Manu, Make, Tartsi ja Sale: Neljä presidenttiä Kekkosen talossa

Nyt sekin historiallinen ihme on nähty: neljä Suomen presidenttiä rintarinnan ja hyvävoimaisen oloisina luokkakuvassa. Itse asiassa läsnä oli myös viides presidentti, Kekkonen – henkenä tosin, mutta vahvana sellaisena. Tapahtumapaikkana tässä historiallisessa tilaisuudessa oli nimittäin Kekkosen museo Helsingin Seurasaaren Tamminiemessä. Istuva presidentti Niinistö avasi remontoidun museon, mitä tapahtumaa oli kutsuttu juhlistamaan myös koko joukko muitakin poliittisen eliitin historiallisia niminaisia ja -miehiä, kuten Riitta Uosukainen, Marjatta Väänänen, Jaakko Kalela, Jaakko Numminen… sekä taitelijoita, tieteilijöitä, journalisteja ja virkamiehiä. Tunnelma oli tiivis ja hilpeän kevyt. Vähintäänkin me tavallisempi yleisö olimme onnellisia eliitin luomasta hurmoksellisesta ilmapiiristä; niin demokraattinen on tämä maa, että tavallinen kuolevainen voi kätellä monta presidenttiä noin vain! Tosin viileän oloinen Halonen jätti kättelemättä, mutta hän nyt on niin paljon kätellyt viime vuosina, ettei jaksa enää miellyttää ketään. Rauha hänelle suotakoon, kiitos ja kunnia.

Korkeaa seurakuntaa katsellessani muistui mieleen Kekkosen hautajaiskulkue. Olin saanut historianopintoni päätökseen ja asuin Meritullinkadulla, mistä on lyhyt matka Mariankadun ja Pohjois-Esplanadin kulmaan, jota kautta Kekkos-vainaata juhlallisesti kuljetettiin. Silloin elettiin syyskuun 7. päivää 1986. Hautajaissaattue oli koskettava, ja olin itku kurkussa. Historian maisterina ymmärsin hyvin tilanteen historiallisuuden: erään aikakauden siirtymisen omille metsästysmailleni, historiaan. Minua herkisti myös näyttävä liehuva Suomen lippujen rivistö ja musta ruumisauto, joka lipui kävelyvauhtia ohitseni. Koska olin juuri Presidentinlinnan kohdalla, surumusiikkia ei soitettu siinä kohdalla; vain kirkonkellot kaikuivat taustalla. Saattue pysähtyi linnan pääportin edessä ja linnan lippu laskeutui puolisalkoon.

Toinen historiallinen tapahtuma, jota muistelin katsellessani neljää presidenttiä Kekkosen kuolintalossa Tamminiemessä torstaina 29. maaliskuuta 2012, liittyi Mauno Koiviston valintaan. Olin tuolloin, maaliskuussa 1982, ystäväni Päivi Teutarin kanssa todistamassa Presidentinlinnan edustalla Koiviston saapumistaan linnaan; olimmepa käyneet jopa allekirjoittamassa nimemme onnittelukirjaan. Tuosta ajasta on tasan 30 vuotta! Tunnelma oli riehakas, ihmiset huusivat innoissaan ja äänekkäästi ”Hyvä Manu!” Nyt 89-vuotias Manu saapui Tamminiemen saliin reippaana ja vapautuneena, ”terve terve”, hän tervehti yleisöä huitoen isoa lapiomaista kouraansa, ja valikoitu yleisö oli mielissään. Kuinka helppo meidän onkaan sinutella juuri häntä? Ahtisaari oli tällä kertaa arvokkaan ja sulkeutuneen oloinen; ei ehkä tuntenut oloaan kotoisaksi tässä seurassa tai tässä sisäpiiriläisyyden ja puoluepolitikoinnin pesässä? Uusi presidentti Niinistö oli uuden suuren arvonsa ja tehtävänsä kangistama, selvähän se. Hän poistui heti kohta avattuaan uudistetun museon eikä heittäytynyt keskustelemaan yleisön kanssa.

Yhtä kaikki, he tulivat kuitenkin kaikki! Demarit ja kokkari. Ajattelevatpa he mitä tahansa kepulaisesta yksinvaltias Kekkosesta, he saapuivat kunnioittamaan tälle omistettua kotimuseota. Se kertoo suomalaisesta demokratiasta ja presidentti-instituutiosta paljon. Myönteistä.

Twelve Years of Female Presidency, the Finnish Experience

I. In English
II. Suomeksi

In January 2000 Finnish political life was in a strong turbulence. People were preparing to elect a new president to the Nordic republic. According to the Constitution of Finland, a president must be chosen through direct elections. If any of the candidates do not received over half of the given votes during the first election round, a second round must be organized two weeks after the first one. Those two candidates who get the most votes during the first round, participate in the final fight.

The presidential elections in 2000 were exceptionally exciting because the Gallup polls promised a quite equal support to the remaining two candidates. Against the expectations the female candidate, lawyer and Minister of Foreign Affairs, Tarja Halonen, lead with 52 % according to the last poll. The position of the male candidate, former Prime Minister Esko Aho, was suddenly in doubt. His supporters from rural communities and right wing circles were astonished and in disbelief. Could it really be possible that a 57 years old woman – originally from a working class family in Helsinki, a former chairwoman of the society for sexual equality, a person who was not a member of the Lutheran Church, and who lived in cohabitation without marriage – will be elected as a president? Electoral activity was unprecedented, 80.2 % of Finns used their right of vote.

When the second round was over, Finns realized that they really had got their first female president: Halonen got 51.6 % of the votes – it was only 100.000 votes more than Esko Aho got. Needless to say that it was a historical event, and at least a half of the Finns received the announcement with great delight. After the independence declaration in 1917, Finland has had 11 presidents. Six of them have been lawyers, and all of the previous 10 male presidents were born in some other Finnish places than Helsinki.

Why was Halonen elected? We can find at least six reasons: 1) She was (and still is) a professional politician. She was elected as a member of Finnish Parliament already in 1979, Social Minister in 1987, Minister of Justice in 1990, and Minister of Foreign Affairs in 1995. 2) She represented the biggest party of that time, the Social Democratic Party, where women’s political activity has been very visible since the end of 19th century. 3) Halonen had a long experience of work in different domestic and foreign civic societies. 4) Female voters across the party borders were very active in the elections and manifested pro Halonen. Moreover, 5) already in the previous presidential election in 1994, there was a strong female candidate, Elisabeth Rehn, who made the first holes in the glass ceiling of women in Finnish party politics. Finally, 6) she was ambitious and active in many social and political fields, not only in women’s issues.

Today Finns will say goodbye to Halonen and return under the command of male president, a 63 years old lawyer and former chairman of the Finnish Parliament Sauli Niinistö, who will start his term on March 1, 2012. In this situation it is too early to consider, what kind of feelings Finns have now, after the twelve years of female presidency, but we could make some common notes. During the first six years, Halonen was very popular among Finns. She was modest, casually dressed and, sort to say, close to the ordinary people. Moreover, she often addressed social and equality problems and international issues in her speeches. In 2003 – for instance – the leading Finnish women’s magazines selected her as the most important role model for girls and women.

However, it seems that the elections of a new president in 2006, changed the position of Halonen. Surely she expected to be re-elected for the second term already in the first round, but the number of votes was a disappointment. Halonen had to test her popularity again in the second round. In the end she beat the right wing politician Sauli Niinistö by 51.8 %. During her campaign, like in 2000, women played an important role. After the elections, however, Halonen has not brought up women’s issues very visibly, and – it seems to me – women have been a little bit disappointed in Halonen during the second six period. The other problematic situation during these twelve years was linked to the president’s prerogatives. Exactly at the same time when Halonen got the presidency for the first time (March 1, 2000), the prerogatives were reduced. After that a lot of talk has occurred about this issue in Finland, and Halonen has tried to keep a firm grip on the remaining powers of the president.

All in all, it’s clear that now, after the twelve years, Halonen will receive both critique and ‒ of course ‒praises from the Finnish people. The final campaign for the historical place of Halonen in the Gallery of the Finnish National Presidents has been launched.

Kaksitoista vuotta naispresidenttiyttä

Tammikuussa 2000 osallistuin ulkoministeri Tarja Halosen presidenttikampanjan erääseen tukitilaisuuteen Helsingin Fredrikinkadulla ystäväni Elina Pohjan ja hänen tyttäriensä kanssa: väkeä oli hurjasti, pääosin he olivat naisia lukuisista eri järjestöistä ja puolueista. Tunnelma oli katossa, soitto soi ja meitä kaikkia nauratti – niin iloisia me olimme. Viimeisimmät gallupit olivat nimittäin luvanneet kerrassaan 52 %:n kannatuksen Haloselle. Ilmassa oli suuren poliittisen tilaisuuden tuntua ja tunsimme olevamme todistamassa todellista muutosta. Olimme silminnäkijöitä ja kokijoita, kun onnellinen Halonen saapui tilaisuuteen voittajan elkein, ja yleisö räjähti taputtamaan ja hurraamaan. Meistä tuntui kerrassaan suurelta elää ajan kuumimmalla hermolla.

Ja niin vain kävi, että Halonen päihitti 100.000 äänellä entisen pääministerin Esko Ahon, ja demari-Halosesta tuli koko kansan presidentti, ”meidän Tarja”. Historian lehti oli kääntynyt sekä suomalaisten naisten poliittisten taistojen tiellä että kansakunnan tasa-arvopolitiikassa.

Se, miksi juuri Halonen nousi edustavien ja koulutettujen naispolitiikkojen loistavimmaksi tähdeksi, johtuu monista tekijöistä: 1) Hän tuli ensinnäkin sopivan suuresta Sdp:stä, jossa naisten poliittinen toiminta alkoi näyttävästi jo 1800-luvun lopussa. Sitkeiden naisten esikuvien ketju oli todella pitkä. 2) Halonen oli ammattipoliitikko vankalla ay-, eduskunta- ja ministerikokemuksella, 3) hänellä oli sopiva työläistausta ja 4) kansalaisjärjestökokemus sekä 5) sopiva lakimiehen ammatti. 6) Lisäksi hän oli hyvin päämäärätietoinen ja kunnianhimoinen, ja 7) hänellä oli helsinkiläisenä hyvät verkostot vallan keskuksen poliittisessa maailmassa. 8) Sitä paitsi, hän oli sopivan ikäinen presidentin edustavaan virkaan, 57-vuotias. 9) Menestymisen eduksi on myös arvioitava se, ettei hänen osaamisalueensa ollut keskittynyt yksinomaan naiskysymyksiin, vaan häntä saattoi luennehtia yleispoliitikoksi. 10) Poliitikko-naisten lasikattoon ehti Elisabeth Rehn tehdä  vuoden1994 vaaleissa jo murtuman, mistä Halosen oli helpompi jatkaa. 

Nyt kun 12 vuotta on kulunut umpeen, on aika arvioida presidentti Halosen työtä kokonaisuutena. Ennen syvällisempiä analyysejä voisi todeta, että hänen ensimmäinen kautensa 2000–2006 oli luonteeltaan hyvin toisenlainen kuin nyt päättyvä kausi. Ensimmäisellä kaudella Halosen suosio oli kansan keskuudessa erinomaisen suuri. Valinnan historiallisuus nosti jo sinänsä hänet hyvin arvostetuksi. Arkinen pukeutuminen lippalakkeineen ja kansanomainen elämäntapa ilman poliittisen eliitin herraskaisia elkeitä lisäsi kansalaisten samaistumista häneen. Mielipidemittauksissa hänen suosionsa pysyi korkealla vuosia. Eipä ihme, että naistenlehdet valitsivat hänet vuoden roolimalliksi 2003.

Halosen toinen kausi oli profiililtaan himmeämpi. Ehkä kova vaalikamppailu 2006 väsähdytti toimeliaan presidentin, ehkä purapuheet edustamisoikeudesta, virkanimityksistä ja viimeisistäkin valtaoikeuksista turhauttivat ja ärsyttivät häntä. Toiseen kauteen mahtui myös taloudellinenkin lamakausi, mikä eriarvoisti kansaa. Voimistuva ajatus siitä, että yhteiskunnassa ollaan menossa paremman sijasta huonompaa suuntaan heijastui näin ehkä myös presidentin asemaan.

Vaikka kansalainen Tarja Halonen muuttaa pois Mäntyniemestä ja totuttelee melkein tavallisen kuolevaisen arkeen, ei presidentti Halosen taistelu ei ole vielä päättynyt. Sillä  vasta nyt me tutkijat, politiikan toimittajat ja muut asian harrastajat lähdemme arvioimaan hänen todellista asemaansa kansallisessa, ja perin miehisessä, presidentti-galleriassamme. Samalla tulee arvioiduksi se, mitä hän sai kaudellaan aikaan ja mitä ei. Taisto historian paikasta alkoi hänen kohdaltaan sinä hetkenä kun kokoomuspoliitikko Sauli Niinistö valittiin 5.2.2012 tasavallan uudeksi presidentiksi.       

  

Zebra River Lodge

Tie, jota maastoautomme eteni, ei ollut kehuttava: sadekautena maantien hiekka oli valunut ojiin häivyttäen ne olemattomiin, ja kulkuväylälle oli jäänyt jäljelle kuoppia, railoja ja suoranaisia puronpohjia. Mitä etelämmäksi matkamme eteni, sitä kuumemmaksi aurinko kävi. Matkan puolivälissä pysähdyimme ainoan näkemämme sekatavarakaupan eteen: pari mustaa pikkupoikaa leikki pölyävällä tiellä, kaupan oviaukossa istui kiharatukkainen tyttövauva. Paikka vaikutti muuten autiolta. Maisema ja ilmapiiri muistuttivat villin lännen elokuvista tuttuja, ajan kulusta tietämättömiä hiljaisia rajakyliä, joissa hiekka ja piikkipallot lensivät tuulessa, ja aurinko paahtoi armottomasti.

Kolmen tunnin ajomatkan päästä olimme perillä ei missään. Käännyimme hiekkatieltä aidalla eristettyyn kivierämaahan. Aidat olivat jatkuneet jo satojen kilometrien ajan: ne eristivät pinta-alaltaan valtavan suuria maatiloja toisistaan ja estivät villieläinten kulkuja. Risteyskiveen oli käsin kirjoitettu valkoisella maalilla Zebra River Lodge. Navigaattori osoitti, että matkaa perille oli vielä muutama kilometri. Madeltuamme parin kilometrin verran kivistä kärrytietä tien oikealle puolelle ilmestyi farmin päärakennus. Matkamme jatkui kuitenkin edelleen, sillä tienristeyksessä olevaan kylttiin oli maalattu ”This is not the lodge” ja nuoli osoittamaan kulkijalle tietä eteenpäin.

Maisema oli hyvin karua, kivisiä vuoria (Tsaris Mountains) ja matalaa kuivaa puskaa, kaikki ylittämämme joet ja purot olivat kuivia. Eipä ihmekään, Namibiassa on nyt kesä ja näillä maan eteläisillä alueilla kuivaakin kuivempi kausi meneillään. Säästyimme pelkäämältämme rengasrikolta ja automme kaarsi vihdoin vehreään keitaaseen. Pari palmua ja kukka-asetelmat reunustivat portaikkoa. Lodgen emäntä odotti meitä kodikkaasti portailla ja riensi iloisesti toivottamaan meitä tervetulleiksi. Huurteinen olut kannettiin terassille ja tunsin itseni siirtomaa-ajan rouvaksi valkoisine kesäasusteineni. Hotellissa oli toistakymmentä saksalaista turistia, keski-ikäisiä rouvia enimmäkseen, joita ohjasti valkoinen, saksaa puhuva namibialainen opas. Paikka on erityisesti geologien suosiossa: ympäröivät vuoret olivat kuulemma heidän kannaltaan kiinnostavia. Paikalla oli myös pari Afrikkaan hullaantunutta amerikkalaista, joista toinen toimi gepardien, toinen elefanttien suojelujärjestössä. Erämaahotellin isäntä oli Rhodesiassa syntynyt valkoinen, joka oli enimmäkseen asunut Etelä-Afrikassa, hänen esi-isänsä olivat olleet englantilaisia siirtomaaherroja. Hänen vaimonsa oli Namibian saksalaisia, joita maassa asuu tätä nykyä noin pari prosenttia. Maahan oli Saksan siirtomaa 1800‒1900-luvun taitteen aikoihin. Sen jälkeen se oli vuonna 1990 tapahtuneeseen itsenäistymiseen saakka Etelä-Afrikan vallan alla.

Lodgen huoneet olivat hulppeat. Oma huoneeni oli korkealla vuoren rinteellä olevassa rakennuksessa: suuri tila, jossa pitkät valkoiset verhot lainehtivat avonaisten ikkunoiden edessä, ruusun terälehtiä leveällä sängyllä ja sherryä karahvissa vastaanottamassa vierasta. Olin ällikällä lyöty: täällä kaukana kaupoista toimi kaikki moitteettomasti, suihkusta tuli lämmintä vettä, ja uima-allas viimeistään karisti matkan pölyt ja rasitukset. Illan tullen vieraat vietiin vuorelle katsomaan afrikkalaisen auringon laskua ja kutsuttiin sen jälkeen yhteen syömään grilliruokaa talon puutarhaan.

Kävi ilmi, että tämäntyyppinen erämaafarmien matkailutoiminta oli maassa tavallista. Paluumatkalla Windhoekiin näinkin lukuisia vastaavanlaisia yrityksiä: osa oli erikoistunut villieläimiin, osa oli rakennettu lähelle punaisia dyynejä Sossusvleihin, lähempänä rannikkokaupunkeja oli golf-lodgeja. Ehkä eniten minua kuitenkin – näin napapiirin naisena – elähdytti Kauriin tähdistöstä nimensä saaneen Kauriin kääntöpiirin ylittäminen. Se tuntui hienolta!

Tällä tämän vuoden viimeisellä matkamuistollani toivotan sukulaisille, ystäville, kylänmiehille ja lukijoille tapahtumarikasta vuotta 2012!

”FEEL A NIGHT” – Kiovan päiviä ja töitä

Aikaisempi vierailuni Ukrainaan ajoittui toukokuuhun 2007, jolloin olin Sevastopolin kauniin rantakaupungin kuumuudessa Moskovan yliopiston filiaalin vieraana. Yliopisto sijaitsee Venäjän vuokraamassa laivastotukikohdassa aivan Mustanmeren rannassa, kaupungin keskustassa. Ensikatseeni Sevastopoliin oli sikäli hämmentävä, että kaupungin kaikkia korkeita rakennuksia koristi Venäjän, ei Ukrainan lippu. Mutta nyt, lokakuisen matkani kohteena oli 2.6 miljoonaisen väen kansoittama pääkaupunki Kiova Dnepri-joen varressa. Ensikatse ei ollut syksyn harmaudessa yhtä kuohauttava kuin Krimillä, vaikkakin kaupungin keskustaan päästessä lukuisat 1800-luvun koristeelliset rakennukset eivät lainkaan tukeneet ennakkoluuloista kuvaani post-soviet-kaupungista. Tosin lentokentällä matkailijoille tarjottu ilmainen kartta viesti sentyyppistä ideologiaa: karttapohjaa ympäröivät vähäpukeisten naisten kuvittamat tekstit Feel a night – Erotic message – VIP Rest – Elite Rest: Tervetuloa Ukrainaan!

Olin matkalla Karjalan tutkimuslaitoksen VERA-projektin organisoimaan ja Ulkoasiainministeriön rahoittamaan kansainväliseen ”Borders and Migration”-konferenssiin, ja sen yhteydessä pidettyyn tutkijakoulutapaamiseen. Majapaikastamme, rautatieaseman lähellä olevasta hotelli Expressenistä taivalsimme päivittäin jalan kohti pääkatu Khreschatykia: ennen sinne pääsyä oikealle jäi ihan punaiseksi (!) maalattu yliopisto puistoineen, kadun vasemmalla puolella tuli puolestaan vastaan sisältä turhan runsaasti koristeltu katedraali ja pääkatujen risteyksessä oli bessarabilainen tori. Erityisen huomioni sai juuri seitsemäksi vuodeksi vankilaan tuomitun entisen pääministerin Julija Tymošenkon kannattajien leiri pääkadun varrella: valtavia plakaatteja, banderolleja, ämyripuheita ja telttoja, joissa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat fanit nukkuivat yönsäkin, propagandaa notkuvat pöydät: kuinkahan tällainen olisi mahdollista Helsingin Mannerheimintiellä tai Joensuun Kauppakadulla? Ei mitenkään.

Kyseinen Julija ”nutturapää” Tymošenko (s. 1960) on kovan luokan poliitikko – meikäläisittäin ehkä lähinnä kokoomuslainen. Ukrainan politiikkaa pinnallisesti tuntevalle on jäänyt kuva, että maata on kymmenisen vuotta hallinnut kova kolmikko – Tymošenko sekä hänet 2010 presidentinvaaleissa niukasti voittanut, Venäjään tukeutuva nykyinen presidentti, Alueiden puolueen nokkamies Viktor Janukovytš ja oranssin vallankumouksen (2004) sankari, ”Meidän Ukrainamme” -liikkeen johtaja ja presidentti vuosilta 2004-2010 Viktor ”arpinaama” Juštšenko – syyttelevät keskinäisessä valtataistelussaan toinen toisiaan korruptiosta, väärinkäytöksistä ja maanpetturuudesta. Nyt kun Venäjä-orientaatio on vallassa, sai Tymošenko passituksen vankilaan. Ihan pikkupanoksilla Ukrainan valtapeliä ei käydä.

Kun Ukraina vapautui Neuvostoliiton otteesta 1991, on maa jakaantunut kahtia: Itäinen alue sekä eteläinen Krimin alue – josta kertoo jo omatkin havaintoni – ovat Venäjä-symppareita, maan länsi- ja pohjoisosa taas enemmän länsiorientoituneita. Tosin sellaista ällistyttävää ja polarisoitunutta tilannetta kuin Moldoviassa ja sen raja-alueella Transnistriassa ei Ukrainassa ole. On vain Venäjän kontrollin alinomainen intressi raja-alueidensa poliittisiin valintoihin. Tämähän on taas tuttua Suomellekin menneiltä vuosikymmeniltä.

Kunnianhimoisen Tymošenkon ura on naisnäkökulmasta katsottuna kiinnostava: hän on koulutukseltaan tuotantotalousinsinööri, joka aloitti jo Komsomol-nuorena politikoinnin. Hän nousi kansanedustajaksi (1996) ja pian myös ministeriksi (1999). Hän toimi pääministerinä helmi-syyskuussa 2005 ja jälleen joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2010. Nykyään hän johtaa Isänmaa-puoluetta. Pelin hengestä kertoo se, että Tymošenko vapautettiin jo ensimmäisestä ministeripostistaan ja vangittiin lahjuksista syytettynä, vuonna 2001 hän oli taas vangittuna, 2002 ja 2005 häneen kohdistui jälleen lahjussyytteitä. Joulukuussa 2010 hän puolestaan sai vakavan syytteen valtion varojen väärinkäytöstä. Se taas liittyi 2009 solmittuun kaasusopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä, jossa kaupassa Ukrainan on arveltu hävinneen yli sata miljoonaa euroa.

Konferenssituristin on todella vaikea hahmottaa, onko tässä nyt ainoastaan kyse viimeisestä, keinoja kaihtamattomasta valtataistelusta, elämästä tai kuolemasta, vai onko maa todellakin niin korruptoitunut ja sisältä rikki kuin noita valtataisteluja katsellessa vaikuttaa. Syrjäytetyn presidentin Juštšenkon myrkyttäminen, mikä lähes tuhosi hänen kasvonsa, on vielä selvittämättä, ja kertoo sekin pelin kärjistymisestä. Kaikki aseet tuntuvat olevan käytössä.

Tätä ukrainalaisten kovaa politikointia pohtiessa yhdytimme paluumatkalla hotelliin sen tulipunaisen yliopiston edestä suuret lippulaivueet, ämyripuhetta ja kymmenittäin poliiseja: siellä ylioppilaista ja muusta väestä koostunut uusnationalistien ryhmä hurrasi jollekin menneen maailman esikuvalleen. Että sellaista toimintaa Euroopan kaakkoisrajoilla.

Seuraavan aamun varhaisessa taksissa matkalla Boryspillin lentokentälle tavoittelin ukrainalaiseen kansansävelmään perustuvaa, peripateettista ”Laulua Dnjeprille”… ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin, ennen kuin lähden täältä pois… Joskaan ei lempi liene kuolematon, ei kuole Dnjepri milloinkaan…”

Museoitu KGB

Rakennus on harmaa nelikerroksinen talo osoitteessa Riia 15. Se ei näytä ollenkaan niin kammottavalta kuin mitä sen synkän maineen perusteella voisi olettaa. Pikemminkin se vaikuttaa hyvin tavalliselta – ainakin näin aurinkoisena päivänä. Olen yöpynyt Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella ja KGB:n sellimuseoon pääsen suoraan nousemalla Riia-katua. Talo on Pepleri-kadun kulmassa. Odotan museon avautumista seisoen kadun toisella puolen, sisäänkäyntiä vastapäätä. Otan kuvia, eikä kukaan kiinnitä minuun mitään huomiota. Kuvittelen näkeväni kaksi mustanpuhuvaa poplarimiestä raahaamassa vastahakoista virolaista tuosta ovesta sisään: vietiinköhän sinne väkeä vain hämärissä vai olikohan se aivan julkista?

Joutessani luen Tarton museoiden avaintarinat -opaskirjastani. Sen mukaan Neuvostoliiton miehittäessä Viron 1940 alkoivat sortotoimet ”neuvostovastaisia elementtejä vastaan”. Uhrimäärä nousi noin 122 000 henkilöön, näistä yli 30 000 menetti henkensä. Harmaassa talossa toimi KGB:n Etelä-Viron keskus. Lukuni keskeytyy, kun keski-ikäinen nainen tulee avaamaan oven ja me tervehdimme toisiamme surumielisen tunnelman vallitessa, historian raskas paino asettuu kevyiden kesäpuseroidemme verhoamille harteille samalla kun painumme auringonvalosta hämärään kellariin. Sellit ovat siellä. Maksan sisäänpääsymaksun ja ostan Mart Laarin kirjoittaman kirjasen Viron kohtalohetkistä.

Haisee kellarille. Kapea käytävä on maalattu valkoiseksi, sellien tummat raskaat ovet molemmin puolin. Pysähdyn metsäveljiä esittelevän sellin oven suuhun. Isoja mustavalkoisia kuvia, kompakteja tekstejä: Virossa toimi kuin toimikin vastarintaliike. Metsissä käytiin vastarintamiesten ja -naisten tuhoon tuomittua taistelua ”neuvostomiehittäjiä” vastaan vuosina 1944–56. Perustettiinpa erityinen maanalainen parlamenttikin, joka nimettiin Viron tasavallan kansalliskomiteaksi. Näin erämaiden kasvattina ihmettelen, missä ne metsät olivat, joihin liike pystyi pesiytymään? Joka tapauksessa metsäveljet kykenivät tekemään sissi-iskuja neuvostovallan edustajia vastaan, sabotoimaan neuvostomuistomerkkejä ja vapauttamaan muutamia vankejakin yhteistyössä kaupunkisissien kanssa. He julkaisivat omia lehtiä, levittivät lentolehtisiä ja lähettivät tappouhkauksia neuvostovallan kanssa toimiville. On selvää, etteivät he olisi kyenneet tekemään tätä ilman paikallisten tukea. Laar arvelee, että metsäveljiä olisi ollut noin 30 000, heidän joukossaan oli myös naisia. Metsäveljistä tapettiin ehkä noin kolmannes, mukana mm. ”Kauhu Ants” eli Ants Kaljurand, joka jäi kiinni 1949 ja teloitettiin kaksi vuotta myöhemmin.

KGB pyrki onkimaan vangituilta tietoja kiduttamalla ja lähettämällä maaseudulle rangaistusretkikuntia ja luomalla agenttiverkoston – johon rekrytoitiin usein naisia – partisaanien ja heidän tukijoidensa savustamiseksi. Vuoden 1948 jälkeen vastarintaliikkeen toimijoiden rivit harvenivat. Vuosiin 1956–57 tultaessa pääosa metsäveljistä saatiin kiinni. Vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttaminen teki selväksi vastarintaliikkeelle, ettei kansainvälistä apua ollut todellakaan tulossa. Silti muutamat sinnittelivät piiloissaan loppuun asti.

Raskas on metsäveljien sellin tarina, eikä muutkaan sellimuseon sellit ole kevyitä. Kidutusta, kuolemanpelkoa, ahdistusta, kauhua, pieni pimeä eristyskoppi, kuolemalle haisevia tarinoita vankileirien saaristosta, kuvia kuolleista, teloitetuista. Mutta samoilla seinillä on myös kuvia toivosta, monimuotoisesta työstä valitun aatteen eteen: valokuvassa nuoria naisia ja miehiä, kasvot hymyssä.

Tänä vuonna virolaiset juhlivat uuden itsenäistymisensä 20 vuotisjuhlia. Niin lähellä, niin kaukana: Viro meistä.