Väinö Voionmaa - puolue- ja geopoliitikko / Väinö Voionmaa - politician and geopolitician

I. Suomeksi
II. In English

Uusi tutkimukseni on ulkona ja blogi-hiljaisuuteni niin monien kiireiden takia päättynyt J.  Seuraavassa esittelen tutkimukseni pääkohdat:

Tutkimuksen avainsanat: Voionmaa Väinö, geopolitiikka, aluepolitiikka, Suomen itäraja, Suur-Suomi, Sdp, Friedrich Ratzel, Rudolf Kjellén, Neuvostoliitto, Tarton rauha, talvisota, jatkosota, Väinö Tanner, kansanomainen historia, ikääntyvän poliitikon kokemukset

Väinö Voionmaa (1869˗1947, vuoteen 1906 Wallin) oli suomalainen poliitikko, ministeri ja kansanedustaja sekä Helsingin yliopiston Pohjoismaisen historian professori. Käsillä olevassa tutkimuksessa esitellään ja analysoidaan Voionmaan raja- ja aluepoliittisen ajattelun rakentumista ja merkityksiä sekä hänen paikkaansa Suomen Sosialidemokraattisen puolueen toimintakentällä. Voionmaa oli Suomen rauhanvaltuuskunnan jäsen sekä suomalais-venäläisessä Tarton rauhankokouksessa 1920 että talvisodan jälkeisissä Moskovan rauhanneuvotteluissa 1940. Lisäksi hän toimi Suomen valtuuskunnan jäsenenä toisen maailmansodan päättäneessä Pariisin rauhanprosessissa 1946–47.

Tutkimuksen keskeisimmät johtopäätökset kytkeytyvät 1) Voionmaan kehittelemään kulttuurisesti rakentuneeseen ’luonnollinen Suur-Suomi’ -konseptiin, 2) aseelliseen ja henkiseen taisteluun Suomen ja Neuvostoliiton välisestä rajasta sekä 3) Voionmaan visioon Suomesta arktisena maana. Ajan valtavirtahan korosti Suomen olevan länsimaisena maana ensisijaisesti uhkaavan idän vartio kun taas pasifistina Voionmaa korosti ystävällisten ja kestävien suhteiden luomista Neuvostoliiton kanssa. Voionmaa muun muassa auttoi ulkoasiainministerin sijaisena olleessaan (1938) venäläistä neuvottelijaa, Boris Jartsevia, saamaan audienssin pääministerin puheille ja tuki valtakunnanrajoja koskevien neuvottelujen jatkamista Moskovassa.

Tutkimusta jäsentäväksi teoreettiseksi ajatuspohjaksi ja metapuheeksi rakentuu pienten valtioiden geopolitiikkaa, olemassaolon oikeutta, alueellisuutta ja rajankulkuja koskevat kiistanalaiset, hyvin sensitiiviset ja alati ajankohtaiset kysymykset.  Geopolitiikalla tarkoitettiin käsitteen syntyaikoina, 1800˗1900-luvun vaihteessa ennen muuta valtioiden alueista käytyä valtataistelua. Sittemmin, etenkin 1980-luvulta lähtien, geopolitiikka-käsite on avautunut huomattavan paljon laajemmaksi kattaen valioiden ja niiden voimasuhteiden lisäksi monitasoisen kansainvälisen politiikan ilmiöt valtioiden välisinä politikkoina ja ulkopolitiikkoina, kuten maantieteilijät Vilho Harle ja Sami Moisio ovat esittäneet. Geopolitiikka on tässä yhteydessä oiva käsitteellinen väline jäsentämään tutkimuksen kokonaisuutta, sillä geopolitiikka on jo lähtökohtaisesti rakentunut historiallisen tiedon, maantieteellisen aluetutkimuksen ja valtio-oppineisuuden kolmiliiton leikkauspisteeseen; kaikki tieteenaloja, jotka olivat Väinö Voionmaan erityisen kiinnostuksen kohteita. Voidaan sanoa, että Voionmaa oli geopoliitikko jo ennen käsitteen syntyä.

Lähtökohtana geopoliittiselle puhunnalle tässä on historian merkittävyyttä valtioiden kehittymisprosesseissa korostavan valtio-oppineen Barry Buzanin muistutukset siitä, että valtio määrittyy nimenomaan kansainvälisen yhteisön käytäntöjen kautta, ei sisäsyntyisenä legaalisena ja hallinnollisena yksikkönä, ja että valtiollinen turvallisuus tarkoittaa valtion kykyä säilyttää itsenäinen identiteettinsä ja funktionaalinen koskemattomuutensa. Tästä turvahakuisuudestahan ensimmäisen tasavallan ajan Suomen politiikanteossa oli perimmiltään kyse. Turvallisuuden näkökulmasta katsottuna eurooppalaisessa valtiopuhunnassa ideaaliksi on nostettu suvereeni territoriaalinen valtio, kansallis-valtio, jossa etniset ja kulttuuriset rajalinjat ovat yhteneväisiä poliittisten rajojen kanssa. Näin onnellinen tilanne on ollut kuitenkin vain harvoissa tapauksissa, ja kiistelyt valtioksi haluavan rajoista ovat voineet olla historian saatossa äärimmäisen kivuliaita. Yhä vieläkin 2010-luvulla kansakuntien, autonomisten alueiden ja itsenäiseksi pyrkivien etnisten ryhmien asuttamien transnationaalisten alueiden täysivaltaisuuskysymykset ja ylipäätään asemat eurooppalaisessa valtioliittoperheessä ovat ajankohtaisia. Samoin kuin pienten valtioiden rooli suurten dominoimassa Euroopassa. Historioitsija Michel Foucaultin sanoin, Eurooppa oli ennen ja on edelleen maantieteellinen aluejako ja monta valtiota vailla ykseyttä, mutta valtioiden kesken on kuitenkin olemassa merkittävä, ellei jopa perustava tai vähintäänkin kiinnostava ero suurten ja pienten välillä. Voidakseen taata turvallisen asemansa pienten valtioiden on välttämätöntä liittoutua joko keskenään tai suurten kanssa. Esko Antolan mukaan eurooppalaisten pienten nykyvaltioiden paras liittolainen tulevaisuudessa ei välttämättä ole Euroopan komissio tai muut pienet valtiot vaan suurvalta.

Voionmaa sovelsi geopoliittisia näkemyksiään myös tieteellisessä toiminnassaan tekemällä uraauurtavia avauksia talous- ja sosiaalihistorian, perhehistorian sekä työläiskaupunkitutkimuksen ja aluehistorian kentillä. Hän käytti tutkimuksissaan jo 1900-luvun alussa haastattelumenetelmää ja oli näin ensimmäinen oral history -metodin soveltaja Suomessa. Koulutuksen jalostavaan vaikutukseen lujasti uskovan Voionmaan suuri visio oli saattaa akateeminen tieto tietokirjojen ja sivistävien aikakauslehtien kautta koko kansan omaisuudeksi. Hän rakensi kansanomaista historiaa (public history) paljon ennen oral history -liikkeen syntyä. Näissä suhteissa Voionmaa oli Suomen valtiollisten (fyysisten) ja kulttuuristen (imaginääristen) rajojen kartanpiirtäjä ja kokeileva visionääri sekä public historyn uranuurtaja.

Pienten valtioiden olemassaolon oikeutus

Voionmaan aluepoliittisen ajattelun perustana oli hänen tapansa koota Suomen, pienen ja pohjoisen valtion olemassaolon puolustukseksi historiallisia, maantieteellisiä ja valtio-opillisia asiakirjatietoja ja rakentaa niistä poliittisia argumentteja. Tämän laajapohjaisen lähestymistapansa ansiosta Voionmaa oli geopoliitikko jo ennen 1800–1900-luvun vaihteessa syntynyttä geopolitiikka-käsitettä. Tuohon aikaan geopolitiikalla tarkoitettiin ennen muuta valtiollisista alueista käytyä valtataistelua. Voionmaan merkittävimmät innoittajat olivat suomalainen valtio-oppinut J. V. Snellman, saksalainen maantieteilijä ja etnografi Friedrich Ratzel ja ruotsalainen valtiotieteilijä ja poliitikko Rudolf Kjellén. Luonnollinen Suur-Suomi -oppi tarkoitti konkreettisimmillaan sitä, että Suomen itäraja asettui yhtäältä luonnontieteellisten, toisaalta kulttuuris-historiallisten argumenttien perusteella vesistöjä myötäilevälle linjalle Suomenlahti-Laatokka-Ääninen-Vienanmeri-Jäämeri siten, että Venäjän Karjala ja Kuolan niemimaa olivat Suomen  ’luonnollisia’ osia (ks. kirjan kartta Voionmaan Suur-Suomi). Samaa rajalinjaa olivat 1800-luvun skandinavistit pitäneet ’luonnollisen’ Suur-Skandinavian itärajana. Myös suomalaisnationalistit eli fennomaanit pitivät kyseistä linjaa kulttuurisesti yhtenäisen Suomen itärajana. Pohjoisessa Suomen kulttuurialueeseen katsottiin kuuluvan suomenkielisten siirtolaisten asuttamat Pohjois-Norjan yhteisöt ja Pohjois-Ruotsin suomalaisalueet. Vuoden 1918 sisällissodan alussa Voionmaa auttoi punaisia piirtämällä tulevan sosialistisen Suomen itärajan karttaa. Neuvosto-Venäjälle paenneet puna-pakolaiset, etenkin Edvard Gylling ja Otto-Wille Kuusinen, hyödynsivät Voionmaan perustelemia Suur-Suomen rajoja piirtäessään ns. Terijoen nukkehallituksen julkaisemaa Suomen karttaa 1939 (ks. kirjan kartta Suomen kansanhallituksen Suur-Suomi).

Maltillinen oppositiomies ja pasifisti

Tutkimuksen toisena juonteena on Voinmaan paikan arvioiminen sosiaalidemokraattisella kentällä ja puolueen sisällä. Voionmaan kiinnostus yhteiskunnallisiin asioihin alkoi jo 1800-luvun lopulla suomalaiskansallisesta innostuksesta vanhempien toimiessa suunnannäyttäjinä. Voionmaan opettajat (Helsingin) Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa (etenkin professorit E. N. Setälä, J. R. Danielson-Kalmari ja Y-S. Yrjö-Koskinen) taas toimivat esimerkkeinä siitä, että akateemisen ura ja poliitikon rooli oli mahdollista yhdistää. Voionmaan suuntautuminen politiikkaan vahvistui vuosisadan vaiheessa etenkin Saksan ja Englannin matkoilta saamiensa vaikutteiden siivittämänä. Viimeistään 1903 hän sitoutui sosiaalidemokraattiseen aatemaailmaan. Toisin kuin on väitetty, Voionmaa liittyi Sdp:een jo vuoden 1905 lopussa kuohuvan suurlakon aikana, ja hän pyrki sosiaalidemokraattisen puolueen ehdokkaana ensimmäisissä 1907 parlamenttivaaleissa kansanedustajaksi, mutta Edvard Valppaan johtaman puolueen radikaalin siiven kanssa käyty taistelu päättyi Voionmaan tappioksi eikä hän tullut valituksi. Puoluetta johtaneiden radikaalien takia Voionmaa oli syrjässä puolueen toiminnasta aina vuoteen 1918. Vasta punaisten häviämän sisällissodan jälkeen maltillista sosiaalidemokraattista linjaa edustanut Voionmaa pääsi eduskuntaan, missä hän olikin kuolemaansa saakka.

Voionmaasta tuli puolueessa keskeinen ulkopoliittinen vaikuttaja ja itärajaspesialisti. Hän muun muassa toimi Tannerin hallituksen ulkoasiainministerinä 1926˗27. Voionmaan merkitys Tarton rauhanneuvotteluissa näyttää tämän tutkimuksen perusteella olevan paljon vaikuttavampi kuin on arvioitu. Hän julkaisi Suomen arktista luonnetta korostavat teoksensa Suomi Jäämerellä vuonna 1918 ja Suomen uusi asema vuonna 1919, jotka olivat Tarton neuvottelijoiden lukemistona. Voionmaan voimakas agitaatio Suomen Jäämeren käytävän puolesta tuotti tulosta ja Petsamo liitettiin Suomeen 1920. Voionmaan järkytykseksi Suomi kuitenkin menetti maakäytävänsä Neuvostoliitolle 1944 jatkosodan päättyessä.

  

Voionmaa siirtyi vähitellen 1920–30-luvulla puolueen keskeisen hahmon, Väinö Tannerin (1881˗1966) lähipiiristä tämän armottomaksi arvostelijaksi. Kriittinen asenne Tannerin politiikkaa vastaan vei häntä piirun verran vasemmalle ja toisen maailmansodan aikana hän liittyi avoimesti hallitusta vastustavaan oppositioon.  Miesten väliset suhteet katkesivat sodan aikana kun Suomi solmi liiton natsi-Saksan kanssa. Voionmaa vastusti ankarasti liittoa, saksalaisten saamaa kauttakulkulupaa Suomen Lapin halki Pohjois-Norjaan 1940 ja Pohjois-Suomen antamista saksalaisten sotilashallintoalueeksi 1941–44. Kun sota päättyi, Voionmaa oli vaatimassa sotasyyllisten rankaisemista, myös sota-ajan hallituksissa olleen Tannerin.

Sekä henkisesti että fyysisesti toisen maailmansodan alkaminen, Kansainliiton epäonnistuminen ja Sdp:n sisäiset valtataistelut kuluttivat ikääntyvää professoria lähes romahdukseen asti. Tutkimuksessa seurataan Voionmaan, tunneherkän poliitikon, vanhuuden kokemuksia sekä henkistä ja fyysistä uupumista Helsingin pommitusten alla ja Suomi-Saksa -liiton rapautumisen ristipaineessa. Pelko Suomen tuhoutumisesta suurvaltojen sodassa ja kauhu maan liittämisestä Neuvostoliittoon vanhensi ja sairastutti lähes kaikki muutenkin jo ikääntyneet Suomen sota-ajan poliitikot, myös Voionmaan. Tämä osallistui vielä Pariisin rauhanneuvottelujen valmistelevan toimikunnan työhön, mutta ehti kuolla toukokuussa 1947 hieman ennen lopullisen rauhansopimuksen allekirjoittamista.

Laajemmasta, eurooppalaisesta näkökulmasta katsottuna käsillä oleva Suomen historiaa koskeva tutkimus on konkreettinen esimerkki siitä, miten kompleksista, työlästä, pitkäjänteistä ja epäitsenäistä pienen valtion on ulkoisten ja sisäisten jännitteidensä ristipaineessa saavuttaa täysivaltaisuus ja ylläpitää sitä omaehtoisesti. Ehkä se ei ylipäätään ole lainkaan mahdollista. Suvereniteetin kaipuussaan Suomen tie vei ensin Kansainliiton ja sittemmin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi, aiemmin oli katsottu kuvitteellisen Suur-Skandinavian suuntaan ja hahmoteltu Reunavaltioliittoa, myöhemmät jälkipolvet ovat hakeneet taas turvaa Euroopan Unionista, jotkut uneksivat Naton suojaverkosta. Tarve liittoutua ja hakea turvaa suurista ystävistä on ollut ja on yhä syvällä itsenäisen Suomenkin poliittisen toiminnan rakenteissa. Näin etenkin kansainvälisinä kriisiaikoina 1917˗20 ja 1939˗44, jolloin Suomi hakeutui Saksan suojelukseen. Suomi eli koko Voionmaan kansanedustaja-ajan (1919˗47) itseään ryhdistävän ja vahvistavan Neuvostoliiton imperiumin kyljessä, mikä tietoisuus vaikutti myös Voionmaan tapaan kirjoittaa politiikasta ja ylipäätään määritti sitä, mille paikalle hän asemoitui sosiaalidemokraattisella puoluekentällä.

Historiallisia Tutkimuksia 264. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Helsinki 2014. 516 s. ISBN 978-952-222-556-6

Lisätietoja Maria Lähteenmäki, maria.lahteenmaki@uef.fi


II. In English

‘Väinö Voionmaa – politician and geopolitician’

My new research has been published by the Finnish Literature Society J Here are the main outlines of the study:

Keywords: Väinö Voionmaa, geopolitics, regional politics, Finnish-Russian border, Greater Finland, Friedrich Ratzel, Rudolf Kjellén, Soviet Union, Treaty of Tartu, Winter War, Continuation War, Väinö Tanner, public history, experiences of an ageing politician

Väinö Voionmaa (1869–1947, Wallin until 1906) was a Finnish politician, cabinet minister and member of parliament and also professor of Scandinavian and Finnish history at the University of Helsinki. The present work describes and analyses the evolution and significance of his thinking with regard to the Finnish-Russian border and Finland’s geopolitical policies, and also his position within the field of activity of the Finnish Social Democratic Party. Voionmaa was a member of the Finnish delegation at both the Finnish-Russian peace negotiations in Tartu in 1920 and those held in Moscow in 1940 following the Winter War, and similarly in the peace process in Paris in 1946–47 that brought the Second World War to an end.

The principal conclusions reached are concerned with 1) his development of the culturally defined concept of a “natural Greater Finland”, 2) the armed conflict and propaganda war over the Finnish-Soviet boundary, and 3) his vision of Finland as an Arctic country. Given that the prevailing train of thought at that time emphasized Finland’s role as a western country primarily destined to act as a sentinel against the threat from the east, Voionmaa, as a pacifist, laid stress on the forging of lasting relations with the Soviet Union. Among other things, he was instrumental as deputy foreign minister in 1938 in gaining an audience with the prime minister for the Russian negotiator Boris Yartsev and he supported continuation of the border negotiations in Moscow.

The theoretical basis and metadiscourse for the analysis presented in this work is built up from a number of controversial, highly sensitive and constantly relevant themes such as the geopolitical roles of small nation-states, the justifications for their existence, their territoriality and the definition of their boundaries. At the time when the term was coined in the late 19th and early 20th centuries, geopolitics referred above all to the territorial power struggle that took place between states, but later, and especially from the 1980s onwards, the concept broadened considerably, to include not only states and the power relations prevailing between them but also features of international politics at many levels in the form of inter-state political relations and foreign policies, as the geographers Vilho Harle and Sami Moisio have observed. In the present connection geopolitics is a convenient conceptual tool for analysing the overall theme of the work, as it lies in principle at the intersection between three branches of science that were of exceptional importance to Väinö Voionmaa: history, regional geography and political science. One may very well say that Voionmaa was a geopolitician before the term had been created.

The point of departure for the present geopolitical discourse consists of the reminders issued by Barry Buzan, a political scientist who stressed the significance of history for the process by which states develop, that a state is constituted precisely through the practises adopted by the international community and not as a self-created legal or administrative entity, and that the question of its security concerns its ability to preserve its independent identity and functional integrity. This drive for security was indeed Finland’s principal political objective in the days of the first republic. The security ideal put forward in the European statehood discourse of that time was that of a sovereign state, a nation-state whose ethnic and cultural boundaries were coincident with its political boundaries. Only in rare cases, however, was such a propitious situation achieved, and many exceedingly bitter disputes have taken place in the course of history between regions desirous of establishing themselves as states.  Even in the present decade there are innumerable sovereignty issues involving nations, autonomous regions and transnationally distributed ethnic groups seeking independence or a particular status within the European family of allied states that are still unresolved, as indeed is also true in general terms of the role of small states in a Europe dominated by its large ones. In the words of the historian Michel Foucault, Europe was characterized in the past and is still characterized today by a geographical distribution into regions with many states lacking in unity, but there is nevertheless a significant, if not fundamental or at least interesting, distinction between the large ones and the small ones. In order to guarantee themselves a secure position, it is essential for the small states to ally themselves either with each other or with larger ones. In Esko Antola’s opinion the best future alliance for a small European state is not necessarily with the European Commission or with other small states but with a major power. 

Voionmaa’s academic work also consisted in part of applications of his geopolitical ideas, in the form of ground-breaking innovations in the fields of economic and social history, the history of the family, working-class urban research and geopolitical history. He was already using personal interviews as a research method in the early years of the 20th century, making him Finland’s first exponent of the oral history methodology. A staunch believer in the civilizing influence of education, his great vision was to transmit academic knowledge to the general populace through non-fictional books and informative popular magazines. This prompted him to build up a discipline of public history long before the birth of the oral history movement. In these respects Voionmaa was closely engaged in drawing the map of the independent state of Finland in both a physical sense, as a statesman, and in a psychological sense, as a cultural figure, as well as being a visionary with a flair for experimentation and a pioneer in the field of public history.

Small nation-states and their right to existence

                                                     

The foundation for Väinö Voionmaa’s political philosophy lay in his ability to compile historical, geographical and constitutional evidence to justify the existence of Finland as a small state in the north of Europe and to construct political arguments on this basis. This broad-based approach of his meant that he was in effect a geopolitician even before the concept of geopolitics was invented in the late 19th or early 20th century. At that time the term geopolitics referred above all to territorial power struggles, and Voionmaa sought his inspiration predominantly from the Finnish political philosopher J. V. Snellman, the German geographer and ethnographer Friedrich Ratzel and the Swedish political scientist Rudolf Kjellén. His “natural Greater Finland” doctrine implied in its most concrete form that, viewed in the light of both physical and cultural-historical arguments, the eastern boundary of Finland should run along the waterways on a line Gulf of Finland – Lake Ladoga – Lake Onega – White Sea – Arctic Ocean and that the areas of Russian Karelia and the Kola Peninsula were “natural” parts of Finland. This same line had been quoted earlier by the 19th-century Scandinavianists as the “natural” boundary of Greater Scandinavia, and the Finnish nationalist, or Fennoman, party similarly regarded it is the eastern limit of the culturally defined territory of Finland. In the north, the Finnish cultural sphere was also taken to include the Finnish-speaking migrant communities of Northern Norway and the ethnically Finnish areas of Northern Sweden. When the Civil War in Finland broke out in 1918, Voionmaa assisted the Reds by drawing a map of the eastern border of Socialist Finland, and the Reds who fled from Finland to Soviet Russia, most notably Edvard Gylling and Otto-Wille Kuusinen, made use of these boundaries of Greater Finland when the puppet Terijoki government published its map of Finland in 1939.  

A moderate opposition supporter and pacifist

The second purpose of this work is to assess Voionmaa’s position in the Social Democratic movement and within the party itself. His interest in political affairs had arisen out of an enthusiasm for Finnish nationalism inspired by the example of his parents, and it was his teachers at the Imperial Alexander University (of Helsinki), most notably professors E. N. Setälä, J. R. Danielson-Kalmari and Y.-S. Yrjö Koskinen, who convinced him that one could combine an academic career with a political role in society. His interest in politics grew considerably as a result of experiences on journeys to Germany and England around the turn of the century, and by 1903 at the latest he had committed himself to the Social Democrat ideology. Contrary to previous assertions, he evidently joined the SDP during the General Strike in the latter half of 1905 and stood as a candidate in the first parliamentary elections in 1907, although he lost his battle with the radical wing of the party led by Edvard Valpas and failed to be elected. Since leadership of the party was very much in the hands of its radical wing, Voionmaa was largely inactive until 1918, when the moderate approach advocated by him gained the ascendancy following the defeat of the Reds in the Civil War. He was then elected to parliament, where he served continuously until his death in 1947.

Voionmaa was to become one of the party’s chief spokesmen on foreign affairs and a specialist in issues concerned with the eastern border. He first emerged as foreign minister in Väinö Tanner’s cabinet of 1926–27, and the present investigation points to his having had a much greater influence on the outcome of the Tartu peace negotiations than has previously been realized. On the other hand, his works Suomi Jäämerellä (Finland on the Arctic Ocean, 1918) and Suomen uusi asema (Finland’s New Status, 1919), were both available for all the negotiators to read. Eventually his agitation on behalf of a land corridor to the Arctic Ocean bore fruit, and the Petsamo (Pechenga) area was annexed to Finland in the treaty of 1920. To his dismay, however, Finland lost this corridor to the Soviet Union in the settlement following the Continuation War in 1944.

Within the party, Voionmaa gradually shifted in the course of the 1920s and 1930s from the inner circle of its leading figure, Väinö Tanner (1881–1966), to the role of one of his most merciless critics. This new stance in turn moved him a fraction further to the left, and during the Second World War he openly sided with the opposition. Relations between the two men were finally broken off when Finland allied itself with Nazi Germany during the war. Voionmaa was violently opposed to this alliance, the granting of permission for the Germans to advance through Finnish Lapland to Northern Norway in 1940 and the establishment of a German military administration in Northern Finland in 1941–44. When the war came to an end he was prominent in demanding the trial of the leading political figures for war crimes, including Tanner, who had been a member of the wartime governments.

The outbreak of the Second World War, the failure of the League of Nations and the internal strife within the SDP wore the ageing professor down both mentally and physically, almost to the point of collapse. This work also discusses his wartime experiences as an elderly, sensitive politician and his physical and mental exhaustion in the face of the bombing of Helsinki and the conflicting feelings aroused by the gradual crumbling of the Finnish-German alliance. Fear of the total destruction of Finland in the war between the Great Powers and horror at the thought of its annexation to the Soviet Union caused almost all the already elderly wartime politicians in Finland to age further and fall ill, and this was true of Voionmaa as well. He did take part in the preparations for the Paris peace negotiations, but he died in May 1947 before the final treaty was signed.

Looked at from a broader, European perspective, the present study in Finnish history provides a concrete example of how complex, laborious, protracted and dependent on others is the task faced by a small state that wishes to achieve and maintain sovereignty on its own terms amongst conflicting internal and external political tensions. Perhaps it is quite simply not possible. In its yearning for sovereignty, Finland turned first to membership of the League of Nations and then to the United Nations, having previously glanced in the direction of a putative Greater Scandinavia and contemplated plans for an Alliance of Border States, while later generations have sought security in the European Union and some have dreamt of protection within NATO. The need for forming alliances and seeking security from larger friends has been and still is deeply embedded in Finland’s political structures, as with many other small states, and this was particularly true during the international crises of 1917–20 and 1939–44, when Finland sought protection from Germany. Throughout the period when Väinö Voionmaa was a member of parliament (1919–47) Finland was living beside a Soviet empire that was gaining in stature and strength, and the awareness of this also affected the way in which he wrote about politics and defined the position that he should take up within the spectrum of the Social Democratic Party.  

More information: maria.lahteenmaki@uef.fi