Levi, Euroopan ark(t)inen keskus
Lapin matkailussa noin 170 km napapiiriltä pohjoiseen sijaitsevan Kittilän Levitunturin alue on kokenut viimeisen neljänkymmenen vuoden aikana järisyttävän ja nopean muutoksen – näin sekä ympäristön että kulttuurisen ja sosiaalisen olemisen osalta. Kun 1970-luvulla sukuloin paikkakunnalla, oli Levitunturin alueella eli Sirkan kylässä vain muutama pieni matkailuyritys, nyt kylässä on yksistään ravintoloita 47 ja hotellien vuodepaikkoja 23 000. Vuosittain kohteessa vierailee yli puoli miljoonaa turistia. Muutoksen myötä tunturin/kylän fyysinen ilme ja paikan tuntu ovat täysin toisia kuin ennen. Tyypillisestä keskilappilaisesta, punamullalla maalattujen pirttien ja noin kolmeensataan asukkaaseen yltäneestä pienviljelijä-metsuriyhteisöstä on tuotteistettu Euroopan arktinen urbaani keskus. Itse tunturi on parturoitu 45 laskettelurinteeksi. Levin mökkiläisenä olin todistamassa entistäkin kansainvälisemmän aikakauden syntyä Levin matkailussa kun uudenvuodenaaton 1999 pakkasilla avattiin tunturinrinteeseen uusi ultramoderni gondolihissi. Hauskasti ja turvallisesti hissi kuljetti meidät ylös lähemmäksi revontulia ja tähtikirkasta taivasta. Ennen kylän raittia kävellessä koirat louskuttivat tervehdykseksi joka pihasta ja matalista navetoista ammuivat lehmät, nyt kymmenien hotellien, kaduille työntyvien baarien ja kauppojen äänimaailma tunkee tajuntaan euro-poppia. Vanha työväentalo nököttää Sirkan entisellä kylätiellä vielä paikallaan ja muistuttaa kyläyhteisön menneestä poliittisesta profiilista.
Lapin matkailun kulttuurihistoriasta voidaan hahmottaa - jos ei oteta lukuun kruunun hallintomiesten ja verottajien, turkiskauppiaiden ja luterilaisten kirkonmiesten työntymistä Lapin rajan pohjoispuolelle – neljä eri jaksoa: 1) Tieteellis-taloudellinen intressi toi Lappiin etenkin 1700-luvulla tutkijoita - maan, kansan ja kasvillisuuden kartoittajia - kaikkialta eteläisemmästä Euroopasta. Retkikuntia rahoittivat monta kertaa tiedeakatemiat, joita perustettiin vuosisadan aikaan lukuisiin Euroopan keskuksiin. Suomen Lapissa suosituimmaksi matkakohteeksi nousi tuohon maailman aikaan Ylitorniolla oleva Aavasaksa, keskiyön auringon katsastuspaikka.
2) 1800-luvulla voidaan puhua jo Lapin turismin synnystä, siksi ilmeiseksi alkoi pohjoisen matkailu kansainvälisesti katsoen käydä. Siitä todistavat ne määrältään useaan sataan nousevat anglo-amerikkalaiset ja keskieurooppalaiset matkakirjat, joissa kuvataan Lappia monin sanakääntein ja luontoa ylistäen. Vuosisadan lopulla Jäämeren puolella aloitettiin laivaturismin organisointi Nordkappiin ja pitkin pitkää Norjan rannikkoa. Suomessakin perustettiin matkailun edistämiseksi Suomen Matkailijayhdistys 1887. Suomen Lappi sen sijaan profiloitui 1800-luvun aikana ”venäläisenä Lappina” ja alkoi eristäytyä ylikansallisista Jäämeren taloudellisista ja sosiaalisista verkostoista. Näin siksi, että vuosina 1825-26, 1852 ja 1889 Suomen Lapin rajat sekä itään, pohjoiseen että länteen täsmennettiin asiakirjoihin, paalutettiin maastoon ja ihmisten ja porojen vapaa kulku valtiosta toiseen joutui ankarampaan viranomaissyyniin.
3) Uuteen nousuun Lapin matkailu kiihtyi Suomen itsenäistymisen jälkeen 1920-30-luvulla. Tuolloin koko valtakunnassa panostettiin vahvasti – taloudellisista ja poliittisista syistä johtuen - kotimaanmatkailun kehittämiseen ja kehittämishankkeissa huomioitiin erityisesti rajaseutujen matkailukohteet. Kuvaavasti Suomen Rajaseutuyhdistys esitteli Rajaseutu-lehdessään kutakin matkailuun sopivaksi katsottua raja-aluetta teemanumeroissaan. Vuonna 1930 ilmestyi kolme teemanumeroa Lapista: Länsi-Lappi (Tornionlaakso), Lappi ja Petsamo. Sitä ennen olivat ilmestyneet Karjalaa esittelevät teemanumerot: Karjalan Kannas 1927, Laatokan Karjala 1928 ja Pohjois-Karjala 1930. Lappiin perustettiin tänä aikana myös ensimmäiset matkailumajat ja talvilomakohteet: Pallas 1934, Hetta 1935, Kilpisjärvi 1937, Inari 1937 sekä Sallan ja Ounasvaaran rinteet 1937. Kansainvälisen tason hotelli Pohjanhovi Rovaniemellä avattiin 1936 ja Petsamon kansainvälinen matkailijajoukko nousi samana vuonna jo 14 000 henkilöön. Sirkan kylässäkin yövytettiin matkailijoita, niin kuin lähes kaikissa pohjoisissa tienvarsikylissä. Kievari kylään oli saatu jo 1860-luvulla ja vakinainen kauppa 1920-luvulla.
4) Seuraava pyrähdys Lapin matkailussa alkoi 1960-70-luvulla massaturismin myötä. Jo 1950-luvulta lähtien yksittäisten eteläsuomalaisten perheiden matkailutraditioihin oli kuulunut automatka Lapin halki Jäämerelle, nyt puitteet laajenivat kansainvälistymisen ja kotimaanmatkailun kasvun myötä huimasti. Kuvaavasti Sirkan kyläänkin perustettiin ensimmäinen matkailuyritys 1953 palvelemaan kotimaanmatkailua. Laskettelua Levillä alettiin kehittää 1964. Myös Sodankylän Luostolle avattiin moderni slalom-rinne hisseineen 1969. Samoihin aikoihin laajenivat matkailubisnekset myös Kolarin Ylläs- ja Muonion Olos-tuntureilla. Saariselän tunturikeskus Sodankylän ja Inarin rajamailla kasvoi omaksi urbaaniksi maailmankyläkseen hieman aiemmin kuin Levi. Alueellahan oli jo pitkät perinteet matkailijoiden huoltamisessa 1860-luvun lopun kultakuumeesta lähtien.
Levin nykyistä suosiota todistaa se, että kun brittiläinen World Travel Guide listasi äskettäin Euroopan huippusuosittuja laskettelukohteita, Levi loistaa neljän huipun joukossa. Muut kohteet ovat Itävallan Solden, Sveitsin Les Gets and Ranskan Avoriaz. Jo talvikautena 1992-93 Levi valittiin ensimmäisen kerran Suomen vuoden hiihtokeskukseksi ja sitä se on ollut vielä neljä kertaa myöhemminkin. Kansainvälisiä pujottelukisoja täällä on järjestetty vuodesta 2000 ja Alppihiihdon maailmancupin osakilpailuja 2004 lähtien, mikä on tuottanut alueelle mainetta maailmanlaajuisesti: vuonna 2009 kisoja seurasi peräti 230 miljoonaa ihmistä.
Jos Levi on kisavieraiden näkökulmasta arktinen, maailman pohjoisin kilpapaikka, se on tavallisille matkailijoille ja Lapin rakastajille helposti lähestyttävä, mutta samalla myös kevyesti jätettävä paikka: kerta kaikkiaan arkiseksi muuttunut matkailukohde lentokenttineen. Leville lähtijän ei tarvitse miettiä kahta kertaa Lapin matkan varustuksiaan, yöpymisiään tai syömisiään: kaikkea on tarjolla. Leviltä on myös vaivatonta suunnistaa laajemmalle Lapinmaahan, vaikkapa Kilpisjärvelle kevään pilkkikisoihin, Inarin puolelle Lemmenjoen kultamaille, Ruijaan ison veden ääreen tai Norrbotten halki Narvikiin. Levin vahvuuksiin kuuluu myös monipuolisuus. Se tarjoaa kaikille mieleistä tekemistä; yksityistä mökkielämää palvelujen läheisyydessä, laskettelua, hiihtoa, retkeilyä, golfia, patikointia, bailaamista…
Kaikessa arktisuudessaan ja maailmankylä-profiilissaan Levi on ehkä käynyt jo liiankin arkiseksi. Se herättää kulttuurisen kysymyksen, mikähän se Lapin ominaisluonne nyt taas olikaan? Toinen, ympäristöön liittyvä kysymys on, millaisen hiilijalanjäljen lentoliikenteeseen perustuva matkailu jättääkään? Eikö olisi jo korkea aika lähteä vakavasti toteuttamaan The Arctic Europe Route -pikajunalinjaa Lapin matkailukohteisiin vaikkapa EU-rahoilla? Entäs se sosiaalinen muutos, ovatkohan lappilaisten sosiaaliset taidot kehittyneet, verkostot avautuneet ja epäluuloisuus vieraita kohtaan lieventynyt matkailun myötä?
8.11.2010
Repola, Suomen syrjä
Postiluukustani kolahti mennä viikolla Repolainen, Repola-Seuran jäsenlehti. Repolan kuulumiset ovatkin juuri nyt oikein ajankohtaisia, sillä Tarton rauhan solmimisesta tuli lokakuussa 2010 kuluneeksi tasan 90 vuotta. Tuossa rajanvedossahan Lieksan korkeudella oleva Repola ja sen eteläinen naapuri Porajärvi jätettiin kun jätettiinkin Neuvosto-Venäjän puolelle. Sinänsä ”rauhansopimus”-sanan käyttö Tarton dokumentista antaa hieman harhaanjohtavan kuvan: kyseessä oli ennen muuta päivitetty rajasopimus uudelleenmuotoutuneen valtion, Neuvosto-Venäjän, uusien johtajien kanssa. Suomihan teki myös Saksan kanssa ”rauhansopimuksen” maaliskuussa 1918 eikä Suomi tiettävästi käynyt sotaa Saksaa vastaan. Pikemminkin suhteita voi sisällissodan vuonna luonnehtia läheisiksi. Yleisenä huomautuksena todettakoon, että tuona aikana rauhankirjojen allekirjoittamiset olivat tärkeä osa rauhanomaisiin suhteisiin palaamisen prosessia kaaosmaisen maailmansodan ja sisällissotien runtelemassa Euroopassa.
Repolan osalta Tarton prosessi ei kuitenkaan ollut sotatoimien päätteeksi käyty sovitteleva rituaali, vaan se sinetöi alueen paikan yhtenä osana suurta itäistä imperiumia. Tuolla metsäisellä Suomen syrjällä ei rauhanprosessissa ollut omaa edustajaa eikä vaatimusten perusteissa tarpeeksi painoarvoa. Väkeä Repolassa oli tuohon maailman aikaan vain runsaat pari tuhatta.
Tarton rajasopimuksen toisessa artiklassa seisoo, että valtakunnanraja kulkee ”Jaurijärven lähellä olevasta Korvatunturin rajapyykistä N:o 90 Laatokkaan saakka, sen poikki ja Karjalan kannaksen poikki Suomen ja Venäjän tähänastista rajaa pitkin sen päätekohtaan Suomenlahden rannalla”. Näin mittava suurpiirteisyys 1270 km pitkän rajalinjan kulusta perustui siihen, ettei raja muuttunut Petsamosta etelään mentäessä pitkän erämaataipaleen osalta. Kymmenes ja yhdestoista artikla kuitenkin täsmentävät tilannetta Repolan ja Porajärven osalta: Suomi lupasi poistaa 45 päivän kuluessa sopimuksen voimaantulosta sotajoukkonsa kyseisistä kunnista, ”jotka palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen ja liitetään Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen”. Kuntien asukkaille Neuvosto-Venäjä lupasi täydellisen amnestian, järjestyksenpidon paikallisen väestön asettamalle miliisille, omistusoikeuden tiluksiinsa ja omaisuuteensa sekä vapauden vuoden sisällä muuttaa pois Venäjältä. Lisäksi alueella oleville Suomen kansalaisille ja suomalaisille yhtiöille, joilla oli voimassa olevia metsänhakkuukontrahteja, annettiin oikeus suorittaa hakkuut vuoden aikana loppuun.
Rajasopimuksessa mainittu ”palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen” on sekin pyöreästi sanottu. Sehän kuvaa sitä pari vuotta kestänyttä miehitystilannetta ja itsenäisyysliikettä, joka syntyi kun suomalaiset heimohenkiset vapaaehtoiset sotajoukot hyökkäsivät alueelle, karjalaisten repolalaisten julistautuessa osaksi Suomea elokuussa 1918 ja Porajärven poikien seuratessa heidän esimerkkiään 1919. Tarton sopimus romutti kylmän kohteliaasti alueen itsenäisyys- ja liitosmiesten haaveet.
Nykyään Repola on hiljentyvä ja monikansallinen – edelleenkin 16 eri kansallisuutta edustavasta asukkaasta koostuva rajayhteisö. Tuhannesta asukkaasta on puolet venäläisiä ja 230 karjalaisia. Onpa joukossa vielä 11 suomalaistakin. Vielä 1940-luvun alussa karjalaiset muodostivat 65% väestöstä. Nykyasukkaista vajaa puolet on jo eläkkeellä. Jos alue olisi liitetty Suomeen 1920, se olisi osa Pohjois-Karjalan maakunnan itäistä syrjäseutua, ja todennäköisesti yhtä harmaantunut kuin se on nytkin. Aiemmin metsätyömaista elänyt yhteisö haaveilee matkailutuloista. Suomalaiset pääsivät matkustamaan rajavartiolaitoksen sulkemalle alueelle vasta 1990-luvulla. Repolaisen päätoimittaja Pertti Rannikko toivoo, että Suomesta suuntautuvan matkailun piristämiseksi tulisi Lieksan korkeudelta avata rajanylityspaikka Venäjälle. Nykyään paikalliset toivovat turistiruplia etenkin Moskovan ja Pietarin erämaamatkailijoilta.
Eräänlaisesta tulevaisuudentoivosta kertoo se, että viime kesänä Repolaan rakennettiin uutta kirkkoa, vietettiin kulttuuritalon 45-vuotisjuhlia ja joka kesäistä kyläpraasniekkaa. Myös koulumuseon ylläpito ja perinnekeruu on aktiivista etenkin naisten ja koululaisten parissa. Perinteensiirtäjät murehtivat tosin sitä, ettei kouluissa vielä olevalle 90 oppilaalle opeteta karjalan kieltä. Näyttää siltä, että tulevaisuuden Repola on nykyistäkin enemmän venäläinen kuin karjalainen.
Postiluukustani kolahti mennä viikolla Repolainen, Repola-Seuran jäsenlehti. Repolan kuulumiset ovatkin juuri nyt oikein ajankohtaisia, sillä Tarton rauhan solmimisesta tuli lokakuussa 2010 kuluneeksi tasan 90 vuotta. Tuossa rajanvedossahan Lieksan korkeudella oleva Repola ja sen eteläinen naapuri Porajärvi jätettiin kun jätettiinkin Neuvosto-Venäjän puolelle. Sinänsä ”rauhansopimus”-sanan käyttö Tarton dokumentista antaa hieman harhaanjohtavan kuvan: kyseessä oli ennen muuta päivitetty rajasopimus uudelleenmuotoutuneen valtion, Neuvosto-Venäjän, uusien johtajien kanssa. Suomihan teki myös Saksan kanssa ”rauhansopimuksen” maaliskuussa 1918 eikä Suomi tiettävästi käynyt sotaa Saksaa vastaan. Pikemminkin suhteita voi sisällissodan vuonna luonnehtia läheisiksi. Yleisenä huomautuksena todettakoon, että tuona aikana rauhankirjojen allekirjoittamiset olivat tärkeä osa rauhanomaisiin suhteisiin palaamisen prosessia kaaosmaisen maailmansodan ja sisällissotien runtelemassa Euroopassa.
Repolan osalta Tarton prosessi ei kuitenkaan ollut sotatoimien päätteeksi käyty sovitteleva rituaali, vaan se sinetöi alueen paikan yhtenä osana suurta itäistä imperiumia. Tuolla metsäisellä Suomen syrjällä ei rauhanprosessissa ollut omaa edustajaa eikä vaatimusten perusteissa tarpeeksi painoarvoa. Väkeä Repolassa oli tuohon maailman aikaan vain runsaat pari tuhatta.
Tarton rajasopimuksen toisessa artiklassa seisoo, että valtakunnanraja kulkee ”Jaurijärven lähellä olevasta Korvatunturin rajapyykistä N:o 90 Laatokkaan saakka, sen poikki ja Karjalan kannaksen poikki Suomen ja Venäjän tähänastista rajaa pitkin sen päätekohtaan Suomenlahden rannalla”. Näin mittava suurpiirteisyys 1270 km pitkän rajalinjan kulusta perustui siihen, ettei raja muuttunut Petsamosta etelään mentäessä pitkän erämaataipaleen osalta. Kymmenes ja yhdestoista artikla kuitenkin täsmentävät tilannetta Repolan ja Porajärven osalta: Suomi lupasi poistaa 45 päivän kuluessa sopimuksen voimaantulosta sotajoukkonsa kyseisistä kunnista, ”jotka palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen ja liitetään Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen”. Kuntien asukkaille Neuvosto-Venäjä lupasi täydellisen amnestian, järjestyksenpidon paikallisen väestön asettamalle miliisille, omistusoikeuden tiluksiinsa ja omaisuuteensa sekä vapauden vuoden sisällä muuttaa pois Venäjältä. Lisäksi alueella oleville Suomen kansalaisille ja suomalaisille yhtiöille, joilla oli voimassa olevia metsänhakkuukontrahteja, annettiin oikeus suorittaa hakkuut vuoden aikana loppuun.
Rajasopimuksessa mainittu ”palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen” on sekin pyöreästi sanottu. Sehän kuvaa sitä pari vuotta kestänyttä miehitystilannetta ja itsenäisyysliikettä, joka syntyi kun suomalaiset heimohenkiset vapaaehtoiset sotajoukot hyökkäsivät alueelle, karjalaisten repolalaisten julistautuessa osaksi Suomea elokuussa 1918 ja Porajärven poikien seuratessa heidän esimerkkiään 1919. Tarton sopimus romutti kylmän kohteliaasti alueen itsenäisyys- ja liitosmiesten haaveet.
Nykyään Repola on hiljentyvä ja monikansallinen – edelleenkin 16 eri kansallisuutta edustavasta asukkaasta koostuva rajayhteisö. Tuhannesta asukkaasta on puolet venäläisiä ja 230 karjalaisia. Onpa joukossa vielä 11 suomalaistakin. Vielä 1940-luvun alussa karjalaiset muodostivat 65% väestöstä. Nykyasukkaista vajaa puolet on jo eläkkeellä. Jos alue olisi liitetty Suomeen 1920, se olisi osa Pohjois-Karjalan maakunnan itäistä syrjäseutua, ja todennäköisesti yhtä harmaantunut kuin se on nytkin. Aiemmin metsätyömaista elänyt yhteisö haaveilee matkailutuloista. Suomalaiset pääsivät matkustamaan rajavartiolaitoksen sulkemalle alueelle vasta 1990-luvulla. Repolaisen päätoimittaja Pertti Rannikko toivoo, että Suomesta suuntautuvan matkailun piristämiseksi tulisi Lieksan korkeudelta avata rajanylityspaikka Venäjälle. Nykyään paikalliset toivovat turistiruplia etenkin Moskovan ja Pietarin erämaamatkailijoilta.
Eräänlaisesta tulevaisuudentoivosta kertoo se, että viime kesänä Repolaan rakennettiin uutta kirkkoa, vietettiin kulttuuritalon 45-vuotisjuhlia ja joka kesäistä kyläpraasniekkaa. Myös koulumuseon ylläpito ja perinnekeruu on aktiivista etenkin naisten ja koululaisten parissa. Perinteensiirtäjät murehtivat tosin sitä, ettei kouluissa vielä olevalle 90 oppilaalle opeteta karjalan kieltä. Näyttää siltä, että tulevaisuuden Repola on nykyistäkin enemmän venäläinen kuin karjalainen.
10.10.2010
OI JÄÄMEREN TUOKSU
Astuin laivaan Tromssan laiturista. Olin odottanut puolen yön aikaan ajoittuvaa laivaan pääsyä Skarvenissa, sataman ehkä suosituimmassa kapakassa. Kävin myös vilkaisemassa Järnvägsstationissa näkyisikö tuttuja. Ei näkynyt, enkä kuullut puhuttavan suomea - yksi loosihan tuossa kuulussa Rautatieasema-ravintolassahan oli suomalaissiirtolaisten valloittama. Tai ainakin oli jokunen vuosi sitten kun suunnistin lähemmin tässä Jäämeren helmessä, maailman pohjoisimmassa yliopistokaupungissa.
Nyt kaupunki oli hiljainen, tihkutti naftisti vettä, mutta ilma oli yllättävän lämmin lokakuuksi. Jos ei näkynyt tuttuja, niin yksi oli ja pysyi. Tuoksu. Kalan, teräksen, hyisen meren ja jäisen tuulen tuoksu. Kun ensimmäisen kerran oleskelin Ruijassa 1977, työpaikkanani oli Berlevågin kalatehdas. Silloin mittailimme työkavereitteni kanssa edestakaisin pienen Berlevågin raittia hautausmaalta tunturiylängölle ja ajattelimme, että kalatehtaiden kylät haisivat liian ankarasti turskalle. Nyt Jäämeren rantapaikoissa tuntuu olevan toinen tuoksu. Hajuhistoriani on näiltä osin muuttunut ilkeästä hajusta Jäämeren tuoksuksi, innostavaksi, ihanan arktiseksi paikkojen tunnuksi.
Laiva johon astuin, oli niin norjalaisittain nimetty Trollfjordiksi, komea kuin mikä. Läpinäkyvät hissit ja viihtyisät salongit, ruokaa ja välipalaa yltäkylläisesti. Toisin kuin meidän kotoisilla Ruotsinlaivoillamme, kun ostat lipun Hurtigruteniin, siihen sisältyy kaikki ruokailut ja muut työtarpeet. Hintakaan ei ollut päätä huimaava, noin 300 euroa kahdesta yöstä omassa ikkunallisessa hytissä. Kuulemma auton ottaminen mukaan ei sekään ollut kovin kallista. Olin aivan menettää holttini kun löysin avoimelta 8. kannelta jacuzzin niemeltä ”Artic Pool”: kylpijän kattona vain arktinen taivas! Laivareittiä pitkin Norjan rannikkoa Kirkenesistä eteläiseen Bergeniin mainostettiin vaatimattomasti ”The Worlds most beautiful voyage”. Hengen nostattamiseksi näköalakannella oli myös ”Polar Bar” ja poronsarvet seinällä. Mainoslehtinen lupasi vielä, että ”travelling with Hurtigruten creates memories for life”. Tämähän näytti tosi lupaavalta, elämyksiä tiedossa!
Hurtigrutenilla, Jäämeren pikalinjalla, on pitkä historiansa. Jo 1893 Richard With -niminen merikapteeni Lofooteilta alkoi seilata Vesteraalen-laivalla kerran kesäviikossa Hammerfestin ja Trondheimin väliä. Talvikuukausina matka oli vähän lyhyempi, Tromssasta Trondheimiin. Laivareitin avaamisella oli erittäin merkittävät seuraukset. Se avasi vuorisen ja vuonoisen Norjan rannikon asukkaille koko muun maailman, etenkin etelän keskukset, kiihdytti kauppaa ja teollisuustuotteiden saatavuutta ja levitti tietoja ja taitoja. Postiliikenne nopeutui kolmella viikolla, mikä oli merkittävä parannus myös hallinnollisessa mielessä - ja mikä merkittävintä, linjan avaaminen yhdisti Norjaa alueellisesti. Tämähän sopi vallan mainiosti kansallisvaltioidean luomisessa. Kun Norja itsenäistyi Ruotsi-liitostaan 1905, olivat Hurtigruten ja sen jälkiä seuranneet lukuisat muut laivayhtiöt yhdistäneet Norjaa jo yli kymmenen vuotta. Vuonna 1914 laivareitti ulottui jo äärimmäiselle rajaseudulle, Kirkenesiin Ruijan itäisimpään kolkkaan.
Risteily Jäämerellä suuntautui tällä kertaa Lofoottien keskukseen, turistien suosimaan Svolvaeriin saakka. Laivalla tapasin muut kokousedustajat, Larsin Umeåsta, Alexein Petroskoista sekä Einarin ja Hallvardin Tromssasta. Meille oli varattu koko matkan kestävän työskentelyn ajaksi laivan kirjasto, jonne tarjoiltiin alati kahvia, teetä, hedelmiä ja leivonnaisia, nekin kuuluivat hintaan. Matkan varrella pysähdyttiin viidessä satamassa ennen Svolvaeria, tutustuimme mm. Stokmarknesissa olevaan Hurtigruten-museoon ( www.hurtigrutemuseet.no ) ja siellä olevaan, vuonna 1912 rakennettuun Finnmarken-laivaan. Pysähdyimme myös Harstadissa, jossa ennen vanhaan kävi hollantilaisia, venäläisiä, saksalaisia ja brittiläisiä laivoja matkallaan valaan- ja hylkeenpyyntiin. Harstadin satamasta suunnistivat myös kuulut löytöretkeilijät, kuten Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja Salomon ”ilmapallo” Andrée, kohti valloittamattomia alueita. Harstad on tunnettu historian lehdillä myös siksi, että natsien ylpeys Tirpitz upotettiin näillä vesillä.
Svolvaeriin päästyämme vierailimme vapaaehtoisten kokoamassa Lofoottien sotamuistomuseossa. Siellä oli valtavasti natsi-miehitysajalta peräisin olevaa tavaraa pinsseistä ja valokuvista karttoihin, univormuista koneisiin (www.lofotenkrigmus.no). Tupa oli täynnä. Osittain siksi, että jostain kummallisesta syystä ihmisiä kiihottaa sotatavarat, toisaalta siksi, että kaupat olivat jo kiinni saavuttuamme satamaan. Harmittavasti myös Magic Ice-galleria oli kiinni. Se on kuulemma maailman ainoa pysyvä jäästä tehdyn taiteen ja käsityön galleria ( www.magicice.no ). Paikallisessa pubissa sen sijaan oli paljon väkeä: siellä pidettiin tietovisaa – samanlaisia knoppi-kilpailuja kuin meidän omissakin kaupunginosapubeissamme tätä nykyä pidetään.
Paluumatkan Tromssaan teimme Nordkapp-laivalla. Se oli tunnin myöhässä, koska etelämpänä oli tielle sattunut pieni hurrikaani. Onneksi keli rauhoittui eikä maakrapu tullut merisairaaksi. Kaikkiaan risteily kesti osaltamme noin 39 tuntia. Mainoslehtiset olivat oikeassa: Tervemenoa Norjan kansalliselle valtatielle nro 1 (the National Highway No 1)!
Astuin laivaan Tromssan laiturista. Olin odottanut puolen yön aikaan ajoittuvaa laivaan pääsyä Skarvenissa, sataman ehkä suosituimmassa kapakassa. Kävin myös vilkaisemassa Järnvägsstationissa näkyisikö tuttuja. Ei näkynyt, enkä kuullut puhuttavan suomea - yksi loosihan tuossa kuulussa Rautatieasema-ravintolassahan oli suomalaissiirtolaisten valloittama. Tai ainakin oli jokunen vuosi sitten kun suunnistin lähemmin tässä Jäämeren helmessä, maailman pohjoisimmassa yliopistokaupungissa.
Nyt kaupunki oli hiljainen, tihkutti naftisti vettä, mutta ilma oli yllättävän lämmin lokakuuksi. Jos ei näkynyt tuttuja, niin yksi oli ja pysyi. Tuoksu. Kalan, teräksen, hyisen meren ja jäisen tuulen tuoksu. Kun ensimmäisen kerran oleskelin Ruijassa 1977, työpaikkanani oli Berlevågin kalatehdas. Silloin mittailimme työkavereitteni kanssa edestakaisin pienen Berlevågin raittia hautausmaalta tunturiylängölle ja ajattelimme, että kalatehtaiden kylät haisivat liian ankarasti turskalle. Nyt Jäämeren rantapaikoissa tuntuu olevan toinen tuoksu. Hajuhistoriani on näiltä osin muuttunut ilkeästä hajusta Jäämeren tuoksuksi, innostavaksi, ihanan arktiseksi paikkojen tunnuksi.
Laiva johon astuin, oli niin norjalaisittain nimetty Trollfjordiksi, komea kuin mikä. Läpinäkyvät hissit ja viihtyisät salongit, ruokaa ja välipalaa yltäkylläisesti. Toisin kuin meidän kotoisilla Ruotsinlaivoillamme, kun ostat lipun Hurtigruteniin, siihen sisältyy kaikki ruokailut ja muut työtarpeet. Hintakaan ei ollut päätä huimaava, noin 300 euroa kahdesta yöstä omassa ikkunallisessa hytissä. Kuulemma auton ottaminen mukaan ei sekään ollut kovin kallista. Olin aivan menettää holttini kun löysin avoimelta 8. kannelta jacuzzin niemeltä ”Artic Pool”: kylpijän kattona vain arktinen taivas! Laivareittiä pitkin Norjan rannikkoa Kirkenesistä eteläiseen Bergeniin mainostettiin vaatimattomasti ”The Worlds most beautiful voyage”. Hengen nostattamiseksi näköalakannella oli myös ”Polar Bar” ja poronsarvet seinällä. Mainoslehtinen lupasi vielä, että ”travelling with Hurtigruten creates memories for life”. Tämähän näytti tosi lupaavalta, elämyksiä tiedossa!
Hurtigrutenilla, Jäämeren pikalinjalla, on pitkä historiansa. Jo 1893 Richard With -niminen merikapteeni Lofooteilta alkoi seilata Vesteraalen-laivalla kerran kesäviikossa Hammerfestin ja Trondheimin väliä. Talvikuukausina matka oli vähän lyhyempi, Tromssasta Trondheimiin. Laivareitin avaamisella oli erittäin merkittävät seuraukset. Se avasi vuorisen ja vuonoisen Norjan rannikon asukkaille koko muun maailman, etenkin etelän keskukset, kiihdytti kauppaa ja teollisuustuotteiden saatavuutta ja levitti tietoja ja taitoja. Postiliikenne nopeutui kolmella viikolla, mikä oli merkittävä parannus myös hallinnollisessa mielessä - ja mikä merkittävintä, linjan avaaminen yhdisti Norjaa alueellisesti. Tämähän sopi vallan mainiosti kansallisvaltioidean luomisessa. Kun Norja itsenäistyi Ruotsi-liitostaan 1905, olivat Hurtigruten ja sen jälkiä seuranneet lukuisat muut laivayhtiöt yhdistäneet Norjaa jo yli kymmenen vuotta. Vuonna 1914 laivareitti ulottui jo äärimmäiselle rajaseudulle, Kirkenesiin Ruijan itäisimpään kolkkaan.
Risteily Jäämerellä suuntautui tällä kertaa Lofoottien keskukseen, turistien suosimaan Svolvaeriin saakka. Laivalla tapasin muut kokousedustajat, Larsin Umeåsta, Alexein Petroskoista sekä Einarin ja Hallvardin Tromssasta. Meille oli varattu koko matkan kestävän työskentelyn ajaksi laivan kirjasto, jonne tarjoiltiin alati kahvia, teetä, hedelmiä ja leivonnaisia, nekin kuuluivat hintaan. Matkan varrella pysähdyttiin viidessä satamassa ennen Svolvaeria, tutustuimme mm. Stokmarknesissa olevaan Hurtigruten-museoon ( www.hurtigrutemuseet.no ) ja siellä olevaan, vuonna 1912 rakennettuun Finnmarken-laivaan. Pysähdyimme myös Harstadissa, jossa ennen vanhaan kävi hollantilaisia, venäläisiä, saksalaisia ja brittiläisiä laivoja matkallaan valaan- ja hylkeenpyyntiin. Harstadin satamasta suunnistivat myös kuulut löytöretkeilijät, kuten Fridtjof Nansen, Roald Amundsen ja Salomon ”ilmapallo” Andrée, kohti valloittamattomia alueita. Harstad on tunnettu historian lehdillä myös siksi, että natsien ylpeys Tirpitz upotettiin näillä vesillä.
Svolvaeriin päästyämme vierailimme vapaaehtoisten kokoamassa Lofoottien sotamuistomuseossa. Siellä oli valtavasti natsi-miehitysajalta peräisin olevaa tavaraa pinsseistä ja valokuvista karttoihin, univormuista koneisiin (www.lofotenkrigmus.no). Tupa oli täynnä. Osittain siksi, että jostain kummallisesta syystä ihmisiä kiihottaa sotatavarat, toisaalta siksi, että kaupat olivat jo kiinni saavuttuamme satamaan. Harmittavasti myös Magic Ice-galleria oli kiinni. Se on kuulemma maailman ainoa pysyvä jäästä tehdyn taiteen ja käsityön galleria ( www.magicice.no ). Paikallisessa pubissa sen sijaan oli paljon väkeä: siellä pidettiin tietovisaa – samanlaisia knoppi-kilpailuja kuin meidän omissakin kaupunginosapubeissamme tätä nykyä pidetään.
Paluumatkan Tromssaan teimme Nordkapp-laivalla. Se oli tunnin myöhässä, koska etelämpänä oli tielle sattunut pieni hurrikaani. Onneksi keli rauhoittui eikä maakrapu tullut merisairaaksi. Kaikkiaan risteily kesti osaltamme noin 39 tuntia. Mainoslehtiset olivat oikeassa: Tervemenoa Norjan kansalliselle valtatielle nro 1 (the National Highway No 1)!
18.7.2010
MATKA TAATSIN SEIDALLE
- Kitisen joen historia avautuu moniäänisenä tarinana
Jokaisella joella on oma kiehtova historiansa. Keski-Lapin jokien aluehistoriaan punoutuu sekä ikivanha metsälappalaisten että 1600-luvun lopulta lähtien alueelle muuttaneiden uudisasukkaiden monipolvinen historia. Pohjoisen joilla ovat törmänneet välillä hyvinkin aggressiivisesti esivallan ja kansan tahto, missionäärien, tukkityöläisten, voimayhtiöiden, poromiesten, metsähallinnon ja maatalouspoliitikkojen intressit. 280 kilometriä pitkän Kitisen kertomus ei poikkea tästä perusjuonesta, mutta silti sen tarinaan liittyy aivan uniikkeja piirteitä.
Kitinen erkanee napapiirin takana Suomen pisimmästä yli 500 kilometriä pitkästä mahtivirrasta Kemijoesta kohta Pelkosenniemen jälkeen. Se ohittaa pian Kairalan kylän ja sen jälkeen vanhan metsälappalaisten esi-isieni siidan Askan. Sittemmin tuossa joen kohdassa vietetyt Porttikosken tukkilaiskisat ovat osa aikanaan vapaana virranneen joen yhteisöhistoriaa. Nykyään paikasta ei ole pitkä matka Luostolle lystin pithon. Padotun Porttikosken jälkeen jokea vastavirtaan nouseva saavuttaa Sodankylän kirkonkylän. Ruotsin vallan aikaisesta valtataistelusta ja pakanauskon kuolemaa uhoavasta vihapuheesta on konkreettisena todisteena keskelle Sodankylää 1689 rakennettu luterilainen kirkko, nykyään turistikohteena oleva viehättävä satulakattoinen palveluspaikka.
Kitisen aluehistoriaa mittova ei kuitenkaan malta pysähtyä kirkolle eksoottisten Midnight Sun -elokuvafestivaalienkaan takia, vaan joki johtaa yhä pohjoisemmaksi. Se ohittaa Sattasen kylän, jonka ilme on tekojärven takia kovin muuttunut 2000-luvulla. Sitten jokirantaa koristavat 1800-luvun pientilallisten kansoittamat Petkula - jonka lähellä sijaitsee Kevitsan kaivosalue – Kersilö, Moskuvaara ja Madetkoski. Jälkimmäisen kyljessä on kuulu Pomokairan aapasuo hillamaineen. Kylien jälkeen joki kaartuu hieman vasemmalle ja avautuu silmien eteen valtavan laajana Porttipahdan tekoaltaana. Se avattiin 1970 Lokan altaan rinnalle, mutta on paikkakuntalaisten muistissa tätä maineeltaan parempi. Altaan pohjaa pudistettiin toisin kuin haisevista ja vaarallisista uppotukeistaan ja ryteiköistään aikanaan tunnetuksi tullut Lokan allas. Sittemmin altaat yhdistettiin Vuotson kanavalla ja sitä kautta kulkijalle avautuu historialliset Sompion erämaat. Jo alempana vanhan Sompion aluetta pääsee ihailemaan nousemalla Kitisen sivujoen Luiron latvoille.
Kitinen ei kuitenkaan tyrehdy Porttipahdan altaaseen, vaan jatkuu Kittilän koillisosassa olevan Pokan kylän halki. Pokka on tunnettu laajoista vuomistaan ja Suomen kylmimmän paikan maineestaan. Muutaman poronkuseman päässä on suurta huutoa saanut Suurikuusikon kultakaivos kanadalaisine omistuksineen.
Pokan kylä harvoine taloineen ja kaksine baareineen ei saa matkaajaa pysähtymään vaan tie vie aivan Kitisen latvoille, joen syntysijoille. Eikä mille tahansa synnyinsijoille vaan Lapin kuululle tuhansia vuosia vanhalle palvontapaikalle, metsälappalaisten suurelle pyhälle Taatsin seidalle. Upea lähtö joelle, joka yhdyttyään emojokeensa vie kulkijansa Pohjanlahteen saakka ja sieltä maailman merille. Kuka voi puhua enää vanhasta Lapista eristyneenä pohjanperänä?
Taatsin seita on lumoavaa katsottavaa, luonnon muovaama kivinen patsas keskellä kauniin karua Lapinmaata. Seudun taika ei liity yksin hiljaisuuteen ja levollisuuteen, vaan ennen muuta seidan ja koko Kitisen joen aluehistoriaan. Väkeä on sauvonut ylös ja alas jokea; monia kieliä puhuvaa, monenkirjaviin vaatteisiin pukeutunutta ja monenmoista välineistöä ja uhreja kantavaa kansaa, esi-isäni ja -äitini siinä virrassa mukana, kumartamassa, palvomassa, uhraamassa, kiittämässä, toivomassa. Ihmisten ja aikojen äänekäs virtuaalinen ketju kulkee väkevänä ja yliaikaisena silmien ohitse seitaa katsellessa. Kerrassaan taianomaista, iholle tulevaa sydän-Lapin historiaa. Samalla joen historia kertoo alueen rajuista yhteiskunnallisista murroksista ja ns. modernisaatioprosessin syvistä vaikutuksista Lapin luontoon. Siinä tarinakerroksessa ei ole enää mitään taianomaista: siitä ajasta kerrotaan raudan maku suussa.
- Kitisen joen historia avautuu moniäänisenä tarinana
Jokaisella joella on oma kiehtova historiansa. Keski-Lapin jokien aluehistoriaan punoutuu sekä ikivanha metsälappalaisten että 1600-luvun lopulta lähtien alueelle muuttaneiden uudisasukkaiden monipolvinen historia. Pohjoisen joilla ovat törmänneet välillä hyvinkin aggressiivisesti esivallan ja kansan tahto, missionäärien, tukkityöläisten, voimayhtiöiden, poromiesten, metsähallinnon ja maatalouspoliitikkojen intressit. 280 kilometriä pitkän Kitisen kertomus ei poikkea tästä perusjuonesta, mutta silti sen tarinaan liittyy aivan uniikkeja piirteitä.
Kitinen erkanee napapiirin takana Suomen pisimmästä yli 500 kilometriä pitkästä mahtivirrasta Kemijoesta kohta Pelkosenniemen jälkeen. Se ohittaa pian Kairalan kylän ja sen jälkeen vanhan metsälappalaisten esi-isieni siidan Askan. Sittemmin tuossa joen kohdassa vietetyt Porttikosken tukkilaiskisat ovat osa aikanaan vapaana virranneen joen yhteisöhistoriaa. Nykyään paikasta ei ole pitkä matka Luostolle lystin pithon. Padotun Porttikosken jälkeen jokea vastavirtaan nouseva saavuttaa Sodankylän kirkonkylän. Ruotsin vallan aikaisesta valtataistelusta ja pakanauskon kuolemaa uhoavasta vihapuheesta on konkreettisena todisteena keskelle Sodankylää 1689 rakennettu luterilainen kirkko, nykyään turistikohteena oleva viehättävä satulakattoinen palveluspaikka.
Kitisen aluehistoriaa mittova ei kuitenkaan malta pysähtyä kirkolle eksoottisten Midnight Sun -elokuvafestivaalienkaan takia, vaan joki johtaa yhä pohjoisemmaksi. Se ohittaa Sattasen kylän, jonka ilme on tekojärven takia kovin muuttunut 2000-luvulla. Sitten jokirantaa koristavat 1800-luvun pientilallisten kansoittamat Petkula - jonka lähellä sijaitsee Kevitsan kaivosalue – Kersilö, Moskuvaara ja Madetkoski. Jälkimmäisen kyljessä on kuulu Pomokairan aapasuo hillamaineen. Kylien jälkeen joki kaartuu hieman vasemmalle ja avautuu silmien eteen valtavan laajana Porttipahdan tekoaltaana. Se avattiin 1970 Lokan altaan rinnalle, mutta on paikkakuntalaisten muistissa tätä maineeltaan parempi. Altaan pohjaa pudistettiin toisin kuin haisevista ja vaarallisista uppotukeistaan ja ryteiköistään aikanaan tunnetuksi tullut Lokan allas. Sittemmin altaat yhdistettiin Vuotson kanavalla ja sitä kautta kulkijalle avautuu historialliset Sompion erämaat. Jo alempana vanhan Sompion aluetta pääsee ihailemaan nousemalla Kitisen sivujoen Luiron latvoille.
Kitinen ei kuitenkaan tyrehdy Porttipahdan altaaseen, vaan jatkuu Kittilän koillisosassa olevan Pokan kylän halki. Pokka on tunnettu laajoista vuomistaan ja Suomen kylmimmän paikan maineestaan. Muutaman poronkuseman päässä on suurta huutoa saanut Suurikuusikon kultakaivos kanadalaisine omistuksineen.
Pokan kylä harvoine taloineen ja kaksine baareineen ei saa matkaajaa pysähtymään vaan tie vie aivan Kitisen latvoille, joen syntysijoille. Eikä mille tahansa synnyinsijoille vaan Lapin kuululle tuhansia vuosia vanhalle palvontapaikalle, metsälappalaisten suurelle pyhälle Taatsin seidalle. Upea lähtö joelle, joka yhdyttyään emojokeensa vie kulkijansa Pohjanlahteen saakka ja sieltä maailman merille. Kuka voi puhua enää vanhasta Lapista eristyneenä pohjanperänä?
Taatsin seita on lumoavaa katsottavaa, luonnon muovaama kivinen patsas keskellä kauniin karua Lapinmaata. Seudun taika ei liity yksin hiljaisuuteen ja levollisuuteen, vaan ennen muuta seidan ja koko Kitisen joen aluehistoriaan. Väkeä on sauvonut ylös ja alas jokea; monia kieliä puhuvaa, monenkirjaviin vaatteisiin pukeutunutta ja monenmoista välineistöä ja uhreja kantavaa kansaa, esi-isäni ja -äitini siinä virrassa mukana, kumartamassa, palvomassa, uhraamassa, kiittämässä, toivomassa. Ihmisten ja aikojen äänekäs virtuaalinen ketju kulkee väkevänä ja yliaikaisena silmien ohitse seitaa katsellessa. Kerrassaan taianomaista, iholle tulevaa sydän-Lapin historiaa. Samalla joen historia kertoo alueen rajuista yhteiskunnallisista murroksista ja ns. modernisaatioprosessin syvistä vaikutuksista Lapin luontoon. Siinä tarinakerroksessa ei ole enää mitään taianomaista: siitä ajasta kerrotaan raudan maku suussa.
2.5.2010
GOLIKOVKAN TORILLA – Matkakirje Venäjän Karjalasta
Karvanutut, siansorkat, kanankoivet, rintaliivit, yskänpastillit… vanhan ajan Golikovkan kansantori Petroskoissa tarjoaa tavaraa joka lähtöön päivittäin aamuyhdeksästä iltakahdeksaan. Tori sijaitsee nykyisen Alexandra Nevskogon kadun varrella. 1920-30-luvulla katu oli nimeltään Uritskinkatu ja suomalaisten miehitysaikana Ukonkatu. Pienet myyntikojut ovat yltäkylläisesti täynnä ja kojujen väliset kujat ahtaat. Kaupungilla huhutaan, että tori suljetaan: isot marketit ovat vallanneet asiakaskuntaa ja Golikovkan tori on jo nyt historiaa, katoavaa kansanperinnettä. Toisella puolella kaupunkia Lenta-tavaratalon kupeessa olleet kojut ovat jo saaneet väistyä 24 tuntia auki olevan ostosparatiisin laajennuksen tieltä.
Suomalaisille Golikovka on ollut aivan erityinen paikka. Tänne Lohijoen (Lososinkajoen) takana oleviin työläiskaupunginosiin (Golikovka ja Zareka) tuli iso joukko punapakolaisia sisällissodan jälkeen – kuka pääsi sittemmin töihin kuuluun Petroskoin suksitehtaaseen, kuka Lososinan kombinaattiin tai muihin Äänisen rannan tuntumassa oleviin ompelimoihin, verstaisiin ja pajoihin. Vanha 1700-luvun alussa Lohijoen mutkaan rakennettu Onegan tykkitehdaskin sai suomalaistyövoimaa. Nykysuomalaisten suosiman Karelia-hotellin tuntumasta löytää vielä jälkiä hajonneista punatiilisistä rakennuksista ja tehtaiden piipuista: muistoja nyt jo häviämässä olevasta teollisesta Petroskoista. Tuon ajan suomalaisista muistuttavat myös Edvard Gyllingille ja Toivo Antikaiselle omistetut kadut. Myös Golikovkan takaiseen lähiöön, Kukkovkaan eli Kukonmäkeen liittyy suomalaismuistoja: sinne muutti 1860-luvun suurten nälkävuosien aikana suomalaisia nälkäpakolaisia, tätä nykyä sieltä löytää pietarinsuomalaisen Kustaa Rovion mukaan nimetyn Rovionkadun. Vaikka suomen kieli menetti virallisen kielen asemansa Venäjän Karjalassa 1937, puhutaan Lohijoen takana vieläkin suomea. Lähellä ranta-aluetta sijaitsee tätä nykyä Petroskoin valtionyliopiston suomenkielen laitos.
Golikovkasta eli ”Nälkälästä” tuli myös amerikansuomalaisten siirtolaisten koti 1920-30-luvun vaihteessa. Golikovkan torilta oli vain noin korttelin verran matkaa amerikansuomalaisten ensimmäiseen kotiin Petroskoissa, Siirtolaishotelliin, joka koostui useista parakeista. Lähellä sitä olivat myös Työ-nimiset asuinparakit, täynnään suomalaisia. 1930-luvun alussa Golikovkan torin tienoo oli kuin maalla konsanaan: kesäkuumalla kadut pölisivät ankarasti, muina vuodenaikoina ne olivat kelirikkoista perunapeltoa, jonka reunoille rakennettiin puisia jalkakäytäviä kulkua helpottamaan. Muutenkin suurin osa kaupungista oli vailla sähköä, saunoja, pesutupia… Amerikansuomalaisten myötä tienoon elämä vilkastui huomattavasti. 1930-luvun alussa arveltiin Golikovkan alueella asuvan noin kolmisensataa suomenkielistä naista perheineen. Golikovkan työläisyhteisön suomalaiset naispiiriläiset muun muassa kyntivät ja kylvivät kaalimaata, perustivat oman punanurkkansa, osallistuivat punaisen ristin työhön sanitaareina, avustivat lastenkotia, keräsivät rahaa Suomen työläisnaisille – ja kaikki tämä pitkien tehdastyöpäivien jälkeen. Kutomotehtaassa työskennelleet suomalaiset iskurinaiset perustivat erityisen ”tikuttajain” prikaatinkin. Golikovkan suomalaiset ylläpitivät myös venäjänkielen opintokerhoja ja ”dramaattisista” piiriä. Eipä ihme, että heitä kehuttiin työn sankareiksi ja stahanovilaisiksi. Stahanovilaisuus sai nimensä hiilenkaivaja Aleksei Stahanovista, joka laskeutui kaivokseen ja louhi kuudessa tunnissa 102 tonnia hiiltä. Kelpo suoritus, tottavie. Iskuri- tai kaaderimitalit eivät tosin kovin kauas suomalaisia kannattaneet, kun Golikovkastakin tuli viimeistään 1937 ”porvarillisten nationalistien pesä”.
Nykysuomalaisista matkailijoista vain harvat tuntevat Golikovkan tarinaa: varsinainen Petroskoin ydinkeskustahan on Äänisen ja rautatieaseman yhdistävän Leninin kadun tuntumassa. Jos nyt kuitenkin maltettaisiin erota hetkeksi Pohjola-hotellin baarin ilakoivasta seurasta, niin kaupungista löytyy yllättävänkin paljon muuhunkin kuin miehitysaikaan liittyviä suomalaisia muistin paikkoja.
Karvanutut, siansorkat, kanankoivet, rintaliivit, yskänpastillit… vanhan ajan Golikovkan kansantori Petroskoissa tarjoaa tavaraa joka lähtöön päivittäin aamuyhdeksästä iltakahdeksaan. Tori sijaitsee nykyisen Alexandra Nevskogon kadun varrella. 1920-30-luvulla katu oli nimeltään Uritskinkatu ja suomalaisten miehitysaikana Ukonkatu. Pienet myyntikojut ovat yltäkylläisesti täynnä ja kojujen väliset kujat ahtaat. Kaupungilla huhutaan, että tori suljetaan: isot marketit ovat vallanneet asiakaskuntaa ja Golikovkan tori on jo nyt historiaa, katoavaa kansanperinnettä. Toisella puolella kaupunkia Lenta-tavaratalon kupeessa olleet kojut ovat jo saaneet väistyä 24 tuntia auki olevan ostosparatiisin laajennuksen tieltä.
Suomalaisille Golikovka on ollut aivan erityinen paikka. Tänne Lohijoen (Lososinkajoen) takana oleviin työläiskaupunginosiin (Golikovka ja Zareka) tuli iso joukko punapakolaisia sisällissodan jälkeen – kuka pääsi sittemmin töihin kuuluun Petroskoin suksitehtaaseen, kuka Lososinan kombinaattiin tai muihin Äänisen rannan tuntumassa oleviin ompelimoihin, verstaisiin ja pajoihin. Vanha 1700-luvun alussa Lohijoen mutkaan rakennettu Onegan tykkitehdaskin sai suomalaistyövoimaa. Nykysuomalaisten suosiman Karelia-hotellin tuntumasta löytää vielä jälkiä hajonneista punatiilisistä rakennuksista ja tehtaiden piipuista: muistoja nyt jo häviämässä olevasta teollisesta Petroskoista. Tuon ajan suomalaisista muistuttavat myös Edvard Gyllingille ja Toivo Antikaiselle omistetut kadut. Myös Golikovkan takaiseen lähiöön, Kukkovkaan eli Kukonmäkeen liittyy suomalaismuistoja: sinne muutti 1860-luvun suurten nälkävuosien aikana suomalaisia nälkäpakolaisia, tätä nykyä sieltä löytää pietarinsuomalaisen Kustaa Rovion mukaan nimetyn Rovionkadun. Vaikka suomen kieli menetti virallisen kielen asemansa Venäjän Karjalassa 1937, puhutaan Lohijoen takana vieläkin suomea. Lähellä ranta-aluetta sijaitsee tätä nykyä Petroskoin valtionyliopiston suomenkielen laitos.
Golikovkasta eli ”Nälkälästä” tuli myös amerikansuomalaisten siirtolaisten koti 1920-30-luvun vaihteessa. Golikovkan torilta oli vain noin korttelin verran matkaa amerikansuomalaisten ensimmäiseen kotiin Petroskoissa, Siirtolaishotelliin, joka koostui useista parakeista. Lähellä sitä olivat myös Työ-nimiset asuinparakit, täynnään suomalaisia. 1930-luvun alussa Golikovkan torin tienoo oli kuin maalla konsanaan: kesäkuumalla kadut pölisivät ankarasti, muina vuodenaikoina ne olivat kelirikkoista perunapeltoa, jonka reunoille rakennettiin puisia jalkakäytäviä kulkua helpottamaan. Muutenkin suurin osa kaupungista oli vailla sähköä, saunoja, pesutupia… Amerikansuomalaisten myötä tienoon elämä vilkastui huomattavasti. 1930-luvun alussa arveltiin Golikovkan alueella asuvan noin kolmisensataa suomenkielistä naista perheineen. Golikovkan työläisyhteisön suomalaiset naispiiriläiset muun muassa kyntivät ja kylvivät kaalimaata, perustivat oman punanurkkansa, osallistuivat punaisen ristin työhön sanitaareina, avustivat lastenkotia, keräsivät rahaa Suomen työläisnaisille – ja kaikki tämä pitkien tehdastyöpäivien jälkeen. Kutomotehtaassa työskennelleet suomalaiset iskurinaiset perustivat erityisen ”tikuttajain” prikaatinkin. Golikovkan suomalaiset ylläpitivät myös venäjänkielen opintokerhoja ja ”dramaattisista” piiriä. Eipä ihme, että heitä kehuttiin työn sankareiksi ja stahanovilaisiksi. Stahanovilaisuus sai nimensä hiilenkaivaja Aleksei Stahanovista, joka laskeutui kaivokseen ja louhi kuudessa tunnissa 102 tonnia hiiltä. Kelpo suoritus, tottavie. Iskuri- tai kaaderimitalit eivät tosin kovin kauas suomalaisia kannattaneet, kun Golikovkastakin tuli viimeistään 1937 ”porvarillisten nationalistien pesä”.
Nykysuomalaisista matkailijoista vain harvat tuntevat Golikovkan tarinaa: varsinainen Petroskoin ydinkeskustahan on Äänisen ja rautatieaseman yhdistävän Leninin kadun tuntumassa. Jos nyt kuitenkin maltettaisiin erota hetkeksi Pohjola-hotellin baarin ilakoivasta seurasta, niin kaupungista löytyy yllättävänkin paljon muuhunkin kuin miehitysaikaan liittyviä suomalaisia muistin paikkoja.
30.3.2010
Karjalan kotiseutualue. Nyt.
Minulla on ollut kuluvan lukuvuoden aikana erinomainen onni päästä seuraamaan Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta käsin maan johtavaa Karjala-tutkimusta. Olen vaikutettu: ylirajaista aluetieteellistä tutkimusotetta sovelletaan sekä historiantutkimuksessa, maantieteessä, kielentutkimuksessa, folkloristiikassa, yhteiskuntatieteissä, musiikkitieteessä että naistutkimuksessa. Tieteidenvälisyys, vuorovaikutteisuus, vertailtavuus ja informatiivisuus määrittävät kaikkia näitä tutkimuslinjoja, joista rakennetaan tieteellisesti pätevää kokonaiskuvaa rajamaa Karjalasta. Laajemmassa syynissä transnationaalinen Karjala vertautuu mihinkä tahansa eurooppalaiseen raja-alueeseen, mutta tuottaa samalla aivan erityistä tietoa Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta. Loistavaa: lisää varoja korkeatasoiseen Karjalan alueen perustutkimukseen – aukkoja on vielä lavealti.
Mutta – kuten paljon kuumia tunteita nostattaneessa kirjoituksessani (HS vieraskynä 4.8.2009) olen jo todennut – akateeminen tutkimus elää omaan elämäänsä koskettamatta juurikaan muiden historiakulttuurin toimijoiden (tietokirjailijat, kotiseutuharrastajat, media…) Karjala-kirjoittelua. Karjalan puolestapuhujia tuntuu riittävän, mutta kuinka pitkälle puhe riittää?
Oma rakentava esitykseni vuoropuhelun aktivoimiseksi on kulttuurisesti itsehallinnollisen Karjalan kotiseutualueen rakentaminen. Siihen kuuluisi sekä Suomen että Venäjän puolen Karjalat. Idea on sama kuin pohjoiseen rakennettu kulttuurinen itsehallintoalue Saamenmaa, saamelaisten kotiseutualue, joka käsittää alueita niin Suomen Lapista, Norrbottenista, Ruijasta kuin Kuolan niemimaaltakin.
Ylirajaisten alueiden (Pohjoiskalotti, Barentsin alue) tutkijana tunnistan hyvin raja-alue Karjalan kipupisteet ja niihin liittyvät tunnekuohut. Samanlaista kulttuurista, etnistä ja poliittista kiistelyä on harrastettu myös Saamenmaan osalta. 1980-luvulla lanseeratun Saamenmaan rajoja on pidetty historiattomina ja keinotekoisina, ja alueen suomalaisia on närkästyttänyt saamelaisten ”hyysääminen”. Tästä huolimatta idea on toiminut. Inariin on noussut valtion varoin upea Siida, saamelaisen kulttuurin keskusmuseo, saamen kieliä on nykyään koulukielinä, Oulun yliopistossa toimii erityinen saamelaisuuteen erikoistunut tutkimusinstituutti jne. Oman kulttuuri-itsehallinnon myötä saamelaiskulttuuri on vahvistunut ja profiloitunut. Toissijaiseksi kysymykseksi tässä riennossa on jäänyt se, MINKÄ VALTION pitäisi omistaa Saamenmaa.
Esitänkin, että Karjala-aktiivit ja valtiovaltojen edustajat lähtisivät vakavasti kartoittamaan mahdollisuuksia luoda erityinen kulttuuria painottava Karjalan kotiseutualue, joka olisi oma ylirajainen kokonaisuutensa monikulttuurisessa Euroopassa. Uuden aluekokonaisuuden myötä häviäisi ensisijaisena toimintamotiivina tarve omistaa, liittää, palauttaa tai luovuttaa alue ja päähuomio kohdentuisi itse asiaan eli koko Karjalan alueen kulttuuriseen kehittämiseen ja voimaannuttamiseen. On selvää, että tärkeiksi kotiseutualueen kehittäjiksi ja toimijoiksi nousisivat alueella asuvat henkilöt. Alue profiloituisi näin omaehtoiseen suuntaan: yhteisesti sovittavat liput, laulut, kansallispäivä, runot ja puvut symboloisivat alueen moninaisia kulttuuripiirteitä.
Mitä alueita Karjalan kotiseutualueeseen sitten kuuluisi? Itsestään selvästi Suomen Pohjois- ja Etelä-Karjala, Venäjän puolelta Viena, Aunus, entiset Raja-Karjala ja Laatokan Karjala, Tverin Karjala etäalueena… Entäpä oma tutkimusalueeni, entinen Suomen Kannas ja sen rajaseudut? Tätä nykyä Terijoen seutu ei kuulu Karjalan tasavaltaan vaan Pietarin esikaupunkialueeseen. Rajat tulisivat olemaan tämänkin aluekokonaisuuden arka kohta. Muitakin ongelmakohtia aluerakentamisessa tulisi olemaan lukuisia. Positiivisimmat vaikutukset uudesta kulttuurialueesta koituisivat Karjalan alueella asuville, mutta myös luovutetun Karjalan kotiseutumatkailijoille. Samalla rakentamisprosessi paljastaisi sen, kuka on aidosti kiinnostunut rikkaasta karjalaisesta kulttuurista ja alueen kehittämisestä, kuka vain alueiden omistamisesta.
Minulla on ollut kuluvan lukuvuoden aikana erinomainen onni päästä seuraamaan Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampukselta käsin maan johtavaa Karjala-tutkimusta. Olen vaikutettu: ylirajaista aluetieteellistä tutkimusotetta sovelletaan sekä historiantutkimuksessa, maantieteessä, kielentutkimuksessa, folkloristiikassa, yhteiskuntatieteissä, musiikkitieteessä että naistutkimuksessa. Tieteidenvälisyys, vuorovaikutteisuus, vertailtavuus ja informatiivisuus määrittävät kaikkia näitä tutkimuslinjoja, joista rakennetaan tieteellisesti pätevää kokonaiskuvaa rajamaa Karjalasta. Laajemmassa syynissä transnationaalinen Karjala vertautuu mihinkä tahansa eurooppalaiseen raja-alueeseen, mutta tuottaa samalla aivan erityistä tietoa Suomen ja Venäjän suhteiden historiasta. Loistavaa: lisää varoja korkeatasoiseen Karjalan alueen perustutkimukseen – aukkoja on vielä lavealti.
Mutta – kuten paljon kuumia tunteita nostattaneessa kirjoituksessani (HS vieraskynä 4.8.2009) olen jo todennut – akateeminen tutkimus elää omaan elämäänsä koskettamatta juurikaan muiden historiakulttuurin toimijoiden (tietokirjailijat, kotiseutuharrastajat, media…) Karjala-kirjoittelua. Karjalan puolestapuhujia tuntuu riittävän, mutta kuinka pitkälle puhe riittää?
Oma rakentava esitykseni vuoropuhelun aktivoimiseksi on kulttuurisesti itsehallinnollisen Karjalan kotiseutualueen rakentaminen. Siihen kuuluisi sekä Suomen että Venäjän puolen Karjalat. Idea on sama kuin pohjoiseen rakennettu kulttuurinen itsehallintoalue Saamenmaa, saamelaisten kotiseutualue, joka käsittää alueita niin Suomen Lapista, Norrbottenista, Ruijasta kuin Kuolan niemimaaltakin.
Ylirajaisten alueiden (Pohjoiskalotti, Barentsin alue) tutkijana tunnistan hyvin raja-alue Karjalan kipupisteet ja niihin liittyvät tunnekuohut. Samanlaista kulttuurista, etnistä ja poliittista kiistelyä on harrastettu myös Saamenmaan osalta. 1980-luvulla lanseeratun Saamenmaan rajoja on pidetty historiattomina ja keinotekoisina, ja alueen suomalaisia on närkästyttänyt saamelaisten ”hyysääminen”. Tästä huolimatta idea on toiminut. Inariin on noussut valtion varoin upea Siida, saamelaisen kulttuurin keskusmuseo, saamen kieliä on nykyään koulukielinä, Oulun yliopistossa toimii erityinen saamelaisuuteen erikoistunut tutkimusinstituutti jne. Oman kulttuuri-itsehallinnon myötä saamelaiskulttuuri on vahvistunut ja profiloitunut. Toissijaiseksi kysymykseksi tässä riennossa on jäänyt se, MINKÄ VALTION pitäisi omistaa Saamenmaa.
Esitänkin, että Karjala-aktiivit ja valtiovaltojen edustajat lähtisivät vakavasti kartoittamaan mahdollisuuksia luoda erityinen kulttuuria painottava Karjalan kotiseutualue, joka olisi oma ylirajainen kokonaisuutensa monikulttuurisessa Euroopassa. Uuden aluekokonaisuuden myötä häviäisi ensisijaisena toimintamotiivina tarve omistaa, liittää, palauttaa tai luovuttaa alue ja päähuomio kohdentuisi itse asiaan eli koko Karjalan alueen kulttuuriseen kehittämiseen ja voimaannuttamiseen. On selvää, että tärkeiksi kotiseutualueen kehittäjiksi ja toimijoiksi nousisivat alueella asuvat henkilöt. Alue profiloituisi näin omaehtoiseen suuntaan: yhteisesti sovittavat liput, laulut, kansallispäivä, runot ja puvut symboloisivat alueen moninaisia kulttuuripiirteitä.
Mitä alueita Karjalan kotiseutualueeseen sitten kuuluisi? Itsestään selvästi Suomen Pohjois- ja Etelä-Karjala, Venäjän puolelta Viena, Aunus, entiset Raja-Karjala ja Laatokan Karjala, Tverin Karjala etäalueena… Entäpä oma tutkimusalueeni, entinen Suomen Kannas ja sen rajaseudut? Tätä nykyä Terijoen seutu ei kuulu Karjalan tasavaltaan vaan Pietarin esikaupunkialueeseen. Rajat tulisivat olemaan tämänkin aluekokonaisuuden arka kohta. Muitakin ongelmakohtia aluerakentamisessa tulisi olemaan lukuisia. Positiivisimmat vaikutukset uudesta kulttuurialueesta koituisivat Karjalan alueella asuville, mutta myös luovutetun Karjalan kotiseutumatkailijoille. Samalla rakentamisprosessi paljastaisi sen, kuka on aidosti kiinnostunut rikkaasta karjalaisesta kulttuurista ja alueen kehittämisestä, kuka vain alueiden omistamisesta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
