Rovaniemi poltettiin 70 vuotta sitten: Lapin tuho katkeroitti monia

Olen monta kertaa kulkenut mielikuvituksissani Helmi-äitini ja vanhimman sisareni ja Maria-mammani ja tätieni seurassa Himangalta Keski-Pohjanmaalta poltettuun Lappiin, kotiin evakosta kesäkuussa 1945. Matkaa Himangalta Keski-Pohjanmaalta Sodankylään on noin 500 km. Se taitettiin aluksi kuorma-auton lavalla, sitten junalla tuhottuun Rovaniemeen. Siellä oli siirtokeskus, minkä kautta pohjoisen ihmiset pääsivät jatkamaan vaivalloista matkaansa, kontrolli- ja opastuspiste. Hermostuttavasti siellä piti jonottaa, mikä viivästytti kotipaikoille pääsyä. Yösijoja oli palamatta jääneissä parakeissa, onneksi oli lämmin kesäkuu, juhannuksen aluspäivät. Pohjoiseen vievä siltakin oli näköjään räjäytetty, edessä oli vielä lautankin odotus, tuskailivat palaajat. Savupiiput törröttivät kaikkialla 90-prosenttisesti tuhotussa kaupungissa, kauhistuttava ja sanattomaksi tekevä näky; vain siellä täällä yksittäinen talo oli jäänyt pystyyn, vanha puinen asemarakennuskin. Tuuli levitti raunioista pölyä, jälleenrakennus oli alussa, vasaroiden kolke ja sahan suhina kuului kaikkialta, paljon miehiä oli jo töissä. Järkytys oli vaihtunut kuumeiseen fyysiseen työhön; siinä paikattiin sielua ja ruumista samaan aikaan.

Pohjoiseen pyrkivä naisseurueemme oli sekin jännittynyt, odottava, kiire oli äkkiä päästä kotiin ja aloittaa arki – saada elämä järjestykseen. Mamma oli kuusikymppinen, pienin kulkija viisivuotias, ja eteneminen oli mitoitettava sen mukaan. Keväällä maalishankien aikaan kotikylässä oli käynyt reellä ajelemassa naapurin mies ja tuonut evakkopaikkaan sellaiset terveiset, että koko kylä oli poltettu, sataprosenttisesti. Kesäkuiset palaajat tiesivät, että kotipihasta oli jäänyt pystyyn vain aitta ja riihi, mutta silti ja juuri siksi, oli päästävä kodin pihapiiriin nopeasti. Polttava, polttava ikävä ja odotus olivat melkein kestämättömiä. Kymmenen kuukautta aikaisemmin, 8. syyskuussa 1944, kylän väki oli käsketty jättämään kaikki: ”Nyt ovat asiat tällä kertaa kehittyneet niin pitkälle, että meidän on jätettävä rakkaaksi käynyt Lapimme…”, sellainen viesti luettiin Lapin kansalle Rovaniemen radioaseman ”eetteriaalloilla”. Huhujen mukaan paluuta ei ollut, Lappi jäisi saksalaisilta venäläisille. Siksi paluussa oli myös valtavaa riemua kotiin pääsystä. Pohjanmaalla oli puhuttu paljon karjalaisten ankarasta kohtalosta, he olivat menettäneet niin paljon.

Vihdoinkin naiset pääsivät viimeiselle taipaleelleen. Väliaikaisella lossilla Kemijoen yli, oltiin jo paremmalla puolella. Ja sitten lähdettiin kävelemään. Se oli hidasta, onneksi oli vielä evästä laukuissa. He eivät lähteneet etenemään lähes kokonaan tuhottua Jäämerentietä, vaan oikaisivat Ounasjoenvarren tielle ja sieltä Meltauksentietä kohti Sodankylää, matkaa oli vielä 130 km. Miinanraivaustöissä oli miehiä tämän tästä, kaikki sillat oli tuhottu. Saksalainen tuhoojapartio oli mennyt tätäkin tietä. Epämääräisiä losseja, kapea, miinoista vapautettu polku johti kohti kotia. Ohitettavat kylät oli poltettu, raunioilla puuhaili väkeä, uusi väliaikainen tupa oli saatava nopeasti pystyyn, elokuussa alkaisi jo viilentyä. Puhuttiin paljon miinoihin kävelleistä lapsista.  

Lopen uupuneena seurue pääsi kotikyläänsä. Näky oli samalla kertaa häikäisevän kaunis ja kammottava. Oli juhannusaatto ja pellot olivat täynnään keltaisia kulleroita, nokeentuneet savupiiput kurottivat mustina kirkkaansinistä taivasta vasten, järven vesi kimalteli keskikesän helteessä. Naiset kuulivat kylään ennättäneiltä, että mummola, joka oli vähän etäämpänä kylästä, oli täysin säilynyt: tuhoojapartiolla oli ollut kiire. Seurue levähti tovin, söi eväät ja jatkoi matkaa mummolaan. Se oli harmaa, pitkä talonpoikaistalo metsän keskellä. Piisiin tulet, sauna lämpiämään ja puhtaat petivaatteet sänkyihin. Voi sitä iloa.

Seuraavana päivänä nuoremmat naiset lähtivät kylään kokoamaan kaikkea mahdollista säilynyttä. Aitasta tuli uusi koti. Kun isäni pääsi palaamaan sotahommista, hän rakensi aittaan kuistin, avasi hirsiseinään ikkunan ja muurasi nurkkaan puuhellalle paikan. Pieni perhe asui siinä mukavasti ensimmäisen talven.

Kaikkialla Lapissa kävi kuumeinen hyörinä ja häärinä, kaikesta oli pulaa, riideltiin vanhoista ikkunoista, ovista, metallista… Varastettiin ja keinoteltiin. Sillat Rovaniemeltä pohjoiseen valmistuivat vasta 1951, ja kaikki rakennustavara oli kortilla. Lappi vuonna 0 oli epätoivoisen aktiivinen. Valtio antoi monenmuotoista apua, kuten jälleenrakennuslainoja, maatalouslainoja, ruoka-apua…  UNNRA-apua saatiin ulkomailta, äitinikin sai pari ämpäriä, kestävää laatua, 60-luvulla sanoimme niitä unra-sinkeiksi.  

Lapin kansanedustajat kaikista puolueista välittivät tyytymätöntä viestiä eduskuntaan: lappilaisia oli kohdeltu tukitoimissa huonommin kuin siirtokarjalaisia. Nämä kaksi onnetonta kansanosaa oli pantu napit vastakkain. Valtiovalta antoi 50-luvulla joillekin anteeksi jällenrakennuslainoja, mutta pieni katkeruus jäi. Ensin herrat olivat antaneet Lapin kevyesti vieraan vallan sotilashallintoalueeksi heti jatkosodan alettua, sitten vieneet epäonnistuneella politiikallaan siihen, että koko maakunta poltettiin, ja sen jälkeen Lapin kansan piti vielä kerjätä apua. Otti luonnon päälle. Osa siirtyi kapinallisesti kannattamaan SKDL:ää vaaleissa; siitä tulikin vuosikymmeniksi yksi tyytymättömyyden purkautumisväylä. Toinen puolisko uskoi taas lujasti maalaisliittoon ja Jumalaan.

Usko pitikin olla kova, ennen kuin Lappi saatiin nousuun. Hyvä asia oli, että töitä piisasi; etelästä asti tuli junantuomia työmiehiä savotoille, rakennuksille, tietöihin. Mutta jotain lipsahti pahasti pieleen. Se nousu, jota petsamolainen Lappi oli elänyt 1930-luvulla, oli mennyttä. Lapista tuli jälleen se säälittävä ja perifeerinen, kulttuuriton köyhä. Lapin tuho katkaisi pahasti maakunnan kehityksen.

Lapin kansan kokemuksista sota-aikana, ks. Lähteenmäki Maria, Jänkäjääkäreitä japarakkipiikoja. Lappilaisten sotakokemuksia 1939–45. Suomen Historiallinen Seura 1999. Loppuunmyyty, saa vain kirjastoista.