Toivossa väkevät, petetyt ja unohdetut: Suomalaisnaiset stalinismia rakentamassa Karjalassa

Neuvosto-Karjalaan siirtyi noin 32 000 suomalaista vuosien 1918‒1938 aikana. Kaikki eivät kuitenkaan jääneet tai voineet jäädä tasavaltaan pakkosiirtojen, puhdistusten ja vainojen takia. Enimmillään suomalaisia oli kirjoilla Karjalassa 1930-luvun alkuvuosina, vajaa 14 000. Toinen suuri suomalaispakolaisten keskittymä oli Leningradin alueella. Pietarin kaupunki oli houkutellut suomalaisia jo 1880-luvulla siinä määrin, että se oli Helsingin jälkeen suurin suomalaisasutuksen kaupunki. Punapakolaisjohtajat sen sijaan pyrkivät vallan keskukseen Moskovaan, missä he alkoivat innokkaasti ujuttautua valtarakenteisiin.

Suomi työnsi tavallisia suomalaisia pakolaisiksi

Neuvosto-Karjalaan siirtyneet suomalaiset olivat poliittisia ja taloudellisia pakolaisia; enemmän jälkimmäisiä kuin edellisiä. Poliittisen historian tutkimuksissa on keskitetty pääosin 1918 sodan poliittisiin pakolaisiin, ennen muuta johtomiehiin, mikä on vinouttanut kuvaa pakolaisten lähtösyistä: poliittiset motiivit ovat ylikorostuneet ja leimanneet kaikki pakolaiset ”tulipunaisiksi kommunisteiksi”.

Neuvosto-Karjalaan ja Pietarin alueelle pääosin laittomasti eli käytännössä salaa metsien kautta tai veneillä siirtyneiden naisten omaelämäkerralliset kertomukset kertovat kuitenkin toista: valtaosa pakeni Suomesta työttömyyttä ja nälkää pakoon.

Eräs Karjalaan päätyneistä naispakenijoista on muistellut, kuinka hänen työpaikallaan osuuskaupassa koottiin listaa poliittisesta suunnasta; olitko punainen vai valkoinen? Muistelija kirjoitti ”en kumpaakaan”. Mutta sitten huhuttiin, että hänetkin tullaan pidättämään ja ystävien painostuksesta hän siirtyi Venäjälle. Pelko vankilaan joutumisesta ja ystävien painostus veivät hänet rajan yli. Siellä ei ollut muuta työpaikkaa tarjolla kuin puna-armeija. Siinä yhteydessä häntä vaadittiin allekirjoittamaan Neuvostoliiton kansalaisuusanomus. Käytännössä se esti paluun Suomeen.

Itsenäistynyt, poliittisesti rikkiammuttu ja taloudellisesti syvästi eriarvoistunut Suomi ei pystynyt tarjoamaan pakolaisille elämisen mahdollisuuksia, ei työtä, ei toivoa. Niitä lähdettiin hakemaan yliampuvan bolsevistisen propagandan kiihdyttäminä itärajan taakse.

 

Huutolaisia ja lapsityöläisiä

Suomalaisten pakolaisnaisten perhetaustat olivat keskenään hyvin samansuuntaisia: suurin osa oli lähtöisin Suomen itäisiltä ja pohjoisilta alueilta, Kannakselta, Raja-Karjalasta, Oulun läänistä, Lapista. Kun Moskovan valot kutsuivat punajohtajia, Karjala veti puoleensa tavallista syrjäseutujen väkeä.

Pakolaisnaiset olivat nuoria tai varhaisessa keski-iässä olevia, köyhää väkeä maaseudulta, kalastuskylistä tai pienistä saha- ja teollisuusyhteisöistä, vähäisen koulutuksen omaavia, osa työväenyhdistysten naisosastojen jäseniä. Juuri tätä ryhmää 1900-luvun alkupuolen sodat, poliittiset kriisit ja taloudelliset lamat riepottelivat pahimmin. Turvajärjestelmiä ei ollut. Oli lähdettävä sinne, missä arveli selviävänsä. Kukaan lähtijöistä ei tiennyt, mihin pahuuden ja väkivallan syvyyksiin tuo luvattu onnenmaa vajoaisi. Vajoaminen väkivaltaan alkoi kyllä jo 1917 vallankumouksesta, mutta uskottiin sen olevan väliaikaista. Sitä se ei ollut. Päinvastoin väkivalta yltyi vuosi vuodelta, ja räjähti käsiin 1930-luvun lopulla.

 

Monikertaistuva työtaakka

Bolsevikit mainostivat suuriäänisesti vapauttavansa naiset ns. tuottavaan tehdas-, saha- ja metsätyöhön ”ei-tuottavan” kotityön, lasten ja vanhusten hoidon kolminkertaisesta ikeestä. Naisilta edellytettiin rivakan stahanovilaisen palkkatyön lisäksi suurta panosta maanpuolustukseen ja poliittiseen toimintaan: ”Paitsi sanitääritoimintaa, tulee naisemme oppia myöskin ampumaan ja muuhun sotatoimiin” vaadittiin Neuvostonainen -lehdessä asevarustelun kiihdyttämänä keväällä 1932. Vastoin lupauksia ja toiveita jo Suomessa raskautettujen työläisnaisten taakka monikertaistui stalinismia rakentavassa Karjalassa.

1920-luvun kokeilukaudella, vapaan seksin ja kevyiden avioliittojen aikakaudella, naisten vapauttamisen propaganda eli voiman vuosiaan. 1930-luvun alun naispolitiikan uudelleenarviossa uudistukset heitettiin roskiin: neuvostonaiset olivat ottaneet vapautuspuheet liian kirjaimellisesti, avioero- ja aborttiluvut nousivat huippuunsa, niinpä palattiin konservatiiviseen ydinperhemalliin. Naisten paikka oli sittenkin neuvostolasten synnyttäjänä: ”Eläköön punainen vauva!” julistettiin 1935.

Naisille autokratiat ovat myrkkyä

Laajasti propagoiduista ohjelmallisista lupauksista huolimatta jo Venäjän sisällissodan (1917‒1922) aikaisen militarisoitumisen ja yhteiskunnallisen toimintakulttuurin maskulinisoitumisen seurauksena naiset marginalisoituivat reserviksi, kiintiönaisiksi ja avustajiksi sekä työelämässä, poliittisilla areenoilla että sosiokulttuurisessa työssä. Myös venäläisen naisliikkeen pioneerit, sosialistifeministit, menettivät valta-asemansa 1920-luvun alun murroksessa.

Bolsevikkien idoli Lenin kirjoitti, että ”työväki ei pääse maailmanvallankumoukseen kuin kulkemalla erehdyksen ja virheitten, tappioiden ja koettelemusten kautta.” Valitettavasti yritykset, erehdykset ja koettelemukset toistuivat kerta toisensa jälkeen ja päätyivät lopulta terroriin ja diktatuuriin. Naisille autokratiat ovat myrkkyä, sen joutuivat vastentahtoisesti myös suomalaisnaiset todistamaan.

 

Suomi hylkäsi heidät

Kaikkiaan suomalaisia tuhoutui Stalinin vainoissa varovaisen arvion mukaan noin 15 000. Kansallisarkistossa käynnissä oleva (2020‒2025) hanke Suomalaiset Venäjällä 1917‒1964 tulee laskemaan tarkemmin heidän lukumääränsä, mitä laskettavissa on.  Itse ilmiö, suomalaisten kokemushistoria, on kuitenkin tärkeämpi tutkimuskohde kuin tilasto. On selvää, ettemme koskaan saa tietää aivan tarkkaa tietoa tuhoutuneiden lukumäärästä, mutta meillä on jo tarpeeksi todistusaineistoa suomalaisten(kin) kansanmurhasta. Siksi on panostettava substanssin, ei tilastoihin.

Karjalassa suomalaiset joutuivat lukumääräänsä nähden kärsimään selvästi pahiten vainoista suhteessa tasavallan muihin etnisiin ryhmiin. Sehän juontui siihen tosiasiaan, että suomalaiset johtivat Neuvosto-Karjalaa korostaen suomalaista osaamista, tietotaitoa, järjestelykykyä, työkulttuuria. He suosivat avoimesti suomalaista kulttuuria rakentaen Karjalaan sosialistista Suomea Kalevalan perinnön kivijalalle.

Yksi järkyttävimmistä havainnoistani lähteitä lukiessani oli, että vainon vuosina kukaan ei tullut auttamaan suomalaisia pakolaisia. Suomessa seurattiin kyllä aktiivisesti sekä valtion että kansalaisjärjestöjen piirissä pakolaisten vangitsemisia, karkotuksia ja puhdistuksia. Suomen valtion, kuin myös Skp:n, toimet olivat kuitenkin minimaaliset ja paikoin olemattomat pakolaisten pelastamiseksi leirituomioilta, orjatyöltä, kidutuksilta ja teloituksilta. Pakolaiset jätettiin yksin, vaikka sekä Suomi että Neuvostoliitto olivat Kansainliiton jäseniä jo 1930-luvun alussa ja siten sen ihmisoikeusjulistuksen hyväksyjiä.

Suomen Neuvostoliiton lähetystöstä kommentoitiin avuntarvitsijoita:

”He ovat kaikin puolin vieras aines, josta mitä kiitollisimmin olisi päästävä eroon – – maamme ei heitä tarvitse, ei taloudellisesti eikä poliittisesti.”

Nyky-Suomessa suhtautuminen pakolaisiin on muuttunut huomattavasti, mikä on nähty ilahduttavasti Ukrainan pakolaisten auttamishaluna. Asenneilmasto on muuttunut myös itään päin menneisiin suomalaisiin, mitä osoittaa edellä mainittu Kansallisarkiston hanke, jonka tuloksia pääsemme lukemaan viimeistään 2025, jolloin hanke päättyy. Harmittavasti hanke alkoi vasta oman tutkimukseni ollessa jo raamissaan enkä ole päässyt hyödyntämään lainkaan sen rakenteita ja verkostoja.

 

Ylpeys esti avunpyynnöt

Valtaosa pakolaisista alistui ja passivoitui vainojen vuosina. Suomeen jääneet sukulaiset yrittivät saada punapakolaisia pois diktatuurin ikeen alta, mutta vain vähäinen osa heistä saatiin palautettua Suomeen. Monet pakolaisista ‒ jotka olivat jo muuttuneet ”sosiaalidemokraateista kommunisteiksi” ja vannoneet Neuvostoliiton olevan uusi isänmaansa ‒ eivät suostunut antamaan sitä ”iloa Suomen porvareille”, että olisivat pyytäneet apua. He vaikenivat, kärsivät karkotettuina, kidutettuina ja nälkäkuoleman partaalla olevina, ja hiljenivät lopullisesti tuhansien sorakuoppien reunoilla.

Vasta 1990-luvulla mielen salvat avautuivat ja pelko hellitti, kun toisen ja kolmannen sukupolven suomalaispakolaiset ryhtyivät toimimaan Memorial-ihmisoikeusjärjestössä ja penkomaan sukujensa saloja.

 

Akateeminen tutkimus vajaata

Sitten 1990-luvun Neuvostoliittoon paenneiden tarinoita on julkaistu pääosin ei-dokumentoiduissa muistelmissa ja tietokirjoissa, sen sijaan akateemiseen tiukkaan dokumentaatioon perustuvaa ja vertaisarvioilla testattua tutkimustietoa kaivataan lisää. Itse olen lähestynyt pakolaisteemaa naisten näkökulmasta syystä, että heidät on jätetty aikaisemmissa tutkimuksissa vain maininnoille, varjoihin.

Nykyoloissa tutkimustyöt Venäjällä ovat haastavia kylmenneiden valtiollisten suhteiden takia. Arkistoihin ja kenttämatkoille pääsy on vaikeutunut merkittävästi. Historiaa korostava nyky-Venäjä ei halua muistella suomalaisten karseaa kohtelua neuvostovallan aikana. Venäjän nykyisiä oloja kuvaa hyvin se, että mainittu Memorial-järjestö lakkautettiin ’länsimaisena agenttina’ 2021. Oman tutkimukseni osalta olin onnekas, kun ehdin koota lähdeaineistoni ennen koronaa ja pakotteita.

 

Lähde: Maria Lähteenmäki, Punapakolaiset. Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa. Gaudeamus. Helsinki 2022. (ilmestyy lokakuussa)

maria.lahteenmaki@uef.fi