Nyt
kun luonto alkaa olla kukkeimmillaan, kaupunki jää taakse ja kesämökkiläiset
valmistautuvat iloiseen juhannusjuhlintaan, ajatukset vievät laiturin päässä
istujan perimmäisten kysymysten ääreen eli ihmisen ja luonnon väliseen
suhteeseen. Alkuihmiset saivat taistella henkensä kaupalla luonnon armoilla
jokapäiväisestä ravinnostaan, tuulessa ja tuiskussa, petoeläinten ahnaiden
katseiden alla, kunnes keksivät aseita ja työvälineitä, organisoituivat
klaaneiksi ja heimoiksi ja siirtyivät luolista paremmin puolustettaviin
asuinrakennelmiin. Luonnon henget ja maahiset, yksisilmäiset ja noidat
hallitsivat kuitenkin pelokasta ihmistä: elämä oli lyhyttä mutta julmaa eloonjäämistaistelua.
Uusien
keksintöjen ja maanviljelykseen siirtymisen myötä ihminen sai otteen luonnosta;
metsä kaatui ryskyen pelloiksi ja laivoiksi, eläimiä kesytettiin hyötykäyttöön,
tavaraa kertyi vaihdettavaksi asti, ja laivat veivät hyödykkeitä yhä kauempana
oleville kuluttajille. Väkimäärä kasvoi, heimot järjestäytyivät kansoiksi, kansakunniksi ja
valtioiksi, jotka merkitsivät maat ja metsät omikseen aseiden voimin.
Rationalisoitunut uskonto-oppi ja tiede hivuttautuivat luonnonuskontojen
ohitse. Metsänhenkien aika oli auttamattomasti ohi ja sen myötä luonnon
kunnioitus ja pelko.
Viimeistään
teollinen vallankumous sai ihmisen uskomaan, että hän oli luonnon herra,
oikeutettu hyödyntämään kahlittua palvelijaansa, luontoa ja sen rikkauksia.
Alkoi ennen näkemätön ja hyvinvoinnin kasvun nimissä toteutettu luonnonvarojen
hyväksikäyttö ja saastuttamisen aika, jota jatkui kiihtyen lähes parisataa
vuotta.
Valistuneella
1960-luvulla havahduttiin vihdoin karuun todellisuuteen; luonnonympäristön
paikoin hyvinkin heikkoon tilaan. Amerikkalaisen Rachel Carsonin
kasvinsuojelumyrkkyjen vastainen kirja Äänetön kevät (Silent Spring
1962) osui monen yhteiskuntatieteilijän ja luonnontieteilijänkin käsiin.
Sittemmin on sanottu, että teos ponnistutti ympäristöliikkeet entistä
laajempaan toimintaan eri puolilla maailmaa.
Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti.
Niinpä 1980-luvulla ei riittänyt enää satavuotisen perinnön omaava kansallispuistojen ja suojelualueiden perustaminen tai hakkuurajoitukset vaan vaadittiin kokonaisvaltaisempaa kestävää kehitystä. Luonnon monimuotoisuus, bioversiteetti, ja vähemmän saastuttavat uudet energiamuodot nousivat puheiden keskiöön. Yliopistot alkoivat opettaa ympäristötietoisuutta ja aihealuetta käsitteleviä väitöskirjoja alkoi ilmestyä Suomenkin korkeakouluista, ja mikä olennaisinta, uudenlainen tietoisuus luonnonympäristöstä vuoti peruskouluihin asti.
Nyt
kun miettii tuota ihmisen ja luonnon pitkää yhteiseloa sinisenä hohtavan
Natura-järven rannalla, minusta tuntuu, että luonto kyllä korjaa (ainakin osan)
ihmisen tekemistä tuhoista, jos sille annetaan vain mahdollisuus. Niin vahvana
ja jykevänä luonto, kasvit ja eläimistö, heräävät eloon joka kevät
ihailtavaksemme ja ihmeteltäväksemme, ja niin heikko ja mitätön yksittäinen
ihminen lyhyine elämäntaipaleineen sen rinnalla on.
Näillä
mietteillä toivotan kaikille aurinkoista ja rentouttavaa kesälomakautta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti