16.7.2017

Naurattais jos ei hävettäis: Laura Kolben avoin arvio toimittaja-äidistään - ja itsestään



Aloitin kesälomani siirtymällä Lappiin ja lukemalla ensitöikseni Helsinki-keskeisen kirjan toimittaja Pirkko Pii Kolbesta (1932‒2008). Julkaisu antaa paljon ajattelemisen aihetta. Muistan tapaamiseni jo eläköityneen Pirkko Kolben kanssa; terävä ja suora katse, viipyilevä hymy kuin monalisalla, lämmin kädenpuristus. 
 
Kollegani Laura Kolbe on tullut äitiinsä ainakin siinä, että sana on hallussa. Teos on kerronnallisesti juokseva, informatiivinen ja temaattisesti monikerroksinen, paikoin hyvinkin intiimi, mutta ensisijaisesti se on yhteiskuntahistoriallinen arvio 1950‒80-luvun Suomesta. Teoksen juonellinen tulokulma on erittäin kiinnostava ja tervetullut: tekstissä pohditaan yhden henkilön elämänhistorian kautta rouvan, äidin ja toimittajan roolien muutoksia, yksilön paikkaa suuressa rakennemuutoksessa, työn ja perheen yhteensovittamista ja ihmissuhteita. 

Sen lisäksi, että kirja on kertomus Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien toimittaja Kolbesta, se on kertomus myös itse kirjoittajasta, professori Kolbesta. Teoksellaan ammattitutkija Laura astuu ulos omasta tiukasta roolistaan akateemisena kirjoittajana, rohkeana ja uhmakkaana kuin äitinsä ikään. Samalla tavalla kuin astuessaan julkisesti poliittiseen toimintaan, Laura murtaa omaan ammattirooliinsa liittyviä ennakkoasenteita, -luuloja ja kahleita. Kirja on tunnustuksellinen ja siten uraauurtava: vaikka perhehistoria, psykohistoria ja tunnehistoria ovatkin hyväksyttyjä tutkimussuuntia nykyajan kansainvälisessäkin historiantutkimuksessa, julkisen ja henkilökohtaisen (yksityisen) rajan itsereflektointi ja häivyttäminen on edelleenkin harvinaista ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ammattilaiselle ei-suotavaa.  Historiantutkijat avaavat kyllä mielellään ja joskus sensaationhaluisestikin toisten, menneisyyden ihmisten sielunmaisemia, mutta eivät juuri koskaan avoimen paljaasti omia lähtökohtiaan ja kirjoittamisensa motiiveja.

Erityisesti tekstistä nousee kaksi teemaa ylitse muiden: häpeä omasta taustasta ja urbaanin, perinteestä vapaan itsenäisen elämätavan rakentaminen. Kummankin teeman osalta kirjoittaja osuu tutkimuksellisesti valtavan haastaviin kipukohtiin. Voiko ihminen elää ’perinnöttömänä’? Kirjan vastaus on, ettei voi. Toimittaja Kolbekin palasi ikäännyttyään Riihimäen takakasarmeille, lapsuutensa maisemiin, vaikkei koskaan avautunutkaan edes tyttärelleen sitä kauemmasta torpparikulttuurisesta taustastaan. Suomalaisten häpeä maalaisuudesta, varsinkin köyhästä maalaisuudesta on yhä tabu keskiluokkakertomuksissa. Aihepiirin nostaminen esille on Lauralta jälleen uusi avaus, jonka jatkotyöstäminen on lähes vääjäämätöntä, niin herkullinen asetelma on.

Työväenliikekertomuksissa köyhä maalaisuus sen sijaan kuuluu olennaisena osana juoneen. Kun luetaan esimerkiksi K.A. Fagerholmin, Martta Salmela-Järvisen tai vaikkapa Veikko Helteen muistelmia, ne kertovat sosiaalisen nousun samalla tavalla: Mitä köyhempi tausta, sitä hyväksyttävämpi ja kirkkaampi kruunu työväenorganisaatioissa. Vielä 1990-luvun alussa akateemisesti koulutettuja ja porvaritaustaisia katsottiin karsaasti ammatillisen työväenliikkeen johdossa. Proletaaritaustan ihannointi oli huipussaan etenkin työväenliikkeen niin sanotulla yhtenäisyyden kaudella (- se mikään yhtenäinen ollut!) eli vuosina 1899‒1917. Kuvaavasti porvaristaustaiset, sosialismista innostuneet akateemiset henkilöt (kuten Väinö Voionmaa) saivat raipasta ja lujasti: heitä ei hyväksytty proletaarisessa Helsingin piirissä edes kansanedustajaehdokkaiksi. Vasta sisällissota avasi heille mahdollisuuden maltillisen sosialidemokratian riveissä.

Ei köyhyys synti ole, mutta kyllä se hävettää. Näin sanoo jo sananlaskukin. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että köyhyyden kokemus haavoittaa ihmistä, tekee hänestä aran, omasta mielestään epäonnistuneen ihmisen, se antaa lapsille ja nuorille muita heikommat mahdollisuudet elämän valintoihin, tarjoaa niukasti elämän taisteluissa tarvittavaa pääomaa, ja mikä kauheinta, sen on tutkittu periytyvän, se leimaa, ja se haisee. Ei siis ihme, että sosiaaliseen nousukiitoon päässeet kieltävät osattoman menneisyytensä. 

Meitä ammattilaisia on usein naurattanut sukututkimushankkeet, jotka lopetetaan heti, kun ensimmäinen avioton äiti, irtolainen tai rikollinen löytyy suvusta. Hymyä piisaa myös siitä, miten valikoiden amatöörit voivat tehdä sukunsa tutkimusta: vain elämässä onnistuneet nostetaan esille. Kaiken tämän ronkkimisen taustalla on häpeä epäonnistumisista ja halu löytää onnistumisen kertomuksia, suurmiehiä ja -naisia. Jos niitä ei löydy, ne keksitään. Mutta kun menneisyyttä ei voi muuttaa eikä synnyinperhettään valita, kaikki se häpeä on aivan turhaa, siis aivan turhaa.  Varmaan auttaisi, jos kirjoittasi häpeän auki, helpottaisi taakkaa. Ottakaa mallia professori Kolbesta.

Kesälukemistoksi suosittelen:
Laura Kolbe: Nykyajan nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe ‒ äiti ja toimittaja. Kirjapaja. Helsinki 2017. .

PS. Vielä tähän loppuun VALTAVA KIITOS kaikille ystäville ja kollegoille muistamisesta merkkipäivänäni. Olen aivan otettu Rohkea kynä -teoksesta (toim. Oona Ilmolahti ja Sinikka Selin). Kirja on vapaasti ladattavissa Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166712

Rentouttavaa kesää kaikille!

13.5.2017

Muistoni Mauno Koivistosta




Eilen saimme suru-uutisen presidentti Mauno Koiviston (19232017) kuolemasta. Se kosketti syvästi meitä monia suomalaisia, jotka äänestämällä osallistuimme johtajakeskeisen kekkoslandian ajan päättymiseen ja uuden demokraattisemman Suomen syntymiseen 1982. Usein toistetaan, kuinka Neuvostoliitto eli kohtalokasta muutoksen aikaa 1980-luvulla, mutta niin teki myös Suomi. Ennen muuta poliittinen ilmapiiri keveni suuren johtajan Urho Kekkosen siirryttyä syrjään.

Itselleni tuo vuosi 1982 on ollut monella tavalla merkittävä käänne; valmistuin historian maisteriksi, menin naimisiin, sain työpaikan, otimme asuntolainan ja täytin 25 vuotta. Kevyt ja ihana opiskeluaika oli päättynyt ja alkoi aikuisen arki. Tämän henkilökohtaisen murrosvuoden alkuun liittyi Mauno Koiviston valinta tasavallan presidentiksi. Ei vain oma elämäni, vaan koko Suomi kansakuntana ja demokratiana oli astumassa uudelle aikakaudelle, jonne tähdättiin suurin odotuksin ja luottavaisin mielin.

Olen merkinnyt tuonaikaiseen kalenteriini "26.1. Koivistosta pressa!" ja "27.1. Pressan juhlallinen vakuutus" ja "28.1. Päivin kanssa linnassa kirjoittamassa onnittelut pressalle".

Sosiaalidemokraattisen Mauno Koiviston nousu kansakunnan kaapin päälle oli suuri tapaus työväenliikkeelle, mutta myös paljon yleisemmin suomalaiselle parlamentarismille. Kansakunta koki Manu-ilmiön, kansanliikkeen uuden avoimemman yhteiskunnan ja politiikanteon puolesta. Manu yhdisti kansaa vaikka tulikin vasemmalta. Kaikki häntä edeltävät presidentithän olivat poliittisesti oikeistosiivestä.

Muistan sen hurman, jonka karismaattisen Koiviston valinta presidentiksi sai aikaan ikäistenikin eli vähän yli parikymppisten nuorten joukossa. Asuimme tuolloin Kruununhaassa Meritullinkatu 9:ssä eli kivenheiton päässä presidentinlinnasta. Lähdimme ystäväni, naapurissa SYL:n Rauhankadun kämpässä asuneen Päivi Ojasen (Teutarin) kanssa riemuisan touhukkaina presidentinlinnaan, minne oli avattu onnittelukirja. Me "historian ammattilaisina" tunsimme historian siipien suhinan ja halusimme olla siinä suhinassa läsnä huutamalla paikalle tulleelle uudelle presidentille isoon ääneen muun hurraavan joukon mukana: "Hyvä Manu! "Hyvä Manu! "Hyvä Manu!"... Tunnelma oli riehakas ja valtavan onnellinen. Suorastaan itkin onnesta ja uuden odotuksesta.

Sittemmin olin useamminkin tilaisuuksissa, joissa presidentti Koivisto oli läsnä. Kolme tapausta on jäänyt mieleeni. Vuonna 2000 tulin palkituksi Väinö Tanner Säätiön mittavalla tunnustuspalkinnolla. Juhlaillallinen oli Kämpissä ja minut oli plaseerattu Koiviston oikealle puolelle. Alussa juttelu meni historian teemoissa ja olin helpottunut, että presidentti oli historian ystävä ja tuntija. Loppuillasta Koivistoa kiinnosti enemmän kansantaloudelliset kysymykset ja kiemurtelin vähän tuolillani, kun en aina ymmärtänyt hänen koukeroista pohdiskeluaan, vaikka olinkin mieheni kautta jo tutustunutkin länsisuomalaiseen ajatuksenjuoksuun. Olin sikälikin vähän tukalassa tilanteessa, että Koiviston pitkät jalat nojasivat hänen huomaamattaan minun jalkojani vasten; tuolit olivat varsin lähellä toisiaan. Telle eli rouva Koivisto pelasti minut alkamalla patistaa Manua kotia. Tämä ei heti halunnut lähteä varsinkin kun hän sai keskustelukumppanin paikalla olleesta kansantaloustieteilijästä.

Toisella kerralla samainen Väinö Tanner Säätiö järjesti laivamatkan Tallinnaan, jonne meidät palkitutkin oli kutsuttu. Presidenttipari Koivistokin oli matkalla mukana ja Tallinnassa seurue tapasi presidentti Toomas Hendrik Ilveksen sekä muuta Viron johtoa. Matkan aikana käydyt keskustelut ja esitykset kulkivat yleisellä poliittisella tasolla ja erittäin lämpimässä hengessä. Se, miksi erityisesti muistan matkan on se, että presidentti Koivisto matkusti vironlaivalla humalaisten suomalaisten seassa laivan hikisessä tungoksessa. Katsoin sitä vähän kauhistuneena. Presidentillisyys teki kuitenkin sen, ettei nähdäkseni kukaan tullut örisemään jo ikääntyneelle presidentille. Koivisto oli tietyllä tavalla vaatimaton ja arkinen. Näin häntä yliopistolaisena ja krunikkalaisena usein kävelylenkillä. Joku muu presidentti olisi varmaan piiritetty vironlaivalla turvamiehillä ja hovilla, Koivisto ei. Hän oli tullut tavallisen kansan parista, mikä näkyi hänen suhtautumisessaan erilaisiin ihmisiin.

Kolmas muistoni liittyy Tamminiemen museon avaamiseen remontin jälkeen maaliskuussa 2012. Kalenterissa on merkintä "29.3. Tamminiemen avajaiset: paikalla neljä presidenttiä!" Tilaisuus oli totisesti historiallinen, sillä läsnä oli sekä Koivisto, Ahtisaari, Halonen että Niinistö. Koivisto oli vielä tuolloin ikäisekseen hyvänoloisen näköinen. Hän jutteli siellä aktiivisesti. Ajattelin silloin, että kyllä Suomi on avoin maa, ja että Koivisto oli lunastanut hiljaisella työllään lupauksensa tehdä Suomesta demokraattisemman maan. Presidenttiä saattoi lähestyä jokainen kansalainen. Muistelin myös silloin, että keväästä 1982 oli kulunut tasan 30 vuotta ja oli hienoa nähdä presidentti Koivisto siinä vielä niin hyväkuntoisena, karismaattisena Manuna ja Telle niin tomerana ohjastajana.

Kiitos presidentti Mauno Koivisto ja hyvää matkaa tähtipölyyn.

7.5.2017

Väinö Voionmaan linjavalinnat 1917-20




 
Historioitsijalla on kovaa kysyntää tänä Suomen satavuotisjuhlavuonna, ja erinäisiä esitelmiä on tullut pidettyä pitkin kevättä kaiken muun touhun rinnalla. Vähän aikaa sitten olin mukana työväen perinneorganisaatioiden Helsingin työväentalolla (Paasitornissa) järjestämässä Toivon kevät -seminaarissa, jossa valaistiin vuoden 1917 tapahtumia. Tässä minun kontribuutioni pääpiirteissään:

Uudet tuulet politiikassa
 
Väinö Voionmaan elämässä vuosi 1917 tuli olemaan hänen yhteiskunnallisen elämänsä, mutta myös hänen maailmankatsomuksellisen kypsymisensä näkökulmasta perustavaa laatua oleva käännekohta ajatellaanpa sitten hänen aikaisempia valintojaan tai tulevia ratkaisujaan. Se oli vuosi, jolloin hän kohtasi sekä menneisyytensä täyttämättömät toiveet, että vuosi, jolloin puoluepoliittiset repeämät avasivat hänelle huikean näkymän päästä toteuttamaan unelmiaan. 

Voionmaan unelmat olivat hyvin konkreettisia ja tämän päivän näkökulmasta häkellyttävänkin ajankohtaisia: Niissä tuoksui juuri painosta saapuneen kirjan sivut, ne haisivat kovalle työlle ja maistuivat leivälle. Ne olivat unelmia, jotka rakensivat suomalaisia monikielisiksi ja kulttuureja yhdistäviksi uuskansalaisiksi, ja Suomea rauhan maaksi, elinkelpoiseksi ja tasa-arvoiseksi koulutusyhteiskunnaksi. Vuosi 1917 oli ennen muuta mahdollisuuksien vuosi, ja tuota avautunutta mahdollisuutta muuttaa Suomea ja koko maailmaa Voionmaa toden totta alkoi kuumeisen innostuneena hyödyntää.

Mitkä olivat tuolloin viisikymppisen Voionmaan täyttämättömät toiveet kevään ensipäiviin 1917 tultaessa? Henkilökohtaisessa, privaatissa elämässään, hän oli ylen tyytyväinen toimeliaaseen vaimoonsa, hän oli saanut ihanteensa mukaisen suurperheen kuusine aikuistuvine lapsineen, hän asui ystäviensä kanssa rakentamassaan osuuskuntamuotoisessa kerrostaloasunnossaan, missä asuinseudun, Helsingin Eiran ranta-alueen, arvo sen kun kohosi; siellä syrjästä oli tulossa luksusta.

Harmin aiheet

Kun vanha vuosi 1916 taittui uudeksi, Voionmaan suurimmat murheet liittyivät kahteen toisiinsa punoutuneeseen asiaan; hänen ansiotyöhönsä yliopistomaailmassa ja asemaansa sosialidemokraattisessa puolueessa. Ottaen huomioon Voionmaan oikeistolaisen fennomaanisen sivistyskasvatuksen, jo nuorena ilmenneen lahjakkuuden tutkijana sekä ansiot innovatiivisena opettajana ja laaja-alaisena menneisyyden maailman selittäjänä, oli suorastaan skandaalimaista, ettei hän ollut saavuttanut sitä akateemista statusta, professorin virkaa, jonka hän olisi akateemisten opettajiensa ja monien muidenkin mielestä enemmän kuin ansainnut.

Tähän akateemisen tien tyssäämiseen olivat vissit syynsä. Voionmaa oli seurannut aktiivisesti Työväenpuolueen perustamista jo 1890-luvulla, hän oli ollut mukana Forssan kokouksessa 1903. Samana vuonna hän oli kertomansa mukaan omaksunut sosiaalidemokraattisen maailmankatsomuksen. Pari vuotta myöhemmin eli 1905 Voionmaa oli liittynyt Ylioppilaiden Sosialidemokraattiseen Yhdistykseen, ja samalla sos.dem. puolueeseen. Myös julkisuudessa hän oli näyttänyt väriä julkaisemalla 1906 paljon luetun Sosialidemokratian vuosisata -kirjansa. Samana vuonna oli ilmestynyt hänen Sosialismia -kirjasensa ja artikkeli Snellman ja köyhälistö, jossa Voionmaata huvitti ”vihastuksissaan vapisseen vanhan ukon” sanat pelottavaa sosialismia vastaa. Voionmaa arvosti Snellmania, mutta hänelle, toisin kuin Snellmanille,  nationalismi oli ensimmäinen aste sosialismiin: sehän korosti köyhien ja rikkaiden, omistamattomien ja kapitalistien keskinäistä solidaarisuutta.

Voionmaa kirjoitti päiväkirjaansa marraskuussa 1905, että hän tukee kaikin tavoin sosiaalidemokraattista vallankumousta kapitalistista järjestelmää vastaan ja yhteiskunnan kasvattamista ja sosialismin vahvistamista. Tärkeää oli hänen mukaansa yhteiskunnallisen hyvinvoinnin kasvattaminen, ei valtio ensisijaisesti, mikä viittasi Suomen aseman säilymiseen autonomisena valtiona. Tosin hän, toisen venäläistämiskauden alkaessa 1908 toteaa, että ”valtiollinen vapaus on kaiken kansanedistyksen ja kansanvalistuksen ehto” viitaten jo Suomen itsenäistymisen teoreettiseen mahdollisuuteen.

Lisäksi Voionmaa oli ehdoin tahdoin kulkenut Tampereen laitakaduilla puhuttamassa köyhää työläiskansaa ja kirjannut näkemäänsä Tampereen kaupungin painettuun historiasta. Voionmaan mielestä työläiset ansaitsivat tulla mainituksi myös akateemisissa tutkimuksissa, mikä oli vallan tavatonta tuohon aikaan.  

Ei siis ihme, että Voionmaan vasemmistolainen ulostulo oli pantu merkille yliopistolla ja hänen nimensä oli alleviivattu punaisella kynällä. Voionmaan kuuluminen vasemmistoleiriin näkyi selvästi vuoden 1912 professorivalinnoissa: Voionmaa oli leimattu sekä liian suomenmieliseksi (elettiinhän kieliriitojen aikoja) että liian punaiseksi, eikä sellaisilla ollut mitään asiaa yliopiston virkoihin.
Voionmaa ei kieltänyt punaisuuttaan. Mutta pahaksi onneksi hänelle, myös työväenliikettä edustanut puolue sulki häneltä ovensa. Voionmaa joutui näin jäämään onnettomuudekseen kahden rakastamansa maailman väliin vuosien 1907 ja 1917 aikana. Häntä ei valittu yhteenkään Sdp:n puoluekokoukseen eikä muillekaan luottamuspaikoille tuona aikana. Hän oli poliittisessa ja ammatillisessa umpikujassa, hänen toimintamahdollisuutensa olivat hyvin rajalliset suuntaan ja toiseen. 

Tämä ajanjakso lienee Voionmaan elämässä katkerin ja traumaattisin. Hänhän joutui poliittisen painostuksen vuoksi eroamaan vuonna 1907 sos.dem. puolueen nuorten kykyjen rekrytointijärjestöstä eli edellä mainitun Ylioppilaiden Sosialidemokraattisen Yhdistyksen puheenjohtajuudesta, eikä hän tullut vastoin odotuksiaan valituksi ensimmäiseen eduskuntaan maaliskuun 1907 vaaleissa. Vaalikampanja oli armotonta ja likaista peliä. Työväenliikkeen vasemman siiven edustajat leimasivat Voionmaata avoimesti anastajaluokan lakeijaksi, hajottajaksi, mammanpojaksi ja raittiusherraksi, samoin kuin ystäväänsä Matti Helenius-Seppälää, joka oli niin ikään ehdolla. 

Kenelläkään muulla kuin proletaaritaustaisella ehdokkailla ja ns. Juttutuvan kundeilla ei radikaalien mielestä ollut mandaattia edustaa työväenluokkaa Uudenmaan kovan linjan piirissä. Voionmaa ei päässyt historialliseen ensimmäiseen eduskuntaan läpi, mutta hän yritti pysytellä kuitenkin poliittisella kartalla liittymällä 1909 ns. harmaiden sosialistien yhdistykseen eli raittiusseura Koittoon.

Kuten tunnettua, vuosisadan alkupuolella, siis jo vuosia ennen sisällissotaa, työväenliikkeen johto oli linjataistelujen jälkeen päätynyt radikaalin siiven käsiin. Työmies-lehden päätoimittaja ja puolueen keskeisiin tuon aikakauden johtajiin kuulunut Edvard Valpas-Hänninen julisti jo 1904, ettei yhteistyötä porvareiden kanssa tehdä eikä sallia. Porvarit olivat juuri niitä, joihin Voionmaa pyrki rakentamaan yhteistyösiltoja piirtäessään mallia ihanne-Suomesta. Voionmaa oli sillanrakentaja, ei niiden polttaja.

Valtavaa poliittista pettymystään Voionmaa paikkasi vuoden 1907 karille ajautuneen vaalikamppailunsa jälkeen kirjoittamalla uransa tärkeimmät tieteelliset teokset, Suomen karjalaisen heimon historian, Suomen keskiaikaa käsittelevät tutkimuksensa sekä lukuisia yhteiskuntahistoriallisia tietokirjoja. Voionmaan mukaan kaiken tiedon, myös tieteellisesti tuotetun tiedon, tuli palvella koko kansan, ennen muuta työväestön henkisen elämän ja aktiviteetin kohottamista. Tiedemiehen ensisijainen tehtävä oli näin rakentaa isänmaata ja sen kansaa. Voionmaan väittämä, että tutkimus piti hyödyttää suoraan yhteiskuntaa, on kuin nykyhallituksen tiedelinjauksista, että sikälikin Voionmaan ajattelussa on hyvin paljon aineksia tämän päivän ajankohtaisiin kipeisiin keskusteluihin.

Vihdoinkin eturiviin

Edellä mainittua taustaa vasten arvioituna voidaan vain kuvitella, kuinka hurmaavan vapauttavilta vuoden 1917 alussa avautuneet toimintamahdollisuudet Voionmaasta näyttivät. Hänen poliittiset kahleensa kirposivat ja hän pääsi vihdoinkin kaipaamaansa työväenliikkeen edustajien eturiviin
Tilaisuus siihen tuli nopeammin kuin hän olisi arvannutkaan. Maaliskuussa -17, sata vuotta sitten, Voionmaa tuli puolueensa radikaalimman siiven, ennen muuta Valppaan järkytykseksi, valituksi Tokoin senaattiin sosiaalidemokraattien ehdokkaana. Valpas-Hänninen hyökkäsi Voionmaan kimppuun syytäen tätä rajalla hoippuvaksi porvariksi. Eipä silti, Valpas leimasi myös Julius Ailion, Oskari Tokoin, Väinö Tannerin ja jopa Matti Paasivuorenkin oikeistolaiseksi.

Kevät oli koittanut Voionmaalle; poissulkemisen taika oli murrettu: hänet oli nyt julkisesti tunnustettu sosiaalidemokraatiksi ja vieläpä ministeriksi alalle, jonka hän hallitsi. Hän vastasi Tokoin senaatissa kulkulaitososastosta; hänhän oli väitellyt Suomen maantiet Ruotsin vallan aikana -teemalla (1893). Hän oli suuri rautateiden ystävä; juuri rautatiet tulisivat yhdistämään periferiat, ennen muuta Karjalan ja Pohjoiset alueet Helsingin valtakeskukseen ja samalla toimisivat koko kansan yhdistäjinä.
Voionmaa suuntasi katseensa ennen muuta Jäämeren rannalle, Petsamoon, ja hänestä tulikin Jäämeren käytävän Suomeen liittämisen kiihkeä puolestapuhuja. 

Tämä ilmeni ennen muuta hänen teoksissaan Suomi Jäämerellä ja Suomen uusia asema, jotka ilmestyivät jo pari vuotta ennen Tarton rauhanneuvotteluja 1920, ja joiden kokoamisen hän oli aloittanut jo 1917. Tarton neuvottelujen (joissa siis Voionmaa oli virallisena Suomen valtuutettuna) seurauksena Suomi sai kun saikin Petsamon liitettyä valtioalueeseensa. Mielestäni on pitkälti Voionmaan ansiota, että näin tapahtui. Oskari Tokoi on sittemmin kertonut, että Voionmaa oli senaattoriaikanaan keskeisessä roolissa Petsamon kysymyksen nostamisessa poliittiselle agendalle 1917. Myös Sulo Wuolijoki ja Atos Wirtanen ovat muistelleet Voionmaan keskeistä roolia 1917 ja -18 rajanvedoissa. 

Voionmaa aloitti heti senaattorikautensa alussa matkansa Suomen rajaseuduille ja mittaili kulkuyhteyksien parantamista kaikkialle maahan. Hän tilasi mm. selvityksen Suomen Jäämeren alueen kehittämisestä kansantaloudellisiin syihin vedoten: Jäämeren ympäri vuoden avoinna oleva valtamerensatama oli juuri sitä, mitä Suomen talous kaipasi. Näin Voionmaan visiossa Lapista olisi tullut Suomen talouden veturi eli kuten nykyhallitus toteaa, arktinen kylmäosaaminen vie Suomen talouden nousuun. Vuonna 1917 ja vielä sotienvälisella kaudella uskottiin vahvasti samaan sanomaan. Tarton neuvottelukunnan jäsenyys nosti Voionmaan poliittista profiilia ja hänet nimettiin myös Sdp:n puoluetoimikuntaan marraskuussa 1920, missä hän oli pari vuotta (maaliskuuhun 1922). 

Kaiken kaikkiaan työväenliikkeen jakaantuminen avasi Voionmaalle eturivin paikan reformistisessa siivessä: hän pääsi eduskuntaan 1919 ja toimi siinä tehtävässä aina kuolemaansa, 1947, asti. Myös hänen akateeminen uransa selkiytyi, kun hän sai nimityksen Helsingin yliopiston ylimääräiseksi historian professoriksi 1918 syksyllä: Suomen historian kysyntä oli huipussaan kun Venäjän historian oppiennätykset syrjäytettiin yliopistojen lukusuunnitelmista. Näin irtautuminen Venäjästä koitui Voionmaalle myös ammatilliseksi voitoksi.

Koska sitten Suomesta tuli Voionmaan mukaan valtio?

Voionmaan mukaan Suomi oli jo itsenäinen kansa 1809 eli aikana, jolloin Suomi erotettiin Ruotsista. Mutta jos oikein kauas historiaan mentiin, niin Voionmaa näki, että jo ensimmäiset suomalaiset heimot olivat luoneet alkeellisia valtiorakennelman aihioita, joiden kehityksen Ruotsin invaasio 1100-luvulla oli keskeyttänyt. Näin Suomen itsenäistyminen joulukuussa 1917 oli looginen jatke menneisyyden vuosisatojen tapahtumaketjussa, minkä seurauksena suomalaiset heimot asteittain yhdistyivät kansakunnaksi ja lopulta valtioksi. Voionmaa kirjoitti vuonna 1900, että Venäjän vallan aikana Suomi oli yksi neljästä Pohjoismaasta, sisäisesti itsenäinen valtio, joskin valtiokäsitteen tarjoamassa autonomisessa muodossa.

Voionmaa korosti yhteiskunnallisessa ajattelussaan kansojen ja valtioiden evoluutio-oppia: Valtioiden kehityskaari kulki, jos oli kulkeakseen, kolmen kehitysasteen kautta: Valtion ensimmäinen aste oli heimojohtoinen yhteisö, mistä suomalaisheimot olivat hyviä esimerkkejä. Toinen vaihe oli väkivallan käyttöön perustuva itsevaltainen monarkia (kuten Venäjän keisarikunta) ja kolmas aste valtiokansalaisuuden aste, jossa kansa loi valtion ja jonka portilla Suomi 1917 dramaattisesti seisoi.
Se, miksi Voionmaa toistamasta päästyäänkin toisti kansansivistyksen merkitystä puheissaan ja kirjoituksissaan, takautui hänen ajatukseensa siitä, että elinkelpoisen valtion edellytyksenä oli kansan tarpeeksi korkea koulutustaso, oma maa-alue ja yhteinen historia. 

Nämä ehdot Suomi täytti Voionmaan mukaan vuoteen 1917 tultaessa, joskin kansan sivistystasoa oli nostettava, jotta pieni valtio kykenisi taistelemaan olemassaolonsa oikeutuksesta suurten keskellä. Syksyllä 1917 Voionmaa julisti, että Suomen hallitusvalta oli siirrettävä heti venäläisiltä suomaalisille, ja että Suomen oli viipymättä saatava sisäinen itsenäisyys ilman aseita. Hänen mukaansa Suomen itsenäistyminen lepäsi jo maantieteellisten tosiasioiden varassa: Suomi oli maantieteeltään ehjä kokonaisuus ja siten itsenäinen alue. Luonnollisella Suomen alueella Voionmaa tarkoitti Suur-Suomen rajalinjoja siten, että Kuolan niemimaa ja Venäjän Karjala eli kolmen kannaksen rajan alue, Laatokan, Äänisen ja Vienanmeren mukainen alue, kuuluivat luonnollisena osana Suomeen. 

Voionmaan laajat ja moniulotteiset valtiopohdinnat keskeytti ikävästi sisällissota. Koska tiedämme Voionmaan laajan aktiviteetin rajakysymyksissä jo Tokoin senaatin aikana, ei ollut erikoista, että hän osallistui sisällissodan alussa Suomen ja bolsevikki-Venäjän välisen itärajan määrittelemiseen: sehän oli juuri se kysymys, jonka parissa hän oli askarrellut jo vuosia. Hän sai venäläiskollegoiltaan vanhoja karttoja liittyen pohjoisiin alueisiin ja piirsi ensimmäisen kerran Suomen historiassa Suomen valtioalueeseen Petsamon. Tämän rajalinjanhan bolsevikki-Venäjän johto Leninin ja Stalinin myötävaikutuksella ja Gyllingin tuella hyväksyivät Pietarissa maaliskuun 1. päivänä 1918. Sittemmin kerrottiin, että Gylling oli tehnyt karttamerkintöjä nimenomaan Voionmaan mallin pohjalta.

Pasifistina Voionmaa ei hyväksynyt aseellista taistelua ja hän vetäytyi alkupäivien kartanpiirto-innostuksen jälkeen nopeasti. Aluksi kumouksen innoittama Voionmaa lupasi tulla mukaan nimenomaan rajakysymyksiä käsiteltäessä, kuten Punakaartin päällikön Ali Aaltosen kirjelappunen Kullervo Mannerille osoittaa, mutta Voionomaa pelästyi, kun sota alkoi muuttua verenvuodatukseksi. 

Omanlaisensa poliitikko

Poliitikko ja tiedemies Väinö Voionmaan linjavalinnat vuoden 1917 aikana vaikuttivat kaikkeen siihen, mitä hän seuravilla vuosikymmenillä teki. Avainkokemukseksi nousee kipeä suhde työväenliikkeen radikaaliin siipeen, jonka hän koki liian kapeaksi, liian väkivaltaiseksi ja liian suvaitsemattomaksi. Vaikka vuosien saatossa Voionmaa loittoni Tannerin edustamasta oikeistososiaalidemokraattisesta linjasta, ei hän koskaan ajatellutkaan liittyvänsä laitimmaiseen vasemmistoon, niin syvän arven häneen vuosisadan alussa kohdistunut poliittinen hylkiminen oli häneen jättänyt.

Voionmaan toinen linjavalinta liittyy hänen suhtautumiseensa yhteistyöhön oikeiston kanssa. Hän näytti vihreää valoa ennen muuta liberaalille sivistyspoliitikoille ja paheksui omahyväisiä ja omaa etua ajajia konservatiiveja. Hän toimi eduskunnassa yhteistyössä liberaalien suomenkielisten ja ruotsinkielisten kanssa nimenomaan kansanvalitukseen ja opetukseen liittyvissä kehityskysymyksissä. 

Voionmaa asettuu kaiken kaikkiaan poliittiselta profiililtaan omanlaiseensa kulmaan, mikä aiheutti sen, että hän joutui selittämään vasemmistolle suhdettaan oikeistoon ja oikeistolle suhdettaan vasemmistoon koko elämänsä. Työväenliikkeessä, niin kuin ei missään muissakaan kansanliikkeissä, poliittisella rajapinnalla olo ei ole koskaan ollut helppoa eikä edes hyväksyttävää. Väinö Tanner totesi Voionmaasta sittemmin, että tätä on vaikea pitää poliitikkona.