestaan huolta Lapin muuttamisesta sotilasalueeksi.

Kasvava vartiosto, tiukentuva kontrolli

Nato-Suomen ja vahvasti modernein asein varustetun Kuolan alueen naapuruus lisää ylikansallisten joukkojen määrää Lapissa, samoin kuin arktisia sotaharjoituksia. Se tarkoittaa myös kiristyvää ulkoista ja sisäistä kontrollia. Kun itäraja suljettiin edellisen kerran ensin kokonaan ja sitten yhden raja-aseman varaan 1920‒1930-luvulla, perustettiin rajan pintaan rajavartiopataljoona ja erityinen Rajamaan komendanttikunta, turvallisuuspoliisin (EK:n) yksikkö, vahvistettu tulli sekä värvättiin paikallinen poliisi ja suojeluskunnat rajan valvontaan. Nykyisin maanpuolustushenkeä on puhallettu etenkin rajaseudun kunnissa, ja järjestetty lasten ampumaharjoituksia kuin sotilaspojille konsanaan.

Rajaseudun puhdistus

Raja-asemien sulkemisella ja lähialueen aidoittamisella on varjopuolensa: esteet kulkuväylillä siirtävät laittomat rajanylitykset metsätaipaleille. Historiasta tunnemme 15 000 suomalaisen helpot loikkaukset itänaapuriin 1930-luvulla. Tuhannet jäivät ansaan rajan taakse itänaapurin sulkiessa rajansa. Omaa rajaseutuaan se puhdisti karkotuksilla ja pakkomuutoilla. Koko sotienvälisen ajan maiden välillä oli vain yksi virallinen ylityspaikka Kannaksella. Suomi ei sulkenut edes mustimpina Stalinin terrorin aikoina maarajaansa Neuvostoliittoon. Luottamuksen vahvistuessa ylirajaisen bisneksen, kuten Tuulomajoen vesivoimalaitosten, Kostamuksen ja Svetogorskin työmaiden myötä, alettiin vapautua kylmän sodan kohmeesta.

Lapin nykyinen muuttuva geopoliittinen asema kertoo konkreettisimmillaan, että talvi on jälleen tulossa, kohme palaamassa. Rajaseuduilla sen huomaa ensimmäisenä.

Sotienvälisen ajan mustat listat ajoivat väkeä Neuvosto-Karjalaan

 

Anomus on allekirjoitettu 12.3.1930:

“Minä kansalainen Johan T. pyydän Hallituksen osastoa hommaamaan minut Neuvostoliiton kansalaiseksi…. Takaajat Ville P. ja Arttu A.”

Johan T. oli yksi noin 32 000 suomalaisesta, jotka ylittivät valtionrajan asettuakseen uuteen maahan, aloittaakseen alusta ylistävin sanoin propagoidussa työläisten hallitsemassa Karjalassa. Se oli luvattu maa, jossa saisi puhua selvää suomea, työtä olisi tarjolla runsaasti, asunnot olisivat lämpimiä ja lapset pääsisivät ilmaiseen kouluun.

Anomusta kirjoittaessaan Johan, kotipuolessa Jussiksi mainittu, kertoo olevansa 33-vuotias ja syntyneensä Kuopion läänissä. Lapsuudenkokemukset eivätkä liioin tulevaisuudenennusteetkaan olleet kehuttavia: Hänen äitinsä pystyi huolehtimaan syntyneestä isättömästä pojastaan vain puolitoista kuukautta, minkä jälkeen Jussi-vauva ”myytiin kunnan toimesta”. Vauva joutui vuokra-asunnossa eläneen ja Lapuan liikettä kannattaneen kirvesmiehen perheeseen. Kunnan kontrahti kesti aina vuoden kerrallaan, mutta kasvattiperhe pysyi kuitenkin samana, kunnes lähityöt vaihtuivat 15-vuotiaana reissumiehen töihin.

                                                                   ***

Aluksi Jussi hankkiutui Lappiin pohjoisille tukkityömaille. Elettiin vuotta 1912. Savotoilla oli edelleen levotonta vuosien 1906‒1909 yhteenottojen takia. Kemi-yhtiön työmailla Sallassa ja Sodankylässä oli ollut ennennäkemättömät, peräti 3000:n tukkityöläisen lakot työskentely- ja palkkaustilanteen korjaamiseksi: yhtiö tarjosi kehnoa ruokaa kovaan hintaan eikä miehillä ollut oikeutta kuulua ammattijärjestöihin. Lisäksi talvikautena alennettiin palkkoja. Paikalle haalittujen rikkureiden ja lakkolaisten välille syntyi käsikähmää, jopa ammuskelua. Liikehdintä sai tukki- ja uittotyöläiset järjestäytymään Tukkityöläisten renkaaksi. Vastaiskuna yhtiö sulki erämaissa olleet ruokapisteet, mikä johti Sodankylässä ruokavaraston ryöstöön ja tekijöiden koviin rangaistuksiin. Ilmapiiri savotoilla oli räjähdysarka. Vaikka lakkolaiset hävisivätkin taistelunsa parempien elinolojen puolesta, tapahtumat radikalisoimat tukkityöläisiä vielä pitkään.

                                                                      ***

Voi vain kuvitella, miten jännitteinen työilmapiiri vaikutti eristyksissä olevissa kämppäyhteisöissä nuoreen Jussiin. Vuonna 1918 ollessaan 21-vuotias muutti töihin Kajaaniin sahalle. Sen jälkeen hän kiersi sahatyöläisenä Kemistä Joensuuhun ja Kotkasta Kuopioon. Hän sai kuitenkin potkut, kun meni mukaan ammattijärjestötoimintaan. Hän jatkoi Kuopiosta matkaansa Suojärven sahoille töihin, mutta työnantajat löysivät hänet pian mustilta listaltaan, ja jälleen oli maantie edessä. Työhön pestautuminen oli listojen takia vaikeaa ja lopulta tammikuussa 1927 Jussi siirtyi Neuvosto-Karjalaan. Kolmen vuoden perästä hän haki kansalaisuutta. Hän kertoi hakemuksessaan, ettei hän Suomen sisällissodan aikana ollut kummankaan, ei valkoisten eikä punaisten, puolella. Lukiessaan anomusta bolsevikkisatraappi oletettavasti alleviivasi hänen nimensä mustalla: epäilyttävä henkilö, lieneekö lähetetty vakooja.

                                                                       ***

Jussin työhistoria on hyvin tuttu monista itärajan yli lähteneiden suomalaisten taloudellisten pakolaisten, niin naisten kuin miestenkin, jälkeensä jättämistä dokumenteista. Liittyminen ammattiosastoihin tai aktiivisuus työväenjärjestöissä johti monta kertaa työttömyyteen. Se taas sai hakeutumaan itärajan yli, jossa kehuttiin olevan yllin kyllin työtä. Totta totisesti, työtä todellakin oli, mutta etenkin loikkareiden kohdalla sitä oli usein tarjolla vain aidoin eristetyillä leireillä, karkotetuille taas kaukana Siperiassa tai pohjoisessa Vorkutassa, mahdollisimman etäällä Suomen rajasta.

 

Lisätietoja suomalaisista taloudellisista ja poliittisista pakolaisista Neuvosto-Karjalassa 1918‒1938 ks. Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Gaudeamus 2022.

 

Esineet ympärillämme ilmentävät historiamme, kulttuuriamme, omakuvaamme

 

Teekannu, Arabian valmistama, 1930-luvulta, sininen raita kannen rajana, pieniä kukkasia pulleassa kyljessä. Se on se esine ‒ jos mikään materiaalinen objekti ‒ jota olen paljon kaivannut. Sen alkuperäinen paikka oli lapsuudenkodissani keittiön talouskaapin hyllyllä: se oli lähinnä koriste, sillä meillä lukeuduttiin kahvikansaan. Teekannu oli harvinainen muisto äitini nuoruusvuosilta. Sain sen mukaani, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Se oli pala suurperheen touhukasta keittiöelämää, jota kannu oli seurannut monta vuosikymmentä: isän tulon äidin maailmaan, varttuvien lasten ja ensimmäisten lastenlasten tuloja ja menoja.

Menetin kannuni muuttaessani Vallilasta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan talosta Alppikadulle Kallioon kolmantena opiskeluvuotenani. Kun minä muuttokavereideni kanssa pakkasimme sisällä, pitkäkyntinen sieppasi yhden pakaasin asuntoni edestä. Samassa kassissa menetin Tankavaarassa kesätöiden päätteeksi vanhoilta kultamiehiltä saamani kultahippuset. Olin järkyttynyt, enkä vieläkään ole varkaudesta täysin selvinnyt.

Teekannuun symboloitui niin paljon ja inhimillistin sen: kannu ryöstettiin ja on joutunut elämään jossain ilman omaa historiaansa, ilman meidän äitimme ja perheemme tarinaa, orpona, nimettömänä. Yritin lohduttautua sillä, että kannu päätyi jollekin keräilijälle ja löysi paikkansa muiden vanhojen teekannujen hyllyltä. Varmaan se sai hyvän kodin.

Huomio materiaaliseen kulttuuriin

En ole tavarankerääjä, mitä nyt kirjoja on tullut kerättyä, mutta joihinkin esineisiin minulla on vahva emotionaalinen side. Ne esineet liittyvät ennen muuta lapsuudenkotiini, vanhempiini ja omiin lapsiini. Olen varastoinut poikieni leluja enkä kerta kaikkiaan voi laittaa kaikkea kierrätykseen.

Materiaalisen kulttuurin tutkijat nyökyttävät minulle päätään: et ole yksin. Materiaalinen historian ja kulttuurin tutkimus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana uudelle tasolle ja on hyvin toisenlainen tulokulma kuin kansatieteen perinteinen esinekeskeinen tutkimus. Kun suoritin 1978 kansatieteen approbaturin lopputentin, kysymyksenä oli ”nuotat”. Luettelin kaikki tietämäni nuottatyypit ja alueelliset erot ja sain erinomaiset tiedot. Materiaalinen kulttuuri on osa fyysistä ympäristöämme, jota muokkaamme alati kulttuurisidonnaisella käyttäytymisellämme, kuten käsite useimmiten määritellään.

Ihmisenkaltaiset esineet

Nykytutkijat pohtivat esineiden merkityksiä paljon laaja-alaisemmin ja vivahderikkaimmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Esineet ympäröivät meitä kaikkia, kulkevat mukanamme, asettelemme niitä kirjahyllyihin, ikkunanlaudoille, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin – joka paikkaan. Kehomme on esine, vaatteet ovat esineitä, vihkisormukset ovat esineitä, kirjat ovat esineitä, jopa tekstien sanat voidaan nähdä esineinä, kuten varhaiset kirjailijat ovat muistuttaneet. Eivätkä esineet ole vain esinekehomme ulkopuolella, vaan osin myös sisällä meissä: kierukat, tekonivelet, sydämen muoviläpät, paikat hampaissa, ruuvit murtumakohdissa.

Näyttää siltä, että esineet voivat hallita meitä, kuten tavaroiden hamstraajien surulliset tarinat osoittavat: eräätkin amerikkalaiset veljekset keräsivät 1940-luvulla niin paljon tavaroita taloonsa, että jäivät niiden loukkuun ja menehtyivät esineiden alle. Tiedetäänpä myös tapauksia, joissa vanhoilta yksinäisiltä ihmisiltä on viety tavarakasansa, jolloin he ovat ajautuneet itsetuhoon: Elämä ilman tavaroita oli heille turhaa.

Esineet ovat vahvasti kaupallistettu, ne ovat osa rikastuttavaa isoa bisnestä, ja mainostajat luovatkin tarkoituksellisesti esineille ”luonteen”. Näin ollen ei ole erikoista, että me olemme alkaneet puhutella esineitä aikaisempaa enemmän ihmisten kaltaisina olioina, jotka tuntevat ja kommunikoivat kuten ihmiset, ovat vuorovaikutuksessa kanssamme. Itsekin surin minulta riistetyn teekannun kyyneleitä, eroa minusta.

Sittemmin omat lapseni virittivät jälleen tavaroiden inhimillistämisen eetoksen: erityisesti pienille lapsille inhimillistäminen onkin luonteenomaista: nukkumaräsy, nalle, auto – niihin sisältyy paljon tunteita ja draamaa, jos ne jäävät väärään paikkaan. Materiaalisilla objekteilla on myös tarkka hierarkiansa, kuten eri ihmisryhmillä yhteiskunnallisessa elämässä. Toiset ovat omistajiensa sydäntä lähellä, ovat tärkeämpiä, varjellumpia, rakastetuimpia kuin lyhyen ajanjakson jälkeen poisheitettävät esineet: Eliitti ja köyhälistö elävät tavaramarkkinoillakin. Minäkin kaipaan vuosikymmeniä sitten menettämääni teekannua, vaikka olen saanut sen jälkeen uusia teekannuja. Menetetty ei ollut kylmä praktinen esine, vaan osa minun historiaani, osa minua.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

 

Näillä sanoilla toivotan lukijoilleni ja esineilleni hyvää uutta vuotta 2023!

 

Lukuvinkkejä:

Droit Roger-Pol; Esineiden luonto 2005.

Huttunen Matti, Keräilypakko. Duodecim 30.11.2018.

Saarenheimo Marja, Esineiden perimmäisestä olemuksesta 2020.

 

 

 

Professori Päiviö Tommilan muistolle (1931‒2022)

 

Akateemikko, Helsingin yliopiston Suomen historian professori Päiviö Tommila menehtyi 91-vuotiaana 18.11.2022. Muistelen hänen persoonaansa kiitollisena.

Aloitin akateemisen urani Helsingin yliopistossa professori Tommilan assistenttina 1990-luvun alussa. Hänen lähdettyään eläkkeelle 1994, siirryin professori Heikki Ylikankaan assistentiksi. 1990-luku oli minulle nuorena tutkijana ja opettajana näin ollen ja nimenomaan näiden herrojen luotsaamana erittäin merkittävää yliopistoyhteisöön sijoittumisen aikaa. Opin noina vuosina lähes kaiken akateemisista käytännöistä, verkostoista ja ennen muuta tieteen tekemisestä.

Olen kiitollinen Tommilalle kuin myös Ylikankaalle noista oppivuosista: lähdekriittistä, kansainvälistä ja ennakkoluulotonta historiantutkimusta. Oppi on painunut syvälle historiantutkimuksen tekemisen tapoihini. Kun Tommila painotti lähdekriittistä ajattelua, Ylikangas rohkaisi tekemään tulkintoja. Kumpikin korosti tutkimusten yhteiskunnallista relevanssia. Kun siihen lisätään vielä edesmenneen professori Hannu Soikkasen sosiaalihistoriallinen tulokulma ja dosenttien, myöhemmin professoreiden Päivi Setälän ja Marjatta Hietalan naistutkimuspanostus, huomasin kasvaneeni yhteiskuntahistorioitsijaksi.

Olin opiskellut historian maisteritutkinnon Tommilan ja apulaisprofessori Helge Pohjolan-Pirhosen johdolla, joten tunsin Tommilan entuudestaan perinteitä arvostavana, laajasti verkostoituneena ja korrektina professorina. Assistentuuriani aloittaessani sain häneltä lahjaksi hänen väitöskirjansa: La Finlande dans la politique européenne en 1809–1815. Kohtelias muistutus siitä, että myös Suomen historiaa on vietävä muualle maailmaan ja kirjoitettava muillakin kielillä kuin suomeksi.

Pari anekdoottia sallittakoon muistellessani professori Tommilaa. Hänen assistenttinaan sain paljon vastuuta, mikä oli minulle erittäin opettavaista. – Huoneemme olivat vastapäätä Heimolan 5. kerroksessa, ovet olivat tietysti avoinna ja professorin tarvitsi vain nostaa kättään, kun assistentti riensi paikalle. Nyt, kun itsekin olen professori, olisi toivottavaa, että professorit saisivat takaisin oppilaakseen ja nuoremmaksi keskustelukumppanikseen assistentin! Sain assistenttiaikanani järjestettäväkseni niin maisteri- kuin tutkijaseminaarit, joten historiantutkimuksen laaja kirjo avautui eteeni. Noina vuosian tiesin tasan tarkkaan, millaista historiantutkimusta tehtiin missäkin Suomen yliopistossa.

Erään kerran sain Tommilalta järjestettäväksi opintomatkan Tarton yliopistoon. Siitä tuli ikimuistoinen: Tommila oli tunnettu Viro-ystävä ja jatko-opiskelijaryhmämme kiersi paitsi yliopistoa, kävi tutustumassa myös arkistoihin ja opiskelija-asuntolaan. Se oli ensikosketukseni kuuluun Tarton yliopistoon ja rajalla olemisen problematiikkaan. Viimeisenä professorivuonnaan Tommila kutsui ryhmämme kotiinsa, missä hänen rouvansa oli järjestänyt meille mainion tarjoilun.

Toinen anekdoottini liittyy väitöskaronkkaani keväällä 1995. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kaikki laitoksen professorit osallistuivat myös itse väitöstilaisuuteen istumalla eturivissä. Laitoksemme professori Matti Klinge oli erityisen tarkka sen suhteen, että akateemisia traditioita noudatettiin. Itse karonkassa kiitin asianmukaisesti professori Tommilaa kaikesta tuesta ja rehvakkaasti muistelin siinä ohimennen, kuinka Tommila oli suhtautunut väitöskirja-aiheeseeni: Eikö nyt mitään muuta teemaa löytynyt kuin työläisnaiset? Tähän muisteluuni Tommila vastasi hyväntuulisesti, että mitä vielä, kyllä hän on naisista aina pitänyt!

Kolmas välähdyksenomainen muistikuvani liittyy ilmastonmuutokseen. Tapaus ajoittuu opiskeluaikaani. Tommila piti silloin tällöin suullisia tenttejä ja olin lukenut ilmastonmuutosta koskevan teoksen: ympäristöhistoria eli 1980-luvun alussa nousukauttaan ja olin siitä luonnonsuojelijana kovin kiinnostunut. Kun pohdin vastauksessani lämpötilan nousun vaikutuksia, Tommila kysyi tarkentaen, mitä tapahtuisi, jos maapallon lämpötila nousisi 2 astetta. Kiemurtelin siinä ja yritin keksiä jotain, jolloin professori sanoi: Se olisi katastrofi! Niinpä, sanopa se paremmin.

 

 

 

Toivossa väkevät, petetyt ja unohdetut: Suomalaisnaiset stalinismia rakentamassa Karjalassa

Neuvosto-Karjalaan siirtyi noin 32 000 suomalaista vuosien 1918‒1938 aikana. Kaikki eivät kuitenkaan jääneet tai voineet jäädä tasavaltaan pakkosiirtojen, puhdistusten ja vainojen takia. Enimmillään suomalaisia oli kirjoilla Karjalassa 1930-luvun alkuvuosina, vajaa 14 000. Toinen suuri suomalaispakolaisten keskittymä oli Leningradin alueella. Pietarin kaupunki oli houkutellut suomalaisia jo 1880-luvulla siinä määrin, että se oli Helsingin jälkeen suurin suomalaisasutuksen kaupunki. Punapakolaisjohtajat sen sijaan pyrkivät vallan keskukseen Moskovaan, missä he alkoivat innokkaasti ujuttautua valtarakenteisiin.

Suomi työnsi tavallisia suomalaisia pakolaisiksi

Neuvosto-Karjalaan siirtyneet suomalaiset olivat poliittisia ja taloudellisia pakolaisia; enemmän jälkimmäisiä kuin edellisiä. Poliittisen historian tutkimuksissa on keskitetty pääosin 1918 sodan poliittisiin pakolaisiin, ennen muuta johtomiehiin, mikä on vinouttanut kuvaa pakolaisten lähtösyistä: poliittiset motiivit ovat ylikorostuneet ja leimanneet kaikki pakolaiset ”tulipunaisiksi kommunisteiksi”.

Neuvosto-Karjalaan ja Pietarin alueelle pääosin laittomasti eli käytännössä salaa metsien kautta tai veneillä siirtyneiden naisten omaelämäkerralliset kertomukset kertovat kuitenkin toista: valtaosa pakeni Suomesta työttömyyttä ja nälkää pakoon.

Eräs Karjalaan päätyneistä naispakenijoista on muistellut, kuinka hänen työpaikallaan osuuskaupassa koottiin listaa poliittisesta suunnasta; olitko punainen vai valkoinen? Muistelija kirjoitti ”en kumpaakaan”. Mutta sitten huhuttiin, että hänetkin tullaan pidättämään ja ystävien painostuksesta hän siirtyi Venäjälle. Pelko vankilaan joutumisesta ja ystävien painostus veivät hänet rajan yli. Siellä ei ollut muuta työpaikkaa tarjolla kuin puna-armeija. Siinä yhteydessä häntä vaadittiin allekirjoittamaan Neuvostoliiton kansalaisuusanomus. Käytännössä se esti paluun Suomeen.

Itsenäistynyt, poliittisesti rikkiammuttu ja taloudellisesti syvästi eriarvoistunut Suomi ei pystynyt tarjoamaan pakolaisille elämisen mahdollisuuksia, ei työtä, ei toivoa. Niitä lähdettiin hakemaan yliampuvan bolsevistisen propagandan kiihdyttäminä itärajan taakse.

 

Huutolaisia ja lapsityöläisiä

Suomalaisten pakolaisnaisten perhetaustat olivat keskenään hyvin samansuuntaisia: suurin osa oli lähtöisin Suomen itäisiltä ja pohjoisilta alueilta, Kannakselta, Raja-Karjalasta, Oulun läänistä, Lapista. Kun Moskovan valot kutsuivat punajohtajia, Karjala veti puoleensa tavallista syrjäseutujen väkeä.

Pakolaisnaiset olivat nuoria tai varhaisessa keski-iässä olevia, köyhää väkeä maaseudulta, kalastuskylistä tai pienistä saha- ja teollisuusyhteisöistä, vähäisen koulutuksen omaavia, osa työväenyhdistysten naisosastojen jäseniä. Juuri tätä ryhmää 1900-luvun alkupuolen sodat, poliittiset kriisit ja taloudelliset lamat riepottelivat pahimmin. Turvajärjestelmiä ei ollut. Oli lähdettävä sinne, missä arveli selviävänsä. Kukaan lähtijöistä ei tiennyt, mihin pahuuden ja väkivallan syvyyksiin tuo luvattu onnenmaa vajoaisi. Vajoaminen väkivaltaan alkoi kyllä jo 1917 vallankumouksesta, mutta uskottiin sen olevan väliaikaista. Sitä se ei ollut. Päinvastoin väkivalta yltyi vuosi vuodelta, ja räjähti käsiin 1930-luvun lopulla.

 

Monikertaistuva työtaakka

Bolsevikit mainostivat suuriäänisesti vapauttavansa naiset ns. tuottavaan tehdas-, saha- ja metsätyöhön ”ei-tuottavan” kotityön, lasten ja vanhusten hoidon kolminkertaisesta ikeestä. Naisilta edellytettiin rivakan stahanovilaisen palkkatyön lisäksi suurta panosta maanpuolustukseen ja poliittiseen toimintaan: ”Paitsi sanitääritoimintaa, tulee naisemme oppia myöskin ampumaan ja muuhun sotatoimiin” vaadittiin Neuvostonainen -lehdessä asevarustelun kiihdyttämänä keväällä 1932. Vastoin lupauksia ja toiveita jo Suomessa raskautettujen työläisnaisten taakka monikertaistui stalinismia rakentavassa Karjalassa.

1920-luvun kokeilukaudella, vapaan seksin ja kevyiden avioliittojen aikakaudella, naisten vapauttamisen propaganda eli voiman vuosiaan. 1930-luvun alun naispolitiikan uudelleenarviossa uudistukset heitettiin roskiin: neuvostonaiset olivat ottaneet vapautuspuheet liian kirjaimellisesti, avioero- ja aborttiluvut nousivat huippuunsa, niinpä palattiin konservatiiviseen ydinperhemalliin. Naisten paikka oli sittenkin neuvostolasten synnyttäjänä: ”Eläköön punainen vauva!” julistettiin 1935.

Naisille autokratiat ovat myrkkyä

Laajasti propagoiduista ohjelmallisista lupauksista huolimatta jo Venäjän sisällissodan (1917‒1922) aikaisen militarisoitumisen ja yhteiskunnallisen toimintakulttuurin maskulinisoitumisen seurauksena naiset marginalisoituivat reserviksi, kiintiönaisiksi ja avustajiksi sekä työelämässä, poliittisilla areenoilla että sosiokulttuurisessa työssä. Myös venäläisen naisliikkeen pioneerit, sosialistifeministit, menettivät valta-asemansa 1920-luvun alun murroksessa.

Bolsevikkien idoli Lenin kirjoitti, että ”työväki ei pääse maailmanvallankumoukseen kuin kulkemalla erehdyksen ja virheitten, tappioiden ja koettelemusten kautta.” Valitettavasti yritykset, erehdykset ja koettelemukset toistuivat kerta toisensa jälkeen ja päätyivät lopulta terroriin ja diktatuuriin. Naisille autokratiat ovat myrkkyä, sen joutuivat vastentahtoisesti myös suomalaisnaiset todistamaan.

 

Suomi hylkäsi heidät

Kaikkiaan suomalaisia tuhoutui Stalinin vainoissa varovaisen arvion mukaan noin 15 000. Kansallisarkistossa käynnissä oleva (2020‒2025) hanke Suomalaiset Venäjällä 1917‒1964 tulee laskemaan tarkemmin heidän lukumääränsä, mitä laskettavissa on.  Itse ilmiö, suomalaisten kokemushistoria, on kuitenkin tärkeämpi tutkimuskohde kuin tilasto. On selvää, ettemme koskaan saa tietää aivan tarkkaa tietoa tuhoutuneiden lukumäärästä, mutta meillä on jo tarpeeksi todistusaineistoa suomalaisten(kin) kansanmurhasta. Siksi on panostettava substanssin, ei tilastoihin.

Karjalassa suomalaiset joutuivat lukumääräänsä nähden kärsimään selvästi pahiten vainoista suhteessa tasavallan muihin etnisiin ryhmiin. Sehän juontui siihen tosiasiaan, että suomalaiset johtivat Neuvosto-Karjalaa korostaen suomalaista osaamista, tietotaitoa, järjestelykykyä, työkulttuuria. He suosivat avoimesti suomalaista kulttuuria rakentaen Karjalaan sosialistista Suomea Kalevalan perinnön kivijalalle.

Yksi järkyttävimmistä havainnoistani lähteitä lukiessani oli, että vainon vuosina kukaan ei tullut auttamaan suomalaisia pakolaisia. Suomessa seurattiin kyllä aktiivisesti sekä valtion että kansalaisjärjestöjen piirissä pakolaisten vangitsemisia, karkotuksia ja puhdistuksia. Suomen valtion, kuin myös Skp:n, toimet olivat kuitenkin minimaaliset ja paikoin olemattomat pakolaisten pelastamiseksi leirituomioilta, orjatyöltä, kidutuksilta ja teloituksilta. Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä jo 1930-luvun alussa ja siten sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.

Suomen Neuvostoliiton lähetystöstä kommentoitiin avuntarvitsijoita:

”He ovat kaikin puolin vieras aines, josta mitä kiitollisimmin olisi päästävä eroon – – maamme ei heitä tarvitse, ei taloudellisesti eikä poliittisesti.”

Nyky-Suomessa suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut huomattavasti, mikä on nähty ilahduttavasti Ukrainan pakolaisten auttamishaluna. Asenneilmasto on muuttunut myös itään päin menneisiin suomalaisiin, mitä osoittaa edellä mainittu Kansallisarkiston hanke, jonka tuloksia pääsemme lukemaan viimeistään 2025, jolloin hanke päättyy. Harmittavasti hanke alkoi vasta oman tutkimukseni ollessa jo raamissaan enkä ole päässyt hyödyntämään lainkaan sen rakenteita ja verkostoja.

 

Ylpeys esti avunpyynnöt

Valtaosa pakolaisista alistui ja passivoitui vainojen vuosina. Suomeen jääneet sukulaiset yrittivät saada punapakolaisia pois diktatuurin ikeen alta, mutta vain vähäinen osa heistä saatiin palautettua Suomeen. Monet pakolaisista ‒ jotka olivat jo muuttuneet ”sosiaalidemokraateista kommunisteiksi” ja vannoneet Neuvostoliiton olevan uusi isänmaansa ‒ eivät suostunut antamaan sitä ”iloa Suomen porvareille”, että olisivat pyytäneet apua. He vaikenivat, kärsivät karkotettuina, kidutettuina ja nälkäkuoleman partaalla olevina, ja hiljenivät lopullisesti tuhansien sorakuoppien reunoilla.

Vasta 1990-luvulla mielen salvat avautuivat ja pelko hellitti, kun toisen ja kolmannen sukupolven suomalaispakolaiset ryhtyivät toimimaan Memorial-ihmisoikeusjärjestössä ja penkomaan sukujensa saloja.

 

Akateeminen tutkimus vajaata

Sitten 1990-luvun Neuvostoliittoon paenneiden tarinoita on julkaistu pääosin ei-dokumentoiduissa muistelmissa ja tietokirjoissa, sen sijaan akateemiseen tiukkaan dokumentaatioon perustuvaa ja vertaisarvioilla testattua tutkimustietoa kaivataan lisää. Itse olen lähestynyt pakolaisteemaa naisten näkökulmasta syystä, että heidät on jätetty aikaisemmissa tutkimuksissa vain maininnoille, varjoihin.

Nykyoloissa tutkimustyöt Venäjällä ovat haastavia kylmenneiden valtiollisten suhteiden takia. Arkistoihin ja kenttämatkoille pääsy on vaikeutunut merkittävästi. Historiaa korostava nyky-Venäjä ei halua muistella suomalaisten karseaa kohtelua neuvostovallan aikana. Venäjän nykyisiä oloja kuvaa hyvin se, että mainittu Memorial-järjestö lakkautettiin ’länsimaisena agenttina’ 2021. Oman tutkimukseni osalta olin onnekas, kun ehdin koota lähdeaineistoni ennen koronaa ja pakotteita.

 

Lähde: Maria Lähteenmäki, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus. Helsinki 2022. (ilmestyy lokakuussa)

maria.lahteenmaki@uef.fi