”FEEL A NIGHT” – Kiovan päiviä ja töitä

Aikaisempi vierailuni Ukrainaan ajoittui toukokuuhun 2007, jolloin olin Sevastopolin kauniin rantakaupungin kuumuudessa Moskovan yliopiston filiaalin vieraana. Yliopisto sijaitsee Venäjän vuokraamassa laivastotukikohdassa aivan Mustanmeren rannassa, kaupungin keskustassa. Ensikatseeni Sevastopoliin oli sikäli hämmentävä, että kaupungin kaikkia korkeita rakennuksia koristi Venäjän, ei Ukrainan lippu. Mutta nyt, lokakuisen matkani kohteena oli 2.6 miljoonaisen väen kansoittama pääkaupunki Kiova Dnepri-joen varressa. Ensikatse ei ollut syksyn harmaudessa yhtä kuohauttava kuin Krimillä, vaikkakin kaupungin keskustaan päästessä lukuisat 1800-luvun koristeelliset rakennukset eivät lainkaan tukeneet ennakkoluuloista kuvaani post-soviet-kaupungista. Tosin lentokentällä matkailijoille tarjottu ilmainen kartta viesti sentyyppistä ideologiaa: karttapohjaa ympäröivät vähäpukeisten naisten kuvittamat tekstit Feel a night – Erotic message – VIP Rest – Elite Rest: Tervetuloa Ukrainaan!

Olin matkalla Karjalan tutkimuslaitoksen VERA-projektin organisoimaan ja Ulkoasiainministeriön rahoittamaan kansainväliseen ”Borders and Migration”-konferenssiin, ja sen yhteydessä pidettyyn tutkijakoulutapaamiseen. Majapaikastamme, rautatieaseman lähellä olevasta hotelli Expressenistä taivalsimme päivittäin jalan kohti pääkatu Khreschatykia: ennen sinne pääsyä oikealle jäi ihan punaiseksi (!) maalattu yliopisto puistoineen, kadun vasemmalla puolella tuli puolestaan vastaan sisältä turhan runsaasti koristeltu katedraali ja pääkatujen risteyksessä oli bessarabilainen tori. Erityisen huomioni sai juuri seitsemäksi vuodeksi vankilaan tuomitun entisen pääministerin Julija Tymošenkon kannattajien leiri pääkadun varrella: valtavia plakaatteja, banderolleja, ämyripuheita ja telttoja, joissa keski-ikäiset ja sitä vanhemmat fanit nukkuivat yönsäkin, propagandaa notkuvat pöydät: kuinkahan tällainen olisi mahdollista Helsingin Mannerheimintiellä tai Joensuun Kauppakadulla? Ei mitenkään.

Kyseinen Julija ”nutturapää” Tymošenko (s. 1960) on kovan luokan poliitikko – meikäläisittäin ehkä lähinnä kokoomuslainen. Ukrainan politiikkaa pinnallisesti tuntevalle on jäänyt kuva, että maata on kymmenisen vuotta hallinnut kova kolmikko – Tymošenko sekä hänet 2010 presidentinvaaleissa niukasti voittanut, Venäjään tukeutuva nykyinen presidentti, Alueiden puolueen nokkamies Viktor Janukovytš ja oranssin vallankumouksen (2004) sankari, ”Meidän Ukrainamme” -liikkeen johtaja ja presidentti vuosilta 2004-2010 Viktor ”arpinaama” Juštšenko – syyttelevät keskinäisessä valtataistelussaan toinen toisiaan korruptiosta, väärinkäytöksistä ja maanpetturuudesta. Nyt kun Venäjä-orientaatio on vallassa, sai Tymošenko passituksen vankilaan. Ihan pikkupanoksilla Ukrainan valtapeliä ei käydä.

Kun Ukraina vapautui Neuvostoliiton otteesta 1991, on maa jakaantunut kahtia: Itäinen alue sekä eteläinen Krimin alue – josta kertoo jo omatkin havaintoni – ovat Venäjä-symppareita, maan länsi- ja pohjoisosa taas enemmän länsiorientoituneita. Tosin sellaista ällistyttävää ja polarisoitunutta tilannetta kuin Moldoviassa ja sen raja-alueella Transnistriassa ei Ukrainassa ole. On vain Venäjän kontrollin alinomainen intressi raja-alueidensa poliittisiin valintoihin. Tämähän on taas tuttua Suomellekin menneiltä vuosikymmeniltä.

Kunnianhimoisen Tymošenkon ura on naisnäkökulmasta katsottuna kiinnostava: hän on koulutukseltaan tuotantotalousinsinööri, joka aloitti jo Komsomol-nuorena politikoinnin. Hän nousi kansanedustajaksi (1996) ja pian myös ministeriksi (1999). Hän toimi pääministerinä helmi-syyskuussa 2005 ja jälleen joulukuusta 2007 maaliskuuhun 2010. Nykyään hän johtaa Isänmaa-puoluetta. Pelin hengestä kertoo se, että Tymošenko vapautettiin jo ensimmäisestä ministeripostistaan ja vangittiin lahjuksista syytettynä, vuonna 2001 hän oli taas vangittuna, 2002 ja 2005 häneen kohdistui jälleen lahjussyytteitä. Joulukuussa 2010 hän puolestaan sai vakavan syytteen valtion varojen väärinkäytöstä. Se taas liittyi 2009 solmittuun kaasusopimukseen Venäjän ja Ukrainan välillä, jossa kaupassa Ukrainan on arveltu hävinneen yli sata miljoonaa euroa.

Konferenssituristin on todella vaikea hahmottaa, onko tässä nyt ainoastaan kyse viimeisestä, keinoja kaihtamattomasta valtataistelusta, elämästä tai kuolemasta, vai onko maa todellakin niin korruptoitunut ja sisältä rikki kuin noita valtataisteluja katsellessa vaikuttaa. Syrjäytetyn presidentin Juštšenkon myrkyttäminen, mikä lähes tuhosi hänen kasvonsa, on vielä selvittämättä, ja kertoo sekin pelin kärjistymisestä. Kaikki aseet tuntuvat olevan käytössä.

Tätä ukrainalaisten kovaa politikointia pohtiessa yhdytimme paluumatkalla hotelliin sen tulipunaisen yliopiston edestä suuret lippulaivueet, ämyripuhetta ja kymmenittäin poliiseja: siellä ylioppilaista ja muusta väestä koostunut uusnationalistien ryhmä hurrasi jollekin menneen maailman esikuvalleen. Että sellaista toimintaa Euroopan kaakkoisrajoilla.

Seuraavan aamun varhaisessa taksissa matkalla Boryspillin lentokentälle tavoittelin ukrainalaiseen kansansävelmään perustuvaa, peripateettista ”Laulua Dnjeprille”… ”Viimeisen kerran katson Dnjepriin, ennen kuin lähden täältä pois… Joskaan ei lempi liene kuolematon, ei kuole Dnjepri milloinkaan…”