12.2.2017

Finland First! History First! It's Fantastic!



Kävin kuulostelemassa Lahden historiapäivien tunnelmaa eilen: Väkeä oli satoja, suuri joukko paikallisia historian harrastajia; täynnä mielenkiintoa, innostusta, kommentteja, keskustelua. Suomi100-hanke on tehnyt tehtävänsä – historian merkitys kansakuntien ja valtioiden pyörittäjänä on ymmärretty ja vastaanotettu. It’s fantastic!

Itse olin kollegani Petri Karosen kanssa puhumassa Suomi kautta aikojen -teemasta: Paneelin puheenjohtaja Jyrki Vesikansa kyllä ystävällisesti armahti meitä ja rajasi aihepiirin Suomen historian käännekohtiin. Finland First!

Milloin Suomi syntyi?

Mielestäni Suomi on syntynyt monta kertaa ja aina vähän erinäköisenä. Suomen itsenäinen valtio, tuo weberiläinen organisaatio, jolla on legitiimi väkivaltamonopoli tietyllä maantieteellisellä alueella syntyi faktisesti 1917, mutta autonominen valtio nimeltään Suomi syntyi jo 1809. Riku Danielson-Kalmari ja Väiski Voionmaa, oivat kollegat menneisyydestä, ovat jättäneet jälkeensä kirjoituksia, joista ilmenee, että Suomi syntyi heidän mukaansa valtioaihiona jo kohta jään vetäytyessä ja ensimmäisten heimolaistemme saapuessa noin 11.000 vuotta sittemmin Suomena tunnetun maankamaran rannikoille ja jokisuistoihin. No sitten tulivat ruotsalaiset miehittäjät eli ristiretkeläiset (1100‒1200-luvulla) ja keskeyttivät valtioaihion kypsymisen. Vasta 1809 suomalaiset pääsivät kehittämään valtioaihiotaan ”sisäisesti itsenäiseksi” valtioksi. Tämä on suoralinjaisin esitys siitä, mitä olen lukenut ylipäätään Suomen synnystä. Great!

Avainsanoja valtiorakentamisessa ovat geohistoriallisen position uskottava asemoiminen ja valtasuhteet. Kuvaavasti suomen kielessä koko valtio-sanakin juontuu sanasta valta. Jos alkusuomalaiset olisivat tienneet, kuinka raskas, monisyinen ja väkivaltainen tie ja työ on päästä itsenäiseksi valtioksi, ehkä koko hankkeesta olisi luovuttu. Nyt juhlavuonna, kiitos esi-isät kun jaksoitte. You made Finland Great!

Milloin Suomesta tuli yksi alueellinen kokonaisuus?

Kun tutkaillaan Suomen historiaa pitkällä aikajuonteella, löydämme sieltä merkkejä siitä, miten muutamat hajanaiset heimot (Suomenlahden yli Virosta tulleet, Karjalan kannaksen kautta saapuneet, Petroskoin suunnasta edenneet, Jäämeren kautta etelämpään laskeutuneet sekä sittemmin Ruotsin suunnasta saapuneet joukot) alettiin nähdä yhtenäisenä ryhmänä.

Jo vanhastaan mm. Tacitus puhuu Germania-teoksessaan (98) fenneistä ja tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus 1100-luvulla finneistä tarkoittaen suomalais-saamelaisia pohjoisia heimoja. Tämä yhtenäisnimitys ei meille vielä riitä. Sen sijaan kun 1344 Ruotsissa (eli jo kohta Pähkinäsaaren rauhan 1323 jälkeen) alettiin idästä valloitetuista maa-alueista käyttää Itämaa-nimitystä, voidaan jo puhua geohistoriallisesta asemoitumisesta. Suomi nähtiin itämaana jonain erilaisena ja erityisenä, jolla oli omat erityiset piirteensä erotuksena muusta Ruotsista. Aluetta alettiin yleisesti kutsua viimeistään Juhana III:n aikana Finland'ksi ja suuriruhtinaskunnaksi – julkistihan kuningas 1581 olevansa Suomen suuriruhtinas. On myös osoitettu, että jo viikinkiaikana (noin 800‒1100-luvulla) olisi Suomesta käytetty nimeä Finland.

Suomen alueellinen rakentuminen yhdeksi entiteetiksi vahvistui 1600-luvulla, kun oppineet herrat Turun Akatemiassa alkoivat tehdä tilastollis-historiallisia kartoituksia alueesta. Monialaprofessori, multitaskaaja Mikael Wexionius kirjoitti 1650, että Suomi oli yhtenäinen aluekokonaisuus, joka veti vetoja Götan ja Svean maakunnille. Ruotsin 1600-luvun julkkishistorioitsija Olaus Rudbeck taas vakuutti, että suomalaiset olivat kerta kaikkiaan ruotsalaisten jälkeen maailman toiseksi vanhin kansa. Erääksi merkittäväksi todistukseksi Suomen yhteisyydestä nousee kuitenkin professori ja piispa Daniel Jusleniuksen Suomen puolustus -teos (1703), jota on sanottu ensimmäiseksi suomalaisen nationalismin ilmentyjäksi. Jusleniuksen mukaan suomalainen oli hän, joka oli syntynyt Suomessa. Hän ei esimerkiksi pitänyt kollegansa, ruotsalaissyntyistä Wexioniusta suomalaisena, vaikka tämä loi uransa Suomessa ja lopulta haudattiinkin tänne.

Sittemmin 1700-luvulla käsitykset Suomesta yhtenäisenä alueena vain vahvistuivat: historian professorit Algot Scarin ja Henrik Gabriel Porthan pitivät siitä huolta, että korkealla Suomen syntypylväiden päälle nostetut kansallissankarimme ‒ 1800-luvun historia-ammattilaiset Topelius, Lönnrot ja Runeberg sekä valtio-oppinut Snellman ‒ tunsivat Suomen kansan juuret, kielen käänteet ja kulttuuriset piilevät voimavarat. Tässä valossa 1800-luvun historian professorit lepäsivät edellisen vuosisatojen tuotetun tiedon päällä. Great! That is how it should be!

Suomen historian käännekohdat?

Suomen geohistoriallisen rakentamisen, kansan historian ja demokratiakehityksen näkökulmista katsottuna jakaisin Suomen historian fundamentaaliset käännekohdat 1500-luvulta laskien viiteen jaksoon: 

1)      Huikea käänne on Kustaa Vaasan tulo Ruotsin kuninkaaksi 1523; se käynnisti sekä keskusvallan kontrollijärjestelmän tiukennuksen, mutta myös erämaiden ja sisä-Suomen asuttamisen, alueen laajennuksen ja mm.verotuskäytäntöjen muutokset. Kustaan aikana Suomessa puuhasi Mikael Agricola kansankielen eli suomen kielen puolesta.

2)      Toinen yhtä huikea ja pitkäkestoinen käänne oli vuonna 1686 annettu kirkkolaki. Luterilaiseen uskonopetukseen kuului alkeellinen lukutaito sekä tytöille että pojille. Suomi siirtyi demokratiakehityksen alimmalle askeleelle. Laki oli voimassa aina 1860-luvulle. Fantastic Innovation!


3)      Kolmas käänne asettuu itseoikeutetusti vuosiin 1808‒09, jolloin Suomea runnottiin heikossa byrokraattisessa hapessa olleen imperiumin olkapäälle, onneksi olkapäälle eikä haaroväliin eikä nyrkin alle. Onneksi Suuri Venäjä oli niin järjestäytymätön että Suomi sai tilaa innovoida uutta uljasta tulevaisuuttaan. Lyhyt 1800-luku vuodesta 1809 aina 1890-luvulle oli parasta mitä Suomi oli siihenastisessa rupusessa historiassaan kokenut. Finland First!

4)      Neljäs käänne asettuu vuosiin 1905‒07 eduskunta- ja äänioikeusreformeineen: Lukutaidon jälkeen oikeus ja vapaus poliittiseen toimintaan oli toiseksi paras lahja kansalle. Vallankumouksellinen henki näkyi kymmenen vuoden jälkeisissä tapahtumissa ehkä liiankin rajuna tapahtumien sarjoina. Säie vuodesta 1907 vuoteen 1917 ei ollut vahva, mutta riittävän luja Suomen irrottautumiseen sisältäpäin hajoavasta imperiumista. Incredible!


Viides käänne asettuu 1960‒70-luvun kulttuurivallankumoukseen. Kansa oli opetettu lukemaan, sille oli annettu legitiimi valta vaikuttaa yhteiskunnallisesti ja nyt sen touhut julkisesti hyväksyttiin kulttuuriksi. Oi niitä aikoja. Just Great!

15.12.2016

Apua, lattia kallistuu




Heräsin aamuyöstä siihen, että ovikello soi. Havahduin ja katsoin kelloa enkä todellakaan aikonut mennä avaamaan. Nousin kuitenkin ylös ja kuulostelin: hetken päästä alkoi kuulua avunhuutoja: "...apua, auttakaa ihmiset; auttakaa; auttakaa minua!..." Vedin nopeasti aamutakin niskaani ja menin rappuun. Siellä oli pieni laiha vanha nainen rollaattorin kanssa, hätääntyneen oloisena.

Hän valitti kuolevansa nälkään kun ei ollut saanut ruokaa moneen päivään, ja pelotti hirveästi. Rauhoittelin häntä ja vein takaisin hänet asuntoonsa, hain puhelimen ja soitin hätänumeroon. Sieltä minua pyydettiin katsomaan vanhuksen jääkaappiin, oliko tämä oikeasti ilman ruokaa: ei ollut. Jääkaappiin oli laitettu perusruokaa, mutta ei lämmitettäviä eineksiä. Asunto oli siisti, suorastaan asumattoman näköinen verrattuna lapsiperheiden koteihin tai tutkijoiden runsaisiin työhuoneisiin.

Kerroin vanhukselle, että jääkaapissa oli kyllä syötävää, eikö hän ollut huomannut? Ei hän ollut arvannut ottaa toisten ihmisten kaapista mitään. Lämmitin hänelle karjalanpiirakan ja annoin lasin maitoa odotellessamme ambulanssia. Vanhus ei tiennyt mikä vuosi oli menossa, eikä sitä, mikä vuorokaudenaika oli, mutta sen hän muisti, että joulu on tulossa. Eikö hänellä ollut ketään sukulaista, jolle voisin soittaa? Ei ollut kuin yhtä iäkäs veljen vaimo ja tämänkin numero oli kadonnut: "...tähän on mennyt ihmisen elämä". Minua ihan kylmäsi kuinka yksinäinen tuo vanhus oli. Kun ambulanssi tuli, vanhus huokasi ja oli melkein onnellinen.

Erikoinen aamu, erikoinen päivä. Kun töiden päätteeksi saavuin rautatieasemalle, minut pysäytti viisikymppinen humalainen nainen, joka pyysi minulta purkkaa tai pastillia (!). Kun kaivoin laukkuani, hän kertoi, että hänen elämänsä meni päin v:tä. No miksi, minä kysyin. No, hän oli menettänyt työnsä ja sitten kuoli mies. Pitäisikö sitä elämää saada vähän järjestykseen? Ei ne auta, ei ne välitä. Ketkä? Sosiaaliviranomaiset, ne virastoissa. Annoin rouvalle pastilleja ja hän kiitti ikäänkuin olisin antanut hänelle satasen ja laittoi pastillit taskuun: hän halusi vain puhua jollekin.

Junassa avasin e-hesarin. Nyt oli minun vuoroni huutaa apua! Siellä muuan rehtoriksi päässyt entinen historianopettaja ihan tosissaan esitti, ettei haitannut vaikka Itä-Helsingin lukiolaiset eivät lue kolmeen-neljään vuoteen yhtään historian kurssia. Nyt on kyllä jäänyt rehtorilta muutama kirja lukematta ja iso asia ymmärtämättä. Ilman oman maan historiaa, sitä koskevan tiedon ylläpitämistä, uudistamista ja siirtämistä nuoremmille sukupolville ei ole koko kansakuntaa, EI OLE SUOMEA!, ilman historiallista tietoa ei ole käsitystä globaaleista, eurooppalaisista eikä kansallisista yhteiskunnallisista kehityskaarista, ei omasta kulttuurista, ei identiteetistä, ei Suomen paikasta maailman kartalla.

Opetuksen kautta historiallinen tieto tuo raamin nuorten maailmankuvan rakentumisprosessiin, antaa sisältöä minäkuvan muotoutumiselle, vaikuttaa poliittisiin asenteiden suuntautumiseen, suhteuttaa, jäsentää ja opettaa erottamaan olennaisen ja epäolennaisen, auttaa sulattamaan tiedontulvan tuottamaa informaatioähkyä, opettaa argumentoimaan ja näkemään muutoksia pitkällä aikajänteellä. Historianopetus on näistä syistä fundamentaalinen kollektiivista ja yksilöllistä omakuvaa rakentava perusoppiaine siinä missä äidinkielikin. Lisää historianopetusta kouluihin, niin Suomikin voi paremmin!


Näin Suomen 100-vuotisjuhlinnan aattona on todella valtiollisestikin ajattelematonta ja äärimmäisen lyhytnäköistä, vaarallista ja pelottavaa kaivaa maata ’Suomen’ alta väheksymällä historiaa, sen opettamista ja kulttuuriperintöämme. Miettikääpä kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kun tuo historiaton sukupolvi astuu puikkoihin: apua!

Uuvuttavan päivän lopuksi avasin television iltauutisiin; antiikin aikaisten skyyttien kulta-aarre kuumensi Ukrainan ja Venäjän ennestäänkin kireitä suhteita. Toinen ulkomaan pääuutinen koski 1500-luvun lopulla vaikuttaneen brittikirjailija Shakespearen tuotantoa. Siellä sentään ymmärretään historian päälle. Joku tässä nyky-Suomea elähdyttävässä teknokraattis-hengettömässä innostuksessa närästää minua todella paljon.

Tästäkin huolimatta, rauhallista joulua kaikille!

10.11.2016

Amerikan opetus 2016: tutkikaa työväestöä ja puolustakaa koulutusta



 
Kun tässä suuri osa meistä suomalaisistakin yrittää pikku hiljaa toipua rapakon takaisesta katastrofista, voi vain sanoa, että tätä mun uneni tiesi.  Kun olin 1990-luvun alkupuolella Amerikan länsirannikolla, oli osattomien köyhien mustien ja valkoisten poliisien taisto jo täydessä käynnissä ja tuottanut jälleen yhden mustan ruumiin losangelesilaisen huoltoaseman pihalle. Tragedian keskipiste, nuhruinen huoltamo sijaitsi mustien kaupunginosassa, jonka talot olivat jo aikaa sitten saaneet mustanpuhuvat kalterit oviinsa ja ikkunoihinsa. Sananmukaisesti ihmiset olivat tehneet kodeistaan vankiloita. Keskikesän aurinko paistoi kuumasti, mutta minua ei päästetty lukitusta autosta ulos, liian vaarallista, sanoi seurueemme paikallinen. Kello näytti kahtatoista.

Oli kulunut runsas vuosi siitä, kun Los Angelesin (rotu)mellakat olivat käynnistyneet; niissä kuoli noin 50 ihmistä ja tuhansia loukkaantui. Ryöstöt, tuhopoltot ja murhat leimasivat kapinapäiviä. Pääosin afroamerikkalaisia kapinoitsijoita oli taltuttamassa noin 10.000 sotilasta ja poliisia. Mellakoiden syiksi arveltiin yleisesti mustien alueiden köyhyyttä ja työttömyyttä sekä rotujen välisiä valtataisteluja.

Olin tuolloin varma, että USA tulee silppuuntumaan kymmenen vuoden sisällä; luisumaan sisäisiin kuiluihinsa niin kuin Neuvostoliitto. Nyt olemme todistaneet amerikkalaista vaalitaistelua seurattuamme, että maa on toden totta silppuuntunut sisältä ja pahasti, mutta silppuuntuminen on edennyt parinkymmenen viimevuoden aikana valtioruumiin sisällä eri tavalla kuin arvelin. Ei yhtäkkistä kollapsia, vaan hidas hivuttaminen on saanut yhteiskunnalliset tulehduspisteet märkimään amputointiasteelle. Kalman haju ulottuu tänne pohjoiselle Euroopan osalle asti, ja meitä yököttää ja pelottaa hemmetisti.

Tukekaa työväen(liikkeen) tutkimusta!

Tutkijat ovat selittäneet rivon miehen voittoa monilla tekijöillä: mustat ja valkoiset osattomat ja osattomuutta pelkäävät, taloudestaan ahdistuneet, ideologiavajeessa kulkevat ja heikon koulutuksen omaavat ovat yhtäkkiä keksineet vapahtajakseen poliittista eliittiä panettelevan taloudellisen eliitin edustajan. Johtajakaipuu ja tietämättömyys täytyy olla todella suurta. Miksi porukka valitsee rivon miehen kun se voisi valita pätevän naisen?

Sepä se, emme oikeastaan tiedä mitä nykyinen työväenluokka on ja mitä se ajattelee. Yksi syy tietämättömyyteemme on koko aiheen epämukavuus. Kiusaantumisen taustalla on se valtava työväenliike-vastaisuus, jonka on ollut vallassa kaikkialla länsimaissa viimeisen 15 vuoden ajan. Ei tarvitse kuin lukea vanhojen ja uusien sanomalehtien pääkirjoituksia muista jutuista puhumattakaan, niin tietää että suurin vihollinen tässäkin maassa on työväenliike ja sen johtajat. Se joka löytää päälehdestämme myönteisen artikkelin työväenliikkeestä viimeisen viiden vuoden ajalta, huutaa hep. Hiljaista. Paljon puhuvan hiljaista. 

Tähän samaan kiusaantuneisuuteen liittyy myös se, että kaikkinainen työväen(liikkeen) akateeminen tutkimus on joutunut ahtaalle. Yksinkertaisesti sitä ei ole rahoitettu sitten 1990-luvun, ja vain harvoja väitöksiä ilmestyy silloin tällöin. Raaka tosiasia on nyt kuitenkin sellainen, että jos me haluamme tietää 2000-luvun työväestön liikehdinnästä, sitä pitäisi puolueettomasti tutkia: mikä on länsimaisen työväestön ja sen sisäisten liikkeiden henkinen ja ideologinen tila, mahdollisuudet toimia ja saada ääntään kuuluviin. Se negatiivinen konnotaatio, mikä meillä ja muissakin länsimaissa liitetään valtavan isoon väestönosaan, työväestöön, on hämmästyttävää ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa. 

Kukaan televisiossa haastatelluista tutkijoista ei nostanut esille Amerikan työväestön eikä työväenliikkeen problemaattista historiallista kehitystä, yhtään kysymystä ei liioin siitä esitetty. Media ‒ itseriittoiseen tapaansa ‒ keskitti suuren huomionsa siihen, mitä he itse ja jopa amerikkalaiset valtalehdet olivat esittäneet vajavaisesti analyyseissään ja jopa harmittavasti jättäneet huomioimatta. Herrajestassentään. Ja että kuinkas se ”alempi" keskiluokka saattoikaan toimia näin. Voikauheeta. Katsokaa työväenluokkaa ja sen tilaa: iso selitys löytyy sieltä. Ei rivosta miehestä eikä gallupeiden vinoumista.

Jos tässä joku opetus on, se on se, että meidän ei tule koskaan aliarvioida hiljaisten massojen voimaa. Ja sitä, ettei kukaan nouse johtajaksi ilman joukkoja. Eikö tämä ole nähty historiassa monen monituisia kertoja. Toinen opetus ja vakava muistutus on se, että meidän on pidettävä huoli siitä, että koulutustaso pysyy koko maassa mahdollisimman korkeana (tämänhän juuri amerikkalaiset ovat pahasti laiminlyöneet), ja että oikeaa ja monipuolista tietoa on kaikkien saatavilla. Ihan vaan yhteiskuntarauhan nimissä.