26.3.2020

Tuberkuloosi surmasi kokonaisia perheitä



 
Päiväkirja tautivyöhykkeeltä 26.3.2020

Eilen oli dramaattinen päivä. Pääministeri Sanna Marin ilmoitti, että 1,7 miljoonan asukkaan Uusimaa eristetään muusta Suomesta jo huomenna 27.3., jos eduskunta ehtii käsitellä sen. Yli puolet noin 880 Suomessa testatusta tartunnasta on juuri täällä. Ravintolat pyritään sulkemaan muutaman päivän sisällä. Olin juuri suunnitellut meneväni viikonlopuksi mökille Hämeeseen, hallitus kielsi. Poliisit tulevat valvomaan Uudenmaan rajoilla, vain välttämätön työ-ym. läpikulku sallitaan. Olen kohta puomien takana, sisällä tautivyöhykkeellä.

Ps. Sisäinen passijärjestelmä oli käytössä Suomen ja Neuvostoliiton rajalla Kannaksella 1919–25: sisäisen rajan sai ylittää vain luvan kanssa ja myös lapsilla piti olla henkilöllisyystodistus mukanaan.

Hävettäviä tubi-muistoja

Tässä koronan leviämistä seuratessa muistuu mieleeni oman sukuni tautihistoria: tuberkuloosi oli 1900-luvun alkupuoliskolla suvun mustasurma, jumalan rangaistua, talouden tuhoaja, eristäjä, suuri häpeä. Tubi oli sikäli hirvittävämpi epidemia kuin korona nyt, että se koski kaikkia, vauvoista vaareihin, se tuhosi kokonaisia perheitä. Aluksi se ei tehnyt eroa rikkaan ja köyhän välillä. Suomalaislääkärit kiinnittivät tautiin huomiota erityisesti 1870-luvulta lähtien, jolloin tubiin kuolleita oli enemmän kuin muihin vakaviin kulkutauteihin, kuten punatautiin ja isorokkoon. Tubin, risataudin ja millä nimellä sitä kulloinkin kutsuttiin, aiheutti kylmyyttä ja kuumuutta kestävä bakteeri ja sen yleisin muoto oli keuhkotuberkuloosi, keuhkotauti. Bakteerin eristi saksalainen bakteriologi Robert Koch 1882, mutta kesti 70 vuotta, aina 1940-luvulle saakka, ennen kun tepsiviä lääkkeitä löydettiin.

Tätini häpesi keuhkotautista perhettään niin paljon, ettei kyennyt puhumaan siitä edes ikääntyneenä. Kun tauti levisi pohjoisille rajamaille, sitä aletiin puhumaan köyhien tautina eikä täti kokenut olleensa köyhä. Lohdutin häntä, että esimerkiksi Ruotsin hovissa tauti riehui 1700-luvulla, ja että 1800-luvulla tubi tappoi länsimaissa enemmän kuin mikään muu tartuntatauti yhteiskuntaluokasta riippumatta. Pietarissa tsaarin velikin kuoli tubiin ja entäs sitten taiteilijat, joita kuoli massoittain kalvetustautiin: Chopin, Mozart, Schubert, Brontën sisarukset, lordi Byron, Kafka, Pushkin, Tsehov, Edgar Allan Poe… taiteilijauhreja oli joka mantereelta. Ja Suomessakin oli sama tilanne: Edith Södergran, Katri vala, Saima Harmaja ja Uuno Kailas

Eristäkää lapsenne!

Tuberkuloosin erotti muista ajan taudeista sen perheluonne. Se siirtyi ihmisestä ihmiseen ja vammautti perheen sisäisiä ja laajempia sosiaalisia suhteita. Se eristi, se leimasi loppuiäksi. Lapset, tuleva sukupolvi, nähtiin erityisen uhanalaisiksi tuberkuloosipedon hampaissa. Niinpä rajaseutuja myöden levitettiin ilmoituksia: Kaikki taistelemaan keuhkotautia vastaan! Suojelkaa lapsianne! Lasten seurustelu vieraiden kanssa on kiellettyä! Pienokaisia ei saa hyväillä eikä suukotella! Lapset piti eristää keuhkotautiin sairastuneista vanhemmistaan ja sisaruksistaan! Jos synnyttävä äiti oli keuhkotautioireinen, vauva oli heti eristettävä hänestä. Sisaruksia kiellettiin nukkumasta yhteisissä vuoteissa. He eivät saaneet käsitellä samoja leluja, pito- eikä liinavaatteita. Kansan keskuudessa keuhkotautiin sairastuminen koettiin kuolemantuomioksi ja keuhkotautiparantolat helvetin esikartanoiksi. Niinpä passitusten pelossa maaseutua kiertäneitä tuberkuloosivalistajia kartettiin minkä ehdittiin. Kansalaisia muistutettiin kaikkialla kulkuteiden varsille liimatuilla julisteilla "Älä sylje lattialle!"

Turvakoteihin eristykseen

Kuten nyt koronan tapauksessa, myös tuberkuloosin vastaisessa työssä valtiovalta otti ohjat käsiinsä: Valtio määräsi, että jokaisen oli alistuttava tuberkuloosikokeeseen. Jokainen oli velvollinen antamaan suojarokottaa itsensä. Jokainen oli velvollinen alistumaan tarpeelliseksi katsottavaan tutkimukseen. Jokainen perhe voitiin eristää tarvittaessa. Vuonna 1936 perustettiin ensimmäinen ns. joulumerkkikoti Tampereelle äideistään eristetyille vauvoilla. Turvakodit saivat nimen joulumerkeistä, joita myytiin kotien hyväksi. Pohjoisin turvakoti oli Oulussa, se toimi 1945–69. Vauvapotilaista siellä ehti olla 1900. Jos vauvojen vanhemmat menehtyivät tautiin, vauvat adoptoitiin. 

Toinen, aikuisten eristämisen muoto oli keuhkotautiparantolat, joista ensimmäinen perustettiin 1889 Kannakselle Uudellekirkolle ja ensimmäinen lastenparantola 1901 Tenholaan Hangon lähelle. Parantoloita nousi mäntykankaille ympäri Suomea kymmenittäin. Ihmisten joukkotarkastukset aloitettiin 1930-luvun alussa, ja röntgenkuvaukset otettiin käyttöön 1940-luvulla. Alusta lähtien asetuksia ja lakeja laadittiin, kirjallisuutta levitettiin, elokuvia kuvattiin ja komiteat istuivat. Vuonna 1946 perustettiin Tuberkuloosiliitto kokoamaan yhteen paikalliset yhdistykset ja alueelliset piirit.

Uusi elämäntapa epidemian jälkeen

Kaikella näillä toimilla – eli valtiovallan yksityisten perheiden arkeen kajoamisella – oli laajoja yhteiskunnallisia ja taloudellisia seuraamuksia. Perheen hygieniamaailma muuttui täysin, siivouksesta tuli arvo sinänsä, nukkumisjärjestelyt muuttuivat, kun lapsia alettiin nukuttaa omissa sängyissään, keskinäinen perheen läheinen kanssakäyminen etääntyi, vauvanhoito muuttui – eipä siis erikoista, että ensimmäinen pahvinen ensisänky tavaroineen eli äitiyspakkaus lanseerattiin juuri 1938, sairaanhoito edistyi, kansanvalistuskirjallisuus alkoi painottua terveyskysymyksiin jne. Kaiken kaikkiaan valtiollinen, viranomaiskontrolli perheistä tiukkeni. Tubi muutti merkittävästi myös perheiden taloudellisia positioita: taudin vaurioittaman perheen talous romahti, jos sairastunut oli isä, henkisesti haavoittui, jos sairastunut oli äiti. Lapsille se jätti ikuiset jäljet.

19.3.2020

Kotona töissä, tutkimus etenee!



Päiväkirja 19.3.2020: 
Kiitos kysymästä; olen ollut kiinteästi kotitoimistossa jo neljä päivää, ja tutkimus etenee mainiosti! Tänäänkin posotin 12 tuntia lähes yhteen menoon. Mikä rauha! Kahvi- ja lounastauoilla soitin työpuhelut, tarkastin tentit ja hoidin muut välttämättömät.

Siihen nähden että työ etenee mukavasti, ovat tämän päivän tiedot hirmuisia: Pohjois-Italiassa ruumishuoneet täyttyvät koronaviruksen takia, Espanja ja Saksa ovat repeämässä pandemiaan, New Yorkissa maskit ovat loppu, ranskalaisia sakotetaan ulkona liikkumisesta, Norjan kuninkaalliset karanteenissa, Venetsian kanaaleissa ui delfiinejä. HUS täydessä valmiudessa ja käsidesit ja vessapaperit ovat loppuneet kaupoista, duunit loppuneet kulttuuriväeltä, irtisanomisia, lomautuksia, koulut kiinni, museot kiinni, ja kirjastot kiinni!! Kävin Munkan Alepassa ja paperihylly ammotti tyhjyyttään, pitäisikö sittenkin perua osteopaatti, entä kasvohoito, sali? Tunnen huonoa omatuntoa.

Eilen, 18.3., yliopistot suljettiin, tänään laitettiin Suomen rajat kiinni, jopa Pohjois-Norjaan ja Norbotteniin! Tämähän muistuttaa 1809 tilannetta! Elämme historiallisia aikoja.

Jotain positiivistakin: Kiinassa tauti on laantunut ja pääministeri Sanna Marin esiintyy vakuuttavan rauhallisesti. Ilmassa on kuitenkin närkästystä; ettekö te nyt ymmärrä 70+ -kansalaiset pysyä kotonamme: Munkkivuoren Fazerilla kasikymppiset pitivät sessiota, ja nuoret miehet katsoivat arvostelevasti: eikö meidän pitäisi tässä suojella just teitä.

Kumpulassa 9 astetta plussaa! 

Suomessa noin 400 saanut tarkastetusti tartunnan, eniten 30–59-vuotiaita, yli puolet pääkaupunkiseudulla: elän tautipesäkkeessä! Voisiko verrata koleraan? Tuberkuloosin ensiaaltoon? Suomi poikkeustilassa 18.3.–13.4.2020. WHO julisti taudin pandemiaksi: COVID.19-tartuntatautiepidemia. Pandemian huippu vielä saavuttamatta Euroopassa, huh. Presidentti Niinistö käski pestä käsiä ja aivastaa kainaloon: no niin, sillä lailla tästä päästään.

Testattuja sairastuneita 85.000 Euroopassa, kuolleita 8600, lähes puolet heistä Kiinassa. Venäjällä esitetään Putinille erikoislailla jatkokautta.
Pitäisiköhän ottaa iltamyssy, kuuma toti. Kyllä se siitä.

15.2.2020

Reikiä rautaesiripussa 1947-91: Kylmä sota purki ennakkoluuloja


Me historiantutkijat arvioimme pääsääntöisesti menneitä, päättyneitä kehitysprosesseja ja historiallisesti merkittäviksi katsottuja tapahtumaketjuja: prosessien alkuja, huippuhetkiä, syviä notkahduksia ja tarinoiden loppuja. Poliittisen historian puolella eräs suosittu päättynyt aikakausi on viime vuosikymmenenä ollut kylmän sodan uudelleenkirjoitettu tarina. 
 
Ne vanhat, jo monen monituiseen kertaan toistetut kertomukset kylmästä sodasta kuljettavat lukijoita ensin Teheraniin ja Jaltaan, sieltä Pariisiin ja Koreaan, Havannaan ja lopulta jaettuun Berliiniin; samat vanhat miehet hymyttöminä kuvissa, öljykenttiä, aseita kasapäin, McCarthy, KGB, Gagarin, Armstrong, sirppejä ja vasaroita, ja voitollinen tähtilippu korkeimpana hulmuamassa. Luettu, nähty.

Jo kohta kylmän sodan päättyessä 1991 tuo ikoninen kuvareportaasi 44 vuotta kestäneestä ajanjaksosta tarjosi liiankin helposti omaksuttavan otoksen sodan ja rauhan suurmiehistä, ahnaiden imperiumien pyssyttömistä propagandisteista, tarjosi herkullisia otoksia vakoilijoista ja agenteista, piirsi hiilellä mustavalkoiset idän ja lännen maailmat, vastakkainasettelun luutuneen peruskertomuksen. Arkitodellisuus oli kuitenkin monilta osin aivan erin näköinen.

Suomi aukeaa itään

Suomalaisissa historiankirjoituksissa kylmän sodan ajan kiistattomimpia ritareita ovat sadoissa tutkimuksissa esitellyt Paasikivi ja Kekkonen, tutkituimpia kertomuksia taas vaaran vuosien päättyminen, YYA, noottikriisi ja hurmaava Etyk Helsingissä. Kaikki enemmän tai vähemmän Suomen Neuvostoliitto-suhteeseen liittyviä tapahtumia. Kun ohitamme nämä huippuhetket ja laskeudumme syvemmälle arkeen, kuva kylmän sodan ajastakin monipuolistuu, rikastuu, värittyy, ilmeet kuvissa kirkastuvat, lasit kilisevät, ja lahjat vaihtavat omistajia. Skoolauskuvia katsellessa voisi ajatella, että kylmän sodan aika oli silkkaa juhlaa.

Metafora ’rautaesirippu’ ei taida sittenkään olla sopiva ilmaus puhuttaessa Suomen itärajasta, niin suuria tehtaiden, laivojen ja jopa kokonaisen kaupunginkin kokoisia reikiä maiden välisessä esiripussa oli vuoteen 1991 tultaessa. Itse asiassa esirippu oli lähes riekaleina.

Paitsi kuuluisa ja kiistatta koko aikakautta hallitseva, vuoden 1948 YYA-sopimus, Suomi solmi kylmän sodan aikana lukuisia valtiollisia yhteistyö-, kauppa- ja kulttuurisopimuksia. Merkittävä käänne osuu vuoteen 1955, jolloin solmittiin kauaskantoinen tieteellis-tekninen sopimus. Se vapautti paitsi kauppaa, myös kulttuurivaihtoa ja turismia. Porkkalan palauttamisprosessi Hruštševin toiminnan tuloksena tammikuussa 1956 oli erittäin merkittävä käänne maiden välisissä suhteissa – ja nimenomaan positiivisempaan suuntaan.

Turisteja ja työläisiä

Kuvaavasti Karjalan evakot pääsivät 1955 sopimuksen viitoittamaa tietä ensimmäistä kertaa katsomaan menetettyjä kotiseutujaan. Turismi, niin ohjattua ja kontrolloitua kuin se Neuvostoliittoon olikin, kasvoi vuosi vuodelta. Vuonna 1983 suomalaisia kävi neukkulassa jo 330.000, vastaavasti venäläisiä kävi Suomessa vain 30.000 henkilöä. Pääosin Lomamatkat ja SN-matkat järjestivät reissuja Neuvostoliittoon, Intourist ja Sputnik taas rajan takana. Ja niin tuli Neuvostomaan helmet Leningrad, Moskova ja Mustameren rannat ja siinä samassa Viipurin tumma ilme ja ränsistyneet Karjalan rajakylät tutuiksi suomalaisille.

Myös kulttuuriyhteistyö maiden välillä puhkesi kukkaan kylmän sodan aikana: Suomi-Neuvostoliitto-Seuran aktiivinen toiminta, monenmoiset yhdistykset, rauhan ja ystävyyden kansainväliset festivaalit, ystävyyskuntatoiminta ja taitelijoiden vaihtoviikot normalisoivat maiden välisiä suhteita arkipäivän tasolla. Muun muassa 1979 nuorisofestivaalijuna vei 700 suomalaista, valkoisiin ystävyys-teepaitoihin sonnustautunutta nuorisopoliitikkoa Moskovaan. Sieltä edelleen matkailijat jakaantuivat laajasti eri puolille Neuvostoliittoa. Reissu ikuistettiin dokumenttielokuvaksikin ja sieltä on tunnistettavissa useita tulevia julkkispoliitikkoja: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/01/22/suomalaisnuorten-festivaalimatkalla-neuvostoliittoon-rakennettiin-ystavyytta Kulttuurijunat olivat Euroopassa suurta huutoa 1950-luvulta 1970-luvulle. 

Tulijaisina Neuvostojen maasta tuotiin kotiin Leninin päitä, kukkahuiveja, matruskoja, mustaa teetä ja paksua ruisleipää. Ja tietysti reissulla tuli tutuksi marxismi-leninismin ei-niin-ihana arki, rumat kerrostalot, valuuttabaarit, halpa vodka sekä eksoottiset itä-naiset.

Huomattavaa maiden välisessä reiänteossa oli orastava ympäristöyhteistyö, josta keskusteltiin muun muassa edellä mainituilla nuorisofestivaaleille 1979. Huoli Kuolan niemimaan tilasta puhututti paljon, samoin Laatokan ja Itämeren saastuminen. Ensimmäinen yhteisten valuma-alueiden vesisopimus allekirjoitettiin jo 1964. Vuonna 1985 sovittiin kattavasta yhteistyöstä ympäristönsuojeluun liittyen. Transnationaalisesta yhteistyöstä kertoo myös Kuhmon ja Kostamuksen seudut yhdistävän Ystävyyden puiston rakentaminen 198790, samoin Oulangan ja Paanajärven kansallispuistojen muodostaminen ylirajaiseksi luonnonsuojelualueeksi.

Suomalaisten ylirajainen yritystoiminta alkoi Neuvostoliitossa tositeolla kasvaa sekin 1960-luvulta lähtien: Noin 3300 Imatran Voiman suomalaistyöläistä rakensi Kuolaan Ylä-Tuuloman voimalaitoksen 196065. Svetogorskin paperi- ja sellutehdas rakennettiin sekin suomalaisvoimin 197088, samoin nikkeli- ja kuparisulatto Petsamoon 1974. 

Malliesimerkki rajanylittävästä rakentamisesta oli kokonaisen Kostamuksen kaupungin rakentaminen 197785 teineen ja rautateineen. Vuonna 1979 Kostamuksessa kävi työttömyydestä kärsiviä suomalaisten syrjäseutujen miehiä ja naisia noin 3700. Bilateraalinen kauppa oli Suomelle todella edullista, ja sen loppu taloudellisesti katastrofaalinen monille neuvostoviennistä eläneille yrityksille ja yhteisöille Suomessa.

                                                                              ***

Nyt elämämme taas toista todellisuutta, niin sanottua toisen kylmän sodan kautta vuodesta 2014 lähtien. Saas nähdä, mitä se tuo tullessaan. Onkohan Suomi sen aikana yhtä kekseliäs ylläpitäessään naapurisuhteita kuin ensimmäisen kylmän sodan aikana. Joka elää, se näkee.