Sorretut metsäsaamelaiset, Suomen Lapin alkuperäisasukkaat

 

Lapin historia on niin monikulttuurinen kuin sen jokivarsia, kairoja ja tunturiylänköjä vuosisatoja, tuhansiakin, kulkenut monenkirjava väki. Kulkijoiden joukossa on ollut metsä- ja kalastajasaamelaisia ˗ jotka ovat historiallisten dokumenttien (vero-, henki- ja maakirjat 1500-luvulta lähtien) mukaan nykyisen Suomen Lapin alkuperäisasukkaita ˗ kuin myös jokivarsien ja tunturiylänköjen saamelaisia, joista osan on arveltu tulleen nykyisen Norjan puolelta sekä kolttia, joiden syntysijat ovat olleet nykyisen Venäjän Lapin puolella. Genetiikan tutkijat ovat kiinnostavasti havainneet, että eri saamelaisryhmät eroavat toisistaan myös geneettiseltä perimältään, tulleet Pohjan perille eri reittejä ja eri aikoina, eikä mistään yhdestä kulttuuripiiristä voida liioin puhua.

Monet saamelaiset kulttuurit

Poronhoidon kehittyessä omaksi ammattialakseen, erkaantui metsäsaamelaisista tai muita reittejä ylämaille tulleet omaksi kulttuuriryhmäkseen, poronomadeiksi, joiden elinkeino muotoili myös heidän keskeiset kulttuuriset piirteensä. Metsäsaamelaiset jäivät alavimmille metsämaille vanhoihin elinkeinoihinsa, metsästykseen ja kalastukseen. Kalaisimpien järvien ja jokien varsille taas asettui oma väkensä ja alkoi töidensä ja toimiensa kautta rakentaa omaa kulttuuriaan. Niinpä 1600-luvulle tultaessa saamelaisryhmien kulttuuriset kuvat, kielet ja arkiset käytännöt, olivat erkaantuneet jo niin, etteivät eri ryhmät ymmärtäneet välttämättä toistensa kieltä. Uskomusmaailma luontouskontoineen, noitineen, rumpuineen ja seitoineen sen sijaan näyttää pysyneen samansuuntaisina kaikilla ryhmillä.

Alkuperäiskansan status kipupisteenä

Suomen valtaväestö tietää Lapin oloista hyvin vähän eikä se ole niistä liioin kiinnostunutkaan. Sitäkin kapeampaa on sen tieto saamelaisista tai heidän kulttuureistaan. Käytännössä suurin osa suomalaista on näiltä osin vain ristiriitaisten tai yksipuolisten mediatietojen varassa. Siispä muutama sana on tässä paikallaan historiantutkijan näkökulmasta katsottuna:

I.               Ensin on mainittava saamelaisten sisäinen hierarkia, josta juontuu nykyinenkin napapiirin takaa kuuluva erimielisyyksien kumu. Aina 1970-luvulle saakka saamelaisina pidettiin pääosin vain pohjoisimman rajaseudun porosaamelaisia ja heidän jälkeläisiään. Mielikuva saamelaisista nimenomaan poronhoitajina oli niin vahva, että kun 1980-luvulla määriteltiin Saamenmaan eli Sápmin etelärajaa Suomen puolella, se määriteltiin poronhoitajien asuma-alueiden mukaan. Niinpä siihen laskettiin mukaan Utsjoen, Enontekiön ja Inarin kunnat sekä Sodankylästä sen pohjoinen kylä Vuotso, jonne 1880-luvulla muutti poronhoitajia Norjan puolelta ja Enontekiöltä. Kaikki historialliset lapinkylät (Sodankylän, Sompion, Kemikylän, Kuolajärven, Maanselän ja Kitkan siidat) jätettiin historiattomasti alueen ulkopuolelle.

Porosaamelaisten jälkeläiset ovat ylirajaisina pohjoissaamen kielen puhujina enemmistö. Se oli saamelaisyhteisön dominoiva kulttuuri siihen saakka, kunnes inarinsaamelaiset perinteensiirtäjät viimeistään 1990-luvulla havahtuivat ja haastoivat näiden valta-aseman. Inarilaisten voitonmerkiksi nousi saamelaismuseo Siida nimenomaan Inariin eikä Utsjoelle tai Enontekiölle. Viime vuosina myös kolttasaamelainen kulttuuri on päässyt pannasta ja saanut ansaitsemaansa näkyvyyttä. Viimeisimpänä kentälle ovat tulleet metsäsaamelaisten jälkeläiset, jotka ovat kadottaneet lähes kokonaan kielensä, keminsaamen, mutta eivät kulttuuriaan.

Juuri metsäsaamelaiset ovat maksaneet kaikkein kovimman hinnan etelästä tulleesta kulttuurivyörytyksestä, juuri heidän on täytynyt luopua vanhoista elinkeinoistaan, juuri heidän nautinta-alueensa on jaettu, juuri heidän kielensä, keminsaame, on kutistunut muutamiksi joiuiksi ja runoelmiksi, juuri heidän kohtaloaan saamelaisaktivistit käyttävät alistuksensa painavimpina argumentteina. Miksi he eivät saisi elää ja olla kulttuuriaan uudelleen rakentaen. Los olvidados [unohdetut], säälikää heitä!

Ei ole ollut saamenkansan sisältä näkyvissä myötätuntoa, kannustusta, tukea tai huutoja: rakentakaa kulttuurinne uudestaan! Ei, vaan aivan päinvastoin. Osa saamelaisen kansanliikkeen aktivisteista on hyökännyt kovasanaisesti, jopa solvaten, metsäsaamelaisten jälkeläisten pyrkimyksiä vastaan. Ja, mikä järkyttävintä näin vapaan tutkimuksen nimeen vannovan näkökulmasta, tutkijoita, jotka ovat uskaltaneet nostaa metsäsaamelaisten oikeuksia esille, on maalitettu ja pyritty estämään jopa heidän esiintymisensä.

Miksi ihmeessä? Eikö voisi ajatella, että saamelaisliikkeelle olisi edullista, mitä laajempi joukko heillä olisi takanaan. Kyse on yksinkertaisesti valtataistelusta, johon liittyy kiista siitä, kuka saa manifestoida saamelaisuudella, kuka saa kannatella ja määritellä saamelaista kulttuuriperintöä, valita museoon esineet, edustaa saamenkansaa Linnan juhlissa, kuka saa olla näkyvillä mediassa, kansainvälisissä konferensseissa ja kuka voi hallita saamelaiskäräjillä saamen kansaa.

II.            Toinen seikka, joka vie saamelaisten sisäistä keskustelua loppumattomiin sanallisiin vääntöihin eikä johda mihinkään rakentavaan, on toistettu väite, että suurin kiista saamelaisten keskinäisissä suhteissa koskisi ”saamelaisuutta eli sitä, kuka on saamelainen.” Näin matkan päästä katsottuna tämä ei taida pitää aivan paikkaansa, vaan olennaisempi ydinkysymys eli kipupiste on alkuperäisasukkaan status, eli se kuka kuuluu Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiin, ja kuka ei. Tätä varsinaista kiistan ydintä ei ole haluttu nostaa esille, koska osa saamelaisista on tulokkaita nykyisessä Suomen Lapissa, vaikka ovatkin kyllä kiistatta Pohjois-Norjan tai Venäjän Lapin alkuperäisasukkaiden jälkeläisiä.

 

III.          Kolmas asia, joka on syytä tietää valtataistelun taustalta, on saamenkielen korostaminen. Nykysaamelaisista eivät kaikki osaa yhtäkään saamenkieltä, eikä sitä heiltä vaaditakaan: lain määritelmän mukaan riittää, kunhan joku saamelaiseksi identifioidun esivanhemmista on puhunut jotain saamen kieltä (ylisen rajaseudun pohjois-saamea, inarinsaamea tai koltansaamea) Kuten tiedetään, kieli on tärkeä kulttuurin osa-alue, mutta ei välttämätön ehto. Esimerkiksi karjalaisuutta ei määritellä kielen mukaan, liioin ei suomalaisuuttakaan.

IV.          Kielitaidon puutetta (senhän voi aina korjata) arempi asia saamelaisaktivisteille on se tosiasia, että valtaosa nykysaamelaisista on suomalaissaamelaista sekaväestöä.  Näitä on metsäsaamelaispyrintöihin kriittisesti suhtautuvien joukossa kuin myös saamelaiskäräjien edustajien joukossa, myös niiden joukossa, jotka kiihkeimmin vastustavat metsäsaamelaisten jälkeläisten oikeuksien kunnioittamista. Vuoden 1996 lain mukaan metsäsaamelaisiksi identifioiduilla on oikeus osallistua vaaleihin ja tulla valituksi saamelaiskäräjille. Hybridinen kulttuuritausta ei siis voi olla metsäsaamelaisten ulosheittovaatimusten perusteena. Jos niin olisi, löytyisiköhän montakaan henkilöä valittavaksi käräjille.

Päivänpoliittisen valtataistelun ydin jyllää juuri nyt eräiden Ylä-Lapin saamelaisten vaatimuksessa uudistaa saamelaiskäräjälakia niin, etteivät metsäsaamelaisten jälkeläiset, vaikka ovatkin identifioidusti ja tunnustetusti alkuperäisasukkaita Lapissa, pääsisi enää osallistumaan saamelaiskäräjävaaleihin, edustajiksi ja vaikuttamaan saamenkansan asioihin. On vaikea ymmärtää, miksi heille ei annettaisi mahdollisuutta siirtää omaa kulttuuriperintöään yhteiseen kekoon, monikulttuuristuvaan Lappiin.

Lopuksi en voi muuta sanoa kuin että kaikkeen se ylikiihottunut valtataistelu voikin pienen kansan päät kuumentaa, ja pitkällä juoksulla vielä heidän omaksi tappiokseen. Saamelaisten historiaa pitkällä aikajänteellä käsin katsottuna tilanne on hyvin surullinen, menneisyyden esi-isät olisivat oitis kiirehtineet seitapaikoilleen toivomaan sopua ja rauhaa.

 

Lappi militarisoituu jälleen kuin huomaamatta

 

Lappi on saanut harvoin niin paljon mediahuomiota kuin meneillään olevan rajansulkuprosessin aikana. Edellisen kerran seutu pääsi otsikoihin vuodenvaihteessa 2015‒2016, jolloin Norja sulki Storskogin ylityspaikkansa. Se käänsi Kuolasta tulleiden turvapaikanhakijoiden virran Suomen itärajalle, Raja-Jooseppiin ja Sallaan, joiden kautta tuli Lappiin 1700 henkilöä. Lapin länsirajan läpi Tornion kautta tulijoita oli huomattavan paljon enemmän, noin 30 000. Pääministeri Petteri Orpo on todennut pakolaisiin viitaten, että ”Kyllä se jo vaatii todellista vaivaa, että lähtee sinne”. Lausumassa heitetty ”sinne”-sana viittaa monien lappilaisten mielestä ikävästi vanhaan tuttuun tapaan arvottaa Lappi periferiana, Suomen syrjäisenä siirtomaana, jonne voi kasata sitä, mitä ei haluta nähdä etelässä, kuten pakolaisia ja vierassotilaita.

Ristiriitaiset tulevaisuudenkuvat

Kun rajaa suljetaan idän suuntaan, avataan sitä länteen. Tulevaisuudensuunnitelmissa Lappia ei nähdä vain mahdollisena pakolaisvirtojen ränninä, vaan visiot ovat suureellisemmat. Muun muassa Sodankylän partisaaniseminaarissa (14.10.) UPI:n johtaja Mika Aaltola visioi Lapin uusien upeiden valtateiden, rautateiden ja lentokenttien, Nato-sotilaiden kansoittamien tyhjien kylien ja virkistyneen elinkeinoelämän keitaaksi. Samalaisia tulevaisuudenkuvia myös Lapin maakunnan hallinnon, kaupan ja matkailun johtajat ovat jo luonnostelleet. Maakuntajohtaja Mika Riipi on todennut Lapissa olevan jo nyt vahvat varuskunnat ja niitä tullaan hänen mukaansa varmasti vahvistamaan Nato-joukkojen myötä (mm. Yle 16.5.2022).

Kaikki, kuten luontoarvojen suojelijat, reppureissaajat ja saamelaisaktivistit, eivät katso hyvällä Lapin asteittaista militarisoimista eli täplittymistä varuskunnilla ja vierailla sotilailla. Siitähän vanhemmalla sukupolvella on omat ristiriitaiset muistonsa: Jatkosodan aikana enimmillään noin 220 000 saksalaista sotilasta oli seudulla kuin kotonaan Suomen sotilasjohdon luovutettua kevyesti maakunnan Saksan sotilashallintoalueeksi. Sekin muistetaan, että yhteistyön lopussa Lappi oli raunioina. Nuorempaa polvea huolettaa etenkin porolaidunten ja Natura-alueiden silpominen.

Lapin militarisoinnin toinen aalto

Uusi arktinen maailmanjärjestys tuntuu koskettavan jälleen etenkin Keski-Lappia. Seudun ensimmäinen sotilaallinen varustamisaalto toteutettiin kylmän sodan aikana 1960-luvun alussa, kun Sodankylän jääkäripataljoona aloitti toimintansa. Sotilasyksikön juuret ovat Kannaksella, syksyllä 1918 rajasulun aikana perustetussa Terijoen rajavartiopataljoonassa. Nykyisin Sodankylän ja Rovaniemen pataljoonat tunnetaan Lapin Jääkäriprikaatina. Se ja eurooppalaisittain erittäin laaja Rovajärven ampuma-alue vastaa sotilaiden koulutuksesta vaativiin arktisiin olosuhteisiin. Yksikkö on Suomen johtava talvisodankäynnin keskus. Joukot ovat viime kuukausina harjoitellut ahkerasti monikansallisten Nato-joukkojen kanssa Jäämeren toimintapiirissä. Juuri nämä yhteisharjoitukset ovat herättäneet maakuntajohdon silmissä dollarinnäköisiä toiveita, toisten mielissä puolestaan huolta Lapin muuttamisesta sotilasalueeksi.

Kasvava vartiosto, tiukentuva kontrolli

Nato-Suomen ja vahvasti modernein asein varustetun Kuolan alueen naapuruus lisää ylikansallisten joukkojen määrää Lapissa, samoin kuin arktisia sotaharjoituksia. Se tarkoittaa myös kiristyvää ulkoista ja sisäistä kontrollia. Kun itäraja suljettiin edellisen kerran ensin kokonaan ja sitten yhden raja-aseman varaan 1920‒1930-luvulla, perustettiin rajan pintaan rajavartiopataljoona ja erityinen Rajamaan komendanttikunta, turvallisuuspoliisin (EK:n) yksikkö, vahvistettu tulli sekä värvättiin paikallinen poliisi ja suojeluskunnat rajan valvontaan. Nykyisin maanpuolustushenkeä on puhallettu etenkin rajaseudun kunnissa, ja järjestetty lasten ampumaharjoituksia kuin sotilaspojille konsanaan.

Rajaseudun puhdistus

Raja-asemien sulkemisella ja lähialueen aidoittamisella on varjopuolensa: esteet kulkuväylillä siirtävät laittomat rajanylitykset metsätaipaleille. Historiasta tunnemme 15 000 suomalaisen helpot loikkaukset itänaapuriin 1930-luvulla. Tuhannet jäivät ansaan rajan taakse itänaapurin sulkiessa rajansa. Omaa rajaseutuaan se puhdisti karkotuksilla ja pakkomuutoilla. Koko sotienvälisen ajan maiden välillä oli vain yksi virallinen ylityspaikka Kannaksella. Suomi ei sulkenut edes mustimpina Stalinin terrorin aikoina maarajaansa Neuvostoliittoon. Luottamuksen vahvistuessa ylirajaisen bisneksen, kuten Tuulomajoen vesivoimalaitosten, Kostamuksen ja Svetogorskin työmaiden myötä, alettiin vapautua kylmän sodan kohmeesta.

Lapin nykyinen muuttuva geopoliittinen asema kertoo konkreettisimmillaan, että talvi on jälleen tulossa, kohme palaamassa. Rajaseuduilla sen huomaa ensimmäisenä.

Sotienvälisen ajan mustat listat ajoivat väkeä Neuvosto-Karjalaan

 

Anomus on allekirjoitettu 12.3.1930:

“Minä kansalainen Johan T. pyydän Hallituksen osastoa hommaamaan minut Neuvostoliiton kansalaiseksi…. Takaajat Ville P. ja Arttu A.”

Johan T. oli yksi noin 32 000 suomalaisesta, jotka ylittivät valtionrajan asettuakseen uuteen maahan, aloittaakseen alusta ylistävin sanoin propagoidussa työläisten hallitsemassa Karjalassa. Se oli luvattu maa, jossa saisi puhua selvää suomea, työtä olisi tarjolla runsaasti, asunnot olisivat lämpimiä ja lapset pääsisivät ilmaiseen kouluun.

Anomusta kirjoittaessaan Johan, kotipuolessa Jussiksi mainittu, kertoo olevansa 33-vuotias ja syntyneensä Kuopion läänissä. Lapsuudenkokemukset eivätkä liioin tulevaisuudenennusteetkaan olleet kehuttavia: Hänen äitinsä pystyi huolehtimaan syntyneestä isättömästä pojastaan vain puolitoista kuukautta, minkä jälkeen Jussi-vauva ”myytiin kunnan toimesta”. Vauva joutui vuokra-asunnossa eläneen ja Lapuan liikettä kannattaneen kirvesmiehen perheeseen. Kunnan kontrahti kesti aina vuoden kerrallaan, mutta kasvattiperhe pysyi kuitenkin samana, kunnes lähityöt vaihtuivat 15-vuotiaana reissumiehen töihin.

                                                                   ***

Aluksi Jussi hankkiutui Lappiin pohjoisille tukkityömaille. Elettiin vuotta 1912. Savotoilla oli edelleen levotonta vuosien 1906‒1909 yhteenottojen takia. Kemi-yhtiön työmailla Sallassa ja Sodankylässä oli ollut ennennäkemättömät, peräti 3000:n tukkityöläisen lakot työskentely- ja palkkaustilanteen korjaamiseksi: yhtiö tarjosi kehnoa ruokaa kovaan hintaan eikä miehillä ollut oikeutta kuulua ammattijärjestöihin. Lisäksi talvikautena alennettiin palkkoja. Paikalle haalittujen rikkureiden ja lakkolaisten välille syntyi käsikähmää, jopa ammuskelua. Liikehdintä sai tukki- ja uittotyöläiset järjestäytymään Tukkityöläisten renkaaksi. Vastaiskuna yhtiö sulki erämaissa olleet ruokapisteet, mikä johti Sodankylässä ruokavaraston ryöstöön ja tekijöiden koviin rangaistuksiin. Ilmapiiri savotoilla oli räjähdysarka. Vaikka lakkolaiset hävisivätkin taistelunsa parempien elinolojen puolesta, tapahtumat radikalisoimat tukkityöläisiä vielä pitkään.

                                                                      ***

Voi vain kuvitella, miten jännitteinen työilmapiiri vaikutti eristyksissä olevissa kämppäyhteisöissä nuoreen Jussiin. Vuonna 1918 ollessaan 21-vuotias muutti töihin Kajaaniin sahalle. Sen jälkeen hän kiersi sahatyöläisenä Kemistä Joensuuhun ja Kotkasta Kuopioon. Hän sai kuitenkin potkut, kun meni mukaan ammattijärjestötoimintaan. Hän jatkoi Kuopiosta matkaansa Suojärven sahoille töihin, mutta työnantajat löysivät hänet pian mustilta listaltaan, ja jälleen oli maantie edessä. Työhön pestautuminen oli listojen takia vaikeaa ja lopulta tammikuussa 1927 Jussi siirtyi Neuvosto-Karjalaan. Kolmen vuoden perästä hän haki kansalaisuutta. Hän kertoi hakemuksessaan, ettei hän Suomen sisällissodan aikana ollut kummankaan, ei valkoisten eikä punaisten, puolella. Lukiessaan anomusta bolsevikkisatraappi oletettavasti alleviivasi hänen nimensä mustalla: epäilyttävä henkilö, lieneekö lähetetty vakooja.

                                                                       ***

Jussin työhistoria on hyvin tuttu monista itärajan yli lähteneiden suomalaisten taloudellisten pakolaisten, niin naisten kuin miestenkin, jälkeensä jättämistä dokumenteista. Liittyminen ammattiosastoihin tai aktiivisuus työväenjärjestöissä johti monta kertaa työttömyyteen. Se taas sai hakeutumaan itärajan yli, jossa kehuttiin olevan yllin kyllin työtä. Totta totisesti, työtä todellakin oli, mutta etenkin loikkareiden kohdalla sitä oli usein tarjolla vain aidoin eristetyillä leireillä, karkotetuille taas kaukana Siperiassa tai pohjoisessa Vorkutassa, mahdollisimman etäällä Suomen rajasta.

 

Lisätietoja suomalaisista taloudellisista ja poliittisista pakolaisista Neuvosto-Karjalassa 1918‒1938 ks. Lähteenmäki Maria, Punapakolaiset. Gaudeamus 2022.

 

Esineet ympärillämme ilmentävät historiamme, kulttuuriamme, omakuvaamme

 

Teekannu, Arabian valmistama, 1930-luvulta, sininen raita kannen rajana, pieniä kukkasia pulleassa kyljessä. Se on se esine ‒ jos mikään materiaalinen objekti ‒ jota olen paljon kaivannut. Sen alkuperäinen paikka oli lapsuudenkodissani keittiön talouskaapin hyllyllä: se oli lähinnä koriste, sillä meillä lukeuduttiin kahvikansaan. Teekannu oli harvinainen muisto äitini nuoruusvuosilta. Sain sen mukaani, kun lähdin Helsinkiin opiskelemaan. Se oli pala suurperheen touhukasta keittiöelämää, jota kannu oli seurannut monta vuosikymmentä: isän tulon äidin maailmaan, varttuvien lasten ja ensimmäisten lastenlasten tuloja ja menoja.

Menetin kannuni muuttaessani Vallilasta Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan talosta Alppikadulle Kallioon kolmantena opiskeluvuotenani. Kun minä muuttokavereideni kanssa pakkasimme sisällä, pitkäkyntinen sieppasi yhden pakaasin asuntoni edestä. Samassa kassissa menetin Tankavaarassa kesätöiden päätteeksi vanhoilta kultamiehiltä saamani kultahippuset. Olin järkyttynyt, enkä vieläkään ole varkaudesta täysin selvinnyt.

Teekannuun symboloitui niin paljon ja inhimillistin sen: kannu ryöstettiin ja on joutunut elämään jossain ilman omaa historiaansa, ilman meidän äitimme ja perheemme tarinaa, orpona, nimettömänä. Yritin lohduttautua sillä, että kannu päätyi jollekin keräilijälle ja löysi paikkansa muiden vanhojen teekannujen hyllyltä. Varmaan se sai hyvän kodin.

Huomio materiaaliseen kulttuuriin

En ole tavarankerääjä, mitä nyt kirjoja on tullut kerättyä, mutta joihinkin esineisiin minulla on vahva emotionaalinen side. Ne esineet liittyvät ennen muuta lapsuudenkotiini, vanhempiini ja omiin lapsiini. Olen varastoinut poikieni leluja enkä kerta kaikkiaan voi laittaa kaikkea kierrätykseen.

Materiaalisen kulttuurin tutkijat nyökyttävät minulle päätään: et ole yksin. Materiaalinen historian ja kulttuurin tutkimus on noussut viimeisen kymmenen vuoden aikana uudelle tasolle ja on hyvin toisenlainen tulokulma kuin kansatieteen perinteinen esinekeskeinen tutkimus. Kun suoritin 1978 kansatieteen approbaturin lopputentin, kysymyksenä oli ”nuotat”. Luettelin kaikki tietämäni nuottatyypit ja alueelliset erot ja sain erinomaiset tiedot. Materiaalinen kulttuuri on osa fyysistä ympäristöämme, jota muokkaamme alati kulttuurisidonnaisella käyttäytymisellämme, kuten käsite useimmiten määritellään.

Ihmisenkaltaiset esineet

Nykytutkijat pohtivat esineiden merkityksiä paljon laaja-alaisemmin ja vivahderikkaimmin kuin menneinä vuosikymmeninä. Esineet ympäröivät meitä kaikkia, kulkevat mukanamme, asettelemme niitä kirjahyllyihin, ikkunanlaudoille, makuuhuoneisiin, kylpyhuoneisiin – joka paikkaan. Kehomme on esine, vaatteet ovat esineitä, vihkisormukset ovat esineitä, kirjat ovat esineitä, jopa tekstien sanat voidaan nähdä esineinä, kuten varhaiset kirjailijat ovat muistuttaneet. Eivätkä esineet ole vain esinekehomme ulkopuolella, vaan osin myös sisällä meissä: kierukat, tekonivelet, sydämen muoviläpät, paikat hampaissa, ruuvit murtumakohdissa.

Näyttää siltä, että esineet voivat hallita meitä, kuten tavaroiden hamstraajien surulliset tarinat osoittavat: eräätkin amerikkalaiset veljekset keräsivät 1940-luvulla niin paljon tavaroita taloonsa, että jäivät niiden loukkuun ja menehtyivät esineiden alle. Tiedetäänpä myös tapauksia, joissa vanhoilta yksinäisiltä ihmisiltä on viety tavarakasansa, jolloin he ovat ajautuneet itsetuhoon: Elämä ilman tavaroita oli heille turhaa.

Esineet ovat vahvasti kaupallistettu, ne ovat osa rikastuttavaa isoa bisnestä, ja mainostajat luovatkin tarkoituksellisesti esineille ”luonteen”. Näin ollen ei ole erikoista, että me olemme alkaneet puhutella esineitä aikaisempaa enemmän ihmisten kaltaisina olioina, jotka tuntevat ja kommunikoivat kuten ihmiset, ovat vuorovaikutuksessa kanssamme. Itsekin surin minulta riistetyn teekannun kyyneleitä, eroa minusta.

Sittemmin omat lapseni virittivät jälleen tavaroiden inhimillistämisen eetoksen: erityisesti pienille lapsille inhimillistäminen onkin luonteenomaista: nukkumaräsy, nalle, auto – niihin sisältyy paljon tunteita ja draamaa, jos ne jäävät väärään paikkaan. Materiaalisilla objekteilla on myös tarkka hierarkiansa, kuten eri ihmisryhmillä yhteiskunnallisessa elämässä. Toiset ovat omistajiensa sydäntä lähellä, ovat tärkeämpiä, varjellumpia, rakastetuimpia kuin lyhyen ajanjakson jälkeen poisheitettävät esineet: Eliitti ja köyhälistö elävät tavaramarkkinoillakin. Minäkin kaipaan vuosikymmeniä sitten menettämääni teekannua, vaikka olen saanut sen jälkeen uusia teekannuja. Menetetty ei ollut kylmä praktinen esine, vaan osa minun historiaani, osa minua.

Mikä on sinun suhteesi esineisiin?

 

Näillä sanoilla toivotan lukijoilleni ja esineilleni hyvää uutta vuotta 2023!

 

Lukuvinkkejä:

Droit Roger-Pol; Esineiden luonto 2005.

Huttunen Matti, Keräilypakko. Duodecim 30.11.2018.

Saarenheimo Marja, Esineiden perimmäisestä olemuksesta 2020.

 

 

 

Professori Päiviö Tommilan muistolle (1931‒2022)

 

Akateemikko, Helsingin yliopiston Suomen historian professori Päiviö Tommila menehtyi 91-vuotiaana 18.11.2022. Muistelen hänen persoonaansa kiitollisena.

Aloitin akateemisen urani Helsingin yliopistossa professori Tommilan assistenttina 1990-luvun alussa. Hänen lähdettyään eläkkeelle 1994, siirryin professori Heikki Ylikankaan assistentiksi. 1990-luku oli minulle nuorena tutkijana ja opettajana näin ollen ja nimenomaan näiden herrojen luotsaamana erittäin merkittävää yliopistoyhteisöön sijoittumisen aikaa. Opin noina vuosina lähes kaiken akateemisista käytännöistä, verkostoista ja ennen muuta tieteen tekemisestä.

Olen kiitollinen Tommilalle kuin myös Ylikankaalle noista oppivuosista: lähdekriittistä, kansainvälistä ja ennakkoluulotonta historiantutkimusta. Oppi on painunut syvälle historiantutkimuksen tekemisen tapoihini. Kun Tommila painotti lähdekriittistä ajattelua, Ylikangas rohkaisi tekemään tulkintoja. Kumpikin korosti tutkimusten yhteiskunnallista relevanssia. Kun siihen lisätään vielä edesmenneen professori Hannu Soikkasen sosiaalihistoriallinen tulokulma ja dosenttien, myöhemmin professoreiden Päivi Setälän ja Marjatta Hietalan naistutkimuspanostus, huomasin kasvaneeni yhteiskuntahistorioitsijaksi.

Olin opiskellut historian maisteritutkinnon Tommilan ja apulaisprofessori Helge Pohjolan-Pirhosen johdolla, joten tunsin Tommilan entuudestaan perinteitä arvostavana, laajasti verkostoituneena ja korrektina professorina. Assistentuuriani aloittaessani sain häneltä lahjaksi hänen väitöskirjansa: La Finlande dans la politique européenne en 1809–1815. Kohtelias muistutus siitä, että myös Suomen historiaa on vietävä muualle maailmaan ja kirjoitettava muillakin kielillä kuin suomeksi.

Pari anekdoottia sallittakoon muistellessani professori Tommilaa. Hänen assistenttinaan sain paljon vastuuta, mikä oli minulle erittäin opettavaista. – Huoneemme olivat vastapäätä Heimolan 5. kerroksessa, ovet olivat tietysti avoinna ja professorin tarvitsi vain nostaa kättään, kun assistentti riensi paikalle. Nyt, kun itsekin olen professori, olisi toivottavaa, että professorit saisivat takaisin oppilaakseen ja nuoremmaksi keskustelukumppanikseen assistentin! Sain assistenttiaikanani järjestettäväkseni niin maisteri- kuin tutkijaseminaarit, joten historiantutkimuksen laaja kirjo avautui eteeni. Noina vuosian tiesin tasan tarkkaan, millaista historiantutkimusta tehtiin missäkin Suomen yliopistossa.

Erään kerran sain Tommilalta järjestettäväksi opintomatkan Tarton yliopistoon. Siitä tuli ikimuistoinen: Tommila oli tunnettu Viro-ystävä ja jatko-opiskelijaryhmämme kiersi paitsi yliopistoa, kävi tutustumassa myös arkistoihin ja opiskelija-asuntolaan. Se oli ensikosketukseni kuuluun Tarton yliopistoon ja rajalla olemisen problematiikkaan. Viimeisenä professorivuonnaan Tommila kutsui ryhmämme kotiinsa, missä hänen rouvansa oli järjestänyt meille mainion tarjoilun.

Toinen anekdoottini liittyy väitöskaronkkaani keväällä 1995. Kuten tuohon aikaan oli tapana, kaikki laitoksen professorit osallistuivat myös itse väitöstilaisuuteen istumalla eturivissä. Laitoksemme professori Matti Klinge oli erityisen tarkka sen suhteen, että akateemisia traditioita noudatettiin. Itse karonkassa kiitin asianmukaisesti professori Tommilaa kaikesta tuesta ja rehvakkaasti muistelin siinä ohimennen, kuinka Tommila oli suhtautunut väitöskirja-aiheeseeni: Eikö nyt mitään muuta teemaa löytynyt kuin työläisnaiset? Tähän muisteluuni Tommila vastasi hyväntuulisesti, että mitä vielä, kyllä hän on naisista aina pitänyt!

Kolmas välähdyksenomainen muistikuvani liittyy ilmastonmuutokseen. Tapaus ajoittuu opiskeluaikaani. Tommila piti silloin tällöin suullisia tenttejä ja olin lukenut ilmastonmuutosta koskevan teoksen: ympäristöhistoria eli 1980-luvun alussa nousukauttaan ja olin siitä luonnonsuojelijana kovin kiinnostunut. Kun pohdin vastauksessani lämpötilan nousun vaikutuksia, Tommila kysyi tarkentaen, mitä tapahtuisi, jos maapallon lämpötila nousisi 2 astetta. Kiemurtelin siinä ja yritin keksiä jotain, jolloin professori sanoi: Se olisi katastrofi! Niinpä, sanopa se paremmin.