27.5.2018

Historian polkuja Ambomaalla




Maisema on vihreä verrattuna matkalla ohitettuun Etoshan kansallispuistoon, missä puiston keskusta, Etosha Pan, alkoi jo vaihtaa väriä suolaisen valkoiseksi. Itse asiassa Oniipan kylä, mihin suomalaiset nostattivat ensimmäisen lähetysaseman 1872 ja sairaalan 1908, on vanhanaikaista kylämaisemaa parhaimmillaan: sellaista, millaisia meidänkin yhteisöt olivat vielä 1960-luvulla. Yksi maantie lävistää paikan. Kukot herättävät väen aamutoimiinsa. Koirat juoksentelevat vapaana, ja vuohet ja aasit syövät niin tarkkaan tienreunat, että maisema on rauhoittavan avara ja tasainen. Voi olla, että kun suomalaiset tulivat näille alueille 1870, ympäristö oli paljon runsaampi, eriäänisempi ja -tuoksuisempi.

Maailmalla kiertäessä tapaa siellä täällä paikkoja, joissa Suomi on museoitu: Esimerkiksi Sointula Vancouverin edustalla Kanadassa edustaa sellaista, ja tämä, suomalaisten Ambomaaksi kutsuma alue Pohjois-Namibiassa, Owampoland. Nykykartoissa seutu käsittää kolme aluekokonaisuutta; Oshanan, Oshikoton ja pohjoisempana ennen Angolan rajaa olevan Ohangwenan. En tiedä miksi kaikki paikat alkavat O:lla. Tällaisena postkolonialistisen tutkimuksen valta-aikana monet ovat halunneet nostaa esille lähetystyöntekijöiden tekemän työn Afrikassa kielteisenä, sortavana ja alistavana: juuri heidän on arvioitu vetäneen heimot irti perinteisestä elämäntavasta, uskonnoista, tavoista ja tottumuksista. Asia ei ehkä ole näin mustavalkoinen. Kukin menneisyyden eepokki elää omaa aikaansa ja paikkaansa ja on kaukana meidän tuomioistamme.

Suomalaisiin historiankirjoihin jääneen inkeriläisen, Helsingissä opiskelleen Martti Rautasen (1845–1926) muisto elää kirkkaimpana Amboalueella, missä hänen nelikymmenenvuotinen kotinsa Olukondan kylässä on museoitu tämän kutsumanimen mukaisesti Nakambalaksi [mies korinsa kanssa tms.]. Talo on iso kuin laiva täynnä eri-ikäistä ja -aikaista tavaraa, mutta ennen kaikkea mustavalkoisia valokuvia. Vankkurit vetämässä pitkää muuttoletkaa, Rautasen naamakuva ja hääkuva, perhepotretteja, suuri joukko väkeä, owamboja, istumassa puun alla kuuntelemassa sanaa, lähetysherroja ja heidän rouviaan. Rautasen tytär on saanut oman huoneen, muutama vaalea leninki, kengät pienellä korolla, pöksyt ja vanhoja postimerkkejä. Sen jälkeen alkaa yhteisön historiaa esittelevä näyttely. Asennossa seisovia kyläläisiä, naisia, lapsia, miehiä. Alueen kuninkailla on länsimaiset herrakamppeet päällä, erottuvat hyvin ryhmäkuvista. Kuvaaja olisi varmaankin halunnut kuvata heidät perinteisissä asuissa, mutta kuninkaan istuivat siinä tyyriin näköisinä piiput suussa ja leveälieriset hatut päässä kellonvitjoineen ja nappaskenkineen kaikkineen. He halusivat näyttää moderneilta. Vain yksi piirretyssä kuvassa oleva, vuonna 1857 kuollut kuningas on vähissä vaatteissa kruunu päässä. Yhden huoneen nurkassa nojaa Suomen lippu: ”Isänmaan muisto Swakopmudin suomalaisesta yksityiskoulusta”.

Rautasen talosta on tehty paikallismuseo. Lähetyshistoria on nivoutunut seudun vanhaa kulttuurista muistuttavaan esineistöön. Ilman lähetystyöntekijöitä ja heidän kameraansa, olisi vain osa menneen maailman tiedosta välittynyt näihin päiviin.  Nakambalea voisi sanoa ekomuseoksi, joka käsittää myös vanhan kirkkorakennuksen ja hautausmaan. Sen aloittaa hautamuistomerkkien sarja: neljä vanhaa rautaristiä malariaan kuolleille Rautasen lapsille, neljä sittemmin uusittua pystiä Rautaselle, hänen vaimolleen ja aikuisikään eläneelle pojalle ja tyttärelle. Perhehaudan kupeessa on heimokuninkaan hauta ympäröitynä aidanseipäillä, ja korkean heinän peitossa hautakiviä ja ristejä. Museon pihapiirissä on myös vanha homestead, malli siitä, miten ennen alueella asuttiin, ja toimistorakennus, jonka kuvagalleriaan kuuluu myös presidenttipari Halonen-Arajärvi-kuva ja museon hallituksen jäsenen Eeva Ahtisaaren kaunis valokuva.

Lähistöllä on valtava uusi kirkko: väki on harrasta ja käy täällä ahkerasti kirkossa. Kirkko on sunnuntain jumalanpalveluksen aikana aivan täpötäynnä, monta sataa henkeä. Suomalaiset toivat tänne luterilaiset kirkonmenot, ja työ on ollut näköjään erittäin tuloksellista: väki on lapsista vanhuksiin parhaimmissaan ja kaikki veisaavat suureen ääneen. Samaan aikaan Suomen kirkot humisevat tyhjyyttään.

Suomen Lähetysseuran talo Oniipassa on itsessään sekin jo museo, joskin aktiivisessa käytössä. Samaa 1900-luvun alun suomalaista historiaa edustaa läheinen, suomalaisten alkujaan perustama Onandjokwen aluesairaala, jonka ensimmäinen lähetyslääkäri oli alkujaan Keski-Suomesta Saarijärveltä lähtöisin ollut Selma Rainio (1873–1939). Hänen kunniakseen on sairaala-alueella kolme huonetta käsittävä vaatimaton museo. Selma poseeraa yhdellä seinällä, sairaalan eri vaiheet on esitelty toisella. Lucia, joka tulee avaamaan museon oven, lähtee vielä pyynnöstäni esittelemään Selman haudan. Se löytyy kiertotien päästä sairaalan taka-alueelta. Samaan tapaan kuin Rautasen muistomerkki, sekin on uusittu ja aidattu Suomen valtion tuella. Samaan karsinaan on päässyt kolme muutakin suomalaista ja yksi Selman oppilas. Muutoin hautausmaa on avara, siellä täällä on yksittäinen hautakivi vinossa ja puuristien palasia, maisema on kuin Dovženkon Maa-elokuvasta, avaruudellinen. Vuohen kakkaa siellä täällä, ovat nyhtäneet maan ruohottomaksi, kauempana laiduntaa lehmiä.


Kiitos historiamatkasta Ilkka Repo, Teija Lievonen, Matleena Kukkonen, Marja Alastalo sekä Lucia, Aina ja Saul. Hieno reissu!



30.12.2017

Terveyttä luonnosta ja historiasta



Poikani antoivat minulle joululahjaksi Terveysmetsä-kirjan ja Luonto-lehden vuositilauksen. Olipas mainio lahja: olivat pojjaat vissiin päätelleet vuoden 2017 töiden raskauttamasta naamastani, että mamma tarttee virkistystä pidemmän päälle. Luin kirjan pakkasen paukkuessa, lumen piirittämässä Lapin mökissä, sinisten hetkien rytmissä.
 
Kuulun kyllä sillä tavalla ’uskovaisten’ joukkoon, että liityin jo nuorena luonnonsuojelujärjestöön ja samoilin metsissä ja tuntureilla. Vaaran rinteellä olevan lapsuudenkotini ikkunasta avautui avara ja rauhoittava lappilainen järvimaisema laajoine taivasosuuksineen, talvisin taivas oli avara revontuliaaltojen näyttämö. Vanhat ihmiset sanoivat meille lapsille, ettei saa viheltää revontulille, sillä ne voivat tulla ja napata sinut yläilmoihin. Tuo avara maisema tarinoineen juuttui sielunmaisemakseni, joka tulee kantamaan koko yksittäisen elämäni kierron.
  
Minua ei ole tarvinnut mitenkään käännyttää ymmärtämään luonnon henkisesti ja fyysisesti tervehdyttävää voimaa. Mutta silti, Terveysmetsä-kirja oli virkistävä ja uskoa lujittava. Se on syntynyt osin Maa- ja metsätalousministeriön 2014–2017 rahoittaman Terveysmetsä-hankkeen pohjalta. Projektin idea on ollut hyödyntää hyvinvoinnin lisäämisessä ja terveysongelmissa luontoa; kävelyjä, retkiä, hiljentymistä, rauhoittumista, eheytymistä, voimaantumista luonnossa. Itse näen, että suomalaisten kesämökkeilyinto kuvaa konkreettisimmillaan juuri tätä eheytymistarvetta. Luulen, että valtaosa suomalaisista tietää jo omastakin kokemuksestaan, että laiturinnokassa vettä ja maisemaa katsoessa, nuotiolla makkaraa paistaessa tai marjastaessa tai hillastaessa mieli rauhoittuu.

Tämä kokemus on maailmanlaajuisesti ymmärretty ja aiheesta on julkaistu jo sadoittain tutkimustietoa aina 1970-luvulta lähtien. Nyt tuo kaikki tieto ja ymmärrys pitäisi konkretisoida osaksi ihmisten terveyttä: toimintakyvyn, sopusoinnin ja yhteenkuuluvuuden tunteen vahvistamista.

Tässä muutamia otteita teoksesta:

Luonnon hyvää tekevä vaikutus ei ole uutta, vaan juontaa juurensa jo antiikin aikoihin, jolloin mm. Ilmasta, vedestä ja asuinpaikasta -teos painotti terveellisen ympäristön, kylpylöiden ja puutarhojen merkitystä.

Työpaikan viherkasvien on havaittu lisäävän työntekijöiden keskittymiskykyä ja viihtyvyyttä.

Kaipuu luontoon on kaipausta huojennukseen.

Lapsuuden luontokokemukset vaikuttavat läpi elämän.

Kaksi-kolme noin puolen tunnin luontokäyntiä (vaikkapa vain puistoon tai veden äärelle) viikossa tuottaa merkittäviä hyvinvointihyötyjä.

Luonnon pitäisi ulottua ihmisten nykyisiinkin asuinpaikkoihin eli kaupunkeihin ja muihin taajamiin… Yli 80 prosenttia suomalaisista asuu taajamissa.

Elvyttävään luontokokemukseen liittyy tunne irtiotosta (being away). Se on yksi elvyttävän luontokokemuksen peruspilareita.

Polut ovat elävää kulttuuriperintöä. [Eli meidän yhteistä historiaa, ML]

Suomalaisen kansallismaiseman perusosat ovat kukkula, metsä ja järvi.

Kivikehä on yksi planeettamme kehistä eli sfääreistä. Sen lisäksi planeetallamme ovat vesikehä, ilmakehä ja elonkehä eli biosfääri.

Tutkijat suosittelevat mahdollisimman suoraa kontaktia luontoon riittävän mikrobialtistuksen saamiseksi. [Kädet siis multaan, ja avojaloin luontoon].

Kenellä on puutarha ja kirjasto, hän ei muuta tarvitse (Cicero).

Meri, järvi, joki tai vesiputous lisää huomattavasti paikan elvyttävyyttä.

Vuonna 2016 selvitettiin Suomen Luonto -lehden aloitteesta, missä sijaitsee Suomen metsäisin metsä. Siksi osoittautui mittausten perusteella Sipoonkorven pohjoisosa 24 km Helsingistä itään.

Ihminen on aina janonnut tilaa ja avaruutta… Sisäinen ja ulkoinen selkeys ovat yhteydessä toisiinsa.

Suomen metsäpinta-alasta noin 60 prosenttia on yksityisomistuksessa.

Alueen elvyttävyyttä lisää mahdollisuus silmäillä kaukonäkymää. Mitä pidemmälle maisemaa näkee ja mitä suurempi osa on taivasta, sitä suurempi elvyttävyysarvo. [Lapsuudenmaisemani, ML]

Tietoiseen luontokokemukseen pyrkiviä retkiä kutsuttiin 1700-luvulla voyage sentimenal eli sentimentaalisiksi retkiksi. Ideana oli luontokokemuksen elämyksellisyys ja sen symbolinen merkityksen ymmärtäminen.

Luonnon nähtävän aineksen lisäksi luonto koostuu äänistä, tuoksuista, muistoista ja merkityksistä.

Maatalouseläimet ovat yhdysside luonnon ja kulttuurin välillä.

Vanhat puut herättävät luotettavuuden, turvallisuuden ja ylisukupolvisuuden tuntemuksia.

Luonto ei tee mitään turhaan (Aristoteles).

Metsäretkellä kohdattu vanha merkki ihmisen toimista [kuten kalliomaalaus, hiidenkivi, rauniot] hälventää jakoa luontoon ja kulttuuriin.

Paikkarakkaudelle on oma nimensä, topofilia.

Metsähallitus inventoi 2010–2015 valtion metsistä yli 10 000 kulttuurihistoriallista jäännettä. Vanhimmat niistä olivat lähes 10 000 vuoden takaa, nuorimmat 1960-luvulta.

Hiljaisuudelle on tarpeen rauhoittaa alueita ja paikkoja – mitä enemmän, sen parempi.

Tähtitaivaan ajattomuus, levollisuus, kirkkaus ja puhtaus heijastuvat mieleen.

Paikan elvyttävyyttä lisää, jos siihen yhdistyy tarinoita, myyttejä ja legendoja. Tarinoilla ja paikoilla on symbioottinen suhde, joka voimistaa niitä molempia.

Luonnonpaikan suuruuden tai luonnonvoimien mahtavuuden äärellä voi kokea subliimin eli ylevän. Se on sulautumiskokemus, joka auttaa ihmistä hyväksymään haurautensa ja tilapäisyytensä.

                                                                ***
Tämän blogin myötä kiitän kaikkia ystäviäni, perhettäni, yhteistyökumppaneitani sekä tieteellisistä kuin ei-tieteellisistäkin seurueista erittäin työteliäästä mutta antoisasta vuodesta 2017. Toivotan kaikkea hyvää ja elvyttäviä luontokokemuksia vuodelle 2018!

Kiitos kirjasta!:
Marko Leppänen & Adela Pajunen, Terveysmetsä. Tunnista ja koe elvyttävä luonto. Otava. Helsinki 2017. 297 s.