Nyky-Lapin kiistojen juurisyyt löytyvät historiattomasta Saamenmaan etelärajasta

 

Viime vuosina ovat riitelyn, maalittamisen ja vihapuheen kumut kaikuneet Lapista tänne pääkaupunkiin saakka. Etelän ihmiset ovat niihin tympääntyneet, eivätkä kiistelyn syyt ja seuraukset ole koskettaneet moniakaan heistä. Heille Lapista riittää rentouttavat ja piristävät lomat Lapin luonnossa tai tunturiparatiiseissa. Heitä, joita asia on kiinnostanut ovat pysyneet hiljaa peläten tulevansa leimatuksi alkuperäiskansan vastaisiksi, tai ovat tyytyneet kyselemättä eri etnopoliittisten toimijoiden tuottamaan osin vinoutuneeseen informaatioon. Tässä joukossa on myös Lapin ystäviksi profiloituneita tutkijoita ja toimittajia. Itse olen seurannut Lapin historiaan ja kulttuuriin liittyvää väittelyä ja loanheittoa etäisyyden päästä toisaalta rajaseutujen tutkijana uteliaana, helsinkiläistyneenä lappilaisena surullisena.

Valikoiva historian käyttö

Nykyisessä yhteiskunnallisessa painostavassa ilmapiirissä Lappia koskevat historialliset ja kulttuuriset puhetavat ovat yltiöpäisesti ja vahingollisesti politisoituneet tutkitun tiedon kustannuksella. Historian käyttö ja hyväksikäyttö ovat tyypillisiä argumentteja paitsi suurvaltapolitiikassa ja monissa aatevirtauksissa, kuten oli laita esimerkiksi nationalismissa, marxismissa ja feminismissä, missä politisoituneet kansanliikkeet ja tutkijat liittoutuivat yhteisten banderollien alle julistamaan ryhmänsä vapautuksen sanomaa. Mutta ilmiö on tuttu myös etnopoliittisista ja sitä jyrkemmistä etnonationalistisista puheista. Historian aitan hyllyltä otetaan itselle sillä hetkellä sopiva argumentti, irrotetaan se kontekstistaan ja liimataan itselle edullisiin julistuksiin. Toimintatapaan kuuluu, että jätetään huomiotta sellaiset historialliset lähteet ja asiakirjamaininnat, jotka eivät sovi senhetkiselle omalle agendalle.

Etelän ihmisetkin pääsivät todistamaan tällaista valikoivaa historiallisen tiedon käyttöä, kun eduskuntapoliitikot päättivät kesällä 2025, että Lapin alkuperäisväestöstä pääsee edustamaan Saamelaiskäräjille - joka on poliittinen etujärjestö - vain kieliperusteen täyttävät henkilöt. Vaikuttamaan pääsee, jos on vähintään yksi saamenkielinen lähisukulainen 1800-luvun lopulta. Kuka tuolloin on rekisteröinyt kielitaitoa, ei tiedetä. Virallisista tilastoista kielitaito ei ilmene. Hyvä puoli uudessa laissa on, ettei siinä sentään määritelty sitä, kuka on alkuperäiskansaan kuuluva. Sehän olisi sama asia kuin ihan valtakunnan laissa sanottaisiin, kuka saa olla karjalainen. Mahdoton tehtävä: kyllä kukin tietää sukujuuristaan, mihin kulttuuriryhmään kuuluu, ei sitä voida laissa määrittää. Edustajuusoikeudesta päättäminen virallisissa organisaatioissa sen sijaan kuuluu parlamentaarisesti valituille poliitikoille.

Sanottakoon tässä vielä kuitenkin se, että kielitaito on toki tärkeä, mutta on olemassa kestävimpiäkin historiallisia dokumentteja, joista ilmenee alkuperäisyys alueen asukkaana. Sellaisia dokumentteja ovat verotusasiakirjat, henkikirjat ja maakirjat 1500-luvulta lähtien. Ne eivät nyt tällä kertaa kuitenkaan kelvanneet poliittisille päättäjille. Keskusteluissa näyttää myös unohtuneen se perusasia, että jo sana ”alkuperäisväestö” on marinoitu historialla. Ei ole alkuperäisväestöä tai -kansaa ilman historiaa: mitä pitempi dokumentoitu historia, sitä painavampi argumentti sen pitäisi olla.

Lappi jaettiin jälleen kahtia 1973

Yhtä historiaton on ollut nykyisen Saamenmaan eli Ylä-Lapin eteläraja, jonka sisäpuolelle kuuluvat Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kunnat ja Sodankylän pohjoisosat. Kyseinen raja on ydinongelma nykyisiin kiistelyihin ja riitoihin. Raja määriteltiin vuonna 1973, jolloin se jakoi Lapin kahtia. Ilmiö on tuttu muun muassa afrikkalaisten alkuperäiskansojen heimoalueiden mielivaltaisista jaoista, mutta myös paljon lähempää. Poliittinen rajanveto riitautti väkeä myös ensimmäisessä merkittävässä Lapinmaan jaossa vuonna 1809, kun silloinen Ruotsin Lapinmaa jaettiin kahden valtion, Ruotsin ja Venäjän, alaisuuteen. Vuoden 1973 rajanveto oli toinen seurauksiltaan merkittävä Lapin jakaminen sitten 1809. Tähän päivään tultaessa vuoden 1973 historiattomasta rajasta on paisunut Lapin väestöä ja sen monikulttuurista yhtenäisyyttä murtava ja riitauttava poliittinen muuri.

Nykyisenkaltaista Saamenmaan eteläistä rajalinjausta ei ole koskaan vedetty Lapin pitkässä historiassa: se ei ole kieliraja, ei elinkeinoraja, ei poronhoitoalueen raja eikä etninen raja. Suurin osa pohjoisesta alkuperäisväestöstähän asuu rajan eteläpuolella, poronhoitoraja ulottuu Kuusamoon ja Ylä-Lapissa puhutaan enemmän suomea kuin mitään saamenkieltä. Miksi raja sitten vedettiin siihen, mihin se vedettiin? Tässä kohtaa pitää palautua Suomen 1960–1970-luvun taitteen arktisen politiikan linjauksiin.

Keski-Lapin taloudellinen hyötykäyttö jaon perustana

Juurisyyt 1970-luvun alun Saamenmaan etelärajan vetoon olivat taloudellisia. Dramaattisesti ummistettiin silmät vanhojen historiallisten lapinmaiden ja niiden alkuperäisasukkaiden, metsäsaamelaisten (kuten Sodankylän, Kittilän, Savukosken, Pelkosenniemen ja Sallan seudun) asutusrajoista, kuin myös 1800-luvun lopulla perustetussa paliskuntajärjestelmässä määritellyistä poronhoitoalueen rajoista. Ristiriitaista kyllä, rajanveto perusteltiin juuri poronhoidolla. Peruste oli keinotekoinen, sillä myös keskisessä Lapissa lukuisissa talouksissa harjoitettiin poronhoitoa. Suunnittelijat ehkä visioivat, että tulevaisuudessa poronhoito keskitettäisiin vain Ylä-Lappiin. Tähän ei ole päästy vielä 2020-luvullakaan ja ylipäätään poronhoidosta saa pääelantonsa enää vain pieni prosentti Lapin väestöstä. Poronhoitoperuste oli keinotekoinen ja historiaton jo heti alussa, mutta sillä mentiin.

Kun Ylä-Lappi näin erotettiin muusta napapiirin takaisesta Lapista, oli suunnitelmat valmiit jäljelle jääneen Keski-Lapin osalta. Lapin maatalouskomiteassa (1968) perusteltiin tehostettua alueen hyötykäyttöä maatalouden heikolla kannattavuudella. Keski-Lapin kohtalo valtion luonnonresurssialueena oli sinetöity jo 1800-luvun tukkilaisliikkeen myötä, ja ohjemaa täydennettiin sodanaikaisella päätöksellä Kemijoen ja sen sivujoen Kitisen valjastamisesta sekä Kekkosen 1950-luvun alun teollisuuspoliittisilla linjauksilla. Konkreettisena osoituksena politiikasta oli laajojen Lokan ja Porttipahdan tekoaltaiden rakentaminen Sodankylään 1960–1970-luvun taitteessa. Valtiolla ei nähty yksinkertaisesti olleen taloudellisesti varaa rajata Keski-Lappia Saamenmaahan.

Jos Saamenmaan eteläraja olisi määritelty historiallisin eikä keinotekoisin perustein, nykyinen keskinen Lappi olisi ehkä säästynyt siltä luonnonvarojen ja kulttuurialueensa hyväksikäytöltä, mihin se on joutunut, kuin myös siltä kiistakysymykseltä, kuka saa edustaa Lapin alkuperäisväestöä sellaisessa poliittisessa etujärjestössä kuin Saamelaiskäräjät. Ehkä olisi vältytty myös keskisen Lapin kulttuurialueen, metsäsaamelaisten ja heidän jälkeläistensä, mustamaalaamiselta. Vaikka tässä ei ole syytä toistaa julkisuudessakin esitettyä vihapuhetta liittyen metsäsaamelaisten kulttuuriperintöön, näyttää siltä, että viime aikoina useimmiten toistetut halveksunta- ja mitätöintiyritykset kiteytyvät pilkallisiin tokaisuihin, joissa metsäsaamelaisten jälkeläisiä on syytetty ”tunkeutumisesta perusteitta saamelaisuuteen” ja valheellisesta alkuperäisväestön kulttuurin omimisesta. Sitä, kuka omii ja mitä, ei ole pystytty osoittamaan. Kyseiset disinformatiiviset letkaisut johtuvat historiallisen tiedon heikosta tuntemisesta ja poliittisesta populismista. Tarvitsemme siis lisää avointa, läpinäkyvää ja dokumentoitua Lapin historian tutkimusta ammattihistorioitsijoiden tekemänä. Ei ole vaikea nähdä, että tutkitun tiedon puute on johtanut väärinkäsityksiin ja riitoihin Lapin eri kulttuurialueiden välillä.

 

Lisäluettavaa Keski-Lapin kulttuuristaloudellisista muutoksista ja jatkuvuuksista ks.

Maria Lähteenmäki, Arktisen kansan jäljillä. Muutos ja jatkuvuus Keski-Lapin metsäsaamelaiskylissä 1700-luvulta 1900-luvulle. Siltala. Helsinki 2026.

Ilmestyy tammi-helmikuussa 2026 manuaalisena ja äänikirjana.

Jos haluat nimelläsi kommentoida teemaa, voit kirjoittaa viestin maria.t.lahteenmaki@gmail.com

Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Professori Maria Lähteenmäki

Jäähyväisluento ke 11.6.2025

klo 12 Natura100-salissa

Joensuun kampus/Itä-Suomen yliopisto

 

Vapaa ja avoin tutkimus – mutta kuka uskaltaa tutkia vähemmistöjä…

 

Arvoisa yleisö niin täällä paikan päällä kuin linjoillakin

 

Amerikkalaisen Harvardin yliopiston pitkäaikainen opettaja, tuottelias ja usein palkittu, nyt jo eläkkeellä oleva politiikantutkija Pippa Norris on analysoinut demokratiaa, naisten yhteiskunnallista asemaa, vaalijärjestelmiä ja itsevaltaista hallintotapaa erinomaisen osuvalla tavalla. Hän on julkaissut muun muassa vuonna 2019 teoksen Cultural Backlash yhdessä Ronald Inglehartin kanssa. Teos on edelleen hyvin ajankohtainen, arvioivathan tutkijat siinä ”autoritaarisen populismin” nousua länsimaissa. Käsitteellä he tarkoittavat poliittista toimintatapaa, jossa nationalistinen populistinen retoriikka yhdistetään autoritaariseen hallintotapaan.  Esimerkkeinä tutkijat ovat käyttäneet Trumpin ensimmäistä presidenttikautta (2017–2020/21) sekä Turkin ja Unkarin poliittista kehitystä.

Autoritaariselle populismille on tyypillistä vakiintuneen vallan eli establishmentin ja demokratian kyseenalaistaminen, yksinvaltaisen hallintotavan ihaileminen ja populistinen, ei tutkimukseen perustuvan tiedon ja disinformaation tarkoituksellinen hyödyntäminen ja levittäminen hallintaan otettujen viestintävälineiden, kuten sosiaalisen median, television ja lehdistön kautta.

Autoritaarisen populismin kannattajien keskuudessa tieteellinen toiminta yliopistoissa on usein maalattu korruptoituneeksi vanhan vallan äänitorveksi. Populistit houkuttelevat äänestäjiä muun muassa solvaamalla tiedeyhteisöjä elämisestä omassa kuplassaan ja kansan unohtamisesta. Tätä retoriikkaahan olemme saaneet median välittämänä kuulla sekä Venäjältä että Yhdysvalloista, jos kohta myös Turkin, Unkarin ja Italian johdolta koko menneen kevään 2025 ajan.

Yliopistomaailman silmin elämme hyvin vaarallista aikaa, jossa koko toimintamme perusta, vapaa ja avoin tutkimus, on kyseenlaistettu niissäkin maissa, joita olemme tottuneet pitämään demokratian esitaistelijoina.

Suomessa meidän tutkijoiden asema ja vapaus valita tutkimusteemamme ja menetelmämme ja vapautemme opettaa tutkittua tietoa omalla tavallamme turvataan perustuslakimme 16. pykälässä ja yliopistolain kuudennessa pykälässä sekä vielä julkisuuslain pykälissäkin. Jälkimmäiset oikeuttavat meitä hyödyntämään tutkimusaineistona myös arkaluontoisia aineistoja, jotka muutoin ovat salaisiksi tai suojatuiksi katsottuja. Nykynormistomme kunnioittaa kiistämättömästi akateemista vapautta, mutta miten on käytännön laita?

Pitkä historia

Akateeminen tieteen vapaus ei ole koskaan ollut pitkällä aikajänteellä katsottuna itsestäänselvyys. Historiasta tunnemme lukemattomia tapauksia, joissa tieteentekijöitä on vainottu alkaen Sokrateesta, joka kuoli vainoojiensa tarjoamaan myrkkyjuomaan tai Galileo Galileista, joka joutui kieltämään tutkimustuloksensa ja viettämään loppuelämänsä kotiarestissa. Tutkittuun tietoon pyrkiviä on painostettu ja vainottu milloin uskonnollisista, milloin poliittisista syistä. Vaino on tarkoittanut mustamaalaamista, yliopistoista pois potkimista ja jopa murhia, keinot ovat olleet monet, jotta tutkittu tieto ei leviäisi.

Toisinaan äärikonservatiiviset poliitikot ja papisto ovat saaneet rinnalleen myös yliopistojen johtoa, jotka ovat alkaneet myötäillä keskitettyä yksinvaltaista tai äärioikeistolaista politiikkaa selviytyäkseen hengissä. Nykyinen itärajan takainen tiedemaailma lienee konkreettinen esimerkki tästä. Siellä ei voi puhua vapaasta, avoimesta tutkimuksesta. Mukautumalla vallanpitäjien tahtoon tutkijat ovat halunneet pitää työpaikkansa. Esimerkiksi Suomen historian professoreita ja tutkijoita värvättiin puolustamaan hallituksen sodan aikaista Suur-Suomi- ja sodanjälkeistä vaientamispolitiikkaa isänmaan edun nimissä. Suomettuminen on yksi esimerkki kylmän sodan vaientamisen ilmenemismuodoista. Sitä ennen Suomessa vuosikymmenien ajan laistettuina tutkimusteemoina olleet aihealueet ovat liittyneet muun muassa sisällissodan häviäjien tutkimukseen ja jatkosodan saksalaissympatioihin ja Lapin kevyeen luovuttamiseen saksalaisten sotahallintoalueeksi.

Tutkijat elävät ajassaan ja ovat sen vankeja. Ja niinpä vuosisatojen ajan yliopistoilla ja niiden akateemisilla professoreilla ja tutkijoilla on ollut omat haasteensa ja uhkansa, eikä tämä nykyinen aika näytä poikkeavan tästä, toisin kuin vähän aikaa sitten ehkä luulimme. Sama ongelma koskee myös tutkimuksen vapauden kylkiäistä, avointa tiedettä, joka edistää tieteen laatua, luotettavuutta ja vaikuttavuutta sekä demokraattista järjestelmää sitä kautta, että tutkittu tieto on saavutettavissa ja hyödynnettävissä kaikkialla, eri maiden ja maanosien kolkissakin.

Valtiollisen ohjailun lisääntyminen

Median tutkijat Esa Väliverronen ja Sampsa Saikkonen ovat jakaneet tutkijoiden kokemat uhkat neljään tasoon: Ensinnäkin poliittiseen ja taloudelliseen ohjaukseen, toiseksi lähiorganisaatioiden painostukseen, kolmanneksi tutkijoiden keskinäiseen kontrolliin ja neljänneksi yksityishenkilöiden tai yhteisöjen tutkijoihin kohdistamiin vaientamispyrkimyksiin.

Poliittistaloudellisesta ja valtiollisesta ohjauksesta kertoo konkreettisimmillaan Trumpin toisen presidenttikauden avaukset: Hänen hallintonsa jäädytti ensitöikseen Yhdysvaltojen tiedesäätiön rahoitusjärjestelmän, ja vaikka se palauttikin järjestelmän, säätiön rahoitus joutui tiukan seulan alaiseksi. Samoin hallinto on kuukausien ajan painostanut Harvardin yliopistoa karsimalla sen rahoitusta ja puuttumalla sen tutkijoiden työhön. Samoin kiellettiin yhteiskunnallisesti vaarallisiksi koettujen sanojen ja käsitteiden käyttö tutkimuksissa, kuten diversiteetti, naissukupuolisuus, vähemmistöt ja etnisyys. Ahdistavaksi käynyt tilanne on saanut aikaan tutkijapakoa Yhdysvalloista Eurooppaan. Jotkut yliopistot ovat luoneetkin ns. turvapaikkoja amerikkalaisille tutkijapakolaisille.

Academic Freedom Indexin mukaan tieteen vapaus lisääntyi maailmassa 1970-luvulta aina vuoteen 2010 asti, mutta kääntyi sen jälkeen laskuun – myös johtavissa tiedemaissa. Suomi on perinteisesti sijoittunut korkealle akateemisen vapauden indekseissä. Vuonna 2023 Suomen sijoitus oli yhdeksäs. Nyt olemme tipahtaneet maiden välisessä vertailussa erittäin huolestuttavasti sijalle 47. Tieteenvapausindeksi osoittaa, että akateeminen vapaus on heikentynyt merkittävästi jo 34 maassa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Edellisen kerran näin alhaalla tieteen vapauden indeksissä oltiin toisen maailmansodan aikaan, joka sentään oli laissa nimetyn sotasensuurin mukaista. Nyt akateemisen maailman ahdistajia ovat autoritäärisyys, populismi ja äärioikeistolaisen liikkeen ja politiikan vahvistuminen länsimaissakin.

Suomessa lisääntynyt valtionohjaus tutkimuksessa ilmeni viime vuoden lopussa, kun hallitus esitti Suomen Akatemiaa koskevan lain muokkaamista niin, että siihen olisi tullut tutkimuksen kytkeminen kansallisen turvallisuuden ja ulkopolitiikan kulloisiinkin poliittisiin linjauksiin. Tiedeyhteisö reagoi uudistusaikeeseen voimakkaasti.

Muun muassa akateemikko Martti Koskenniemi piti aikomusta tieteen vapautta loukkaavana kirjauksena. Maahanmuuttotutkija Lena Näre puolestaan on kokenut koko oman tutkimusalansa joutuneen ns. mustalle listalle ja hän pitää tutkimuksen ohjailua epämääräisesti määritellyn ”kansallisen turvallisuuden” nimissä vaarallisena kehityssuuntana. Nykyhallitus on myös mm. jättänyt julkaisemasta tilaamansa yhteiskunnallista eriytymistä koskevan selonteon.

Lisäksi kasvanut riippuvuus epävarmasta ulkopuolisesta rahoituksesta on heikentänyt tutkijoiden itsenäisyyttä, ja vääntänyt myös yliopistohallintoja suuntaamaan tutkimusta rahoittajien haluamaan suuntaan. Rahasta on näin tullut keskeinen tutkimusta suuntaava tekijä tutkijoiden itsensä tärkeiksi kokemien sisällöllisten ilmiöiden kustannuksella. Rahavetoista tutkimusta on hallituksen ollut helppo perustella sillä, että yliopistojen toiminnan lähtökohtana on vastata yhteiskunnan tiedon tarpeisiin.

 Kapeneva vapaus

Venäjän kielen emeritusprofessori ja Suomen Akatemian hallituksen entinen puheenjohtaja Arto Mustajoki on todennut, että yhteiskunnan ja päättäjien kannalta kiusallisten asioiden tutkimuksen vaientaminen on yksi demokratiaa uhkaavista tekijöistä, ja että vapaan tutkimuksen kahlitseminen kuuluu totalitaaristen valtioiden tapaan toimia.

Tutkijoiden arkipäivään häiritsevästi vaikuttavat postaukset ja määräykset eivät tule aina hallitukselta tai omalta lähiorganisaatiolta, vaan sosiaalisesta mediasta, sähköpostiviesteistä ja huuteluista luento- ja esitelmätilaisuuksissa. Näiden, usein aggressiivisten pyrkimysten tarkoituksena on vaientaa tutkija. Samanlaista vaientamista on tutkijoiden keskinäinen kontrolli ja itsesensuuri, jotka Väliverronen ja Saikkonen nimeävät yhdeksi vapaan tutkimuksen uhkaksi. Osa meistä tutkijoista on alttiimpia kuin toiset hallinnolliselle ja poliittiselle propagandalle, uhkailuille ja häirinnälle.

Tutkijoiden itsesensuuriin kuuluu vaikeneminen, siirtyminen varjoihin, kantaaottamattomuus niihinkin ilmiöihin, jotka koskevat itseä, omaa työtä tai omaa ammattikuntaa. Päiden laittaminen pensaaseen pelon ilmapiirissä on hyvin ymmärrettävää, mutta erityisen kohtalokasta, jos ajatellaan tutkijoiden valmiutta estää oman asemansa ja työolosuhteidensa heikennyksiä sekä laajemmassa mielessä turvata demokraattisessa järjestelmässämme tavoiteltu tutkimuksen läpinäkyvyys ja avoin yhdenvertainen yhteiskunta. Välinpitämättömyys reagointitapana on myös erityisen lyhytnäköinen ja ikävä palvelus tulevan sukupolven tutkijoille, jotka joutuvat mukauttamaan työtään ahtaaksi käyneessä tutkimusympäristössä.

Kuten kansainvälinen tieteenvapausindeksi kertoo, tieteen vapaus alkoi heikentyä vuodesta 2010 lähtien. Se on juuri se aika, jonka olen työskennellyt Itä-Suomen yliopistossa. Olenko siis itse todistanut tieteen vapauden kaventumista? Vastaan siihen myönteisesti.

Vapauden rajoitukset eivät ole kuitenkaan tulleet yliopisto-organisaatiomme sisältä, vaan liittyvät ennen muuta valitsemiini tutkimusteemoihin. Ensimmäisenä ei ehkä tule mieleen, että syrjäisten rajaseutujen ja niiden vähäisen väestön tutkiminen kiihdyttäisi ketään, mutta käytännössä tilanne on toinen. Suomea on 1800-luvulta lähtien rakennettu ja rakennetaan yhä rajoilta käsin, ja siksi myös minun tutkimusalueeni, rajaseudut, ovat olleet monitahoisen tarkkailun ja kommentointien kohteena.

Yksi seuraamus itsekontrollista ja pelosta näkyy siinä, miten Lena Näreen mainitsemaa maahanmuutto- tai ylipäätään vähemmistötutkimusta rahoitetaan ja miten aihepiirejä koskevaa tutkimusta saa julkaistua. Niiden osalta on aivan viime vuosina päädytty tilanteeseen, jossa kyseisille akateemisille tutkimusaiheille on vaikea saada tukea, rahoitusta tai käsikirjoituksia on vaikea saada julkaistuksi. Kustantajat ovat pelokkaita julkaisemaan tutkimuksia, jotka voivat saada aikaan somessa viharyöpyn, yksittäisten tutkijoiden tai kustannustalojen maalittamisen.

Vähemmistöjen tutkimus sai ilmaa siipiensä alle ja etabloitui omaksi tieteenalakseen 1970-luvulta alkaneen tutkimuksen vapautumisen ja demokratisoitumisen myötä. Euroopan vähemmistötutkimuksen keskus (European centre for minority issues) perustettiin 1996 ja 2000-luvulle tultaessa lähes kaikissa yliopistoissa oli opintoja vähemmistöistä, kuten kieli-, kulttuuri- ja sukupuolivähemmistöistä sekä etnisistä vähemmistöistä.

Vähemmistökulttuurien kartoitus ei ole nykyään vain näkyväksi tekemistä, kuten se oli vielä pitkälti 1900-luvulla, vaan se on vahvasti politisoitunut. Vähemmistöliike on poliittista aktivismia ja vähemmistöjen sisäisiä valtataisteluja, jotka saattavat olla ja usein ovatkin hyvinkin kaukana tutkijoiden toimintaperiaatteista.

Tutkimusta ja tutkijoita käytetään kuitenkin näissä poliittisissa kamppailuissa välikappaleina ja viestinviejinä, johon rooliin tutkijat monta kertaa mielellään asettuvatkin. Myötäsukaisissa tapauksissa ja tulkinnoissa tutkijat itse usein ovat vähemmistöryhmän jäseniä tai sympatisoivat niitä. Yhä useammin näkee politisoitumisen ohella vähemmistöryhmien fragmentoitumista, vähemmistöjen vähemmistöjen syntyjä ja niihin liittyviä valtataisteluja. Ne ovat heijastuneet viharyöppyinä ja mitätöimisyrityksinä etenkin tutkijoihin, jotka ovat lähteneet analysoimaan pienempien ryhmien alisteista asemaa vähemmistöjen sisällä.

Itse olen todistanut vähemmistöryhmien keskinäistä valtataistelua mm. ollessani kollegoideni kanssa tutkimassa Namibian pohjoista rajaseutua. Paitsi että siellä oli pieni ja vaikutusvaltainen valkoisten yhteisö, myös lukuisia keskenään kamppailevia värillisten heimoja. Namibian vajaa kaksi miljoonainen väestö jakaantuu 11 kieli- ja kulttuuriryhmään, joista vaikutusvaltaisin ja suurin ryhmä ovat owambot, joiden ääni kuuluu korkealla hallitsevan Swapo-puolueen kautta. Kamppailu heimojen valtasuhteista on viime vuosina käynyt niin kireänä, että on arveltu sen vaikuttavan nuoren valtion, maahan itsenäistyi vasta vuonna 1990, yhtenäisyyteen.

Pienemmässä mittakaavassa olen seurannut tutkimusryhmäni kanssa täällä Suomessa karjalaisen kansanliikkeen sisältä nousevia kriittisiä ääniä liittyen karjalankielisten, heidän kulttuurinsa sekä ortodoksikarjalaisten asemaan karjalaisten laajassa joukossa. Moniäänistä puhetta on kuulunut myös liittyen suhteisiin itärajantakaisiin karjalaisiin ja heidän hybridiseen kulttuuriinsa. Vähemmistöjen vähemmistöt nostavat tässäkin liikkeessä päätään.

Toinen kotimainen esimerkki on saamelaisliike, jonka poliittisissa piireissä on voimakkaasti korostettu sitä, ettei saamelaisista saisi tehdä tutkimusta muut kuin saamelaistaustaiset henkilöt, ja että kaikkiin akateemisiin saamelaisuutta koskettaviin hankkeisiin tulisi hakea lupa saamelaiskäräjiltä, joka koostuu poliittisin kriteerein valituista henkilöistä. Vapaan ja avoimen tutkimuksen näkökulmasta vaatimukset eivät ole perusteltuja, ja ne näyttäytyvätkin akateemisen tutkijan silmin etnopoliittiselta ohjaukselta.

Ei hyssyttelijöille!

Tutkimuksen vapautta ja avoimuutta ei voida tarpeeksi korostaa. Kuten on todettu, tieteen vapaus ja avoimuus rohkaisee luovuuteen, tieteidenvälisyyteen, monipuolistaa ja edistää julkista keskustelua. Akateemisen vapauden on katsottu edistäneen teknologisia läpimurtoja ja yhteiskunnallisia innovaatioita, korkeaa elämänlaatua ja pohjoismaisten demokratioiden vahvaa asemaa. Joukko pohjoismaisia professoreita onkin vaatinut erityistä lainsäädäntöä, jotta yliopistot sekä tutkimus- ja opetushenkilöstö olisivat suojassa ulkoiselta poliittiselta ja muulta painostukselta ja pystyisivät edelleenkin toimimaan riippumattomina ja kriittisinä ääninä yhteiskunnassa.

Rohkeutta vastustaa tieteen vapauden riistäjiä valakoon meihin kaikkiin filosofi Reijo Wileniuksen ylös kirjaama J.V. Snellmanin ohje: “Älkää koskaan antako periksi hyssytelijöille! Vaatikaa avointa keskustelua kansallisen ja inhimillisen olemisen perusteista. Suomen kaltainen pieni kansa ei säily ilman poikkeuksellista hengen voimaa, ajattelun suoruutta ja rohkeutta…” Näin siis Snellman yli sata vuotta sitten. Tähän julistukseen minun on erinomaisen helppo yhtyä.

 

Kiitos!

Sorretut metsäsaamelaiset, Suomen Lapin alkuperäisasukkaat

 

Lapin historia on niin monikulttuurinen kuin sen jokivarsia, kairoja ja tunturiylänköjä vuosisatoja, tuhansiakin, kulkenut monenkirjava väki. Kulkijoiden joukossa on ollut metsä- ja kalastajasaamelaisia ˗ jotka ovat historiallisten dokumenttien (vero-, henki- ja maakirjat 1500-luvulta lähtien) mukaan nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita ˗ kuin myös jokivarsien ja tunturiylänköjen saamelaisia, joista osan on arveltu tulleen nykyisen Norjan puolelta sekä kolttia, joiden syntysijat ovat olleet nykyisen Venäjän Lapin puolella. Genetiikan tutkijat ovat kiinnostavasti havainneet, että eri saamelaisryhmät eroavat toisistaan myös geneettiseltä perimältään, tulleet Pohjan perille eri reittejä ja eri aikoina, eikä mistään yhdestä kulttuuripiiristä voida liioin puhua.

Monet saamelaiset kulttuurit

Poronhoidon kehittyessä omaksi ammattialakseen, erkaantui metsäsaamelaisista tai muita reittejä ylämaille tulleet omaksi kulttuuriryhmäkseen, poronomadeiksi, joiden elinkeino muotoili myös heidän keskeiset kulttuuriset piirteensä. Metsäsaamelaiset jäivät alavimmille metsämaille vanhoihin elinkeinoihinsa, metsästykseen ja kalastukseen. Kalaisimpien järvien ja jokien varsille taas asettui oma väkensä ja alkoi töidensä ja toimiensa kautta rakentaa omaa kulttuuriaan. Niinpä 1600-luvulle tultaessa saamelaisryhmien kulttuuriset kuvat, kielet ja arkiset käytännöt, olivat erkaantuneet jo niin, etteivät eri ryhmät ymmärtäneet välttämättä toistensa kieltä. Uskomusmaailma luontouskontoineen, noitineen, rumpuineen ja seitoineen sen sijaan näyttää pysyneen samansuuntaisina kaikilla ryhmillä.

Alkuperäiskansan status kipupisteenä

Suomen valtaväestö tietää Lapin oloista hyvin vähän eikä se ole niistä liioin kiinnostunutkaan. Sitäkin kapeampaa on sen tieto saamelaisista tai heidän kulttuureistaan. Käytännössä suurin osa suomalaista on näiltä osin vain ristiriitaisten tai yksipuolisten mediatietojen varassa. Siispä muutama sana on tässä paikallaan historiantutkijan näkökulmasta katsottuna:

I.               Ensin on mainittava saamelaisten sisäinen hierarkia, josta juontuu nykyinenkin napapiirin takaa kuuluva erimielisyyksien kumu. Aina 1970-luvulle saakka saamelaisina pidettiin pääosin vain pohjoisimman rajaseudun porosaamelaisia ja heidän jälkeläisiään. Mielikuva saamelaisista nimenomaan poronhoitajina oli niin vahva, että kun 1980-luvulla määriteltiin Saamenmaan eli Sápmin etelärajaa Suomen puolella, se määriteltiin poronhoitajien asuma-alueiden mukaan. Niinpä siihen laskettiin mukaan Utsjoen, Enontekiön ja Inarin kunnat sekä Sodankylästä sen pohjoinen kylä Vuotso, jonne 1880-luvulla muutti poronhoitajia Norjan puolelta ja Enontekiöltä. Kaikki historialliset lapinkylät (Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Maanselän ja Kitkan siidat) jätettiin historiattomasti alueen ulkopuolelle.

Porosaamelaisten jälkeläiset ovat ylirajaisina pohjoissaamen kielen puhujina enemmistö. Se oli saamelaisyhteisön dominoiva kulttuuri siihen saakka, kunnes inarinsaamelaiset perinteensiirtäjät viimeistään 1990-luvulla havahtuivat ja haastoivat näiden valta-aseman. Inarilaisten voitonmerkiksi nousi saamelaismuseo Siida nimenomaan Inariin eikä Utsjoelle tai Enontekiölle. Viime vuosina myös kolttasaamelainen kulttuuri on päässyt pannasta ja saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä. Viimeisimpänä kentälle ovat tulleet metsäsaamelaisten jälkeläiset, jotka ovat kadottaneet lähes kokonaan kielensä, keminsaamen, mutta eivät kulttuuriaan.

Juuri metsäsaamelaiset ovat maksaneet kaikkein kovimman hinnan etelästä tulleesta kulttuurivyörytyksestä, juuri heidän on täytynyt luopua vanhoista elinkeinoistaan, juuri heidän nautinta-alueensa on jaettu, juuri heidän kielensä, keminsaame, on kutistunut muutamiksi joiuiksi ja runoelmiksi, juuri heidän kohtaloaan saamelaisaktivistit käyttävät alistuksensa painavimpina argumentteina. Miksi he eivät saisi elää ja olla kulttuuriaan uudelleen rakentaen. Los olvidados [unohdetut], säälikää heitä!

Ei ole ollut saamenkansan sisältä näkyvissä myötätuntoa, kannustusta, tukea tai huutoja: rakentakaa kulttuurinne uudestaan! Ei, vaan aivan päinvastoin. Osa saamelaisen kansanliikkeen aktivisteista on hyökännyt kovasanaisesti, jopa solvaten, metsäsaamelaisten jälkeläisten pyrkimyksiä vastaan. Ja, mikä järkyttävintä näin vapaan tutkimuksen nimeen vannovan näkökulmasta, tutkijoita, jotka ovat uskaltaneet nostaa metsäsaamelaisten oikeuksia esille, on maalitettu ja pyritty estämään jopa heidän esiintymisensä.

Miksi ihmeessä? Eikö voisi ajatella, että saamelaisliikkeelle olisi edullista, mitä laajempi joukko heillä olisi takanaan. Kyse on yksinkertaisesti valtataistelusta, johon liittyy kiista siitä, kuka saa manifestoida saamelaisuudella, kuka saa kannatella ja määritellä saamelaista kulttuuriperintöä, valita museoon esineet, edustaa saamenkansaa Linnan juhlissa, kuka saa olla näkyvillä mediassa, kansainvälisissä konferensseissa ja kuka voi hallita saamelaiskäräjillä saamen kansaa.

II.            Toinen seikka, joka vie saamelaisten sisäistä keskustelua loppumattomiin sanallisiin vääntöihin eikä johda mihinkään rakentavaan, on toistettu väite, että suurin kiista saamelaisten keskinäisissä suhteissa koskisi ”saamelaisuutta eli sitä, kuka on saamelainen.” Näin matkan päästä katsottuna tämä ei taida pitää aivan paikkaansa, vaan olennaisempi ydinkysymys eli kipupiste on alkuperäisasukkaan status, eli se kuka kuuluu Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiin, ja kuka ei. Tätä varsinaista kiistan ydintä ei ole haluttu nostaa esille, koska osa saamelaisista on tulokkaita nykyisessä Suomen Lapissa, vaikka ovatkin kyllä kiistatta Pohjois-Norjan tai Venäjän Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä.

 

III.          Kolmas asia, joka on syytä tietää valtataistelun taustalta, on saamenkielen korostaminen. Nykysaamelaisista eivät kaikki osaa yhtäkään saamenkieltä, eikä sitä heiltä vaaditakaan: lain määritelmän mukaan riittää, kunhan joku saamelaiseksi identifioidun esivanhemmista on puhunut jotain saamen kieltä (ylisen rajaseudun pohjois-saamea, inarinsaamea tai koltansaamea) Kuten tiedetään, kieli on tärkeä kulttuurin osa-alue, mutta ei välttämätön ehto. Esimerkiksi karjalaisuutta ei määritellä kielen mukaan, liioin ei suomalaisuuttakaan.

IV.          Kielitaidon puutetta (senhän voi aina korjata) arempi asia saamelaisaktivisteille on se tosiasia, että valtaosa nykysaamelaisista on suomalaissaamelaista sekaväestöä.  Näitä on metsäsaamelaispyrintöihin kriittisesti suhtautuvien joukossa kuin myös saamelaiskäräjien edustajien joukossa, myös niiden joukossa, jotka kiihkeimmin vastustavat metsäsaamelaisten jälkeläisten oikeuksien kunnioittamista. Vuoden 1996 lain mukaan metsäsaamelaisiksi identifioiduilla on oikeus osallistua vaaleihin ja tulla valituksi saamelaiskäräjille. Hybridinen kulttuuritausta ei siis voi olla metsäsaamelaisten ulosheittovaatimusten perusteena. Jos niin olisi, löytyisiköhän montakaan henkilöä valittavaksi käräjille.

Päivänpoliittisen valtataistelun ydin jyllää juuri nyt eräiden Ylä-Lapin saamelaisten vaatimuksessa uudistaa saamelaiskäräjälakia niin, etteivät metsäsaamelaisten jälkeläiset, vaikka ovatkin identifioidusti ja tunnustetusti alkuperäisasukkaita Lapissa, pääsisi enää osallistumaan saamelaiskäräjävaaleihin, edustajiksi ja vaikuttamaan saamenkansan asioihin. On vaikea ymmärtää, miksi heille ei annettaisi mahdollisuutta siirtää omaa kulttuuriperintöään yhteiseen kekoon, monikulttuuristuvaan Lappiin.

Lopuksi en voi muuta sanoa kuin että kaikkeen se ylikiihottunut valtataistelu voikin pienen kansan päät kuumentaa, ja pitkällä juoksulla vielä heidän omaksi tappiokseen. Saamelaisten historiaa pitkällä aikajänteellä käsin katsottuna tilanne on hyvin surullinen, menneisyyden esi-isät olisivat oitis kiirehtineet seitapaikoilleen toivomaan sopua ja rauhaa.

 

Lappi militarisoituu jälleen kuin huomaamatta

 

Lappi on saanut harvoin niin paljon mediahuomiota kuin meneillään olevan rajansulkuprosessin aikana. Edellisen kerran seutu pääsi otsikoihin vuodenvaihteessa 2015‒2016, jolloin Norja sulki Storskogin ylityspaikkansa. Se käänsi Kuolasta tulleiden turvapaikanhakijoiden virran Suomen itärajalle, Raja-Jooseppiin ja Sallaan, joiden kautta tuli Lappiin 1700 henkilöä. Lapin länsirajan läpi Tornion kautta tulijoita oli huomattavan paljon enemmän, noin 30 000. Pääministeri Petteri Orpo on todennut pakolaisiin viitaten, että ”Kyllä se jo vaatii todellista vaivaa, että lähtee sinne”. Lausumassa heitetty ”sinne”-sana viittaa monien lappilaisten mielestä ikävästi vanhaan tuttuun tapaan arvottaa Lappi periferiana, Suomen syrjäisenä siirtomaana, jonne voi kasata sitä, mitä ei haluta nähdä etelässä, kuten pakolaisia ja vierassotilaita.

Ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat

Kun rajaa suljetaan idän suuntaan, avataan sitä länteen. Tulevaisuudensuunnitelmissa Lappia ei nähdä vain mahdollisena pakolaisvirtojen ränninä, vaan visiot ovat suureellisemmat. Muun muassa Sodankylän partisaaniseminaarissa (14.10.) UPI:n johtaja Mika Aaltola visioi Lapin uusien upeiden valtateiden, rautateiden ja lentokenttien, Nato-sotilaiden kansoittamien tyhjien kylien ja virkistyneen elinkeinoelämän keitaaksi. Samalaisia tulevaisuudenkuvia myös Lapin maakunnan hallinnon, kaupan ja matkailun johtajat ovat jo luonnostelleet. Maakuntajohtaja Mika Riipi on todennut Lapissa olevan jo nyt vahvat varuskunnat ja niitä tullaan hänen mukaansa varmasti vahvistamaan Nato-joukkojen myötä (mm. Yle 16.5.2022).

Kaikki, kuten luontoarvojen suojelijat, reppureissaajat ja saamelaisaktivistit, eivät katso hyvällä Lapin asteittaista militarisoimista eli täplittymistä varuskunnilla ja vierailla sotilailla. Siitähän vanhemmalla sukupolvella on omat ristiriitaiset muistonsa: Jatkosodan aikana enimmillään noin 220 000 saksalaista sotilasta oli seudulla kuin kotonaan Suomen sotilasjohdon luovutettua kevyesti maakunnan Saksan sotilashallintoalueeksi. Sekin muistetaan, että yhteistyön lopussa Lappi oli raunioina. Nuorempaa polvea huolettaa etenkin porolaidunten ja Natura-alueiden silpominen.

Lapin militarisoinnin toinen aalto

Uusi arktinen maailmanjärjestys tuntuu koskettavan jälleen etenkin Keski-Lappia. Seudun ensimmäinen sotilaallinen varustamisaalto toteutettiin kylmän sodan aikana 1960-luvun alussa, kun Sodankylän jääkäripataljoona aloitti toimintansa. Sotilasyksikön juuret ovat Kannaksella, syksyllä 1918 rajasulun aikana perustetussa Terijoen rajavartiopataljoonassa. Nykyisin Sodankylän ja Rovaniemen pataljoonat tunnetaan Lapin Jääkäriprikaatina. Se ja eurooppalaisittain erittäin laaja Rovajärven ampuma-alue vastaa sotilaiden koulutuksesta vaativiin arktisiin olosuhteisiin. Yksikkö on Suomen johtava talvisodankäynnin keskus. Joukot ovat viime kuukausina harjoitellut ahkerasti monikansallisten Nato-joukkojen kanssa Jäämeren toimintapiirissä. Juuri nämä yhteisharjoitukset ovat herättäneet maakuntajohdon silmissä dollarinnäköisiä toiveita, toisten mielissä puolestaan huolta Lapin muuttamisesta sotilasalueeksi.

Kasvava vartiosto, tiukentuva kontrolli

Nato-Suomen ja vahvasti modernein asein varustetun Kuolan alueen naapuruus lisää ylikansallisten joukkojen määrää Lapissa, samoin kuin arktisia sotaharjoituksia. Se tarkoittaa myös kiristyvää ulkoista ja sisäistä kontrollia. Kun itäraja suljettiin edellisen kerran ensin kokonaan ja sitten yhden raja-aseman varaan 1920‒1930-luvulla, perustettiin rajan pintaan rajavartiopataljoona ja erityinen Rajamaan komendanttikunta, turvallisuuspoliisin (EK:n) yksikkö, vahvistettu tulli sekä värvättiin paikallinen poliisi ja suojeluskunnat rajan valvontaan. Nykyisin maanpuolustushenkeä on puhallettu etenkin rajaseudun kunnissa, ja järjestetty lasten ampumaharjoituksia kuin sotilaspojille konsanaan.

Rajaseudun puhdistus

Raja-asemien sulkemisella ja lähialueen aidoittamisella on varjopuolensa: esteet kulkuväylillä siirtävät laittomat rajanylitykset metsätaipaleille. Historiasta tunnemme 15 000 suomalaisen helpot loikkaukset itänaapuriin 1930-luvulla. Tuhannet jäivät ansaan rajan taakse itänaapurin sulkiessa rajansa. Omaa rajaseutuaan se puhdisti karkotuksilla ja pakkomuutoilla. Koko sotienvälisen ajan maiden välillä oli vain yksi virallinen ylityspaikka Kannaksella. Suomi ei sulkenut edes mustimpina Stalinin terrorin aikoina maarajaansa Neuvostoliittoon. Luottamuksen vahvistuessa ylirajaisen bisneksen, kuten Tuulomajoen vesivoimalaitosten, Kostamuksen ja Svetogorskin työmaiden myötä, alettiin vapautua kylmän sodan kohmeesta.

Lapin nykyinen muuttuva geopoliittinen asema kertoo konkreettisimmillaan, että talvi on jälleen tulossa, kohme palaamassa. Rajaseuduilla sen huomaa ensimmäisenä.

Sotienvälisen ajan mustat listat ajoivat väkeä Neuvosto-Karjalaan

 

Anomus on allekirjoitettu 12.3.1930:

“Minä kansalainen Johan T. pyydän Hallituksen osastoa hommaamaan minut Neuvostoliiton kansalaiseksi…. Takaajat Ville P. ja Arttu A.”

Johan T. oli yksi noin 32 000 suomalaisesta, jotka ylittivät valtionrajan asettuakseen uuteen maahan, aloittaakseen alusta ylistävin sanoin propagoidussa työläisten hallitsemassa Karjalassa. Se oli luvattu maa, jossa saisi puhua selvää suomea, työtä olisi tarjolla runsaasti, asunnot olisivat lämpimiä ja lapset pääsisivät ilmaiseen kouluun.

Anomusta kirjoittaessaan Johan, kotipuolessa Jussiksi mainittu, kertoo olevansa 33-vuotias ja syntyneensä Kuopion läänissä. Lapsuudenkokemukset eivätkä liioin tulevaisuudenennusteetkaan olleet kehuttavia: Hänen äitinsä pystyi huolehtimaan syntyneestä isättömästä pojastaan vain puolitoista kuukautta, minkä jälkeen Jussi-vauva ”myytiin kunnan toimesta”. Vauva joutui vuokra-asunnossa eläneen ja Lapuan liikettä kannattaneen kirvesmiehen perheeseen. Kunnan kontrahti kesti aina vuoden kerrallaan, mutta kasvattiperhe pysyi kuitenkin samana, kunnes lähityöt vaihtuivat 15-vuotiaana reissumiehen töihin.

                                                                   ***

Aluksi Jussi hankkiutui Lappiin pohjoisille tukkityömaille. Elettiin vuotta 1912. Savotoilla oli edelleen levotonta vuosien 1906‒1909 yhteenottojen takia. Kemi-yhtiön työmailla Sallassa ja Sodankylässä oli ollut ennennäkemättömät, peräti 3000:n tukkityöläisen lakot työskentely- ja palkkaustilanteen korjaamiseksi: yhtiö tarjosi kehnoa ruokaa kovaan hintaan eikä miehillä ollut oikeutta kuulua ammattijärjestöihin. Lisäksi talvikautena alennettiin palkkoja. Paikalle haalittujen rikkureiden ja lakkolaisten välille syntyi käsikähmää, jopa ammuskelua. Liikehdintä sai tukki- ja uittotyöläiset järjestäytymään Tukkityöläisten renkaaksi. Vastaiskuna yhtiö sulki erämaissa olleet ruokapisteet, mikä johti Sodankylässä ruokavaraston ryöstöön ja tekijöiden koviin rangaistuksiin. Ilmapiiri savotoilla oli räjähdysarka. Vaikka lakkolaiset hävisivätkin taistelunsa parempien elinolojen puolesta, tapahtumat radikalisoimat tukkityöläisiä vielä pitkään.

                                                                      ***

Voi vain kuvitella, miten jännitteinen työilmapiiri vaikutti eristyksissä olevissa kämppäyhteisöissä nuoreen Jussiin. Vuonna 1918 ollessaan 21-vuotias muutti töihin Kajaaniin sahalle. Sen jälkeen hän kiersi sahatyöläisenä Kemistä Joensuuhun ja Kotkasta Kuopioon. Hän sai kuitenkin potkut, kun meni mukaan ammattijärjestötoimintaan. Hän jatkoi Kuopiosta matkaansa Suojärven sahoille töihin, mutta työnantajat löysivät hänet pian mustilta listaltaan, ja jälleen oli maantie edessä. Työhön pestautuminen oli listojen takia vaikeaa ja lopulta tammikuussa 1927 Jussi siirtyi Neuvosto-Karjalaan. Kolmen vuoden perästä hän haki kansalaisuutta. Hän kertoi hakemuksessaan, ettei hän Suomen sisällissodan aikana ollut kummankaan, ei valkoisten eikä punaisten, puolella. Lukiessaan anomusta bolsevikkisatraappi oletettavasti alleviivasi hänen nimensä mustalla: epäilyttävä henkilö, lieneekö lähetetty vakooja.

                                                                       ***

Jussin työhistoria on hyvin tuttu monista itärajan yli lähteneiden suomalaisten taloudellisten pakolaisten, niin naisten kuin miestenkin, jälkeensä jättämistä dokumenteista. Liittyminen ammattiosastoihin tai aktiivisuus työväenjärjestöissä johti monta kertaa työttömyyteen. Se taas sai hakeutumaan itärajan yli, jossa kehuttiin olevan yllin kyllin työtä. Totta totisesti, työtä todellakin oli, mutta etenkin loikkareiden kohdalla sitä oli usein tarjolla vain aidoin eristetyillä leireillä, karkotetuille taas kaukana Siperiassa tai pohjoisessa Vorkutassa, mahdollisimman etäällä Suomen rajasta.

 

Lisätietoja suomalaisista taloudellisista ja poliittisista pakolaisista Neuvosto-Karjalassa 1918‒1938 ks. Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Gaudeamus 2022.