Ideavarkaat ja mustamaalaajat elävät keskuudessamme

Syyskuussa valtakunnanlehdessä oli kirjoitus, jonka varmaankin me kaikki yliopistojen opettajat luimme tarkoin: ”Kiristyvä kilpa viettelee tutkijoita vilppiin” (HS 11.9.2012). Jutussa haastateltiin Tampereen yliopiston kansleria, joka toimii myös tutkimuseettisen neuvottelukunnan puheenjohtajana, ja kerrottiin, kuinka akateemisessa maailmassa on syyllistytty haamukirjoittajien käyttöön, ketjukirjeisiin (mitä ne lienevätkään tässä yhteydessä), sepitettyihin ja manipuloituihin tutkimustuloksiin, plagiointiin, itseplagiointiin (taas outo sana), tutkimustulosten varastamiseen ja ansioluetteloiden paisutteluihin. Yliopistoissa työskentelee poikkeuksellisen paljon älykästä väkeä, joten mielikuvitus ja kekseliäisyys ovat varmaan tälläkin saralla lähes rannattomia.

Akateemisten ”rikollisten” määrä on kuulemma kasvussa. Joka vuosi jää tyyppejä kiinni, ennen kaikkea plagioinnista, mutta valtaosa epäeettisistä toimista jää yhäkin paljastumatta. Enpä tiedä, onko moisten hämärätouhujen määrä kasvanut, nyt niihin vaan kiinnitetään aikaisempaa enemmän huomiota, ja hyvä niin.  Meistä jokainen, jolla on pitkä yliopistokokemus takanamme, tunnemme näitä tapauksia. Itsekin jouduin aikanaan väitöskirjan tekijänä varttuneemman tutkijan varkauden kohteeksi. Se satutti niin sairaasti, etten vieläkään ole siitä kunnolla selvinnyt. Hyväksikäytetyksi tulemisen tunteen kokemuksen satuttamana tervehdin ilolla kaikkia toimia, jotka pysäyttävät nuo siepparit. Pahinta kokemuksessa oli täysi avuttomuus, asiasta ei voinut kertoa kenellekään, ja jos kertoikin, sieppausta oli työlästä todentaa. Sieppari voi, varsinkin jos hän on varttuneempi tutkija, leimata nuoremman höyrypääksi, epätasapainoiseksi tai tutkijaksi kelpaamattomaksi. Siihen tyssäisi tutkijaura ja sieppauksen uhri hiljenee, mutta ei unohda.

Siinä mielessä puheena olevan artikkelin väite epäeettisen toiminnan kasvusta pitää paikkaansa, että näemme nykyään ympärillämme ilmeisiä ideavarkauksia ja avointa kollegojen mustamaalaamista. Kilpailu on kovaa, ja moraalisesti heikot yksilöt lankeavat korkean etiikan rajan toiselle puolelle.  Eräs kollegani kertoi, ettei hän enää voi hakea mitään projektia, kun häneltä napattiin edellisessä haussa koko idea. Missä vaiheessa tuollainen sieppaus voi tapahtua? Päädyimme siihen, että sen on täytynyt tapahtua lausuntokierroksella. Lausunnonantajat näkevät paljon suunnitelmia ja houkutus on suuri. Ainahan sieppari voi sanoa, että ’hienoa, minäkin olen keksinyt tuon idean, mikä sattuma’. 

Eräs saksalainen lausunnonantaja kertoi, että se nyt on itsestään selvää, että parhaimmat ideat siepataan, ja totesi, että joukossamme on erityinen ammattilaislaji, joka ehdoin tahdoin haluaa juuri arvioitsijaksi, koska sitä kautta pääsee nimettömänä arvioimaan hyviäkin aiheita, jotka eivät ehkä kuitenkaan saa rahoitusta, ja aihe jää näin kellumaan vapaana. Pelottavaa!

Ja mitä sitten perättömästä mustamaalaamisesta? Koulukunnat taistelevat keskenään, mutta joukossamme on myös henkilöitä, jotka katkeroituneena tai muuten pahaan vääntyneenä, harrastavat mustamaalaamista lähes työkseen. Miten me pysäytämme heidät? Emme mitenkään. 

Kova kilpailu synnyttää myös selkäänpuukottamisia ja mikä pahinta, epäkunnioittavaa suhtautumista kollegoja kohtaan. Hallintoväki saattaa tyrannioida huippututkijoita arjessa, mikä kertoo epäkunnioittavasta asenteesta ja painopisteen vinoumasta yliopistoyhteisöissä. Toisaalta korkeimpien toimien haussa asiantuntijalausunnot voidaan tarkoituksenhakuisesti ja epätieteellisesti sivuuttaa, ja vallan saa mutu-tuntumat, mikä sekin kertoo raskaasta epäeettisestä toiminnasta.