Nyt sekin historiallinen ihme on nähty: neljä Suomen presidenttiä rintarinnan ja hyvävoimaisen oloisina luokkakuvassa. Itse asiassa läsnä oli myös viides presidentti, Kekkonen – henkenä tosin, mutta vahvana sellaisena. Tapahtumapaikkana tässä historiallisessa tilaisuudessa oli nimittäin Kekkosen museo Helsingin Seurasaaren Tamminiemessä. Istuva presidentti Niinistö avasi remontoidun museon, mitä tapahtumaa oli kutsuttu juhlistamaan myös koko joukko muitakin poliittisen eliitin historiallisia niminaisia ja -miehiä, kuten Riitta Uosukainen, Marjatta Väänänen, Jaakko Kalela, Jaakko Numminen… sekä taitelijoita, tieteilijöitä, journalisteja ja virkamiehiä. Tunnelma oli tiivis ja hilpeän kevyt. Vähintäänkin me tavallisempi yleisö olimme onnellisia eliitin luomasta hurmoksellisesta ilmapiiristä; niin demokraattinen on tämä maa, että tavallinen kuolevainen voi kätellä monta presidenttiä noin vain! Tosin viileän oloinen Halonen jätti kättelemättä, mutta hän nyt on niin paljon kätellyt viime vuosina, ettei jaksa enää miellyttää ketään. Rauha hänelle suotakoon, kiitos ja kunnia.
Korkeaa seurakuntaa katsellessani muistui mieleen Kekkosen hautajaiskulkue. Olin saanut historianopintoni päätökseen ja asuin Meritullinkadulla, mistä on lyhyt matka Mariankadun ja Pohjois-Esplanadin kulmaan, jota kautta Kekkos-vainaata juhlallisesti kuljetettiin. Silloin elettiin syyskuun 7. päivää 1986. Hautajaissaattue oli koskettava, ja olin itku kurkussa. Historian maisterina ymmärsin hyvin tilanteen historiallisuuden: erään aikakauden siirtymisen omille metsästysmailleni, historiaan. Minua herkisti myös näyttävä liehuva Suomen lippujen rivistö ja musta ruumisauto, joka lipui kävelyvauhtia ohitseni. Koska olin juuri Presidentinlinnan kohdalla, surumusiikkia ei soitettu siinä kohdalla; vain kirkonkellot kaikuivat taustalla. Saattue pysähtyi linnan pääportin edessä ja linnan lippu laskeutui puolisalkoon.
Toinen historiallinen tapahtuma, jota muistelin katsellessani neljää presidenttiä Kekkosen kuolintalossa Tamminiemessä torstaina 29. maaliskuuta 2012, liittyi Mauno Koiviston valintaan. Olin tuolloin, maaliskuussa 1982, ystäväni Päivi Teutarin kanssa todistamassa Presidentinlinnan edustalla Koiviston saapumistaan linnaan; olimmepa käyneet jopa allekirjoittamassa nimemme onnittelukirjaan. Tuosta ajasta on tasan 30 vuotta! Tunnelma oli riehakas, ihmiset huusivat innoissaan ja äänekkäästi ”Hyvä Manu!” Nyt 89-vuotias Manu saapui Tamminiemen saliin reippaana ja vapautuneena, ”terve terve”, hän tervehti yleisöä huitoen isoa lapiomaista kouraansa, ja valikoitu yleisö oli mielissään. Kuinka helppo meidän onkaan sinutella juuri häntä? Ahtisaari oli tällä kertaa arvokkaan ja sulkeutuneen oloinen; ei ehkä tuntenut oloaan kotoisaksi tässä seurassa tai tässä sisäpiiriläisyyden ja puoluepolitikoinnin pesässä? Uusi presidentti Niinistö oli uuden suuren arvonsa ja tehtävänsä kangistama, selvähän se. Hän poistui heti kohta avattuaan uudistetun museon eikä heittäytynyt keskustelemaan yleisön kanssa.
Yhtä kaikki, he tulivat kuitenkin kaikki! Demarit ja kokkari. Ajattelevatpa he mitä tahansa kepulaisesta yksinvaltias Kekkosesta, he saapuivat kunnioittamaan tälle omistettua kotimuseota. Se kertoo suomalaisesta demokratiasta ja presidentti-instituutiosta paljon. Myönteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti