I. Suomeksi
II. In English
Uusi tutkimukseni on ulkona ja
blogi-hiljaisuuteni niin monien kiireiden takia päättynyt J. Seuraavassa
esittelen tutkimukseni pääkohdat:
Tutkimuksen
avainsanat:
Voionmaa Väinö, geopolitiikka, aluepolitiikka, Suomen itäraja, Suur-Suomi, Sdp, Friedrich Ratzel, Rudolf Kjellén, Neuvostoliitto, Tarton rauha, talvisota,
jatkosota, Väinö Tanner, kansanomainen historia, ikääntyvän poliitikon
kokemukset
Väinö Voionmaa (1869˗1947,
vuoteen 1906 Wallin) oli suomalainen poliitikko, ministeri ja kansanedustaja
sekä Helsingin yliopiston Pohjoismaisen historian professori. Käsillä olevassa
tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan Voionmaan raja- ja aluepoliittisen
ajattelun rakentumista ja merkityksiä sekä hänen paikkaansa Suomen
Sosialidemokraattisen puolueen toimintakentällä. Voionmaa oli Suomen
rauhanvaltuuskunnan jäsen sekä suomalais-venäläisessä Tarton rauhankokouksessa
1920 että talvisodan jälkeisissä Moskovan rauhanneuvotteluissa 1940. Lisäksi
hän toimi Suomen valtuuskunnan jäsenenä toisen maailmansodan päättäneessä Pariisin
rauhanprosessissa 1946–47.
Tutkimuksen
keskeisimmät johtopäätökset kytkeytyvät 1) Voionmaan kehittelemään kulttuurisesti
rakentuneeseen ’luonnollinen Suur-Suomi’ -konseptiin, 2) aseelliseen ja
henkiseen taisteluun Suomen ja Neuvostoliiton välisestä rajasta sekä 3) Voionmaan
visioon Suomesta arktisena maana. Ajan valtavirtahan korosti Suomen olevan
länsimaisena maana ensisijaisesti uhkaavan idän vartio kun taas pasifistina
Voionmaa korosti ystävällisten ja kestävien suhteiden luomista Neuvostoliiton
kanssa. Voionmaa muun muassa auttoi ulkoasiainministerin sijaisena olleessaan
(1938) venäläistä neuvottelijaa, Boris Jartsevia, saamaan audienssin
pääministerin puheille ja tuki valtakunnanrajoja koskevien neuvottelujen
jatkamista Moskovassa.
Tutkimusta jäsentäväksi teoreettiseksi ajatuspohjaksi ja
metapuheeksi rakentuu pienten valtioiden geopolitiikkaa, olemassaolon oikeutta,
alueellisuutta ja rajankulkuja koskevat kiistanalaiset, hyvin sensitiiviset ja
alati ajankohtaiset kysymykset. Geopolitiikalla
tarkoitettiin käsitteen syntyaikoina, 1800˗1900-luvun vaihteessa ennen muuta
valtioiden alueista käytyä valtataistelua. Sittemmin, etenkin 1980-luvulta
lähtien, geopolitiikka-käsite on avautunut huomattavan paljon laajemmaksi
kattaen valioiden ja niiden voimasuhteiden lisäksi monitasoisen kansainvälisen
politiikan ilmiöt valtioiden välisinä politikkoina ja ulkopolitiikkoina, kuten
maantieteilijät Vilho Harle ja Sami Moisio ovat esittäneet. Geopolitiikka on
tässä yhteydessä oiva käsitteellinen väline jäsentämään tutkimuksen
kokonaisuutta, sillä geopolitiikka on jo lähtökohtaisesti rakentunut historiallisen
tiedon, maantieteellisen aluetutkimuksen ja valtio-oppineisuuden kolmiliiton
leikkauspisteeseen; kaikki tieteenaloja, jotka olivat Väinö Voionmaan erityisen
kiinnostuksen kohteita. Voidaan sanoa, että Voionmaa oli geopoliitikko jo ennen
käsitteen syntyä.
Lähtökohtana geopoliittiselle puhunnalle tässä on historian
merkittävyyttä valtioiden kehittymisprosesseissa korostavan valtio-oppineen
Barry Buzanin muistutukset siitä, että valtio määrittyy nimenomaan
kansainvälisen yhteisön käytäntöjen kautta, ei sisäsyntyisenä legaalisena ja
hallinnollisena yksikkönä, ja että valtiollinen turvallisuus tarkoittaa valtion
kykyä säilyttää itsenäinen identiteettinsä ja funktionaalinen
koskemattomuutensa. Tästä turvahakuisuudestahan ensimmäisen tasavallan ajan
Suomen politiikanteossa oli perimmiltään kyse. Turvallisuuden näkökulmasta
katsottuna eurooppalaisessa valtiopuhunnassa ideaaliksi on nostettu suvereeni
territoriaalinen valtio, kansallis-valtio, jossa etniset ja kulttuuriset
rajalinjat ovat yhteneväisiä poliittisten rajojen kanssa. Näin onnellinen
tilanne on ollut kuitenkin vain harvoissa tapauksissa, ja kiistelyt valtioksi
haluavan rajoista ovat voineet olla historian saatossa äärimmäisen kivuliaita.
Yhä vieläkin 2010-luvulla kansakuntien, autonomisten alueiden ja itsenäiseksi
pyrkivien etnisten ryhmien asuttamien transnationaalisten alueiden
täysivaltaisuuskysymykset ja ylipäätään asemat eurooppalaisessa
valtioliittoperheessä ovat ajankohtaisia. Samoin kuin pienten valtioiden rooli
suurten dominoimassa Euroopassa. Historioitsija Michel Foucaultin sanoin,
Eurooppa oli ennen ja on edelleen maantieteellinen aluejako ja monta valtiota
vailla ykseyttä, mutta valtioiden kesken on kuitenkin olemassa merkittävä,
ellei jopa perustava tai vähintäänkin kiinnostava ero suurten ja pienten välillä.
Voidakseen taata turvallisen asemansa pienten valtioiden on välttämätöntä
liittoutua joko keskenään tai suurten kanssa. Esko Antolan mukaan
eurooppalaisten pienten nykyvaltioiden paras liittolainen tulevaisuudessa ei
välttämättä ole Euroopan komissio tai muut pienet valtiot vaan suurvalta.
Voionmaa sovelsi
geopoliittisia näkemyksiään myös tieteellisessä toiminnassaan tekemällä
uraauurtavia avauksia talous- ja sosiaalihistorian, perhehistorian sekä työläiskaupunkitutkimuksen
ja aluehistorian kentillä. Hän käytti tutkimuksissaan jo 1900-luvun alussa
haastattelumenetelmää ja oli näin ensimmäinen oral history -metodin soveltaja
Suomessa. Koulutuksen jalostavaan vaikutukseen lujasti uskovan Voionmaan suuri
visio oli saattaa akateeminen tieto tietokirjojen ja sivistävien
aikakauslehtien kautta koko kansan omaisuudeksi. Hän rakensi kansanomaista
historiaa (public history) paljon ennen oral history -liikkeen syntyä. Näissä
suhteissa Voionmaa oli Suomen valtiollisten (fyysisten) ja kulttuuristen
(imaginääristen) rajojen kartanpiirtäjä ja kokeileva visionääri sekä public
historyn uranuurtaja.
Pienten valtioiden
olemassaolon oikeutus
Voionmaan
aluepoliittisen ajattelun perustana oli hänen tapansa koota Suomen, pienen ja
pohjoisen valtion olemassaolon puolustukseksi historiallisia, maantieteellisiä
ja valtio-opillisia asiakirjatietoja ja rakentaa niistä poliittisia argumentteja.
Tämän laajapohjaisen lähestymistapansa ansiosta Voionmaa oli geopoliitikko jo
ennen 1800–1900-luvun vaihteessa syntynyttä geopolitiikka-käsitettä. Tuohon
aikaan geopolitiikalla tarkoitettiin ennen muuta valtiollisista alueista käytyä
valtataistelua. Voionmaan merkittävimmät innoittajat olivat suomalainen
valtio-oppinut J. V. Snellman, saksalainen maantieteilijä ja etnografi Friedrich
Ratzel ja ruotsalainen valtiotieteilijä ja poliitikko Rudolf Kjellén. Luonnollinen
Suur-Suomi -oppi tarkoitti konkreettisimmillaan sitä, että Suomen itäraja
asettui yhtäältä luonnontieteellisten, toisaalta kulttuuris-historiallisten
argumenttien perusteella vesistöjä myötäilevälle linjalle Suomenlahti-Laatokka-Ääninen-Vienanmeri-Jäämeri
siten, että Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa olivat Suomen ’luonnollisia’ osia (ks. kirjan kartta Voionmaan
Suur-Suomi). Samaa rajalinjaa olivat 1800-luvun skandinavistit pitäneet
’luonnollisen’ Suur-Skandinavian itärajana. Myös suomalaisnationalistit eli fennomaanit
pitivät kyseistä linjaa kulttuurisesti yhtenäisen Suomen itärajana. Pohjoisessa
Suomen kulttuurialueeseen katsottiin kuuluvan suomenkielisten siirtolaisten
asuttamat Pohjois-Norjan yhteisöt ja Pohjois-Ruotsin suomalaisalueet. Vuoden
1918 sisällissodan alussa Voionmaa auttoi punaisia piirtämällä tulevan
sosialistisen Suomen itärajan karttaa. Neuvosto-Venäjälle paenneet
puna-pakolaiset, etenkin Edvard Gylling ja Otto-Wille Kuusinen, hyödynsivät
Voionmaan perustelemia Suur-Suomen rajoja piirtäessään ns. Terijoen nukkehallituksen
julkaisemaa Suomen karttaa 1939 (ks. kirjan kartta Suomen kansanhallituksen Suur-Suomi).
Maltillinen
oppositiomies ja pasifisti
Tutkimuksen toisena
juonteena on Voinmaan paikan arvioiminen sosiaalidemokraattisella kentällä ja
puolueen sisällä. Voionmaan kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin alkoi jo 1800-luvun
lopulla suomalaiskansallisesta innostuksesta vanhempien toimiessa
suunnannäyttäjinä. Voionmaan opettajat (Helsingin) Keisarillisessa Aleksanterin
yliopistossa (etenkin professorit E. N. Setälä, J. R. Danielson-Kalmari ja Y-S.
Yrjö-Koskinen) taas toimivat esimerkkeinä siitä, että akateemisen ura ja
poliitikon rooli oli mahdollista yhdistää. Voionmaan suuntautuminen
politiikkaan vahvistui vuosisadan vaiheessa etenkin Saksan ja Englannin
matkoilta saamiensa vaikutteiden siivittämänä. Viimeistään 1903 hän sitoutui
sosiaalidemokraattiseen aatemaailmaan. Toisin kuin on väitetty, Voionmaa liittyi
Sdp:een jo vuoden 1905 lopussa kuohuvan suurlakon aikana, ja hän pyrki sosiaalidemokraattisen
puolueen ehdokkaana ensimmäisissä 1907 parlamenttivaaleissa kansanedustajaksi,
mutta Edvard Valppaan johtaman puolueen radikaalin siiven kanssa käyty taistelu
päättyi Voionmaan tappioksi eikä hän tullut valituksi. Puoluetta johtaneiden
radikaalien takia Voionmaa oli syrjässä puolueen toiminnasta aina vuoteen 1918.
Vasta punaisten häviämän sisällissodan jälkeen maltillista
sosiaalidemokraattista linjaa edustanut Voionmaa pääsi eduskuntaan, missä hän
olikin kuolemaansa saakka.
Voionmaasta tuli
puolueessa keskeinen ulkopoliittinen vaikuttaja ja itärajaspesialisti. Hän muun
muassa toimi Tannerin hallituksen ulkoasiainministerinä 1926˗27. Voionmaan
merkitys Tarton rauhanneuvotteluissa näyttää tämän tutkimuksen perusteella
olevan paljon vaikuttavampi kuin on arvioitu. Hän julkaisi Suomen arktista
luonnetta korostavat teoksensa Suomi Jäämerellä vuonna 1918 ja Suomen uusi
asema vuonna 1919, jotka olivat Tarton neuvottelijoiden lukemistona. Voionmaan
voimakas agitaatio Suomen Jäämeren käytävän puolesta tuotti tulosta ja Petsamo
liitettiin Suomeen 1920. Voionmaan järkytykseksi Suomi kuitenkin menetti
maakäytävänsä Neuvostoliitolle 1944 jatkosodan päättyessä.
Voionmaa siirtyi
vähitellen 1920–30-luvulla puolueen keskeisen hahmon, Väinö Tannerin
(1881˗1966) lähipiiristä tämän armottomaksi arvostelijaksi. Kriittinen asenne
Tannerin politiikkaa vastaan vei häntä piirun verran vasemmalle ja toisen
maailmansodan aikana hän liittyi avoimesti hallitusta vastustavaan
oppositioon. Miesten väliset suhteet
katkesivat sodan aikana kun Suomi solmi liiton natsi-Saksan kanssa. Voionmaa
vastusti ankarasti liittoa, saksalaisten saamaa kauttakulkulupaa Suomen Lapin
halki Pohjois-Norjaan 1940 ja Pohjois-Suomen antamista saksalaisten
sotilashallintoalueeksi 1941–44. Kun sota päättyi, Voionmaa oli vaatimassa
sotasyyllisten rankaisemista, myös sota-ajan hallituksissa olleen Tannerin.
Sekä henkisesti että
fyysisesti toisen maailmansodan alkaminen, Kansainliiton epäonnistuminen ja Sdp:n
sisäiset valtataistelut kuluttivat ikääntyvää professoria lähes romahdukseen
asti. Tutkimuksessa seurataan Voionmaan, tunneherkän poliitikon, vanhuuden
kokemuksia sekä henkistä ja fyysistä uupumista Helsingin pommitusten alla ja
Suomi-Saksa -liiton rapautumisen ristipaineessa. Pelko Suomen tuhoutumisesta
suurvaltojen sodassa ja kauhu maan liittämisestä Neuvostoliittoon vanhensi ja
sairastutti lähes kaikki muutenkin jo ikääntyneet Suomen sota-ajan poliitikot,
myös Voionmaan. Tämä osallistui vielä Pariisin rauhanneuvottelujen
valmistelevan toimikunnan työhön, mutta ehti kuolla toukokuussa 1947 hieman
ennen lopullisen rauhansopimuksen allekirjoittamista.
Laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna
käsillä oleva Suomen historiaa koskeva tutkimus on konkreettinen esimerkki
siitä, miten kompleksista, työlästä, pitkäjänteistä ja epäitsenäistä pienen
valtion on ulkoisten ja sisäisten jännitteidensä ristipaineessa saavuttaa
täysivaltaisuus ja ylläpitää sitä omaehtoisesti. Ehkä se ei ylipäätään ole
lainkaan mahdollista. Suvereniteetin kaipuussaan Suomen tie vei ensin Kansainliiton
ja sittemmin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi, aiemmin oli katsottu
kuvitteellisen Suur-Skandinavian suuntaan ja hahmoteltu Reunavaltioliittoa,
myöhemmät jälkipolvet ovat hakeneet taas turvaa Euroopan Unionista, jotkut
uneksivat Naton suojaverkosta. Tarve liittoutua ja hakea turvaa suurista
ystävistä on ollut ja on yhä syvällä itsenäisen Suomenkin poliittisen toiminnan
rakenteissa. Näin etenkin kansainvälisinä kriisiaikoina 1917˗20 ja 1939˗44,
jolloin Suomi hakeutui Saksan suojelukseen. Suomi eli koko Voionmaan
kansanedustaja-ajan (1919˗47) itseään ryhdistävän ja vahvistavan Neuvostoliiton
imperiumin kyljessä, mikä tietoisuus vaikutti myös Voionmaan tapaan kirjoittaa
politiikasta ja ylipäätään määritti sitä, mille paikalle hän asemoitui
sosiaalidemokraattisella puoluekentällä.
Historiallisia Tutkimuksia 264.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Helsinki 2014. 516 s. ISBN
978-952-222-556-6
Lisätietoja Maria
Lähteenmäki, maria.lahteenmaki@uef.fi
II. In English
‘Väinö Voionmaa – politician and geopolitician’
My new research has been published by the Finnish
Literature Society J Here are
the main outlines of the study:
Keywords: Väinö
Voionmaa, geopolitics, regional politics, Finnish-Russian border, Greater
Finland, Friedrich Ratzel, Rudolf Kjellén, Soviet Union, Treaty of
Tartu, Winter War, Continuation War, Väinö
Tanner, public history, experiences of an ageing politician
Väinö
Voionmaa (1869–1947, Wallin until 1906) was a Finnish politician, cabinet
minister and member of parliament and also professor of Scandinavian and
Finnish history at the University of Helsinki. The present work describes and
analyses the evolution and significance of his thinking with regard to the
Finnish-Russian border and Finland’s geopolitical policies, and also his
position within the field of activity of the Finnish Social Democratic Party.
Voionmaa was a member of the Finnish delegation at both the Finnish-Russian
peace negotiations in Tartu in 1920 and those held in Moscow in 1940 following
the Winter War, and similarly in the peace process in Paris in 1946–47 that
brought the Second World War to an end.
The
principal conclusions reached are concerned with 1) his development of the
culturally defined concept of a “natural
Greater Finland”, 2) the armed conflict and propaganda war over the
Finnish-Soviet boundary, and 3) his vision of Finland as an Arctic country.
Given that the prevailing train of thought at that time emphasized Finland’s
role as a western country primarily destined to act as a sentinel against the
threat from the east, Voionmaa, as a pacifist, laid stress on the forging of
lasting relations with the Soviet Union. Among other things, he was
instrumental as deputy foreign minister in 1938 in gaining an audience with the
prime minister for the Russian negotiator Boris Yartsev and he supported
continuation of the border negotiations in Moscow.
The
theoretical basis and metadiscourse for the analysis presented in this work is
built up from a number of controversial, highly sensitive and constantly
relevant themes such as the geopolitical roles of small nation-states, the
justifications for their existence, their territoriality and the definition of
their boundaries. At the time when the term was coined in the late 19th and
early 20th centuries, geopolitics referred above all to the territorial power
struggle that took place between states, but later, and especially from the
1980s onwards, the concept broadened considerably, to include not only states
and the power relations prevailing between them but also features of
international politics at many levels in the form of inter-state political
relations and foreign policies, as the geographers Vilho Harle and Sami Moisio
have observed. In the present connection geopolitics is a convenient conceptual
tool for analysing the overall theme of the work, as it lies in principle at
the intersection between three branches of science that were of exceptional
importance to Väinö Voionmaa: history, regional geography and political
science. One may very well say that Voionmaa was a geopolitician before the
term had been created.
The
point of departure for the present geopolitical discourse consists of the
reminders issued by Barry Buzan, a
political scientist who stressed the significance of history for the process by
which states develop, that a state is constituted precisely through the
practises adopted by the international community and not as a self-created
legal or administrative entity, and that the question of its security concerns
its ability to preserve its independent identity and functional integrity. This
drive for security was indeed Finland’s principal political objective in the
days of the first republic. The security ideal put forward in the European
statehood discourse of that time was that of a sovereign state, a nation-state
whose ethnic and cultural boundaries were coincident with its political
boundaries. Only in rare cases, however, was such a propitious situation
achieved, and many exceedingly bitter disputes have taken place in the course
of history between regions desirous of establishing themselves as states. Even in the present decade there are
innumerable sovereignty issues involving nations, autonomous regions and
transnationally distributed ethnic groups seeking independence or a particular
status within the European family of allied states that are still unresolved,
as indeed is also true in general terms of the role of small states in a Europe
dominated by its large ones. In the words of the historian Michel Foucault, Europe was characterized in the past and is still
characterized today by a geographical distribution into regions with many
states lacking in unity, but there is nevertheless a significant, if not
fundamental or at least interesting, distinction between the large ones and the
small ones. In order to guarantee themselves a secure position, it is essential
for the small states to ally themselves either with each other or with larger
ones. In Esko Antola’s opinion the
best future alliance for a small European state is not necessarily with the
European Commission or with other small states but with a major power.
Voionmaa’s
academic work also consisted in part of applications of his geopolitical ideas,
in the form of ground-breaking innovations in the fields of economic and social
history, the history of the family, working-class urban research and geopolitical
history. He was already using personal interviews as a research method in the
early years of the 20th century, making him Finland’s first exponent of the
oral history methodology. A staunch believer in the civilizing influence of
education, his great vision was to transmit academic knowledge to the general
populace through non-fictional books and informative popular magazines. This
prompted him to build up a discipline of public history long before the birth
of the oral history movement. In these respects Voionmaa was closely engaged in
drawing the map of the independent state of Finland in both a physical sense,
as a statesman, and in a psychological sense, as a cultural figure, as well as
being a visionary with a flair for experimentation and a pioneer in the field
of public history.
Small nation-states and their right to existence
The foundation for Väinö Voionmaa’s political
philosophy lay in his ability to compile historical, geographical and
constitutional evidence to justify the existence of Finland as a small state in
the north of Europe and to construct political arguments on this basis. This
broad-based approach of his meant that he was in effect a geopolitician even
before the concept of geopolitics was invented in the late 19th or early 20th
century. At that time the term geopolitics
referred above all to territorial power struggles, and Voionmaa sought his
inspiration predominantly from the Finnish political philosopher J. V. Snellman, the German geographer
and ethnographer Friedrich Ratzel
and the Swedish political scientist Rudolf
Kjellén. His “natural Greater Finland”
doctrine implied in its most concrete form that, viewed in the light of both physical and cultural-historical arguments, the eastern boundary of Finland
should run along the waterways on a line Gulf of Finland – Lake Ladoga – Lake
Onega – White Sea – Arctic Ocean and that the areas of Russian Karelia and the
Kola Peninsula were “natural” parts of Finland. This same line had been quoted earlier by the 19th-century
Scandinavianists as the “natural” boundary of Greater Scandinavia, and the
Finnish nationalist, or Fennoman, party similarly regarded it is the eastern
limit of the culturally defined territory of Finland. In the north, the Finnish
cultural sphere was also taken to include the Finnish-speaking migrant
communities of Northern Norway and the ethnically Finnish areas of Northern
Sweden. When the Civil War in Finland broke out in 1918, Voionmaa assisted the
Reds by drawing a map of the eastern border of Socialist Finland, and the Reds
who fled from Finland to Soviet Russia, most notably Edvard Gylling and Otto-Wille
Kuusinen, made use of these boundaries of Greater Finland when the puppet
Terijoki government published its map of Finland in 1939.
A moderate opposition supporter and pacifist
The
second purpose of this work is to assess Voionmaa’s position in the Social
Democratic movement and within the party itself. His interest in political
affairs had arisen out of an enthusiasm for Finnish nationalism inspired by the
example of his parents, and it was his teachers at the Imperial Alexander
University (of Helsinki), most notably professors E. N. Setälä, J. R.
Danielson-Kalmari and Y.-S. Yrjö
Koskinen, who convinced him that one could combine an academic career with
a political role in society. His interest in politics grew considerably as a
result of experiences on journeys to Germany and England around the turn of the
century, and by 1903 at the latest he had committed himself to the Social
Democrat ideology. Contrary to previous assertions, he evidently joined the SDP
during the General Strike in the latter half of 1905 and stood as a candidate
in the first parliamentary elections in 1907, although he lost his battle with
the radical wing of the party led by Edvard
Valpas and failed to be elected. Since leadership of the party was very much
in the hands of its radical wing, Voionmaa was largely inactive until 1918,
when the moderate approach advocated by him gained the ascendancy following the
defeat of the Reds in the Civil War. He was then elected to parliament, where
he served continuously until his death in 1947.
Voionmaa
was to become one of the party’s chief spokesmen on foreign affairs and a
specialist in issues concerned with the eastern border. He first emerged as
foreign minister in Väinö Tanner’s cabinet
of 1926–27, and the present investigation points to his having had a much
greater influence on the outcome of the Tartu peace negotiations than has
previously been realized. On the other hand, his works Suomi Jäämerellä (Finland on the Arctic Ocean, 1918) and Suomen uusi asema (Finland’s New Status,
1919), were both available for all the negotiators to read. Eventually his
agitation on behalf of a land corridor to the Arctic Ocean bore fruit, and the
Petsamo (Pechenga) area was annexed to Finland in the treaty of 1920. To his
dismay, however, Finland lost this corridor to the Soviet Union in the
settlement following the Continuation War in 1944.
Within
the party, Voionmaa gradually shifted in the course of the 1920s and 1930s from
the inner circle of its leading figure, Väinö Tanner (1881–1966), to the role
of one of his most merciless critics. This new stance in turn moved him a
fraction further to the left, and during the Second World War he openly sided
with the opposition. Relations between the two men were finally broken off when
Finland allied itself with Nazi Germany during the war. Voionmaa was violently
opposed to this alliance, the granting of permission for the Germans to advance
through Finnish Lapland to Northern Norway in 1940 and the establishment of a
German military administration in Northern Finland in 1941–44. When the war
came to an end he was prominent in demanding the trial of the leading political
figures for war crimes, including Tanner, who had been a member of the wartime
governments.
The outbreak of the Second World War, the failure of
the League of Nations and the internal strife within the SDP wore the ageing
professor down both mentally and physically, almost to the point of collapse.
This work also discusses his wartime experiences as an elderly, sensitive
politician and his physical and mental exhaustion in the face of the bombing of
Helsinki and the conflicting feelings aroused by the gradual crumbling of the
Finnish-German alliance. Fear of the total destruction of Finland in the war
between the Great Powers and horror at the thought of its annexation to the
Soviet Union caused almost all the already elderly wartime politicians in
Finland to age further and fall ill, and this was true of Voionmaa as well. He
did take part in the preparations for the Paris peace negotiations, but he died
in May 1947 before the final treaty was signed.
Looked
at from a broader, European perspective, the present study in Finnish history
provides a concrete example of how complex, laborious, protracted and dependent
on others is the task faced by a small state that wishes to achieve and
maintain sovereignty on its own terms amongst conflicting internal and external
political tensions. Perhaps it is quite simply not possible. In its yearning
for sovereignty, Finland turned first to membership of the League of Nations
and then to the United Nations, having previously glanced in the direction of a
putative Greater Scandinavia and contemplated plans for an Alliance of Border
States, while later generations have sought security in the European Union and
some have dreamt of protection within NATO. The need for forming alliances and
seeking security from larger friends has been and still is deeply embedded in
Finland’s political structures, as with many other small states, and this was
particularly true during the international crises of 1917–20 and 1939–44, when
Finland sought protection from Germany. Throughout the period when Väinö
Voionmaa was a member of parliament (1919–47) Finland was living beside a
Soviet empire that was gaining in stature and strength, and the awareness of
this also affected the way in which he wrote about politics and defined the
position that he should take up within the spectrum of the Social Democratic
Party.