Naurattais jos ei hävettäis: Laura Kolben avoin arvio toimittaja-äidistään - ja itsestään

Aloitin kesälomani siirtymällä Lappiin ja lukemalla ensitöikseni Helsinki-keskeisen kirjan toimittaja Pirkko Pii Kolbesta (1932‒2008). Julkaisu antaa paljon ajattelemisen aihetta. Muistan tapaamiseni jo eläköityneen Pirkko Kolben kanssa; terävä ja suora katse, viipyilevä hymy kuin monalisalla, lämmin kädenpuristus. 

 

Kollegani Laura Kolbe on tullut äitiinsä ainakin siinä, että sana on hallussa. Teos on kerronnallisesti juokseva, informatiivinen ja temaattisesti monikerroksinen, paikoin hyvinkin intiimi, mutta ensisijaisesti se on yhteiskuntahistoriallinen arvio 1950‒80-luvun Suomesta. Teoksen juonellinen tulokulma on erittäin kiinnostava ja tervetullut: tekstissä pohditaan yhden henkilön elämänhistorian kautta rouvan, äidin ja toimittajan roolien muutoksia, yksilön paikkaa suuressa rakennemuutoksessa, työn ja perheen yhteensovittamista ja ihmissuhteita. 

Sen lisäksi, että kirja on kertomus Suomen Kuvalehden ja Helsingin Sanomien toimittaja Kolbesta, se on kertomus myös itse kirjoittajasta, professori Kolbesta. Teoksellaan ammattitutkija Laura astuu ulos omasta tiukasta roolistaan akateemisena kirjoittajana, rohkeana ja uhmakkaana kuin äitinsä ikään. Samalla tavalla kuin astuessaan julkisesti poliittiseen toimintaan, Laura murtaa omaan ammattirooliinsa liittyviä ennakkoasenteita, -luuloja ja kahleita. Kirja on tunnustuksellinen ja siten uraauurtava: vaikka perhehistoria, psykohistoria ja tunnehistoria ovatkin hyväksyttyjä tutkimussuuntia nykyajan kansainvälisessäkin historiantutkimuksessa, julkisen ja henkilökohtaisen (yksityisen) rajan itsereflektointi ja häivyttäminen on edelleenkin harvinaista ja kirjoittamattomien sääntöjen mukaan ammattilaiselle ei-suotavaa.  Historiantutkijat avaavat kyllä mielellään ja joskus sensaationhaluisestikin toisten, menneisyyden ihmisten sielunmaisemia, mutta eivät juuri koskaan avoimen paljaasti omia lähtökohtiaan ja kirjoittamisensa motiiveja.

Erityisesti tekstistä nousee kaksi teemaa ylitse muiden: häpeä omasta taustasta ja urbaanin, perinteestä vapaan itsenäisen elämätavan rakentaminen. Kummankin teeman osalta kirjoittaja osuu tutkimuksellisesti valtavan haastaviin kipukohtiin. Voiko ihminen elää ’perinnöttömänä’? Kirjan vastaus on, ettei voi. Toimittaja Kolbekin palasi ikäännyttyään Riihimäen takakasarmeille, lapsuutensa maisemiin, vaikkei koskaan avautunutkaan edes tyttärelleen sitä kauemmasta torpparikulttuurisesta taustastaan. Suomalaisten häpeä maalaisuudesta, varsinkin köyhästä maalaisuudesta on yhä tabu keskiluokkakertomuksissa. Aihepiirin nostaminen esille on Lauralta jälleen uusi avaus, jonka jatkotyöstäminen on lähes vääjäämätöntä, niin herkullinen asetelma on.

Työväenliikekertomuksissa köyhä maalaisuus sen sijaan kuuluu olennaisena osana juoneen. Kun luetaan esimerkiksi K.A. Fagerholmin, Martta Salmela-Järvisen tai vaikkapa Veikko Helteen muistelmia, ne kertovat sosiaalisen nousun samalla tavalla: Mitä köyhempi tausta, sitä hyväksyttävämpi ja kirkkaampi kruunu työväenorganisaatioissa. Vielä 1990-luvun alussa akateemisesti koulutettuja ja porvaritaustaisia katsottiin karsaasti ammatillisen työväenliikkeen johdossa. Proletaaritaustan ihannointi oli huipussaan etenkin työväenliikkeen niin sanotulla yhtenäisyyden kaudella (- se mikään yhtenäinen ollut!) eli vuosina 1899‒1917. Kuvaavasti porvaristaustaiset, sosialismista innostuneet akateemiset henkilöt (kuten Väinö Voionmaa) saivat raipasta ja lujasti: heitä ei hyväksytty proletaarisessa Helsingin piirissä edes kansanedustajaehdokkaiksi. Vasta sisällissota avasi heille mahdollisuuden maltillisen sosialidemokratian riveissä.

Ei köyhyys synti ole, mutta kyllä se hävettää. Näin sanoo jo sananlaskukin. Lukuisissa tutkimuksissa on osoitettu, että köyhyyden kokemus haavoittaa ihmistä, tekee hänestä aran, omasta mielestään epäonnistuneen ihmisen, se antaa lapsille ja nuorille muita heikommat mahdollisuudet elämän valintoihin, tarjoaa niukasti elämän taisteluissa tarvittavaa pääomaa, ja mikä kauheinta, sen on tutkittu periytyvän, se leimaa, ja se haisee. Ei siis ihme, että sosiaaliseen nousukiitoon päässeet kieltävät osattoman menneisyytensä. 

Meitä ammattilaisia on usein naurattanut sukututkimushankkeet, jotka lopetetaan heti, kun ensimmäinen avioton äiti, irtolainen tai rikollinen löytyy suvusta. Hymyä piisaa myös siitä, miten valikoiden amatöörit voivat tehdä sukunsa tutkimusta: vain elämässä onnistuneet nostetaan esille. Kaiken tämän ronkkimisen taustalla on häpeä epäonnistumisista ja halu löytää onnistumisen kertomuksia, suurmiehiä ja -naisia. Jos niitä ei löydy, ne keksitään. Mutta kun menneisyyttä ei voi muuttaa eikä synnyinperhettään valita, kaikki se häpeä on aivan turhaa, siis aivan turhaa.  Varmaan auttaisi, jos kirjoittasi häpeän auki, helpottaisi taakkaa. Ottakaa mallia professori Kolbesta.

Kesälukemistoksi suosittelen:

Laura Kolbe: Nykyajan nainen. Pirkko ”Pii” Kolbe ‒ äiti ja toimittaja. Kirjapaja. Helsinki 2017. .

PS. Vielä tähän loppuun VALTAVA KIITOS kaikille ystäville ja kollegoille muistamisesta merkkipäivänäni. Olen aivan otettu Rohkea kynä -teoksesta (toim. Oona Ilmolahti ja Sinikka Selin). Kirja on vapaasti ladattavissa Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seuran sivuilta: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/166712

Rentouttavaa kesää kaikille!