Pietarin porteilla

Allegro on niin nopea, että täytyy olla todella tarkkaavainen, että ehtii nähdä Terijoen (nykyisen Zelenogorskin) keltaisen aseman kaarevan fasadin. Kävin aseman hallissa ja kellarikerroksessa Maailmojen rajalla -kirjaani tehdessä muutama vuosi sitten. Pitihän minun nähdä juuri tuo kellari, missä Kaljusen Heka, tuo nuoruuttaan röyhkeä ja nousukasmainen punakaartin johtaja valkoisessa tötteröhatussaan kuulusteli vankejaan, uhkaili, ammuskeli ja pöyhisteli. Oletettavasti kukaan muu modernin Helsinki-Pietari -junan matkaajista ei kiinnittänyt huomiota meille historiatietoisille suomalaisille niin tärkeään Pietarin esikartanoon, jota täplitti kallellaan olevat kehnot puutalot ja parimetrisen aidan taakse kätkeytyvät fiinimmät huvilat. En liioin ehtinyt identifioida Kuokkalaa, Kellomäkeä enkä Rajajokea: tunnistamista hidasti jo se, että kaikki Kannaksen rajayhteisöjen nimet vaihdettiin venäläisiksi jo 1948. Opetus on se, että syytä hypätä junasta Viipurissa ja matkata Pietariin paikallisjunassa – jos siis haluaa nähdä vanhoja suomalaisen Kannaksen kyläpaikkoja Pietarin pohjoisella portilla.

En kuitenkaan tällä kertaa matkannut historiallisella Pietarin radalla vanhan Kannaksen tähden, vaan olin matkalla Pietarin maankuuluun valtionyliopistoon Itä-Suomen yliopiston opettajavaihdon kautta. Se on juuri se yliopisto, jossa Venäjän suuret miehet, kuten Lenin, Putin ja Medvedev, ovat suorittaneet akateemiset tutkintonsa. Herrojen kuvat koristivat muiden silmäätekevien rinnalla päärakennuksen aulaa. Tätänykyä opiskelijoita on 32 000. Vanhat perinteet näyttävät olevan valttia vieläkin venäläisen tieteen pyhätössä: toisin kuin meillä Suomessa, opiskelijat nousivat yhä seisomaan kun tulin professorikollegani kanssa huoneeseen. Se kyllä huvitti minua.

Viiden päivän vierailuuni mahtui myös Pietarin eteläinen portti, Puskinin mukaan nimetty Leningradin alueyliopisto, jonne mentäessä ohitimme laajan ja hyvin reaalitaiteisen monumentin. Se muistutti Leningradin lähes 900 päivää ja yli 600 000 uhria vaatineesta piirityksestä 1941-44. Itse alueyliopisto on monitieteinen kaksikymmenvuotias instituutti. Meitä oli vastassa 70-vuotias rautarouva, apulaisrehtori, ja oppaana opiskelija, joka kertoi äitinsä olevan kotoisin Venäjän Karjalasta. Esitysten alussa jouduin julkiseen keskusteluun paikalla olleen Venäjän luonnonsuojeluyhdistyksen (All-Russian Society of Nature Protection, VOOP) edustajan kanssa. Kyseinen VOOP on jo 1924 perustettu luonnonsuojelujärjestö, jonka huomio kohdistuu tänä päivänä pietarilaisten arimpaan kohtaan, puhtaaseen juomaveteen. Vesi tulee nykyään Laatokasta, jonka veden laatu koetaan järven saastumisen takia nykyään hyvin ongelmalliseksi. Ei tullut edes mieleeni juoda pietarilaista kraanavettä: suihkussakin tuntui veden rankat puhdistukseen käytetyt kemikaalit.

Eteläisen Pietarin porttina on myös Tsarskoje Selo palatseineen ja puistoineen. Alun perin inkerinmaalaisten alueella ollut paikka oli Saari ja Saaren kylä, mutta se kolonisoitiin Tsaarin kyläksi sen jälkeen kun ylen korkea herra Pjotr Romanov sai päähänsä rakentaa kaupungin 75 km pituisen Nevajoen suistoon ja Suomenlahden kainaloon. Nyt siellä on täysin uudestaan rakennettu muun muassa Katariinan palatsi meripihkahuoneineen ja julmetun paljoine kultineen. Pienen löydönkin tein: yhdellä seinällä roikkuu maalaus Imatrankoskesta (Imatrasta lisää voi katsoa minun ja Jani Karhun toimittamasta Moniääninen Imatra -kirjasta, jota saa tilattua Imatran kaupungilta, leena.peura-kuusela@imatra.fi). Palatsissa oli kuitenkin liikaa kultaa ja barokkia pohjoiseen makuuni. Pytingin ylettömän kallis kunnostus aloitettiin jo Soviet-ajalla.  Miksi? Pönkittämään suurvallan mahtavaa ja loisteliasta historiaa. Historia se on oiva käsikassara kaikkeen vallankäyttöön. Jos sitä ei luontevasti ole löydettävissä, se luodaan. 

Ideavarkaat ja mustamaalaajat elävät keskuudessamme

Syyskuussa valtakunnanlehdessä oli kirjoitus, jonka varmaankin me kaikki yliopistojen opettajat luimme tarkoin: ”Kiristyvä kilpa viettelee tutkijoita vilppiin” (HS 11.9.2012). Jutussa haastateltiin Tampereen yliopiston kansleria, joka toimii myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kerrottiin, kuinka akateemisessa maailmassa on syyllistytty haamukirjoittajien käyttöön, ketjukirjeisiin (mitä ne lienevätkään tässä yhteydessä), sepitettyihin ja manipuloituihin tutkimustuloksiin, plagiointiin, itseplagiointiin (taas outo sana), tutkimustulosten varastamiseen ja ansioluetteloiden paisutteluihin. Yliopistoissa työskentelee poikkeuksellisen paljon älykästä väkeä, joten mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat varmaan tälläkin saralla lähes rannattomia.

Akateemisten ”rikollisten” määrä on kuulemma kasvussa. Joka vuosi jää tyyppejä kiinni, ennen kaikkea plagioinnista, mutta valtaosa epäeettisistä toimista jää yhäkin paljastumatta. Enpä tiedä, onko moisten hämärätouhujen määrä kasvanut, nyt niihin vaan kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota, ja hyvä niin.  Meistä jokainen, jolla on pitkä yliopistokokemus takanamme, tunnemme näitä tapauksia. Itsekin jouduin aikanaan väitöskirjan tekijänä varttuneemman tutkijan varkauden kohteeksi. Se satutti niin sairaasti, etten vieläkään ole siitä kunnolla selvinnyt. Hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen kokemuksen satuttamana tervehdin ilolla kaikkia toimia, jotka pysäyttävät nuo siepparit. Pahinta kokemuksessa oli täysi avuttomuus, asiasta ei voinut kertoa kenellekään, ja jos kertoikin, sieppausta oli työlästä todentaa. Sieppari voi, varsinkin jos hän on varttuneempi tutkija, leimata nuoremman höyrypääksi, epätasapainoiseksi tai tutkijaksi kelpaamattomaksi. Siihen tyssäisi tutkijaura ja sieppauksen uhri hiljenee, mutta ei unohda.

Siinä mielessä puheena olevan artikkelin väite epäeettisen toiminnan kasvusta pitää paikkaansa, että näemme nykyään ympärillämme ilmeisiä ideavarkauksia ja avointa kollegojen mustamaalaamista. Kilpailu on kovaa, ja moraalisesti heikot yksilöt lankeavat korkean etiikan rajan toiselle puolelle.  Eräs kollegani kertoi, ettei hän enää voi hakea mitään projektia, kun häneltä napattiin edellisessä haussa koko idea. Missä vaiheessa tuollainen sieppaus voi tapahtua? Päädyimme siihen, että sen on täytynyt tapahtua lausuntokierroksella. Lausunnonantajat näkevät paljon suunnitelmia ja houkutus on suuri. Ainahan sieppari voi sanoa, että ’hienoa, minäkin olen keksinyt tuon idean, mikä sattuma’. 

Eräs saksalainen lausunnonantaja kertoi, että se nyt on itsestään selvää, että parhaimmat ideat siepataan, ja totesi, että joukossamme on erityinen ammattilaislaji, joka ehdoin tahdoin haluaa juuri arvioitsijaksi, koska sitä kautta pääsee nimettömänä arvioimaan hyviäkin aiheita, jotka eivät ehkä kuitenkaan saa rahoitusta, ja aihe jää näin kellumaan vapaana. Pelottavaa!

Ja mitä sitten perättömästä mustamaalaamisesta? Koulukunnat taistelevat keskenään, mutta joukossamme on myös henkilöitä, jotka katkeroituneena tai muuten pahaan vääntyneenä, harrastavat mustamaalaamista lähes työkseen. Miten me pysäytämme heidät? Emme mitenkään. 

Kova kilpailu synnyttää myös selkäänpuukottamisia ja mikä pahinta, epäkunnioittavaa suhtautumista kollegoja kohtaan. Hallintoväki saattaa tyrannioida huippututkijoita arjessa, mikä kertoo epäkunnioittavasta asenteesta ja painopisteen vinoumasta yliopistoyhteisöissä. Toisaalta korkeimpien toimien haussa asiantuntijalausunnot voidaan tarkoituksenhakuisesti ja epätieteellisesti sivuuttaa, ja vallan saa mutu-tuntumat, mikä sekin kertoo raskaasta epäeettisestä toiminnasta. 

Raiskaavat sotasankarit: Beevorin kertomus toisesta maailmansodasta

62 miljoonaa kuollutta, joista 37 miljoonaa (60%) siviiliä. Toisessa maailmansodassa oli edullisempaa olla sotilas kuin siviili, oli edullisempaa asua muualla kuin Neuvostoliiton länsirintaman rajakylissä tai Puolassa, Ukrainassa tai Baltian maissa tai saksalaisissa suurkaupungeissa. Brittien kauhistuttavat – ja brittikenraali Arthur Harrisin intohimoisesti vaatimat − aluepommitukset suurkaupunkeihin olivat kuin saksalaisten keskitysleirit: siviilien tappamista varten suunnitellut.

Naisten osa miesten sodassa oli lohduton varsinkin siellä, missä japanilaiset joukot kulkivat tai missä Puna-armeija teki ryöstö- ja kostoretkiä. Eräänkin kerran, kertoo brittiläinen entinen upseeri ja tarinanikkari Antony Beevor, venäläissotilaat saavuttivat pakoon lähteneet saksalaissiviilien joukot. Pakolaisia oli tuhansittain kapealla tiellä, mutta niin oli sotilaitakin. Koston sokaisemat sotilaat joukkoraiskasivat ja lopuksi tappoivat 8-vuotiaista tytöistä lähtien kaikki pakolaisnaiset mummoihin asti. Hysteerisesti naisia puolustaneet pojat ja papat ammuttiin. Näky oli silminnäkijän mukaan kuvottava: naisten, tyttöjen ja mummojen silvottuja ruumiita oli kilometritolkulla tien varsilla. Tuota kauhistusta olemme saaneet nähdä muun muassa Klimovin elokuvassa ”Tule ja katso” (1985), missä kuvataan Valko-Venäjän noin 600 kylän asukkaiden raiskauksia ja tappoja sekä kylien tuhoamista.

Miksi sotasankari raiskaa? Joku voisi selittää ilmiötä sillä, että epäinhimillisissä oloissa, kuten sodassa, ihminen raaistuu, menettää inhimillisyytensä ja muuttuu saalistavaksi pedoksi. Toinen voisi sanoa, että sotilaan macho-rooli edellytti sen laatuista käyttäytymistä. Ehkä raiskaajat arvelivat, että kosto vihollisen tappamista omaisista oikeutti raiskaukset ja naisten ja lasten tapot. Häpäisy, epäkunnioitus, herruuden ja vallan osoittaminen. Syitä sodanaikaisiin raiskauksiin on monia. On tutkittu, että raiskaajat ovat siviilioloissa usein reppanoita. He tulevat alemmista yhteiskuntaluokista, ovat heikosti koulutettuja, tienaavat vähän, ovat heikon itsetunnon omaavia, tottuneet väkivaltaan, vihaan ja aggressioon ja heidän sisäinen kontrollinsa on heikko. Beevor ei analysoi sotarikoksia kirjassaan ”Toinen maailmansota” (2012) vaan toteaa, että näin oli.

Beevor ei liioin pohdi muitakaan sodan ilmiöitä, ja teos onkin älyllisesti hyvin lattea. Sen kaunokirjallinen tyyli ei sekään häikäise eikä se ole erityisen hyvä tietokirjanakaan: siinä on hyvin vähän uutta tietoa yksittäisistä rintamista. Uutta 900-sivuisessa kirjassa on se, että se murtaa meidän Eurooppa-keskeistä kuvaamme sodasta ja todistaa teoksellaan sodan mielettömyyttä sekä lähes kaikesta kontrollista vapaan toiminnan leviämistä kaikkialla maapallolle: Homma lähti sananmukaisesti käsistä. 

Asetelma kirjassa on tuttu: pahikset Japani ja Saksa vastaan vähemmän pahikset länsiliittoutuneet. Suomen jatkosodan rintamat eivät saa rivinkään mainintaa. Herkullista ovat Beevorin kuvaukset Rooseveltin naiiviudesta, Stalinin onnekkuudesta ja Churchillin tempoilusta. Osansa saavat myös narsistiset ja omia uriaan ajattelevat ja keskenään riitelevät kenraalit. Beevor myös muistuttaa, että sodan sankarikuvauksissa on unohdettu Normandian siviiliuhrit ja kylien tuhoamiset, mieleltään järkkyneet, taistelukauhu, hermoromahdukset ja pelkuruus. Nekin olivat osa sodankäynnin arkipäivää. Naisia kirjassa ei mainita kuin raiskausten uhreina ja muutaman rivin saa nokkava ja miestään ohjaava Rouva Tšiang Kai-šek (!).

Kiinnostavasti Beevor mainitsee kiinnostavan seikan, nimittäin toisen maailmansodan aikana eri maissa nousseen sisällissodan uhan: Kiina, Ranska, Puola… Suomessakin siitä puhuttiin ja sillä peloteltiin, jotteivät rauhanaktivistit olisi saaneet enemmän jalansijaa kuin mitä saivat. Erään asian Beevorkin unohtaa, kuten muutkin sotakirjailijat, nimittäin kriisiajan talouselämän hyötyjät. Uuden teknologian keksijät, sotateollisuus, asekauppiaat, mustan pörssin miehet.. he rikastuivat ja paisuivat samaa tahtia kun siviilit ja sotilaat kuihtuivat ja kärsivät.

    

Gotska Sandön, ohutta yläpilveä

Radion merisäätiedotuksen tasaisen tylsästi luettu mantra lapsuuden vuosilta - Kotka Rankki, Utsjoki Kevo, Gotska Sandön… - kaikuu korvissa kun katson Gotlannin karttaa. Siis täällä on tuo mystinen Gotska Sandön, gotlantilainen hiekkasaari! Olen edennyt Väinö Voionmaan jalanjäljillä Visbyhyn, missä hänen isoisänsä isä, Olof Wallin, syntyi 1728. Olihan minun nähtävä tämä mesta, ja hyvä oli, että tulin: Gotlannin saari osoittautuu monella tavalla antoisaksi.

Matka Gotlantiin vie oman aikansa. Ruotsin laivan leppoisista tunnelmista siirrytään autolla joustavasti Tukholmasta kohti Nynäshamnia, noin 80 km etelään päin suuntautuvalle valtatielle 73. Bussiyhteyskin löytyy, ellei lähde reissuun omalla autolla. Nynäshamnissä tie vie suoraan satamaan, jossa sattuu olemaan kesämarkkinat. Mustikat ja vadelmat evääksi ja sitten Destination Gotlant -laivaan, missä edetään ruotsalaisen järjestäytyneesti lipussa nimetyille paikoille. Yllättäen merimatka kestää kolmisen tuntia; olin ajatellut lyhyempää purjehdusrupeamaa. Kandee ottaa siis Gotlanti-aiheinen dekkari matkalukemiseksi. Kun Olof Wallin lähti Visbystä Tukholmaan 1700-luvun puolivälissä räätälin oppiin, hän on voinut päästä manterelle paikallisten talonpoikien mukana, kalastusveneessä tai kauppalaivassa. Tuohon maailmanaikaan keskiaikainen, 3,5 km pituisella muurilla suljettu Visby eli kaupasta, kalastuksesta ja maataloudesta. Saarella, joka on noin parisataa km pitkä ja leveimmältä kohdaltaan noin 50 km, on kaksi suuruusaikaa ennen nykyistä turistiryntäystä: 1200–1300-luvulla Hansan yhtenä etappina ja Olofin elinaikana eli 1700-luvulla sotilaallisena vartiopaikkana.

Jotta saisin konkreettisen käsityksen saaren elämästä 1700-luvulla, matkasin Visbystä pohjoiseen Bungen kylään. Siellä on ulkoilmamuseo meidän Seurasaaren tapaan, tosin paljon pienemmin kokoelmin. Siellä on autenttinen, kahden sukupolven 1700-luvun talonpoikaistalo ja maalattiainen kalastajan maja. Gotlannissa on näyttänyt olevan suuria maatiloja ja koko joukko maatyöläisiä, renkejä ja piikoja. Bungesta pääsee lautalle (jonne on pitkä jono eli tarvitsee varata aikaa sinne mennäkseen), joka vie Lammassaareen, Fåröhön, josta taas lähtee laiva Gotska Sandöhön. Merimatkaa tuonne alavalle hiekkaiselle saarelle on 40 km. Myös mantereelta, Nynäshamnista, pääsee saarelle, joka on nykyään kokonaan luonnonsuojelualuetta. Siellä on kuitenkin mahdollista retkeillä ja telttailla.

Matkalla takaisin Visbyhyn voi ihmetellä sinistä laguunia, joka on koonnut ison joukon matkailijoita ja paikallisia uimaan, sekä Kappelshamnissa kymmentä modernia tuulimyllyä ja tien jakamaa möykkäävää KRAB:n betonitehdasta. Upean kauniita oranssinpunaisia luonnonunikkoja ja muita kesän kukoistustaan eläviä kukkia kaunistaa maalaismaisia tienvarsia. Rentouttava pysähdyspaikka on myös Lickershamn; sieltä saa ostettua muun muassa herkullista juuri savustettua kalaa.

Visbyn kaupunki muistuttaa Tallinnaa. Turisteja on paljon, pääosin ruotsalaisia, kaiken ikäisiä. Onneksi ns. Tukholmaviikko (nuorten varakkaiden tukholmalaisten bailausmatka Visbyhyn) on ohi. Kaupunki on nykyään Unescon arvokkaiden kulttuuripaikkojen listalla eikä ihme; keskiaikaisia rakennuksia on vielä parisensataa, vanhan porvariskaupungin maamerkit ja symbolit paikallaan ja muuri monine portteineen briljantissa kunnossa. Kaupunginmuseossa suositaan keskiaikaa ja Hansan suuruudenaikoja. Arvokas kaupunkikeskusta on suljettu autoilta, joskin muurin sisällä oleviin hotelleihin pääsee kierrettyä sataman reunalta.

Kesän lähes ainoat hellepäivät osuvat juuri Gotlannin vierailuni aikaan, ja vilvoitusta kulkija sai pulahtamalla Itämeren aaltoihin ja pistäytymällä kaupungin lukuisissa kuppiloissa ja ruokaloissa, joita on jokaisen lompakolle sopivia. Jättäessäni saaren oli pakko ostaa tuliaisiksi maukasta gotlantilaista lammasmakkaraa ja juustoa.

Yöttömiä öitä Kalastajasaarennossa

”Wellcome to hell!”, tervetuloa helvettiin, on kirjoitettu valkoisella maalilla luhistumaisillaan olevaan betoniseinään. Nähtävästi paikan jättäneet sotilaat olivat lähtiessään sen kantaaottavasti raapustaneet. Ajoimme vanhalla venäläisbussilla Petsamon Kalastajasaarennon pohjoisosassa läpi hylätyn varuskunnan, Mys Shorbeevskin. Se oli ollut aika lailla iso yhteisö kauniissa pohjoisessa maisemassa, avara ja ilmava kylä hieman kumpuilevassa ja puuttomassa maastossa lähellä entisiä suomalaiskyliä Vaitolahtea ja Kervantoa. Jätetyn varuskunnan taloista oli viety mennessään kaikki arvokas rakennusmateriaali, ja jäljelle olivat jääneet surullisen näköiset rauniot ja ruostuneet romut – ja surkean kuoppainen ja mutkitteleva tie.

Matka aikaisemmin suljettuun Kalastajasaarentoon alkoi Rovaniemeltä Lapinexperttien tilaamalla bussilla. Itse hyppäsin kyytiin Ivalossa. Odotellessani söin käristyksen Nutukas-ravintolassa ja valokuvasin Nutukhan naapurissa olevan Petsamo-muistomerkin. Sen on vuonna 1985 paljastettu Ensio Seppäsen suunnittelema petsamolaisten kotiseutumonumentti. Siinä on kuvattuna moniammattinen joukko petsamolaisia, jotka (noin 5000 henkeä) joutuivat jättämään kotialueensa viimeistään 7. syyskuuta 1944. Ivalosta matkamme eteni Inarin, Sevettijärven ja Näätämön kautta Kirkkoniemeen, ja sieltä helpon rajanylityksen jälkeen pääsimme vanhaan Petsamoon. Sivuutimme Salmijärven, jossa ei ole enää tien varressa muuta nähtävää kuin varuskunnan portti ja vanhan osuuskaupan romahtanut rakennus. Seuraavaksi ohitimme Nikelin kaupungin (entisen Kolosjoen) savuineen ja ankeine ympäristöineen ja päädyimme Zapoljarnyihin, toiseen nikkelikaupunkiin, missä asetuimme kelpoon majataloon, Hotelli Petsamoon. Zapoljarnyi on 1956 perustettu noin 30.000 asukkaan kaivoskaupunki, jota varjostavat valtavat kaivostoiminnan sivutuotevuoret eli kuonakasat. Itse kaupunki on siisti ja heinäkuisen levollinen ja hiljainen: paikalliset olivat lähteneet lomille lämpimimmille alueille. Koulujen ja päiväkotien pihat ammottivat tyhjyyttään, ja sinne tänne talojen kivijalkoihin ja teollisuusrakennusten seinille piirretyt graffitit näyttivät haaleilta kesäauringon paisteessa.

Heti seuraavana aamuna sonnustauduimme Kalastajasaarennon retkelle: kunnon jalkineet, lämmintä vaatetta ja tietysti evästä. Sadevaatteita emme tarvinneet koko retkellä, sillä keli oli mainio: ei satanut lainkaan ja aurinko paistoi sananmukaisesti yötä päivää. Siirryimme venäläisen matkatoimiston asemapaikalla (kahvila ja toiletti kymmenisen kilometriä Zapoljarnyista) romuluiseen, kolisevaan, nitisevään ja elämää nähneeseen keltaiseen linja-autoon, johon mahtui juuri sopivasti 20-päinen joukkomme. Mukaamme tuli kaksi venäläistä matkaopasta, Nikolai ja Elena, jotka veivät meidät heti aluksi piknikille Tivohka-joen kosken ääreen. Oppaat edustivat venäläistä matkanjärjestäjää, joka omisti myös erämaahotelli Ozjorkan, jonne olimme matkalla. Ozjorka on Kalastajasaarennon isommalla niemellä kalaisan Muotkavuonon rannalla kohdassa, jonka läheisyydessä oli alkujaan norjalaissiirtolaisten, mutta sittemmin venäläistynyt Muotkan kylä, ja jonka lähellä saarennon pienempi niemi yhdistyy maakannaksella isompaan niemeen. Vanhaa rajalinjaa ajatellen, Kalastajasaarennon läntinen osa eli pienempi niemi, oli 2/3 osaltaan Suomen omistuksessa, ja siellä olivat suomalaiset Maattivuonon ja Pummangin kylät. Kalastajasaarennon itäinen ja suurempi niemi taas oli suurelta osin venäläisten omistuksessa. Vain niemen pohjoisosat, Vaitolahden ja Kervannon kylät, kuuluivat Suomelle ja olivat myös 1800-luvulla eli alkujaankin suomalaissiirtolaisten asuttamia. Läntiset ja itäiset suomalaiskylät erotti toisistaan Pummanginvuono. Kylien suomalaiset joutuivat jättämään kotinsa jo talvisodan rauhan myötä kun koko Kalastajasaarento siirtyi Neuvostoliitolle.

Matkaa Zapoljarnyista Ozjorkaan on noin 120 km. Tie on Kalastajasaarennon puolella todella haastava: se on tehty ajatellen raskaita sotilasajoneuvoja ja matkamme eteni noin 40 kilometrin tuntinopeudella. Matkantekoon on siis varattava aikaa. Pikkuautoilla alueelle ei ole asiaa, vaan kulkupelin tulee olla erämaihin soveltuva neliveto: tie on paikoin aivan olematon, purot ylittävät tienreikiä, joilla on välillä ’järven kokoisia’ lammikoita ja syviä kuoppia. Mäet ovat Kalastajasaarennon alkupäässä korkeita tuntureita, mutkat jyrkkiä ja tiet kapeita. Juuri alkupäässä näemme useita romuautoja rotkoissa. Toisaalta tienpätkä on hyvin kaunis: pieniä tunturijärviä on siellä täällä ja pohjoinen kasvillisuus kukassaan ja väriloistossaan. On syytä ottaa mukaan matkalle arktisten kasvien opaskirjanen ja palauttaa mieliin Jäämeren alueen luonnon ihmeellisyys. Keltaiset niittyleinikit ja valkoiset sianmarjat loistivat kaikkialla, mutta näkyipä myös mm. lumileinikkejä, kellosinilatvoja, lapinorvokkeja ja kaikenlaisia härkkejä, virnoja ja kohokkeja.

Ozjorkan erämaahotelli koostuu 5-hengen tuvista, joista vain osa oli ehtinyt valmistua. Saimme käyttöömme neljä tupaa, kaksi miehille ja kaksi naisille. Tuvissa ei ollut lämmitystä, mutta niissä oli sisävessat, jotka eivät tosin toimineet hyvin, ja hotelli helpotus löytyikin puskista. Majojen paikka oli kaunis; tasainen, avara ja arktinen. Vieressä virtasi puhdasvetinen puro. Ensimmäisen illallisemme söimme tukevien, ulos katettujen pöytien ääressä Muotkavuonon rannalla pohjoisen yöauringon alla. Kenttäateriamme oli mainio: kalakeittoa, ruisleipää, raastetta, riisiä, grillattua saslikkia, kahvia ja piskettejä (keksejä). Miten hyvältä ruoka aina maistuukaan ulkoilmassa!

Ennen illallista teimme retken Pummangin kylään. Sieltä oli aikoja sitten tuhottu ˗ jo keisariaikana 1800-luvulla rakennettu - suomalaissiirtolaisten kylä, ja tilalle oli pystytetty varuskunta näkötorneineen, jonne osa joukostamme uskalsi kiivetä – omalla vastuullaan. Varuskuntarakennukset oli nekin jo hylätty ja raunioituneet. Yksi vanha hirsinen tallirakennus muistutti suomalaisajasta. Jatkoimme Pummangista vielä niemen pohjoispäähän ja näimme rannalta kuulut petsamolaisten hillapaikat, Heinäsaaret. Niitä on kaksi, pienempi ja suurempi. Niemen kärjessä on luonnonluomat kivipatsaat, pahdat, jotka ylväänä katsovat pohjoiselle merelle päin. Pahdoista tuli mieleeni Taatsin seitakivi Kittilän Pokan kylän lähellä, Kitisen latvoilla.  Osa Pummangin kivistä muistutti veistettyjä ihmisfiguureja, ja joku näki niissä jopa Kekkosen! Liuskekivi hallitsee tuota maisemaa, ja rantakivet ovat hioutuneet tasaisiksi kuin pöydät. Maasto on korkean ja jyrkän rantapenkereen jälkeen tasaista, mutta nousee pian kivipahtarivistön myötä karuksi tunturiksi. Rikas arktinen kasvillisuus kulkee näillä kylmillä rannoilla aivan maata myöden. Kuulemma saarennolla on myös eläimiä, villiintyneitä poroja, hirviä ja metsälintuja. Näimme ketun, riekkoja ja pikkulintuja – sekä poronpapanoita. 

Seuraavana päivänä lähdimme yrittämään kohti Vaitolahtea. Nousimme ensin niemen länsirantaa ylös pohjoiseen, josta tie johti meidät niemen länsipuolelle, josta taas pyrimme toiselle rannalle. Ohitimme alussa mainitsemani hylätyn varuskunnan Mys Shorbeevskin ja yritimme löytää vesivapaata reittiä Vaitolahden suuntaan. Osa puroista ja suopaikoista oli niin veden vallassa tai pehmeäpohjaisia, että jouduimme perääntymään muutaman kerran ja hakemaan ylipäästävää reittiä. Nousimme pois autosta ja ihme ja kumma, keltainen kaaramme pääsi jälleen eteenpäin, mutta vain hieman. Eräs polku vei meidät nimittäin kohta taas vesiesteelle ja jouduimme perääntymään tuloreittiämme, jolloin auton pakki juuttui paikoilleen. Oppaamme lähti aidoilla ja puomeilla suljettuun Vaitolahden paikalla olevaan varuskuntaan, joka näkyi silmiemme edessä rakennuksineen ja harmaine tupineen (joissa asuu vielä kuulemma jokunen paikallinenkin) ja säähavaintoasemineen, etsimään kännykälle kenttää. Saimme kierrellä tienoota pari tuntia, ennen kun machotyylinen kurainen maastoauto toi tarvittavia työkaluja ja matkamme saattoi jatkua – takaisinpäin. Emme siis päässeet katsomaan Kervantoa. Kaikki kulkeminen Kalastajasaarennolla on luvanvaraista ja ryhmä saattoi liikkua vain tiukasti oppaiden mukana. Näin ollen seurueessamme ollut Yrjö, jonka kotikylä Kervanto oli ollut, ei päässyt katsomaan entistä kylän paikkaa. Jos vain mahdollista, paras lähestymiskulma saarennon kyliin olisi vesitie. Se ei kuitenkaan ole nykyään mahdollista, sillä alue on edelleen sotilasaluetta.

Tähän asti matkamme oli sujunut mainiosti, mutta paluumatkalla alkoi sitten vastustaa. Heti käännyttyämme paluumatkalle automme sammui valtavaan lammikkoon ja vesi nousi auton sisääntulorapussa puoli metriä. Kuljettajamme, murmanskilainen Sergei, oli kuitenkin todellinen ammattilainen ja sai kärrynsä kulkemaan. Mutta auto alkoi olla jo lopussa; se savusi ja reistaili niin, että jouduimme pysähtymään vielä kolme kertaa ennen Ozjarkaa. Avuksemme tuli rotevatekoinen kuorma-auto, joka hinasi automme käyntiin. Tästä huolimatta aikataulumme meni pahasi pieleen. Matkaoppaamme olivat kuitenkin olleet kaukaa viisaita ja ottaneet mukaansa teetä ja murukahvia, kompiaisia (lappilaisittain karkkeja) ja makkaravoileipiä, niin että pysyimme iloisina ja tyytyväisinä koko reissun.

Aikataulumme sekaantui kuitenkin niin, että seuraava yö jäi nukkumatta: uusi automme tuli hakemaan meitä Ozjorkasta vasta puoli kaksi yöllä ja lähti höyryllä viemään meitä Zapoljarnyihin. Höyryä oli sen verran liikaa, että tämäkin auto sammui kolme kertaa valtavien nousujen jälkeen. Köhimme itsemme ulos savuavasta autosta, ja saimme Tivohkan laaksossa sääsket kimppuumme; pohjoisempana niitä ei juurikaan ollut. Autossamme oli lopulta jo kolme kuskia, jotka aina saivat rämplättyä auton käyntiin. Hotellin nurkalla auto kuitenkin sammui lopullisesti. Harvalla reissulla kaksi linjuria menee alta!

Matkaseurueemme tunnelma oli kuitenkin kaikista koettelemuksista huolimatta korkealla. Takapenkin mummot ja eversti pitivät siitä huolen, että nauru raikui. Me etupenkkiläiset olimme auton moottorimelun takia puolikuuroja ja kuumaa ilmaa puhaltavan moottorilämmön vuoksi kuin liian kuivassa saunassa. Se ei kuitenkaan pilannut pioneeri-extreme-matkailijoiden hyvää matkamieltä. Kiitos siis ikimuistoisesta reissustamme yöttömässä yössä vanhoille suomalaismaille Jäämeren rannoille matkaoppaamme Teuvo, tulkkimme Susanna ja Kalevi, sekä muu sakki: unohtumattomat sisarukset Suoma, Marjatta ja Anna-Liisa sekä Milja ja Aino (Petsamon siirtolaisyhteisö Tervolan Varejoen porukkaa alkujaan) sekä Raimo, Pentti ja Mauri; kiitos myös huonekuntani jäsenet Eeva, Raija ja Kyllikki sekä Sakari, Jaakko, Yrjö, Pekka sekä Jarmo.   

Ps. kuningasrapua ei löytynyt paluumatkalla minkään kaupan pakastimesta menetetyn illallisen jälkeen: sen paras pyyntiaika onkin vasta syyskuussa.

Pohjoisista alueista kirjoittamaani mm: Lähteenmäki Maria, Kalotin kansaa. Rajankäynnit ja vuorovaikutus Pohjoiskalotilla 1808-1889. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2004; Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä ja parakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939-1945. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1999; Terijoen rajayhteisöstä ks. Lähteenmäki Maria, Maailmojen rajalla. Kannaksen Rajamaa ja poliittiset murtumat 1911-1944. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.