18.10.2020

Tarton rauha 1920 - miten se menikään?

 14. lokakuuta 1920 solmittiin etelävirolaisen Tarton kaupungin ylioppilastalolla Suomen tasavallan ja bolsevistisen Neuvosto-Venäjän toinen rauhansopimus. Ensimmäinen sopimus oli solmittu jo 1.3.1918 Pietarissa Suomen punaisen hallituksen ja bolsevikkihallituksen välillä. Sisällissodan aikaisessa rajarauhassa Suomi sai ensimmäisen kerran, lähes 60 vuoden politikoinnin ja pyyntöjen jälkeen Petsamon alueen, muutoin rajalinja juoksi autonomian ajan linjoilla. Kun valkoiset voittivat sodan, rauhansopimus mitätöityi ja Suomen oli ryhdyttävä uudelleen rakentamaan rajarauhaa sisäisessä kuohunnassa olevan ison naapurinsa kanssa.

Neljä yritystä ennen Tarttoa

Valkoinen hallitus ryhtyi toimiin nimeämällä kesäkuussa 1920 neuvottelukunnan, joka alkoi valmistella neuvotteluja bolsevikkien kanssa. Ne järjestettiin Saksan suojeluksessa Berliinissä elokuun 1918. Neuvottelut kariutuivat tuloksettomina Suomen suuriin vaatimuksiin. Nuorsuomalaisvetoinen J.K. Paasikiven hallitus, iso joukko heimohenkisiä Itä-Karjala-entusiasteja tukenaan, esitti bolsevikeille naftaliinista poimitun rajalinjan: Suomen itärajaksi piirrettiin kolmen kannaksen raja, joka kulki Suomenlahdelta Laatokalle, josta Syväriä myöden Ääniselle ja sieltä Vienanmerelle. Bolsevikit viittasivat kintaalla suursuomalaisille, ja kotimatkalle lähdettiin tyhjin käsin.

Kesti vuoden ennen kun uuteen neuvottelukosketukseen päästiin, tällä kertaa edistyspuoluelaisen Juho Vennolan hallituksen toimesta Riiassa syyskuun alussa 1919. Vennola oli ns. Itä-Karjalan miehiä, joka kiihkeästi halusi toteuttaa Suur-Suomen rajalinjan. Ennen Riikaan matkustamista oli poliittisella kentällä tapahtunut paljon: suursodan rauha oli päätetty Saksan tappioon marraskuussa 1918, ja lopullinen rauhankirja tehty Versaillesissa Pariisin lähellä heinäkuussa 1919. Ennen sitä, loppukeväällä 1919 suomalaisilla ei ollut mitään intressiä rauhanomaiseen keskusteluun, vaan päinvastoin he suunnittelivat Pietariin hyökkäystä valkoisen kenraalin Nikolai Judenitšin vanavedessä. Suomen Koivistolla majaili samoihin aikoihin tuhansista miehistä koostunut brittilaivasto, mikä vain vahvisti suomalaisten uskoa bolsujen häviöön. Pietarin ”mätäpaiseen” valtaussuunnitelmasta oli kuitenkin luovuttava kesäkuuhun 1919 tultaessa. Tämä tausta tietäen odotukset Riian kokouksen menestymiselle eivät olleet lupaavat ja neuvottelut päättyivätkin lyhyeen. Niitä kuitenkin jatkettiin syyskuun lopussa 1919 Tallinnassa ja lokakuun alussa 1919 Tartossa, mutta näkemykset rajalinjasta poikkesivat vielä liian paljon. Tulosta ei saatu.

Neljäs neuvotteluyritys organisoitiin kokoomuslaisen Rafael Erichin hallituksen toimesta omalla maaperällä Terijoen Rajajoella huhtikuussa 1920, jolloin sekä suomalaiset että bolsevikit lähettivät paikalle sotilasneuvottelijoita, mikä kertoo rajalla olleen kokouspaikan jännitteisestä roolista ja yleispoliittisen tilanteen herkkyydestä käytiinhän Venäjällä koko ajan sisällissotaa. Yrityksistä huolimatta rauhankirja jäi jälleen sopimatta.

Pistimet puhkovat itärajaa

Suomalaiset eivät olleet rauhanasialla liikkeellä vilpittömin mielin kuin vasta viimeisessä, huhtikuun 1920 neuvotteluissa. Suomessa alituiseen muuttuvat hallitukset olivat sallineet vapaaehtoisten ns. heimomiesten sotaretket itärajan taakse jo keväällä 1918: ensin rynnistettiin Petsamoon 1918, sitten tehtiin 1918 kolme aseellista valloitusretkeä Uhtuan seudulle Vienan Karjalaan, kuin myös yksi retki Repolan seudulle (Lieksan korkeudelle Venäjän puolella). Seuraavana vuonna yrityksiä jatkettiin, vaikka tulokset edellisistä valloitusretkistä olivat hyvin niukat. Porajärvelle mentiin 1919 ja suurin heimosota-operaatio Aunukseen tehtiin huhti-syyskuussa 1919. Vielä seikkailtiin kerran helmikuussa 1920 Petsamossa. Kaikkiaan heimosotiin osallistui noin 9000 vapaaehtoista miestä, joista noin 660 kaatui. Rajaseudulla käytiin siis oikeaa sotaa eikä meno sinne ollut mitään kansatieteellistä retkeilyä. Suomalaisia vapaaehtoisia osallistui myös inkeriläisten kansannousuun 1918–20, Viron itsenäisyyssotaan 1918–20 ja vielä Karjalan kansannousuunkin 1920–21.

Kahdeksan valloitusyrityksen jälkeen köyden pää oli tullut vetäjän käteen: karjalaiset eivät lämmenneet Suomi-liitokselle pientä joukkoa lukuunottamatta. Suomeen paenneet kyvykkäimmät organisaattorit, noin 30.000 Vienan karjalaista, haikailivat itsenäisyyttä Karjalalle, ei liittymistä Suomeen. Vain muutama kylä Repolassa ja Porajärvellä äänestivät Suomeen liittymisen puolesta, mikä saldo oli suuri pettymys suomalaisille. Vienassakin, mikä koettiin läheisimmäksi liitosalueeksi, heimoretkeläiset saivat viileän ja epäilevän vastaanoton, joskaan heitä ei ajettu suoranaisesti poiskaan.

Karjalaisten jakautuminen kolmeen leiriin – paikallisiin Suomi-ystäviin, Suomesta käsin toimiviin itsenäisyysmiehiin ja bolsevikki-karjalaisiin – teki sen, etteivät suomalaiset löytäneet Karjalasta tarpeeksi vahvaa liittolaista itselleen. Ja niinpä huhtikuuhun 1920 mennessä sitkeät yritykset saada Vienan ja Aunuksen Karjala asein ja maanittelemalla heimohengestä osaksi Suomea oli katkerana tunnustettava epäonnistuneiksi. Suomen oli hakeuduttava jälleen neuvottelupöytään bolsevikkihallituksen kanssa, ja yritettävä muuttaa asennoitumistaan noihin ”jumalankieltäjiin punaisiin bolsevikkirosvoihin”. Väheksyvästä ja vihamielisestä asenteesta johtuen kaikki neljä neuvottelua ennen Tarttoa ja myös Tarton neuvottelu ottivat valkoisen Suomen johtajia ns. luonnon päälle. He joutuivat alistumaan tasavertaisiksi neuvottelijoiksi vallankumouksellisten kanssa. Se ei ollut helppoa, se oli nöyryyttävää. Vastapuoli kehui puolestaan valkosuomalaisia pyöveleiksi ja murhaajiksi, joten kohtaamisongelmia oli myös siellä päässä.

Tarttoon 9.6.1920 Eläköön-laivalla

Niinpä Suomen rauhanvaltuuskunta lähti 9.6.1910 Helsingin satamasta kohti Tarttoa johdossaan kokoomuslainen Paasikivi ja jäseninään sosialidemokraatit Väinö Voionmaa ja Väinö Tanner, edistyspuolueen Vennola, maalaisliittolainen Jyväskylän seminaarin maantieteen ja luonnontieteen lehtori Väinö Kivilinna, oikeistolainen sotilasasiantuntija Rudolf Walden ja RKP:n Alexander Frey. Vennolaa, Waldenia ja Kivilinnaa on luonnehdittu heimohenkisiksi Itä-Karjalan miehiksi. Vennola toisti toistamistaan, että karjalaiset olivat suomalaisia, ja Suomi tässä vain yritti saada luonnolliset heimoalueen rajat voimaan. Ja oikeistosiipi, toden totta, jankkasi Itä-Karjala-asiaansa aina heinäkuun 1920 lopulle, mutta heidän vaatimuksensa olivat yhtä tyhjän kanssa. Petsamosta he olivat valmiita luopumaan kevyesti vielä neuvottelujen alussa. Vennolan ja kumppaneiden vaatimukset kaikuivat kuuroille korville.

Näin siksi, että bolsevikit olivat, strategisesti älykkäästi, julistaneet Itä-Karjalan autonomiseksi Karjalan työkansan kommuuniksi 8.6.1920 eli päivää ennen kun suomalaiset lähtivät Tarttoon. Käytännössä se tarkoitti sitä, että bolsevikit kieltäytyivät edes keskustelemasta Itä-Karjalasta, joka oli heidän sisäinen asiansa eikä kuulunut ollenkaan kokouksen agendalle. Heidän tavoitteenaan neuvotteluissa olivat mahdollisimman hyvät taloudelliset edut ja rajojen pysyttäminen 1914 rajanvedossa.

Näin ollen sittemmin keksitty väite, että Tarton alueneuvotteluissa olisi ollut vastakkain Petsamo tai Itä-Karjala, ei vastaa todellisuutta. Itä-Karjala-puhe oli Tartossa suomalaisten yksinpuhelua. Sen sijaan keskustelun alaisena oli vastinpari Petsamo tai Karjalankannaksen rajaseutu, mikä nousi elokuussa 1920 pöydälle. Suomi saisi Petsamon, jos antaisivat Terijoen seudun venäläisille. Osa oikeistolaisistakin (kuten Mannerheim myöhemmin Jartsev-neuvottelujen aikana) olisikin asialle lämmennyt – ”olihan seutu jo muutekin jo täysin ryssittynyt”, mutta enemmistö ei. Vennola vimmastui ja vaati, etteivät venäläiset edes leikillään esittäisi moista aluevaihtoa. Suomalaiset tyrmäsivät ehdotuksen ja alkoivat keksiä muita, kaupallisia kompensaatioita venäläisille saadakseen edes jotain alueita, mikä sopikin venäläisten suunnitelmiin. Tässä saumassa myös vasemmiston, Tannerin ja Voionmaan, vaalima maanpetoksista syytettyjen ja tuomittujen amnestia eli armahdus nytkähti eteenpäin. Samoin tässä vaiheessa johtavat suomalaisneuvottelijat alkoivat vierailla Keržentsevin kanssa kahviloiden takahuoneissa. Käänne oli tapahtunut, ja sen seurauksena välirauhapaperi sovittiin 13.8.1920.

Punaisen hallituksen ja bolsevikkien rajalinja 1.3.1918 pohjaksi

Väinö Voionmaa, niin sosiaalidemokraatti kuin olikin, oli myös heimo-aatteen tukija ja tuntija, mutta hän ei hyväksynyt aseellista valloitusta kuten oikeistolaiset matkakumppaninsa, vaan uskoi ilman aseita rakentuvaan kulttuuriseen Suur-Suomeen. Hän oli piirtänyt jo punaisen Suomen edustajien (myöhempien punapakolaisten Edvard Gyllingin ja Oskari Tokoin) ja bolsevikkien (V.I. Leninin, J. Stalinin, L. Trotskin) 1.3.1918 allekirjoittaman rauhankirjan (https://www.histdoc.net/historia/1917-18/kv31.html) kartan ja ”saanut” Petsamon Suomelle, ja vannoi Petsamon nimeen: Jos ei muuta, se oli saatava ”takaisin”. Voionmaa oli historian professori ja tuona aikana Suomen itärajan johtava asiantuntija. Hänet oli Sdp valinnut ensimmäiseksi edustajakseen suurella äänienemmistöllä ja toiseksi edustajakseen Väinö Vuolijoen. Tanner jätettiin delegaatiosta pois, mutta se ei käynyt hänelle, ja hän junaili kulisseissa niin, että Vuolijoki suostui antamaan hänelle paikkansa. Delegaation valitut tiesivät tekevänsä Suomen historiaa, eikä Tanner halunnut missään nimessä olla poissa Tartosta. Olihan hän sentään Sdp:n puheenjohtaja, joka katsoi pitkälle tulevaisuuteen.

Rajakysymyksissä Tanner oli sen verran reaalipoliitikko, että tyytyi vanhoihin autonomian ajan rajoihin eikä kuumentunut Voionmaan tavoin Petsamolle eikä oikeistolaisten Itä-Karjalalle. Samaa reaalipoliitikkoa oli myös Paasikivessä, jonka viileää suhtautumisesta arktiseen Petsamoon kuvaa hyvin se, että hän ehdotti ns. nikkelikriisin aikaan keväällä 1941 Petsamon antamista vapaaehtoisesti Neuvostoliitolle, ettei maiden suhteet kiristyisi tarpeettomasti. Oikeisto väläytti kansanäänestystä Karjalassa mutta ei tosissaan, sillä se ymmärsi siihen liittyvän riskin: olihan mahdollista, että kävisi kuin Ahvenenmaalla eli väestö ei haluaisi olla osa Suomea vaan kiinnittäisi katseensa aivan päinvastaiseen suuntaan. Liioin oikeisto ei jo periaatteellisista syistä nostanut Voionmaan tavoin 1.3.1918 jo vedettyä rajalinjaa esille perusteluksi Petsamon saannille. Oikeisto ei halunnut tunnustaa mitään, mitä kapinahallitus oli aikanaan sopinut.

Kaikkiaan Tartossa tultiin keskustelemaan 12.6.–14.10.1920 ajanjakso taukoineen eli 5 kuukauden ajan. Se tarkoitti istumista neuvottelupöydän ääreen 51 kertaa: 12 kertaa yleislinjaa vetäviin täysistuntoihin ja loput erittäin tärkeiden jaostojen (aluejaosto, talousjaosto, oikeusjaosto, välirauhajaosto) kokouksiin. Kaikki keskeiset ratkaisut tehtiin jaostoissa, joissa voitiin puhua ”suu puhtaaksi”.

Puolalaisten ja valkokenraalien menestys jarruttivat neuvotteluja

Peli ei kuitenkaan ollut Itä-Karjalan miesten mielissä epäonnistuneiden sotaretkien jälkeenkään täysin pelattu, vaan tiiviisti seurattiin, miten bolsevikkien tilanne muilla rintamilla kehittyi. Vielä Versaillesissa pähkäiltiin heinäkuussa 1919, että bolsut tulisivat häviämään sotansa eikä esimerkiksi Suomen tavoin itsenäistyneen Puolan itärajaa ollut määritelty. Arveltiin, että kun valkoiset kenraalit voittavat Venäjän sisällissodassa, he saavat määritellä tarkemmat rajapaalit naapureihinsa.

Puolalaisilla oli suuret toiveet itärajansa siirtämisestä reippaasti itään 1700-luvvun rajojen mukaisesti, ja he lähtivät sotatoimin sitä saavuttamaan. Rauha solmittiin vasta maaliskuussa 1921 Riiassa, missä Puola sai kun saikin levennettyä raja-aluettaan reippaasti itään. Suomessa tätä katsottiin kateellisina. Puolalle sattui otollisempi yleispoliittinen tilanne kuin Suomelle lokakuussa 1920.

Olennaista on huomata, että Puolan taistelujen nousut ja laskut sekä myös valkoisten kenraalien menestys vaikuttivat suoraan Tarton keskusteluihin, samoin kuin niitä seuranneen Helsingin hallituksen tempoilut: Aina kun puolaiset ja valkoiset kenraalit olivat rintamillaan menestyksekkäitä, alettiin Helsingissä tietoisesti jarruttaa neuvottelujen kulkua. Jarrutusta tukivat Tartossa etenkin Vennola ja Kivilinna. Kun bolsevikit olivat voitolla, kiirehdittiin vastaavasti neuvotteluja, ettei hävittäisi liikaa, jos bolsut voittaisivat sittenkin muiden rintamiensa sodissa. Oma ongelmansa oli ulkoministeri Rudolf Holsti, joka jankkasi ja heilutti Tarton venettä yrittämällä siirtää neuvottelut kokonaan pois Tartosta Lontooseen. Lontoon-kortti muka olisi tuonut lisää etua suomalaisille. Kuten tunnettua huopaamisen ja soutamisen jälkeen Lontoo kylmeni ajatukselle, ja Tartossa oltiin todella kyllästyneitä Holstin tempoiluun. Vielä niinkin myöhään kuin syyskuun lopulla 1920 Paasikivi joutui vetoamaan presidentti Ståhlbergiin, ettei neuvotteluja jarrutettaisi Helsingistä käsin. Paasikivi pelkäsi neuvottelukunnan hajoavan käsiin ja kovan työn valuvan hukkaan aivan viime metreillä. Viivyttely olisi saattanut viedä Suomelta Kannaksen rajamaan. Waldenkin kirjoitti vaimolleen, että delegaatio oli ”lopen väsynyt ja läpikyllästynyt” Tartossa.

Voionmaa puhuu Petsamon Suomelle

Aina kun rauhansopimus saadaan aikaan, sen hyväksyy maan johto, Tarton sopimuksen osalta viime kädessä presidentti K.J. Ståhlberg. Allekirjoittajina rauhankirjassa olivat delegaatioiden jäsenet johdossaan Paasikivi, ja muina jäseninään kuusi urheaa miestä demokraattisesti eri puolueista, Vennola, Frey, Tanner, Voionmaa, Kivilinna ja Walden. Kunnia kuuluu siis heille. Helsingissä ollut hallitus ja sen takamiehet eivät ansaitse suurta kiitosta tempoilunsa takia.

Kun puhutaan nimenomaan Petsamon saamisesta ”takaisin” Suomelle, niin dokumentoidusti voidaan sanoa, että kiitos menee ennen kaikkea professori Voionmaalle. Kun neuvottelut jumiutuivat suomalaisten toistuvaan Itä-Karjala-paatokseen, Voionmaa keksi hivuttaa toisen historioitsijan, venäläisen neuvottelijan Platon Keržentsevin, eteen piirtämänsä ns. suppean Petsamon kartan: Suomi tahtoi vain käytävän Jäämerelle, vain Paatsjoen laaksoalueen, mikä ei tulisi uhmaamaan Muurmannin rataa eikä Keržentsevin liputtamaa Pietarin turvallisuusvyöhykettä, joka radan myötä oli laajentunut Jäämerelle saakka.

Vain pieni osa Suomelle, maalaili ja maanitteli Voionmaa: Jo historiallinen oikeus tiedäthän toveri, jo keisarin lupaus – suomalaisethan olivat ansainneet kaistaleen Jäämeren rantaa antaessaan Siestarjoen kivääritehtaan alueen venäläisille 1864, ja 1.3.1918 sopimuskin, jonka hän oli tehnyt venäläisten antaessa karttoja käyttöön, ja entäs sitten suomalaiskylät Muurmannin rannalla, suomalaiset koulut siellä, ikiaikaiset kalastusretket.. vain pieni kaistale, ei enempää, hyvä kollega.

Ja kas kummaa, Keržentsev tuumi hetken ja suostui Voionmaan esitykseen: sittenkin vain pieni käytäväkaistale, ei muuta. Keržentsev ilmoitti vihdoin 4.10.1920, että he antavat Voionmaan esittämän suppean Petsamon, mutta pitävät Repolan ja Porajärven. Suomen delegaatio oli heinäkuun lopussa kollektiivisesti joutunut myöntämään, että Itä-Karjala-kortti ei johtanut mihinkään. Voionmaa oli riemuissaan Petsamosta eikä ihme, että hän kehui Keržentseviä sympaattiseksi. Voionmaa oli kirjoittanut jo kaksi kirjaa aiheesta, Suomi Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema (1919), jotka olivat delegaation peruslukemistoa, ja jotka rakentuivat siihen, että Suomi saisi takaisin maaliskuussa 1918 jo kerran saadun Petsamon. Se tulisi olemaan Voionmaan mukaan tulevan Suomen talouden veturi: Suomi siirtyisi arktiseen aikaan! Jo Tokoin hallituksen kulkulaitosministerinä 1917 Voionmaa oli aloittanut systemaattisen työnsä Jäämeren käytävän saamiseksi Suomelle, nyt se oli totta! Riemuissaan Voionmaa järjesti suomalaiset sanomalehtimiehet todistamaan voittoaan 14.10. 1920 loisteliaaseen illallisjuhlaan delegaation muiden jäsenten vastustelusta huolimatta. Helsingin Sanomien toimittaja ylistikin Voionmaata lehdistön pääsystä mukaan tuohon historialliseen tapahtumaan, jossa punainen itä löi kättä valkoisen lännen kanssa.

Delegaation muut jäsenet olivat ”vain” Petsamon saamiseen tyytymättömiä, arktinen kaistale ei heitä lämmittänyt, päinvastoin, niinpä Itä-Karjalan miehet nimittivät koko rauhaa ”häpeärauhaksi”. Eduskunnassa 11.12.1920 kaikkiaan 27 oikeistolaista edustajaa 200 edustajasta (13%) äänesti rauhan solmimista vastaan. Suuri pettymys rauhankirja oli myös Karjalan itsenäisyysmiehille ja inkeriläisille, jotka epärealistisesti toivovat Kirjasaloonsa kulttuuriautonomiaa. Tarton sopimus tuli voimaan 31.12.1920. Sitä ennen 27.12.1920 Voionmaa ja valtionneuvos Antti Alanen seuralaisineen lähtivät saattamaan rauhankirjaa voimaan Moskovaan.

Sittemmin, 1969, julkaistu venäläisen Viljam Pohlebikin historiateos Suomi ystävänä ja vihollisena todistaa kiitoksen Tarton rauhan solmimisesta kuuluneen Paasikivelle ja Voionmaalle.

 

Lähde: Lähteenmäki Maria, Väinö Voionmaa, puolue- ja geopoliitikko. SKS 2014, s. 145–228.

Ks. myös keskustelu ”Tarton rauhasta 100 vuotta – kolme näkökulmaa Tarton rauhaan” 14.10.2020.

Järjestäjä Valtioneuvosto/youtube: https://www.youtube.com/watch?v=7tiOq69flEs

 

23.9.2020

Mitä kiusaajat alakouluissa, sitä he yliopistoissa

 

Aamu-uutiset kertoivat meille, että joukko vantaalaisia koululaisia kaatoi toverina maahan ja mukiloi hänet vakavasti. Tapaus videoitiin ja se kiertää netissä. Surullista, sanovat asiantuntijat. Kiusaajien profiileja yritetään määritellä: yksimielisiä ollaan siitä, että kotitausta, suhteet vanhempiin, yksinäisyyden ja turvattomuuden tunteet, heikko itsetunto jne. tekijät vaikuttavat siihen, miten joistakin lapsista tulee kiusaajia. Psykologit korostavat, että lapsi oppii matkimalla, aikuiset ovat aina malleja lapsille. Kouluammattilaiset taas muistuttavat, että ennaltaehkäisyyn ollaan havahduttu jo kouluissa, ja siellä on harjoiteltu ”tunnevuorovaikutustaitoja”, ”ryhmäytymistä” ja ”kiva koulu”-mallia, ja että kiusaaminen olisi vähentynyt.

Mikä sitten lapselle rangaistukseksi. Koulujen johtokunnaat voivat erottaa häiriökäyttäytyvän oppilaan kuukaudeksi, lievemmissä tapauksissa annetaan jälki-istuntoja ja oppilaan vanhempien kanssa käydään kasvatusneuvotteluja. Vakavimmissa tapauksissa toimet ovat järeämpiä ja lastensuojelujohtoisia. Lukuisissa tapauksissa ainoa todellinen seuraus on kuitenkin se, että kiusattu oppilas siirretään tai siirtyy toiseen kouluun ja kiusaajat jatkavat toimiaan.

Mutta mitä tehdä tapauksissa, kun kiusaaminen tapahtuu yliopistoissa, niin sanotuissa älykkäissä yhteisöissä? Kaikki, siis kaikki, yliopistoissa työskentelevät tietävät tapauksia, joissa joku yhteisössä on joutunut kiusaajakollegansa, esimiehensä tai hallintohenkilökunnan kiusaamisen ja henkisen väkivallan kohteeksi: mustamaalaamista, jopa kollegan kirjeiden avaamista, kollegan antamien opintopisteiden väärentämistä, perättömien väitteiden levittämistä: kiusaamiseen liittyy jopa rikolliseksi tulkittavaa toimintaa henkisestä väkivallasta puhumattakaan. Jos tehtäisiin kysely, kiusaamisen kärkisyiksi varmaankin nousisivat silkka kateus, kollegan menestys, suosio opiskelijoiden keskuudessa sekä kiusaajan oma turhautuneisuus ja riittämättömyyden tunne. Tässä suhteessa koulukiusaajan ja yliopistokiusaajan välillä tuntuu olevan tulokulmaero: koulukiusaaja kiusaa sisäisistä paineista, yliopistokiusaaja ulkoisista ärsykkeistä.

Kaikki yliopistoissa tietävät myös sen, että harva ryhtyy puolustamaan kiusattua, katse käännetään pois, ei haluta nähdä, ei haluta puuttua, ei haluta uskoa, ei haluta joutua huonoon valoon lähiesimiesten tai esimiesten silmissä. Pakko ajatella pitkää tulevaisuutta yliopistossa, parasta olla hiljaa. Vanhemmat kollegat neuvovat nuorempia, että ajattele uraasi, älä puutu. Ja vaikka asia vietäisiin yliopiston johdon tietoon, se ei välttämättä johda mihinkään, sillä hallinto suojelee aina itse itseään, niin kuin äiti lapsiaan. Yliopiston johtokin saattaa kääntää katseensa, ei jaksa puuttua kuin minimaalisesti; kehotetaan korkeintaan hallintoa uudistamaan käytäntöjä. Ainoa konkreettinen toimi, mitä ehkä osataan tehdä, on kiusatun siirtäminen toiseen yksikköön, ja yliopistokiusaaja saa jatkaa toimiaan. Sikäli mekanismi tuntuu olevan sama kuin alakoulujen ratkaisuissa. Harvoin kuulee, että yliopistokiusaaja olisi saanut edes varoitusta; puuttuminen yliopistokiusaamiseen tuntuu olevan löperöä ja pinnallista. Aikuisten kiusaaminen tuntuu olevan liian kiusallista kaikille. Vaikka yliopistoilla pitää olla nimettyjä reittejä, kuinka yliopistokiusaajat saataisiin kuriin, ei ne välttämättä toimi käytännössä tai niitä ei käytetä.

Asia on ilmeisen arka; ehkä pelätään sitä, että ongelma revähtää käsiin, että avataan Pandoran lipas, ei osata puuttua, ei ole asiantuntemusta eikä kokemusta, tai ei viitsitä, ei jakseta, who cares. Olisi toivottavaa, että kun yhteiskuntatieteilijät huomaavat tarttua yliopistokiusaamiseen tutkimuskohteena, he haastattelisivat nimenomaan yliopistoissa työskenteleviä eivätkä lukisi kaikissa yliopistoissa hyväksyttyjä hienoja ohjeita, sillä ne puhuvat aivan toista kieltä kuin todellisuus ruohonjuuritasolla.

Historian jänteellä katsottuna yliopistokiusaaminen ei ole uusi ilmiö: yliopistoissa naisia on systemaattisesti väheksytty ja todennäköisesti myös enemmän kiusattu kuin miestutkijoita kautta 1900-luvun. Vuosisadan alkupuolella sukupuolen lisäksi poliittiset motiivit johtivat vasemmistoa edustaneiden tutkijoiden kiusaamiseen, syrjimiseen ja mustamaalaamiseen yliopistoissa, samoin tiedetään olleen etnisyyteen (mm. juutalaisiin kohdistuvaa) liittyvää yliopistokiusaamista.

Modernissa, nykyisessä yliopistojärjestelmässä edellä mainittuja kiusaamisen motiiveja – sukupuoleen, poliittiseen orientaatioon, toisinajatteluun, toisenlaisuuteen, etnisyyteen liittyviä – ei haluta enää tunnustaa ja tunnistaa.

Kuitenkin on tosiasia, että yliopistokiusaaminen jatkuu yhä edelleenkin monimuotoisena harmaalla vyöhykkeellä. On vaikea käsittää, miksi asiaan ei puututa kaikella vakavuudella.

 

 

 

20.5.2020

Kiitos professori Hannu Soikkanen (1930–2020)



 Suru-uutinen professori Hannu Soikkasen poismenosta (9.5.2020) saavutti minut vasta tänään, kun Sdp:n historiatoimikunnan kokouksessa ex-pääjohtaja Erkki Liikasen, professori Seppo Hentilän, professori Pauli Kettusen, toimikunnan sihteerin Jukka Hakon ja taloustieteilijä Jukka Pekkarisen ja historioitsija Tapio Bergholmin kanssa yhdessä muistelimme kunnioittaen työväenliikkeen historiantutkimuksen grand old mania. Meillä kaikilla oli omat muistomme ja sattumuksemme Soikkaseen liittyen.
 
Oman ammattihistorioitsijaurani aamunkoiton näkökulmasta Hannulla oli suuri merkitys. Kun opiskelin Helsingin yliopistossa historiaa ja yhteiskunnallisia aineita 1978–82 ja työskentelin Työväen Arkistossa sen jälkeen, sosiaalihistorian professori Soikkasen luennot ja osaamisalue olivat juuri niitä, jotka kiehtoivat erityisesti mieltäni. Hannun nostamia teemoja olivat tavallisten ihmisten arki, poliittinen aktiivisuus ja mobilisaatio, paikallinen toimijuus versus keskusvalta, sisällissodan moni-ilmeisyys, Sdp:n sisäiset valtakamppailut, mikron ja makron lomittaminen, erityisen ja yleisen suhteet.

Luennoitsijana Soikkanen oli touhukas, setämäinen ja herätti kiinnostusta pohtimalla ääneen eri mahdollisuuksien historiaa, vaihtamalla näkökulmaa arjesta vallan kamareihin. Hän antoi opiskelijoille kuvan itsestään helposti lähestyttävänä, korrektina ja miellyttävänä ihmisenä. Tenttivastausten sivuun hän kirjoitti rohkaisevia kommentteja ”hyvä havainto”, ”hyvin sanottu” jne. Huomasi, kuinka tarkkaan hän luki vastaukset, ja kuinka velvoittavana hän piti opettamista.

Kun sitten olin saanut maisterinpaperini käteeni ja työskennellyt Työväen Arkistossa työväenliikkeen tutkijoiden seassa muutamia vuosia, alkoi minua harmittaa seikka, ettei työläisnaisista ollut tehty juuri mitään akateemista tutkimusta. Järjestin työläisnaisliikkeen aineistot arkistossa, mutta kukaan ei niitä käyttänyt. Ilmaisin huoleni Hannulle, ja kerroin – 1980-luvun yltäkylläisyydessä kun elettiin – että Suomen Akatemia jakaa hankerahaa naistutkimukseen. Vuonna 1984 dosentti Päivi Setälä oli saanut ensimmäisen naishistorian hankkeen rahoituksen, mutta sen projektin kaikki osatutkimukset käsittelivät porvarillisia naisia. Ehdotin, että voisin tehdä hakemuksen hankkeeksi, ja tarvitsisin siihen professorin allekirjoituksen. Soikkanen suostui yhdellä ehdolla; tutkimus pitää saada sitten valmiiksi. Minä vakuutin käsi sydämellä, että kyllä tulee. Ja niinpä saimme rahan ja pääsin tekemään ensin lisensiaattitutkimustani ja Helsingin yliopiston historian laitokselle assistentiksi siirryttyäni väitöskirjaani ”Mahdollisuuksien aika” (1995). Ilman Hannun allekirjoitusta tutkimusrahaa ei varmaankaan olisi tullut. Iso kiitos Hannu Soikkaselle tien näyttämisestä ja portin avaamisesta.

Jo väitöskirjallaan ”Sosialismin tulo Suomeen” (1961) Soikkanen viitoitti omaa kiinnostustaan nimenomaan työväenliikkeen historiaa kohtaan, mutta samalla loi pohjaa meille monille nykyisille professoreille, joiden tutkimusintresseihin kuuluu työväen ja työväenliikkeen historia ja kansanvallan kehityskulut. Väitöksensä jälkeen Soikkanen teki paljon tilaustöitä, mutta itselleni tärkeitä lähdekiroja ovat olleet ”Luovutetun Karjalan työväenliikkeen historia” (1970), ja käsikirjana tietysti Sdp:n historiasarja ”Koti kansavaltaa” (1975, 1987, 1991). Kun Soikkanen täytti 60 vuotta 1990, pääsin mukaan kirjoittamaan artikkelin hänen juhlakirjaansa ”Jännittävä työväenhistoria” (toim. Marja Rantala). Kirjan nimi kuvaa osuvasti Soikkasen asennetta historiantutkimukseen. Kun juhlakirjoja tulikin kaksi, päivitteli Soikkanen asiaa aidosti ihmetellen ja ihastellen.

Lämmin kiitos opettajalle ja ohjastajalle, professori Hannu Soikkaselle, kunnioitettu on sinun muistosi.

Hannu Veli Soikkanen (s. 4.8.1930 Kuusankoskella, k. Helsingissä 9.5.2020). Työläisperheestä kotoisin. Isä autonkuljettaja Albin Soikkanen, äiti Naima Sihvola. Ylioppilas Kouvolan lyseo 1949, FK 1953, FM 1954, FL 1955, FT 1965 Turun yliopisto. Turun yliopiston Suomen historian dosentti. Helsingin yliopiston talous- ja sosiaalihistorian dosentti 1967. Sosiaalihistorian henkilökohtainen ylim. professori 1976–1993 Helsingin yliopisto. Puoliso TK, lehtori Vuokko Puttonen 1957. Lapset Kalle 1958, Antti 1960 ja Kaisa-Leena 1964–1987.