18.8.2019

Amerikanterveisiä: eurooppalainen Madison



 19 Nobelia, 50 olympiamitalia (!), laaja-alainen, monitieteinen ja korkeatasoinen yliopisto. Kampuksella vaelteli nuorukaisia ja tyttöjä vanhempiensa kanssa: he olivat tarkastamassa paikkakuntaa, yliopistoa ja kampusta, jonne heidän lapsensa olivat tulossa opiskelemaan. Wisconsin osavaltion Madison on paikan nimi. Mäyrä-symbolista tunnetun yliopiston johto on pannut parastaan: yliopistoa halutaan profiloida ennen muuta turvallisena yhteisönä. Ylioppilaiden talot ovat uusia, keskustassa laitostalojen kupeissa. Turvallisuudesta on tullut kilpailuvaltti amerikkalaisissa yliopistoissa, ja tiedämme miksi. 
 
Amerikanreissuni aikana El Pasossa ja Ohiossa oli joukko-ampumiset, ja Chicagossa ammuttiin siellä ollessani samana viikonloppuna seitsemän ja haavoitettiin 37 ihmistä. Jälkimmäinen ei juurikaan ylittänyt uutiskynnystä, koska ammuskelu on niin yleistä siellä. Trumpilaisten mielestä mustat rikolliset ja muut luuserit siellä ammuskelevat vain toisiaan: ”minkäs teet, he ovat valinneet sen elämäntavan”. Amerikkalaisissa kylissä ja kaupungeissa eletään kahta toisistaan hyvin erillään olevaa todellisuutta, varsinaista luokkayhteiskunnan aikaa. Pohjoismaista kulkijaa kylmää tällainen ajattelu ja historioitsijana huolestuttaa, mihin näin syvä segregaatio johtaakaan. Japani varoitti kansalaisiaan matkustamasta Yhdysvaltoihin, koska maa on niin väkivaltainen. Trump taas varoitti amerikkalaisia matkustamasta Ruotsiin, koska se on niin vaarallinen maa. Että sillä lailla.

Mutta jos palataan Madisoniin, osoittautuu se erilaiseksi, hieman epäamerikkalaiseksi. Turvallisen tuntuiseksi, kiinteäksi tiedeyhteisöksi. Yliopisto on sama kuin kaupunki, samaan tapaan kuin Cambridgen yliopisto Englannissa. Yliopisto ei ole kaukana erillisellä kampuksella, vaan läsnä kaikessa arkisessakin työssä, kaupungin ytimessä. Suuria laitosrakennuksia, lukuisia kirjastoja ja museoita. Mahtavinta on kampuksen terassi (nimetty Memorial Unioniksi toisen maailmansodan uhrien muistoksi) Mendota-järven rannassa avoimine konsertteineen, kursseineen, teattereineen, pubeineen, kahviloineen. Intiaanit, alueen alkuperäisasukkaat, kutsuivat aikanaan seutua neljän järven alueeksi, sillä onhan suurten järvien kainalossa olevassa Wisconsissa myös oma pienempi järviketjunsa. Nykyään osavaltiossa asuu toistakymmentä eri intiaaniheimoa. 

Eurooppalaiset alkoivat asettua alueelle 1820-luvulta lähtien ja ovat siitä lähtien rakentaneet sitä omannäköisekseen. Yliopisto perustettiin kohta asettumisen jälkeen, 1848, ja sitä johtaa nyt naispuolinen kansleri. Jo 1849 paikkakunnalle perustettiin tasa-arvoa lanseeraamaan Madison Female Academy, ja naiset aloittivat yliopisto-opiskelijoina 1863. Kuten meilläkin, yliopiston taloudellinen merkitys paikkakunnalle on täälläkin erittäin suuri. Yliopisto työllistää, asuttaa, luo mainetta ja tuo kunniaa paikkakunnalle. Mutta täällä myös maineen ylioppilasprotestien ja vasemmiston pesäpaikkana. Sanotaankin, että Madison omaa vasemmistolaisimman maineen koko jenkeissä. Ei ihme, että siellä vastustetaan nykyään avoimesti Trumpin hallintoa. Ehkä juuri sen takia kaupunki muistuttaakin nin paljon eurooppalaisia yliopistokaupunkeja.

Wisconsin osavaltiolla on myös suomalainen historiansa. Osavaltion pohjoisosassa, laajan suurjärven Superiorin rannalla oleva kaupunki, Superior sekin, oli sata vuotta sitten merkittävä suomalaisyhteisö, jossa toimitettiin mm. Työmies-lehteä. Samoin kuin naapurialueilla, Minnesotassa ja Michiganissa, täälläkin on vielä suomenkielisiä kyliä – kuten hiljentynyt Oulu – jotka muistuttavat vanhasta suomalaissiirtolaisesta kulttuurista. Pohjoisessa on myös laajoja metsäalueita ja toisaalla myös hiljentyneitä kaivoskyliä, mitkä aikanaan vetivät suomalaisiakin tänne. Madisonissa toimii yhäkin amerikansuomalainen yhdistys.

Jos on aikomusta matkustella Amerikan pohjoisessa, suosittelen piipahtamaan myös Madisonissa, eurooppalaisessa kaupungissa.

Näillä terveisillä, tarmokasta syksynalkua turvallisessa Suomessa.

Lukusuositus: Nancy Langston, Sustaining Lake Superior. 2017.

22.5.2019

Pälkäneläiset - sydänsuomalainen heimo





Ostin muutama vuosi sitten perheeni kanssa mökin Pälkäneeltä ja olen uteliaana tutustunut perushämäläiseen heimoon. Seutu on niin sanottua Sydän-Hämettä, noin 40 km Tampereelta, ja sama mokoma Hämeenlinnasta, Hattula, Hauho ja Kangasala naapureina, Helsingistä 150 km. Hämeenlinnan suunnasta tultaessa maisemaa maalaavat isot järvenselät, pienet pellot, metsät, lujaa ajettava Tampere-Lahti-tie, jonka pysäkki Pälkäneen kirkonkylä on. Rikas floora ja fauna kertovat läheisestä suhteesta luontoon.

Historiasta kiinnostunut näkee, että seudulla on asuttu jo pidempään. Tien reunassa oleva raunioitunut keskiaikainen Pyhän Mikaelin kirkko 1500-luvun alusta kertoo kunnan remonttirahojen vähäisyydestä. Kirkonkylän halki virtaava kapea, Pälkäneveden ja Mallasveden yhdistävä Kostianvirta on taas tuttu taisteluista, joista kerrottiin jo kansakoulun lukukirjoissa. Virran rannalla on rekonstruoitu maamerkki Kostianvirran puolustuslinnoituksesta, jossa suomalaiset kenraalimajuri Carl Gustaf Armfeltin johdolla yrittivät estää venäläisten läpimurtoa lokakuussa 1713. He epäonnistuivat ja venäläiset joukot miehittivät Suomen komentajansa Fjodor Apraksinin johdolla pahamaineisen ison vihan aikaan. Paikalliset pakenivat metsiin ja piilopirtteihin, ja kivikirkko ryöstettiin putipuhtaaksi. Itäisessä osassa Pälkänettä on vanhaa torppariseutua pienine tupineen, siellä täällä seisoo isompi talonpoikaistalo; sisällissodan aikana täälläkin taisteltiin ja teloitettiin väkeä. Viime vuonna mm. Luopioisiin saatiin vihdoin laatta punaisten teloituksista. Toisin kuin muutamat Hennalan punavangit, he olivat saaneet pitää päänsä.

Tästä näkökulmasta luin huvittuneena Suomen Kuvalehdessä (10.5.2019) olleen jutun 55 pälkäneläisen pääkallon keräämisprojektista 1870-luvulla. Kirkon seudulta koottujen lisäksi ruotsalaiset kallontutkijat johdossaan rotuteorioista innostunut nuori Gustaf Retzius, mittailivat paikallisten elävien kalloja. Ideana oli yhdistää Pälkäneen tapaukset isompaan suomalaisaineistoon ja määritellä lyhyt- ja pitkäkalloisten määrää ja laatua. Ja sitä kautta todistaa suomalaisten olevan eri (lyhytkalloista) porukkaa kuin ruotsalaiset.

Jotkut etnisten ryhmien militantit ovat jopa kansainvälisissä tiedekonferensseissa antaneet virheellisesti ymmärtää, että kallokeräys kohdistui Suomessa ainoastaan saamelaisiin (joiden kalloja myös kerättiin), mutta kuten tunnettua, kallonkeräys oli paljon laajempi eurooppalaisten tiedemiesten harjoittama rotuteorioiden kehittämiseen liittynyt ilmiö, joka nousi kukoistukseensa 1840-luvulta lähtien. Suomalaiset olivat tuohon maailmanaikaan saamelaisten kanssa samaa pohjoista ja epäilyttävää, mutta samalla uteliaisuutta herättävää roturyhmää keskieurooppalaisten ja ruotsalaisten näkökulmasta katsottuna. Minusta ei ole mitenkään erikoista, että suomalaiset ja saamelaiset yhdistettiin samaksi ryhmäksi, ovathan ne aikojen alussa olleet yhtä heimoa.

Etenkään suomenruotsalaiset tiedemiehet eivät nielleet yksioikoista suomalaisten siirtämistä alempaan kastiin, ja niinpä he osallistuivat innokkaasti kallotutkimuksiinkin osoittaakseen, että ruotsalaistaustaiset suomalaiset olivat ns. parempaa rotuainesta kuin suomenkielinen rahvas, kuten pälkäneläinen maalaisväestö tai pohjoiskarjalainen kansa Enossa tai asujamisto venäläisvaikutteisessa vanhassa Valamossa, minne Retzius seurueineen seuraavaksi siirtyi.

Pälkäneläisten, alkusuomalaisiksi ajateltujen, kallotutkimus osoitti heidän – jo epäillynkin – lyhytkalloisuuden vaikkakaan ei kiistatta. Tämä tuli kuitenkin suurin piirtein todistettua ja väitteisiin saatiin evidenssiä. Tutkimusmatka Pälkäneelle oli hyvin onnistunut ja nuori Retzius sai nostetta aikalaistensa keskuudessa pätevänä tiedemiehenä. Vaikka kyllähän jo tuonkin ajan suomalaiset maalaiset tiesivät, että hämäläiset, karjalaiset ja lappalaiset olivat eri heimoja eikä hämäläiset näin voineet edustaa koko Suomea. Tämäkin seikka olisi jäänyt lukuisten vastaavien todistusten seuraan 1800-luvun lopusta kertovan tiedehistorian sivuille, mutta rotuinnostus ei laantunutkaan uudelle vuosisadalle siirryttäessä. Päinvastoin, se vauhkoontui järisyttävän väkivaltaisiin mittoihin kansallissosialistien omaksuessa sen keskeiseksi ideologiansa osaksi kaasunhajuisine seurauksineen.

Toisen maailmansodan jälkeen kallot unohtuivat arkistojen kellareihin, kunnes etnisen mobilisaation myötä ne taas löydettiin 1970-luvulta lähtien todistamaan 1800–1900-luvun vaihteen etnisestä sorrosta. Pälkäneellä kallokysymys nousi esille tänä vuonna syystä, että ruotsinsuomalainen aktivistiryhmä Ruotsissa tahtoi Karoliinisessa instituutissa olevat suomalaiskallot palautettavaksi Suomeen, myös säilyneet 40 pälkäneläiskalloa. Pälkäneen seurakunta on luvannut ottaa kallot vastaan, jos nimittäin ne edes joskus suostutaan luovuttamaan. Karoliinisessa ei olla asiasta innostuneita. 

Näin tieteilijän näkökulmasta katsottuna tämä kalloraivo tai -buumi on varoittavakin esimerkki niin sanotuista muotialoista, jotka hurmaavat kansalliset rahoittajat ja tutkijat; alasta, jonne etenkin nuoret kunnianhimoiset tutkijat rynnistävät mitalit ja suurhankkeet mielissään. Eikö kukaan jarruttanut? Ei kukaan sellainen, jolla olisi ollut todellista valtaa. Alan epäillä, onko meidän ajassa samanlaista hurmahenkisyyttä? Viekö nykyinen etninen tai geenien tutkimus meidät taas samaan pisteeseen, entä onko järkevää koneistaa ihmiset työttömiksi, entä ronkkia ilmakehää… mitä vielä? Moni ihmettelee sitäkin, kuinka noin vain hautausmaita ”ryöstettiin” ja hautarauhaa rikottiin. No, hautausmaat eivät kylillä olleet välttämättä hyvin hoidettuja. Niiden kunnostaminen, kaunistaminen ja kukittaminen saivat pontta vasta 1900-luvun puolella, jolloin monet naisjärjestöt alkoivat propagoida niiden puolesta.

Ai, että millaisia sydänhämäläiset sitten ovat? Ihan ystävällisiä, mutta vähän hitaita, täytyy sanoa: se stereotypia tuntuu ainakin pitävän paikkansa :)
  
Ks.
Veera Jussila, Suuri kalloretki. Suomen Kuvalehti 10.5.2019, 26–34.
Aira Kemiläinen (toim.), Mongoleja vai germaaneja, rotuteorioiden suomalaiset. 1985.