Repola, Suomen syrjä

Postiluukustani kolahti mennä viikolla Repolainen, Repola-Seuran jäsenlehti. Repolan kuulumiset ovatkin juuri nyt oikein ajankohtaisia, sillä Tarton rauhan solmimisesta tuli lokakuussa 2010 kuluneeksi tasan 90 vuotta. Tuossa rajanvedossahan Lieksan korkeudella oleva Repola ja sen eteläinen naapuri Porajärvi jätettiin kun jätettiinkin Neuvosto-Venäjän puolelle. Sinänsä ”rauhansopimus”-sanan käyttö Tarton dokumentista antaa hieman harhaanjohtavan kuvan: kyseessä oli ennen muuta päivitetty rajasopimus uudelleenmuotoutuneen valtion, Neuvosto-Venäjän, uusien johtajien kanssa. Suomihan teki myös Saksan kanssa ”rauhansopimuksen” maaliskuussa 1918 eikä Suomi tiettävästi käynyt sotaa Saksaa vastaan. Pikemminkin suhteita voi sisällissodan vuonna luonnehtia läheisiksi. Yleisenä huomautuksena todettakoon, että tuona aikana rauhankirjojen allekirjoittamiset olivat tärkeä osa rauhanomaisiin suhteisiin palaamisen prosessia kaaosmaisen maailmansodan ja sisällissotien runtelemassa Euroopassa.

Repolan osalta Tarton prosessi ei kuitenkaan ollut sotatoimien päätteeksi käyty sovitteleva rituaali, vaan se sinetöi alueen paikan yhtenä osana suurta itäistä imperiumia. Tuolla metsäisellä Suomen syrjällä ei rauhanprosessissa ollut omaa edustajaa eikä vaatimusten perusteissa tarpeeksi painoarvoa. Väkeä Repolassa oli tuohon maailman aikaan vain runsaat pari tuhatta.

Tarton rajasopimuksen toisessa artiklassa seisoo, että valtakunnanraja kulkee ”Jaurijärven lähellä olevasta Korvatunturin rajapyykistä N:o 90 Laatokkaan saakka, sen poikki ja Karjalan kannaksen poikki Suomen ja Venäjän tähänastista rajaa pitkin sen päätekohtaan Suomenlahden rannalla”. Näin mittava suurpiirteisyys 1270 km pitkän rajalinjan kulusta perustui siihen, ettei raja muuttunut Petsamosta etelään mentäessä pitkän erämaataipaleen osalta. Kymmenes ja yhdestoista artikla kuitenkin täsmentävät tilannetta Repolan ja Porajärven osalta: Suomi lupasi poistaa 45 päivän kuluessa sopimuksen voimaantulosta sotajoukkonsa kyseisistä kunnista, ”jotka palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen ja liitetään Arkangelin ja Aunuksen kuvernementtien karjalaisen väestön muodostamaan ja kansallista itsemääräämisoikeutta nauttivaan Itä-Karjalan autonomiseen alueeseen”. Kuntien asukkaille Neuvosto-Venäjä lupasi täydellisen amnestian, järjestyksenpidon paikallisen väestön asettamalle miliisille, omistusoikeuden tiluksiinsa ja omaisuuteensa sekä vapauden vuoden sisällä muuttaa pois Venäjältä. Lisäksi alueella oleville Suomen kansalaisille ja suomalaisille yhtiöille, joilla oli voimassa olevia metsänhakkuukontrahteja, annettiin oikeus suorittaa hakkuut vuoden aikana loppuun.

Rajasopimuksessa mainittu ”palautetaan Venäjän valtakunnan yhteyteen” on sekin pyöreästi sanottu. Sehän kuvaa sitä pari vuotta kestänyttä miehitystilannetta ja itsenäisyysliikettä, joka syntyi kun suomalaiset heimohenkiset vapaaehtoiset sotajoukot hyökkäsivät alueelle, karjalaisten repolalaisten julistautuessa osaksi Suomea elokuussa 1918 ja Porajärven poikien seuratessa heidän esimerkkiään 1919. Tarton sopimus romutti kylmän kohteliaasti alueen itsenäisyys- ja liitosmiesten haaveet.

Nykyään Repola on hiljentyvä ja monikansallinen – edelleenkin 16 eri kansallisuutta edustavasta asukkaasta koostuva rajayhteisö. Tuhannesta asukkaasta on puolet venäläisiä ja 230 karjalaisia. Onpa joukossa vielä 11 suomalaistakin. Vielä 1940-luvun alussa karjalaiset muodostivat 65% väestöstä. Nykyasukkaista vajaa puolet on jo eläkkeellä. Jos alue olisi liitetty Suomeen 1920, se olisi osa Pohjois-Karjalan maakunnan itäistä syrjäseutua, ja todennäköisesti yhtä harmaantunut kuin se on nytkin. Aiemmin metsätyömaista elänyt yhteisö haaveilee matkailutuloista. Suomalaiset pääsivät matkustamaan rajavartiolaitoksen sulkemalle alueelle vasta 1990-luvulla. Repolaisen päätoimittaja Pertti Rannikko toivoo, että Suomesta suuntautuvan matkailun piristämiseksi tulisi Lieksan korkeudelta avata rajanylityspaikka Venäjälle. Nykyään paikalliset toivovat turistiruplia etenkin Moskovan ja Pietarin erämaamatkailijoilta.

Eräänlaisesta tulevaisuudentoivosta kertoo se, että viime kesänä Repolaan rakennettiin uutta kirkkoa, vietettiin kulttuuritalon 45-vuotisjuhlia ja joka kesäistä kyläpraasniekkaa. Myös koulumuseon ylläpito ja perinnekeruu on aktiivista etenkin naisten ja koululaisten parissa. Perinteensiirtäjät murehtivat tosin sitä, ettei kouluissa vielä olevalle 90 oppilaalle opeteta karjalan kieltä. Näyttää siltä, että tulevaisuuden Repola on nykyistäkin enemmän venäläinen kuin karjalainen.